Kolmenkympin kriisi

Heipä hei ja hyvää uutta vuotta 2020!

Muutimme tosiaan Terceiralle elokuussa. Sen jälkeen kotiutuminen, uuden kodin laittaminen, työ ja elämä itsessään veivät jotenkin mennessään, ja läppärikin on avautunut pelkästään pieniksi hetkiksi ja lähinnä pakon edessä. Kerron saarielämän kuulumisista kuitenkin joskus myöhemmin, koska haluan avata uuden, toivottavasti täällä bloginkin puolella hieman aktiivisemman vuoden laittamalla ylös tämänhetkisiä ajatuksiani aiheesta, joka omalla vuosikerrallani on tänä vuonna väistämättä edessä: kolmekymppiseksi tulemisesta ja oikean aikuisuuden alkamisesta.

Bongasin tänään internetin ihmeellisestä maailmasta täydellisen työpaikkailmoituksen. Sellaisen, joka olisi sopinut itselleni kuin nenä päähän ja jonka saamiseen minulla olisi jopa voinut olla jonkinlaisia mahdollisuuksia. Melkolailla kaikki on tähänastisessa aikuiselämässäni ollut vain yhtä suurta järjestelykysymystä, koska kaikkein hulluimmillekin päähänpistoille on yleensä ollut vain taivas rajana, jos tahtoa niiden toteuttamiseen vain on löytynyt tarpeeksi. Päässäni alkoi raksuttaa tutulla tavalla ja innostuksen puna kohosi poskilleni, kun mietin, miten kaksi vuotta työntekoa Nepalin syrjäseudulla voisi saada onnistumaan. Melko pian kuitenkin muistin, että elämässäni on nykyään aika monta sellaista asiaa, joita en voisi vain sysätä jonkun muun (lue: miehen) harteille siksi ajaksi kun itse viipottaisin maailmalla.

Kuin salakavalasti elämääni on Portugaliin muuton jälkeen yksi toisensa jälkeen hiipinyt ihan oikeita aikuisen ihmisen velvollisuuksia. Yrityksen nyt voisi aina sulkea, mutta meillä on koira, jonka hoitaminen olisi melko vaativaa yksinään, ja tontti, jolle on kohta kohoamassa talo ja jonka sisustamista en mistään hinnasta antaisi kenenkään muun käsiin. Niin, ja onhan tässä yksi avioliittokin pystyssä pidettävänä. Aika nopeasti tajusin, että tähän elämäntilanteeseen tuo aika olisi aivan liian pitkä. Oli pakko sanoa itselleen ei. Ja se ei tällaiselle vapauteensa tottuneelle milleniaalille ole mitenkään hirvittävän helppoa. Varsinkaan kun tietää, että uramaailma menee menojaan ja jättää hyvin nopeasti jälkeensä sen, joka ei ole alati hankkimassa uutta työkokemusta.

Olen ihan itse halunnut ja valinnut nuo kaikki asiat elämääni, tiedostaen niiden mukanaan tuomat velvollisuudet, ja ollen niistä onnellinen ja kiitollinen. Silti oli pieni isku palleaan tajuta, että nuo valinnat ihan todella sitovat minua. En minä voisi lähteä minnekään pidemmäksi ajaksi. Tai varmaan voisin, mutta ei se olisi missään nimessä reilua. Onko paha myöntää, että juuri nyt se vähän ahdistaa? Mielessä käy pieni epäilys siitä, olivatko tekemäni valinnat sittenkään oikeita.

Muistutan itseäni kuvittelemaan sitä unelmaelämää, jota kaikkein eniten haluaisin elää. Mitä ihan oikeasti haluan elämääni sisällyttää? Se auttaa pitämään fokuksen niissä asioissa, jotka edesauttavat sen rakentamisessa. Maalin kuvitteleminen auttaa näkemään oikean polun, vaikka kuinka tekisikin mieli kääntyä toiseen suuntaan. Sitten ei auta kuin luottaa, että valitsemallaankin polulla tulee vielä aivan yhtä hyviä asioita eteen, vaikkakin varmasti erilaisia.

Manner-Portugalissa vietetyn kolmen viikon joululoman jälkeen oli ihanaa tulla takaisin tänne omaan pieneen paratiisiimme, mutta kieltämättä sen hyväksyminen, että elämä on nyt täällä, vaatii taas pienen sopeutumisjakson ja jatkuvaa totuttelua. Rakastan olla täällä, mutta levoton mieli seikkailee välillä niihin loputtomiin mahdollisuuksiin, jotka jäävät käyttämättä ja elämiin, jotka jäävät elämättä. Mistä sitä tietää mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan, mutta juuri nyt olen varmasti yhdessä maailman parhaista paikoista opetella rauhoittumista, maadoittumista ja hyväksyntää.

Kolmenkympin kriisi taitaa täällä nostaa hieman päätään, vaikka olenkin vähän sitä mieltä, että ikä on vain numero ja vaikka aionkin ottaa uuden vuosikymmenen toukokuussa riemulla vastaan. Se olkoon vastuunkannon, aikuiseksi kasvamisen ja unelmien toteuttamisen vuosikymmen.

Millaisissa tunnelmissa siellä on vuosi 2020 alkanut?

Kuvat ovat Serretan vaellusreitiltä marraskuulta.

Jännittääkö muutto?

Siinäpä kysymys, jonka olen kuullut aika monta kertaa viimeisen reilun kuukauden aikana. Ja vastaus kuuluu: totta kai jännittää! Muutammehan turvaverkkojemme ulkopuolelle ja melko eristyneeseen saareen keskelle valtamerta. Lentoliput on nyt kuitenkin varattu, uusi asunto tiedossa, muuttolaatikot lähteneet laivaan ja itse menemme perässä perjantaina. On kuitenkin joitakin asioita, jotka mietityttivät ja jotka olisi jopa voinut jaotella sinne miinusmerkillä varustettuun vaakakuppiin muuttopäätöstä tehdessä. Mitä nämä sitten ovat? Sain muodostettua neljän kovan koon listan: kaverit, konservatiivisuus, klaustrofobia ja kontaminaatio.

Kaverit eli sosiaalinen verkosto

Kaikista eniten tässä muutossa taitaa mietityttää uuden sosiaalisen verkoston rakentaminen ja yksinäisyys, joka voi vaivata etenkin alkuun. Täällä Lissabonin alueella minulla on suomalaisia kavereita ja pääkaupungista löytyy tietysti muutenkin iso ulkomaalaisten yhteisö, joten seuraa on ollut saatavilla. Toisten ulkomailta muuttaneiden kanssa on lisäksi muutenkin aina jotain yhteistä, sillä jakaessamme yhteisen kokemuksen Portugaliin muutosta olemme aina tavallaan samassa veneessä. Olen löytänyt Facebookin expat-ryhmistä jonkin verran muitakin Terceiralla asuvia expatteja, etenkin amerikkalaisia, mutta ei tietääkseni yhtäkään sellaista, jonka kanssa voisi puhua välillä suomea.

Onnistuuko sitä sitten tutustumaan paikallisten kanssa tarpeeksi hyvin, kun heillä on jo omat valmiit ympyränsä? Ja vaikkei vielä hallitse kieltäkään aivan täydellisesti? Rohkaisen itseäni ajattelemalla, että todennäköisesti terceiralaisistakin vähintään uusia hyvänpäiväntuttuja ja juttuseuraa saa, kun menee rohkeasti ja avoimin mielin mukaan kiinnostaviin juttuihin, vaikka sitten olisikin tämmöinen hitaasti lämpenevä tuppisuu suomalainen. Tämä muutto onkin hyvä kannuste hankkia uusia harrastuksia tai jatkaa vanhoja, kuten nyt vaikka laitesukellusta, sillä samalla voi tutustua uusiin ihmisiin. Terceiralla on kuitenkin 56 000 asukasta, joten eiköhän sielläkin joku tarpeeksi samanhenkinen tule vastaan. Toisaalta olen sen verran introvertti, etten välttämättä edes kaipaa kummempaa sosiaalista kanssakäymistä kuin ehkä kerran-pari viikkoon. Liika sosialisointi vie energiaa ja aiheuttaa introverttikrapulan. Ei sillä, etten silti nauttisi ihmisten seurasta ja olisi välillä hyvinkin sosiaalinen.

Meillä on myös yksi ässä hihassa, ja se on karvainen ihmismagneetti ja jäänmurtajamme Sisu-corgi. Riittää kun lähtee sen kanssa ulos, niin vähintään joka toinen vastaantulija kommentoi jotakin koiraan liittyen, kuten ”näyttää ihan ketulta/pehmolelulta”, ”ihan kuin ne Englannin kuningattaren koirat” tai ”onpa sillä lyhyet jalat”. Pötkylä saa siis avattua keskusteluita erittäin tehokkaasti. Entisellä asuinalueellammekin kävi koiranpennun tultua taloon niin, että tunsimme kohta monet naapureistamme, joita ennen olimme hädin tuskin moikanneet rappukäytävässä.

Ja toisaalta, ei Lissabonissakaan käyminen saaristosta niin vaikeaa silloin tällöin ole, kun edestakaiset lentoliput maksavat parhaimmillaan vain muutaman kympin ja lentoaika on 2,5 tuntia suuntaansa. Ajattelimme myös ryhdistäytyä sohvasurffauksen kanssa ja alkaa taas majoittaa matkalaisia saaden uusia kavereita ympäri maailmaa – meillä nimittäin tulee olemaan valtava talo ja kokonaista neljä vierashuonetta, joille olisi kiva saada käyttöä! Tervetuloa kylään siis.

Konservatiivisuus

Mantereella asuvat portugalilaiset pitävät azorilaisia stereotyyppisesti hieman takapajuisina maajusseina, joiden paksusta murteestakaan ei televisiossa saa selvää ilman tekstitystä. En ole ihan varma, kuinka hyvin tämä sitten vastaa todellisuutta. Ainakin azorilaiset ovat hyvin uskonnollisia – 92% saariston asukkaista tunnustautuu katolilaisiksi, kun koko maan keskiarvo on 80%. Erilaiset koko kesän jatkuvat uskonnolliset juhlat ovat tietysti mielenkiintoisia, mutta muuten hieman jännittää, miten uskonnollisuus, katoliset arvot ja konservatiivisuus muutenkin näkyvät arkielämässä ja ihmisten asenteissa verrattuna Lissabonin alueeseen.

Terceiralla suurta hupia ovat myös kesäisin järjestettävät härkätaistelut, joita pidetään myös kaduilla niin, että ärsytetty härkä on narussa kiinni ja narun toisessa päässä joukko miehiä. Jopa lapsille on oma härkätaistelunäytöksensä, ”perinteiden säilyttämiseksi”. En ole aivan samaa mieltä siitä, että viattoman eläimen kiduttaminen on hauskaa tai että tämä on säilyttämisen arvoinen perinne, mutta toisaalta eipä myöskään ole minun asiani alkaa toisia tavoistaan tuomitsemaan. Mielenkiinnolla vain odotan, jos vastaavista aiheista syntyy keskustelua.

Klaustrofobia

Kolmas huolenaihe liittyy klaustrofobiaan – mitä jos pienellä saarella keskellä valtamerta alkaa ahdistaa? Saari, jolta pääsee pois lähinnä lentokoneella ja naapurisaarillekin meriteitse lautalla ainoastaan puolet vuodesta on kuitenkin hyvin rajallinen kokonaisuus. Mökkihöperöityykö siellä täysin? Kyllästyykö sitä katsomaan samoja maisemia päivästä toiseen? Toisaalta, melko rajallisella alueella täällä mantereellakin tulee lopulta suurimman osan ajastaan vietettyä. Itseasiassa tein laskutoimituksen, jonka mukaan Sesimbran, Seixalin, Almadan ja Lissabonin yhteenlaskettu koko on noin 455 km2, mikä ei ole juurikaan suurempi kuin Terceiran 400 km2, ja harvoin sitä täälläkään tulee noiden neljän kunnan ulkopuolelle lähdettyä. Vaihtokauppana tulevat tietysti kaikki se aika ja raha, jotka säästyvät, kun etäisyydet ovat lyhyet ja Lissabonin hermoja riipivät liikenneruuhkat, tietullit ja julkisten liikennevälineiden labyrintti muisto vain. Azorilainen liikenneruuhka kun on lähinnä tien tukkinut lehmälauma ja ainoa julkinen kulkuväline on harvakseltaan kulkeva linja-auto.

Muutamme aluksi vain viiden kilometrin päähän Terceiran pääkaupungista Angra do Heroísmosta, joka on paitsi UNESCO:n maailmanperintökohde, myös varsin eläväinen pikkukaupunki, jonka keskustaan voi lähteä ”ihmisten ilmoille”. Uusi asuntomme on vain 100 metrin päässä merestä, joten taivaanrantaa pääsee aina tuijottelemaan – myös suoraa omalta pihalta. Terceiralta näkee myös hyvällä säällä neljä naapurisaarta: São Jorgen, Picon, Graciosan ja jopa São Miguelin. Faialinkin näkisi, ellei se olisi piilossa São Jorgen takana. Niiden katseleminen lievittää tunnetta siitä, että on yksin pienellä maapläntillä keskellä merta.

Eristyneisyydellä voi olla hyvätkin puolensa. Olen välillä puoliksi tosissani miettinyt mitä silloin tapahtuisi, jos yhteiskunta syystä tai toisesta kriisiytyisi ja romahtaisi, ja me jäisimme keskelle Atlanttia eristyksiin kulkuyhteyksien katketessa. Eikö se olisi aivan kamalaa? Mutta todennäköisesti olisimme silloin yhdessä maailman parhaista paikoista olla ja selviytyä, Azoreilla kun on eletty eristyksissä vuosisatojen ajan ja varsin alkeellisissa oloissa jopa aivan viime vuosikymmeninäkin – esimerkiksi kylään jonne muutamme, saatiin vesijohtoverkko vasta 80-luvulla USAID:in kehitysyhteistyörahojen turvin, sitä ennen vedet kannettiin yhteisestä vuorovesikaivosta. Paljon pelottavampaa olisi todennäköisesti olla romahduksen hetkellä jonkin suuren kaupungin lähistöllä. Ja vaikka mitään vastaavaa ei tapahtuisikaan, saa Azoreilla silti olla suurimmaksi osaksi niin kaukana nykymaailman kamaluuksista kuin yhden planeetan pinnalla on mahdollista päästä.

Ympäristön kontaminaatio

Nykymaailman kamaluudet ovat kuitenkin valitettavasti tunkeutuneet myös Azoreille. Vaikka saariston luonto on muuten paratiisimainen ja melko puhdas, on Toisen Maailmansodan aikana Terceiralle perustettu USA:n armeijan tukikohta jättänyt jälkensä saaren maaperään. Lajesin tukikohdan ja Terceiran toisen kaupungin, Praia da Vitórian, alueella maaperään on päässyt säilytystankeistaan vuotamaan mm. lentopetrolia, joka on saastuttanut aluetta polttoaineiden hiilivedyillä ja raskasmetalleilla, kuten lyijyllä, bariumilla ja kromilla. Polttoaine ei kuitenkaan ole ainoa saastuttaja, sillä alueen pohjavedestä on esim. tämän artikkelin mukaan mitattu myös talousveden hyväksyttävät pitoisuusrajat ylittäviä määriä mm. kasvintorjunta-aineena käytettyjä dioksiinejä, diquatia ja glyfosaattia. Dioksiinien pitoisuudet ovat suurimpia, ylittäen turvarajat jopa 260000-kertaisesti. Lajesin alueen pohjavesi on saastunutta, ja myös koko Praia da Vitórian kaupungin vesijohtoveden laatu on mitä ilmeisimmin vaarassa. Viranomaiset kuitenkin vakuuttavat, että se olisi ainakin vielä turvallista.

Amerikkalaiset ovat tutkineet Lajesin alueen pilaantumista ja raportoineet siitä jo 13 vuotta sitten, mutta puhdistustoimenpiteitä ei ole vieläkään aloitettu, eikä niiden maksajasta päästy sopuun. Koko sotkua on myös yritetty sekä vähätellä että piilotella julkisuuskuvan ja talouden kärsimisen takia. Tukikohdan pahiten saastuneet osat on kuitenkin jo poistettu käytöstä ja hylätty, mikä kielii ongelman todellisuudesta. Kontaminaation seurauksena ovat esimerkiksi tämän artikkelin mukaan polttoainetankkien vierellä kulkevan kadun asukkaat raportoineet kadun varrella asuvissa perheissä jopa kuuden saman perheen jäsenen sairastaneen syövän. Myös tässä uutisreportaasissa varoitellaan Praia da Vitórian asukkaiden keskuudessa kohonneista syöpätapauksien ja sydänsairauksien määristä. Voivatko ne olla vain sattumaa?

Hyvä puoli asiassa on se, että kontaminaatio ja sen aiheuttamat riskit keskittyvät ainoastaan tietylle alueelle ja amerikkalaisten teettämästä tutkimusraportista selviävät hyvinkin tarkasti pahimmin pilaantuneet paikat, joita osataan sitten vältellä puhdistukseen saakka. Saarella käyvään turistiin asia ei juuri vaikuta (enempää kuin että lentokentän hanavettä ei ehkä kannata juoda), mutta alueen vakituisiin asukkaisiin kyllä, sillä he altistuvat myrkyille jatkuvasti ja juuri siinä piileekin se suurin vaara. Hirvittää niiden Praia da Vitórian asukkaiden puolesta, joilla ei ole mahdollisuutta muuttaa tai jotka eivät vaikka koulutuksen tasosta johtuen ehkä ymmärrä kunnolla ympäristön pilaantumisen syy-seuraussuhteita. Miehen työpaikka on Praiassa, joten toivotaan että pulloveden juominen töissä hanaveden sijaan riittää varotoimeksi. Meille tarjottiin myös asuntoa sieltä, juurikin mainitulta syöpäkadulta, mutta diskreetisti asiasta mitään mainitsematta tiedustelimme (lähinnä koiran omistamisen varjolla), olisiko mahdollista saada asunto hieman kauempaa maaseudulta. Ja onneksi oli. Toisella puolella saarta ei nimittäin tarvitse pelätä karsinogeenisiä myrkkyjä, vaan siellä voi nauttia turvallisesti Azoreiden vihreän ja sinisen sävyisestä luonnosta. Angran alue on muutenkin mielestäni kauniimpaa seutua kuin Praian alue.

Tällaisia asioita olen päässäni pyöritellyt. Hyvät ja innostavat puolet onneksi peittoavat nämä negatiiviset kuitenkin mennen tullen. Vaikka välillä käy mielessä, että mitä ihmettä sitä taas oikein on tekemässä, niin heti seuraavassa hetkessä epäilykset hälvenevät ja tilalle tulee innostus. Elämme kutkuttavia aikoja!

Miten sinä olet löytänyt kavereita uuteen paikkaan muutettuasi? Vinkit ja etenkin ne out of the box -sellaiset jakoon!

Miksi Azorit?

Edellisestä kirjoituksesta kävi selväksi, että olemme muuttamassa Azoreille, Terceiran saarelle. Suuri osa ihmisistä varmaan ajattelee, että on täysin kahelia muuttaa piskuiselle saarelle keskelle valtamerta. Euroopan laidalla sijaitsevaan, maataloudesta elävään saaristoon, jonka asukkaat ovat vieläpä kaikista Portugalin alueista suurimmassa vaarassa kärsiä köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Saarelle, josta pääsee pois lähinnä lentokoneella, jolla kohoaa aktiivisia tulivuoria ja jonka sää muuttuu niin nopeasti, että saman päivän aikana voi kokea kaikki neljä vuodenaikaa. Miksi päätimme kuitenkin sanoa tälle tilaisuudelle kyllä?

Terceira Tech Island -projekti

Terceira Tech Island on Azorien paikallishallituksen alullepanema hanke, jonka tarkoituksena on luoda Terceiran saaresta teknologiayritysten keskittymä – uusi pienimuotoinen Piilaakso. Projekti tukee saarelle tulevia IT-alan yrityksiä tarjoamalla niille toimistotilat, asunnon senior-tason työntekijöille sekä lyhyitä koodauksen intensiivikursseja paikallisille nuorille ja alanvaihtajille. Saarella on paljon työttömyyttä, ja hanke toimiikin linkkinä uuden urapolun etsijöiden ja lahjakkaita työntekijöitä tarvitsevien yritysten välillä. Aiemmin monet ovat joutuneet muuttamaan mantereelle tai jopa ulkomaille löytääkseen töitä, ja tämä aivovuoto halutaan pysäyttää. Azoreilla on yksi Euroopan alhaisimmista veroprosenteista ja saariston maantieteellinen sijainti Euroopan ja Amerikan välissä edesauttaa yritysten kansainvälistä kasvua, mikä toimii myös porkkanana.

Tähän hankkeeseen yritys, jossa siippani työskentelee, on siis päättänyt lähteä mukaan ja sen takia olemme muuttamassa kyseiseen maailmankolkkaan. Azoreilta palkataan projektin puitteissa koulutettuja junior-tason koodareita määräaikaisiin ”hautomoprojekteihin”, ja mies työskentelee osittain heidän kanssaan ohjaten ja opastaen. Hän halusi pitkään opettajaksi, joten tällainen tilaisuus kuulosti tietysti vallan sopivalta.

Entä mitäs minä sitten ajattelin tehdä? Ryhtyä työnhakuun! Azorien ainutlaatuinen luonto ja ympäristönsuojelun tärkeys ovat luoneet sinne joitakin järjestöjä ja viranomaisia, joista saattaisi löytyä ympäristöalan töitä, vaikka työpaikkoja saarella onkin rajallisesti. Onhan minulla alan maisterintutkinto takataskussa, ja olisi kiva saada sille käyttöä. Voi kuulostaa nurinkuriselta, mutta edes portugalilainen alhainen palkkataso ei siellä kuulosta ollenkaan niin epämotivoivalta kuin jos hakisin yhtä matalasti palkattuja töitä Lissabonista, koska kaupungissa töissä käymiseen liittyy niin monta muutakin kuormittavaa asiaa. Lisäksi pienen yhteisön osaksi muuttaessa naapurit ja muut tulevat varmasti tutuiksi, missä voi piillä mahdollisuuksia. Etenkin, kun Portugalissa työpaikat ja muutkin asiat järjestyvät usein suhteiden avulla. Ja jos en saakaan töitä, voin aina jatkaa makrameetuotteita käsityönä valmistavan ja myyvän yritykseni  sekä muiden projektien pyörittämistä kotoa käsin työskennellen.

Ilmasto

Subtrooppisilla Azoreilla on vierestä kulkevan Golfvirran ansiosta leudon kostea ilmasto. Keskilämpötila pysyttelee 14 ja 22 asteen välillä vuoden ympäri, eikä yli 30 tai alle 3 asteen lämpötiloja ole saariston asutuskeskuksissa mitattu koskaan. Kolmen mannerlaatan risteyksessä sijaitsevat Azorit ovat tuliperäisiä, minkä ansiosta maaperä on ravinteikasta. Saarilla saadaan vuorotellen sadetta ja aurinkoa, ja sadepäiviä on jopa kesäkuukausina, mikä pitää luonnon vehreänä ja on täydellistä puutarhanhoitoa ajatellen. Pilviä ja sumua muodostuu saaren keskustan pilvimetsäisten vuorenrinteiden ylle ja ne haihtuvat saaren toisella puolella ilmaan. Mereltä puhaltavat tuulet saattavat sitävastoin muodostua suojattomilla paikoilla haasteeksi, mutta saariston asukkaat ovat alusta alkaen luoneet viljelyksilleen suotuisia mikroilmastotaskuja esimerkiksi kivimuureja tuulensuojiksi kasaamalla.

Manner-Portugalin sitä vastoin ennustetaan muuttuvan entistäkin kuivemmaksi ja jopa aavikoituvan ilmastonmuutoksen seurauksena. Etelä-Portugalissa on nyt jo nähty 9 kuukauden mittaisia kuivuusjaksoja ja viime talvikin oli keskiarvoa kuivempi. Haaveilemani omavaraisempi elämä voisi mantereella käydä hankalaksi veden puutteen takia, tai ainakin paikka pitäisi valita hyvin tarkasti. Nytkin jo hirvittää, kuinka valtavasti pientäkin kasvimaata pitää näin kesällä kastella käyttäen vesijohtovettä, kun kaivoakaan ei ole. Olenkin ajatellut viime aikoina aika paljon vettä. Täällä aihe on ollut paljon enemmän läsnä kuin Suomessa. Ja sitä paitsi, kyllä täällä mantereellakin tuulee.

Hintataso

Kuivuus ei ole Manner-Portugalissa ainoa ongelma, vaan hintojen nousu tuntuu myös absurdilta etenkin täällä Suur-Lissabonin alueella ja Sesimbrassa. Ihmiset puhuvat asuntokuplasta, joka ehkä joskus puhkeaa tai sitten ei – sitä ei aiota jäädä odottelemaan. En tiedä, olisiko meille edes mahdollista saati sitten muutenkaan järkevää ottaa niin isoa lainaa, että voisimme joskus ostaa itsellemme oman, tarpeeksi suuren paikan täältä. Terceiralta on huomattavasti halvempaa ostaa maatilkku talolla tai ilman, eikä silti tarvitse lähteä kauas merenrannasta. Verotuskin on saaristossa kevyempää, esimerkiksi  normaali arvonlisävero on 18% Manner-Portugalin 23% sijaan. Supermarketissa hinnat eivät mielestäni poikkenneet mantereen hinnoista, ravintoloissa ja kahviloissa oli jopa halvempaa.

Toki Terceiralta puuttuvat monet halpaketjut, mutta se pakottanee tekemään tarvittavat ostokset kestävämmällä tavalla, kuten paikallisia tuotteita ja kivijalkakauppoja suosien, vaikka näiden hinnat olisivatkin hieman korkeampia.  Saari on aikoinaan ollut niin eristyksissä, että siellä kuitenkin tuotetaan kaikennäköistä. Continente-ruokakauppa avattiin saarelle jo jokunen vuosi sitten ja löytyypä Terceiralta myös oma paikallinen Guarita-supermarketketjunsakin. Saarella on myös pikku ostoskeskuksensa, mutta siitä ei oikein voi edes puhua samana päivänä Lissabonin alueen useiden valtavien shoppailupaikkojen kanssa. Periferiaan muuttaessa elämäntyyli muuttunee pakostikin, ja se on muutos jonka haluankin tapahtuvan. Täällä pääkaupungin tuntumassa kun tulee usein sorruttua tekemään tai ostamaan asioita, joita ei oikeasti haluaisi, koska kaikki on niin helposti saatavilla.  En oikeasti haluaisi olla ihminen joka käy ostoskeskuksissa, mutta käyn silti, koska se tuntuu kätevältä. Jatkossa omaa kulutustaan tulee toivottavasti tarkasteltua kriittisemmin myös olosuhteiden pakosta.

Luonto

Yksi Azorien suurimmista houkuttimista on saarten ainutlaatuinen, melko puhtaana säilynyt luonto ja sen tarjoama rauha sekä harrastusmahdollisuudet. Meri ja kaikki mahdolliset vesiurheilulajit ovat aina läsnä ja rannikolta löytyy myös useita luonnollisia merivesialtaita sekä pari hiekkarantaakin uimiseen. Puhumattakaan jylhistä rantakallioista, meressä uivista valaista ja delfiineistä ja saaren monista patikkapoluista. Vaikka ihminen onkin muuttanut Terceiran luonnollista kasvipeitettä rankalla kädellä, löytyy sieltä vielä ikivanhoja, sammalen peittämiä usvaisia laakeripuumetsiä.

Hiekkateiden varsilla kasvaa ahomansikoita ja endeemisessä pensaikossa azorilaista jättiläismustikkaa. Siis mustikkaa! Saaren keskeltä löytyy ruskeavetisiä pieniä järviä, joiden ympärillä kasvaa kanervaa ja takana kohoavat syvän vihreät havumetsät. Vähän kuin joku olisi ottanut parhaat palat Suomen luonnosta ja laittanut ne suotuisempaan ilmanalaan. Ainoastaan havuoksien outo muoto, mustanpuhuvat kasat tuliperäistä kiveä ja niiden takana kohoavat uinuvien tulivuorten rinteet paljastavat, että nyt ei ollakaan Pohjolassa. Tämä satunnainen yhdennäköisyys saa jotain joka kerta liikahtamaan rinnassa. Maaseudun kiviaitojen reunustamat, mereen päättyvät laidunniityt taas muistuttavat irlantilaista maalaismaisemaa. Terceira on kuin Eurooppa pienoiskoossa, yhdelle saarelle tiivistettynä.

Hitaampi elämänrytmi

Jos portugalilainen kulttuuri ei muutenkaan ole tunnettu nopeudestaan, niin saaristossa elämä kulkee vieläkin hitaammin. Asiat saattavat ottaa oman aikansa, ja se on täysin ok. Ympärillä tapahtuu vähemmän. Ja sen sijaan että tylsistyisi virikkeiden puutteeseen, voi käyttää omaa luovuuttaan ja tarkkailla ympäristöään. Huomata, miten aallot lyövät jatkuvasti rantakiviin, pilvet muodostuvat ja hajoavat, lehmät siirtyvät uuden ruohomättään äärelle, maitotonkat kolisevat traktorin kyydissä, sadekuuro lähestyy, kirkonkellot soivat. Tai sitten hakea adrenaliiniryöppyä extremelajeja harrastamalla. Vaikka työt ja arjen askareet ottavat tietysti sielläkin omansa, jää perhe-elämälle varmasti enemmän aikaa pääkaupungissa elämiseen verrattuna.

Azoreilla on myös hyvin turvallista, sillä rikollisuus on lähes olematonta muutamaa köyhempää naapurustoa lukuunottamatta. Joka kylässä on peruspalvelut kauppoineen, kahviloineen ja kouluineen. Ja uskon, että jos meillä joskus on muitakin kuin karvalapsia, on Terceira niillekin hyvä paikka kasvaa. Mitäpä sitä ihminen oikeastaan muuta tarvitsee kuin raikasta ilmaa, puhdasta ruokaa ja taivaanrannan jota katsella?

Siinäpä ne tärkeimmät syyt, miksi Atlantis kutsuu todennäköisesti jo kuukauden sisällä. En ole itsekään vielä sisäistänyt koko asiaa kunnolla, joten todennäköisesti vain suoritan muuton sen kummempia ajattelematta, ja herään vasta uudessa kodissa yhtäkkiä ajatukseen, että täälläkö sitä nyt ollaan. Aika uskomatonta.

Voisitko sinä kuvitella asuvasi pienellä saarella?

Puhtaan sivun kääntämisestä

Olen vaihtanut maisemaa merkittävällä tavalla kahdeksan kertaa elämäni aikana. Muuttoja, isompia ja pienempiä, on takana ainakin 24. Joillakin kerroilla uusi asuinpaikka on hankittu muutamaksi viikoksi, toisilla vuosiksi. Usein lähtöpäivä on ollut jo taloksi asettuessa selvillä tai ainakin tieto siitä, että se koittaa joskus.

Ensimmäinen merkittävä lähtö tuli kuusivuotiaana. Istuin lumipallopensaan alla ja itkin sitä, etten pääsisi aloittamaan koulutietä yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Muutaman vuoden päästä hyvästelin seuraavan parhaan ystäväni, kun muutimme Pohjanmaalta ulkomaille, Viroon. Sen jälkeen elämä ei enää palautunut entiselleen enkä minä Pohjanmaalle. Suomeen palatessa vastassa oli uusi paikkakunta ja uuden ystäväpiirin rakentaminen, teini-ikä ja tieto siitä, että olin jollain tapaa erilainen. Aina vähän ulkopuolinen. Jonkinlainen maailmankansalaisuuden siemen oli kylvetty, ja koin voimakasta kuulumattomuuden tunnetta missä sitten asuinkin.

Aloin haaveilla matkoista maailman ääriin, ja 19-vuotiaana otin ja lähdin reppureissaamaan kuukaudeksi Intiaan. Sen jälkeen tiesin selviytyväni mistä tahansa ja voivani matkustaa minne vain. Opiskeluvuosina asuinkin muutaman kuukauden mittaisia pätkiä Tsekissä, Portugalissa, Sambiassa ja Brasiliassa, ja heitinpä kuukauden mittaiset työharjoittelukeikat myös Costa Ricassa ja Sansibarilla. Pitkin maailmaa ja Suomea kulkiessa muodostui uuteen paikkaan aina uusi kaveripiiri, mutta lapsuudenystävien kanssa yhteys katkesi.

Erasmus-vaihdossa Tsekissä vuonna 2013 tapasin tulevan mieheni, portugalilaisen kalliokiipeilijän, kuten häntä aluksi kutsuin. Elämä muuttui jälleen kertaheitolla, kun päätin olla palaamatta entiseen elämääni. Lähdimme joululomalle Portugaliin, ja tunsin tulleeni kotiin. Sain jollain selittämättömällä tavalla sisäisen rauhan. Tiesin, että tämä on nyt se my happy place.

Tunnelmat ovat vaihdelleet suuresti eri maisemanvaihdosten välillä. Joskus on ollut ihanaa lähteä, toisinaan ei.

Pahin paikka oli varmasti Brasiliaan lähtö, sillä reissuväsymys painoi jo ennen lentokoneeseen astumista. Se nimittäin tapahtui heti yhdessä miehen kanssa tehdyn kolmen kuukauden Sambian-keikan jälkeen, ja ehdin vain käydä kääntymässä Suomessa parin päivän verran ennen kuin löysin vastahakoisen itseni ypöyksin sateisesta ja kylmästä Curitibasta. Olin hakenut sinne työharjoitteluun jo vuotta aiemmin tarkoituksenani oppia puhumaan portugalia paremmin. Lähdön lähestyessä väliaikainen muutto alkoikin kaduttaa, mutta pakotin itseni lähtemään. En tuntenut koko maasta ketään muuta kuin tulevan kämppikseni, joka poltti sisällä pilveä ja tuntui käyvän joka ilta ulkona. Sain senpäiväisen kulttuurishokin että itkin monta päivää ja päädyin vaihtamaan sekä asuntoa että työharjoittelupaikkaa. Löysin muutaman kaverin ja onnistuin ylittämään kielimuurinkin, enkä siltikään koskaan oikein lämmennyt kunnolla Curitiballe. Ehkä syynä oli suurkaupunkielämä, tai sitten Brasilia muistutti liikaa Portugalia ollen kuitenkin jotain aivan muuta. Ehkä 4 kuukautta ei vain riittänyt maahan sopeutumiseen. Kannatti kuitenkin lähteä, sillä pääsin reissaamaan siellä aivan valtavan upeisiin paikkoihin.

Turkuun opintojen perässä muuttaessa tunnelma oli melkein yhtä synkkä, vaikka Turku ei sentään onnistunut aiheuttamaan kulttuurishokkia. Tiivis kaveriporukka jäi entiseen kotikaupunkiin, uudet biologian opinnot eivät lähteneet kovin suurella ilolla käyntiin ja jouduin asumaan yksin 19 neliön kokoisessa itsemurhayksiössä. Vuoden kuluessa opiskelupaikka oli vaihtunut ja elämä asettunut uomiinsa alkaen maistua paremmalta – olin kai ehtinyt antaa sopeutumiselle tarpeeksi aikaa.

Portugaliin muuttaessani taas olin onnessani, vaikka tietysti lähtöön liittyy aina haikeitakin fiiliksiä. Olimme unelmoineet Portugaliin muutosta muutaman vuoden, kun opiskelujen päätyttyä oli vihdoin sopiva hetki. Myimme lähes kaiken tyhjentäen jyväskyläläisen opiskelijakaksiomme ja tulimme tyhjän päälle miehen vanhempien nurkkiin. Muutamassa kuukaudessa olimme molemmat löytäneet työpaikat ja vuokranneet oman kaksion Lissabonin lähiöistä, mistä olemme sittemmin jo ehtineet muuttaa poiskin kaupunkia ympäröivälle maaseudulle.

Portugaliin tullessa ajatuksena oli, että jos kaikki menisi hyvin, täältä ei enää tarvitsisi repäistä itseään irti ja lähteä. Olin jo jonkin aikaa kaivannut omaa, pysyvää kotia, ja sen ymmärtäminen mahdollisti pyrkimisen sitä kohti ihan tietoisesti. Jatkuva reissaaminen oli ollut unelmani, mutta käynyt raskaaksi ja kuluttavaksi. Oli aika uusille unelmille, tai enemmänkin vanhojen unelmien elvyttämiselle. Lentokoneen pyörien koskettaessa Lissabonin kiitorataa oli päällimmäisenä tunteena onni ja jännitys siitä, onnistummeko elämän rakentamisessa tänne, vai joutuisimmeko jossain vaiheessa palaamaan Suomeen.

Asiat eivät kuitenkaan aina mene niin kuin on suunnitellut, ja nyt olisi taas yksi maisemanvaihdos edessä. Idea Pohjois-Atlantilla sijaitseville Azoreille muutosta tuli esille yli vuosi sitten, ja sen piti tapahtua nopealla aikataululla. Olin innoissani, sillä pääsisimme Lissabonista maalle asumaan. Pari muuttujaa astui kuitenkin peliin ja muutto siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Nyt ollaan kuitenkin taas siinä vaiheessa, että asia alkaa näyttää varmalta. Muutto ei kuitenkaan enää tunnu niin itsestäänselvästi hyvältä idealta, kun on kerran jo joutunut pettymään.

Muuttoa mietitään ihan järkisyistä. Ehkä eniten kuitenkin siksi, että tällainen mahdollisuus on eteemme tupsahtanut, joten miksi emme lähtisi kokeilemaan. YOLO. Seikkailu keskellä Atlanttia odottaa. Rakastamme kuitenkin molemmat Sesimbran maaseutua, jossa tällä hetkellä asumme. Paikka tuntuu jo niin kodilta, että lähtö pelottaa. Portugalista ei kuitenkaan onneksi tarvitse lähteä minnekään.

Joku voisi sanoa, että olen mestari lähtemään ja saapumaan. Hyvästelemään vanhat kuviot ja aloittamaan alusta uudessa paikassa. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä olen siitä huolimatta saavuttanut kauan kadoksissa olleen kuulumisen tunteen, ja vieläpä sellaiseen paikkaan, jossa edelleen jaksan ihmetellä kaiken kauneutta joka päivä. Villin laventelin tuoksua mäntymetsässä, aaltojen pauhua, maaseudun valkoisia tuulimyllyjä ja vuoria horisontissa. Silti olen täysin vapaaehtoisesti taas lähdössä eteenpäin. Katsomaan, onko se ruoho vihreämpää meren toisella puolella. (Tiedän jo, että on, ainakin kirjaimellisesti.) Sesimbraan voi kuitenkin aina palata, ja pakostakin tulemme lähitulevaisuudessa täällä käymään keskeneräisten projektien vuoksi – niistä lisää myöhemmin.

Puhtaan sivun kääntäminen ja alusta aloittaminen voi olla aluksi vaikeaa, mutta useimmiten se palkitsee. Jos ei muulla, niin uusilla kokemuksilla ja perspektiivin laajenemisella. Itsensä irti repäiseminen tutuista ja rakkaista kuvioista sattuu, mutta se voi mahdollistaa elämässä eteenpäin menemisen. Elämäänsä kun ei useinkaan saa sitä mitä haluaa, ellei samalla luovu jostain muusta. Kyse on vain asioiden priorisoinnista. En ainakaan itse halua tuudittautua keskinkertaiseen, mukavaksi käyneeseen elämään, vaan pyrkiä kohti unelmiani, vaikka sitten kipeitäkin päätöksiä tehden ja mukavuusalueeltani poistuen. Luottaen siihen, että asiat menevät lopulta juuri kuten niiden kuuluukin. Ja siihen, että muuallakin Portugalissa voin tuntea olevani kotona.

Ja eihän sitä tiedä, vaikka se oma loppuelämän tai ainakin pitkän ajan paikka lopulta löytyisi, vaikka sitten pieneltä saarelta keskeltä Atlanttia.

Mikä sinusta on uuteen paikkaan muuttamisessa parasta tai vaikeinta?

10 paljastusta tyypistä blogin takana

Paljastelupostauksia on näkynyt nyt yhdessä jos toisessakin blogissa ja olen niitä uteliaana sieluna innolla lukenut, joten enhän minäkään voi faktojen listaamisen kutsuhuutoa vastustaa. Ajattelinpa siis töräyttää ilmoille kymmenen paljastusta itsestäni – hui! Yritin keksiä mahdollisimman erikoisia juttuja teille ihmeteltäväksi. Nyt varmaan vaikutan ihan liian oudolta, mutta ei se mitään – tällainen mä oon. Kirsikkana kakun päälle ajattelin kuvittaa koko postauksen yksinomaan omalla pärställäni. Yritin etsiä tuoreita kuvia, mutta jouduin taas toteamaan, että kovin montaa järkevää otosta musta ei viimeisen reippaan vuoden sisällä ole otettu – ainakaan muissa kuin ulkoiluvetimissä (yritäppä huviksesi bongata kuva, jossa ei ole vaelluskenkiä). Viihdyn paremmin siellä kameran takana, mutta kyllä tässä voisi koittaa skarpata, sillä kuvat on kivoja muistoja. Koittakaa kestää!

Sansibarin huoneessani prinsessasänkyineni ja edesmenneine rastoineni tammikuussa 2015.

1. Olen muuttanut yhteensä 17 kertaa, kun mitään muutaman viikon väliaikaisia oleskeluita ei lasketa. Ulkomaille olen muuttanut väliaikaisesti kolme kertaa: Viroon vuonna 2000, Tsekkiin 2013 ja Portugaliin 2014. Pisimpään olen asunut samassa talossa viisi vuotta. Jaa että mikä vierivä kivi ei sammaloidu -syndrooma?

Azoreilla heinäkuussa 2015.

Kamera kaulassa Portugalin Sintrassa tammikuussa 2016. Kiitos kuvasta Fannille!

2. Minulla on ärsyttävä tapa järsiä kynsiäni ja repiä kynsinauhojani. Olen harrastanut kyseistä hermostuksenlievitysaktiviteettiä varmaan niin kauan kuin minulla on ollut hampaat suussa, ja vaikka kykenen pääsemään tavasta eroon esim. reissujen ajaksi (pöpöjen sun muun lian takia), aloitan aina uudestaan. Kynnel-lakat sun muut vippaskonstit on kyllä testattu jo lapsena, without success.

Onnellisena Portugalissa joulukuussa 2015.

Serra da Estrelalla helmikuussa 2015.

3. Mulla oli nuorempana tyttöpunkbändi, jonka nimi oli Paskat Nuudelit. Rämpytin punaista sähkökitaraani ja karjuin mikkiin itse väsäämiäni anarkofeministisiä biisejä minkä jaksoin. Yksi soitti melodikaa ja lainattiin aina muiden bändien rumpuja. Soitettiin Porissa kolme keikkaa ja päästiin Satakunnan Kansan viikkoliitteen kanteen. Meidän hittibiisi oli nimeltään Kaksari. Muistan myös miten harjoiteltiin kerran soittamaan Iron Maidenin Fear of the Darkia meidän takapihan terassilla.

Villi nuoruus! Huhtikuu 2009.

4. Aion tästä Development & International Cooperation -maisteriohjelmasta valmistuttuani kutsua itseäni vessaekspertiksi. Ihan vaan siksi, että teen kuivasanitaatioon, virtsan lannoitekäyttöön ja HIV-lääkeainejäämiin liittyvän gradun. Kyllä mua vähän naurattaakin, kun mietin itteäni sinne sambialaisen yliopiston labraan uuttamaan niitä lääkkeitä virtsanäytteistä… Varsinainen rouva Master of Science!

Norjan Rondane-vuorilla lampaanhajuisissa työvaatteissa joulukuussa 2015.

5. Rakastan autiotaloissa hiipparointia ja pölyttyneiden esineiden katselemista. Olen jopa joskus hankkiutunut niiden sisälle keinoilla, jotka saatettaisiin laskea murtautumiseksi (kuten ikkunoiden irrottelu ruuvimeisselillä – tästä en tosin ole mitenkään ylpeä). Kerran menimme ystäväni kanssa käytöstä poistettuun mielisairaalarakennukseen kaksilla alueelta pihistämillämme puutikapuilla, jotka olimme naulanneet läheisen firman kuormalavoista revityillä nauloilla yhteen. Minä pidin kiinni tikkaista ja ystäväni kiipesi parvekkeelle, jonka ovi oli jäänyt raolleen.

Sansibarilla baobab-puuta halailemassa tammikuussa 2015.

6. Luotan paljon intuitiooni ja näen helposti ihmisten läpi.

Portugalin rannikolla joulukuussa 2015. Kiitos kuvasta Fannille.

Portugalissa helmikuussa 2015.

7. Käytän päivittäisessä elämässäni enemmän englantia kuin suomea. Zén kanssa puhutaan kotona englantia, lähes kaikki koulujutut on englanniksi ja opiskelukavereistakin vain osa puhuu suomea. Silti en koe, että osaisin ilmaista itseäni juurikaan paremmin englanniksi kuin ennenkään (etenkään suullisesti) – kieleen on kuitenkin tottunut niin, että pitkään kuunteleminen tai lukeminen ei enää saa aivoja väsymään samalla tavalla kuin ennen.

Leivonmäen kansallispuistossa lokakuussa 2015.

Praia do Mecolla helmikuussa 2015.

8. Käyn dyykkaamassa säännöllisesti. Voi kuulostaa epäilyttävältä, mutta kyse on vaan ulko-ovesta kymmenen metrin päässä olevasta lähikaupan siististä roskiksesta, jonne ne laittaa samana päivänä myynnistä poistetut ja edelleen ihan syömäkelpoiset ruuat. Rahaa säästyy ja ruokahävikki vähenee, mutta huonona puolena on ne ilmaiset pullat, joista ei pysty kieltäytymään! Oon löytänyt sieltä perusjuttujen lisäksi mm. kasvispihvejä, protskurahkoja, sipsejä ja donitseja. Ja ne juustosämpylät – ah niin hyviä, ja just sellaista tavaraa mihin ei ikinä viitsisi rahojansa laittaa.

Quinta da Regaleirassa tammikuussa 2016. Tämä on ehkä lähinnä sitä, miltä näytän normaalisti arkisin.

9. Rakastan sitä brasilialaista partymusiikkia, mitä kaikki muut inhoavat. Michel Telón Ai Se Eu Te Pego on esimerkiksi ihan sikahyvä! Ei voi olla paha mieli niitä rallatuksia kuunnellessa.

Serra do Riscolla tammikuussa 2016. Tästäkin kiitos Fannille.

10. Salainen haaveeni on käydä kaikilla sulilla mantereilla ennen kuin täytän 30. Tällä hetkellä plakkarissa ovat jo Eurooppa, Aasia, Pohjois-Amerikka sekä Afrikka, ja tänä vuonna listaan lisätään Brasilian-reissun myötä vielä Etelä-Amerikka. Eihän siinä ole enää kuin Oseania valloitettavana, ja aikaakin on vielä yli neljä vuotta!

Azoreilla heinäkuussa 2015.

Semmosta! Löytyykö teiltä samoja outoja harrastuksia tai piirteitä?

---

In English: Ten facts and more than enough photos about me, myself and I. These fact posts are popular these days and I couldn’t resist making one either!

Tulivuorikraaterin ympäriajo

Viimeisenä aamuna Azoreilla herättiin autosta siihen, kun joukko työhaalareihin pukeutuneita ukkoja ravasi edes takaisin Sete Cidadesin ilmaisleirintäalueen parkkipaikalla. Myöhään edellisenä iltana olimme ajaneet kaatosateen ja sankan sumun läpi tälle São Miguelin ainoalle leirintäalueelle, jota emme olleet vielä testanneet. Telttaa ei siinä sateessa huvittanut pystyttää, joten kaivoimme makuupussit esiin ja nukuimme auton etupenkeillä. Eihän se varsinaisesti mitään herkkua ollut, mutta ei meille tullut kylmä eikä nihkeä olo muutenkaan (kerrankin!). Leirintäalueella oli yksi sisävessa, jota ei saanut lukkoon. En muista oliko siellä jopa suihkukin, sillä tuona aamuna lavuaari sai riittää aamupesun hoitamiseen.

Päivä osoittautui aurinkoiseksi, juuri kuten säätiedotuksessa oli povattukin, joten lähdimme vauhdilla kiertämään niitä viimeisiä paikkoja jotka halusimme nähdä ennen iltapäivällä takaisin Lissaboniin lähtevää lentoamme. Ensimmäiseksi kävimme Lagoa do Canárion näköalapaikalla, mutta heti sen jälkeen kurvasimme Sete Cidadesin kraaterin reunalle katselemaan maisemia kaksoisjärvien ylle. Matkalla bongasimme maajussin, joka kuljetti kolmea isoa maitotonkkaa hevoskärryillä! Niin kliseisen azorilaista.

Pysäytimme vuokra-auton ensimmäisenä Vista do Reille, ”Kuninkaan” näköalapaikalle, joka kuhisi turisteja ja Azorit-magneetteja myyviä kojuja. Ironisesti vieressä tönötti valkoinen seiväs, jossa luki ”May Peace Prevail On Earth.” Yeah right, rauhaa ei ainakaan tuolta paikalta varsinaisesti löytynyt. Näköalat siniselle ja vihreälle järvelle olivat kuitenkin kaiken sen selfiekeppien väistelemisen arvoiset! Paikan vieressä seisova hylätty hotelli toi sopivaa kontrastia kaikelle sille kauneudelle. Harmittaa vieläkin, ettei käyty edes vähän tutkimassa, olisiko sisälle päässyt! Tosin luulen, että palaamme tuonne vielä joskus takaisinkin.

Sete Cidadesin kyläläisiä varmaan naurattaa, kuinka valtavasti turisteja paikalla käy suhteessa kylän väkilukuun. Toisaalta, kyllä hekin varmaan ymmärtävät asuvansa kuvankauniissa paratiisissa. Ja tuohan se joillekin myös elantoa.

Jatkoimme näköalapaikalta kapeaa hiekkatietä, joka kiertää koko entisen tulivuorenkraaterin ympäri. Olisi ollut upeaa haikata tai pyöräillä koko matka, mutta nyt meillä oli hieman kiire, joten tyydyimme ajamaan ikkunat auki. Ja oliko edes absurdi tunne ajella muinamiehinä jotain kapoista tulivuoren reunaa pitkin! Se oli niin kapea, että melkein kävi sortumisvaara mielessä. Ehkä se on kuitenkin tukevaa vulkaanista kiveä kaiken sen vihreyden alla. Ylhäältä katsottuna hoksasimme, että kraateri ei ollutkaan paikan ainoa sammuneen tulivuoren kraateri. Itse asiassa niitä oli tårta på tårta -periaatteella muutamakin kraaterilaaksossa. Ne oli jätetty kasvamaan metsää tai muuta tummanvihreää pöheikköä paljastaen muinaisten laavavirtojen valumapaikat, kun taas kraaterin pohja oli muutettu tilkkutäkkipelloiksi tai laidunmaiksi. Kuinka hienon näköisiä! Mitäköhän Sete Cidadesin perustajilla on mahtanut liikkua mielessä heidän muuttaessaan tänne – rakennetaanpa hei kylä ja vehnäpelto tuonne tulivuoren kraateriin?

Alas rannikolle ja isolle tielle päin lasketellessa saimme ihailla merelle aukeavaa vihreän kumpuilevaa rannikkoa. Mosteirosin pikkusaaret, joita kävimme katselemassa lähempää yöaikaan, kohosivat rantavedestä. Laavakiviseinämä taas näytti siltä, että joku on sen tarkoituksella siloittanut. Ei siinä voinut muuta tuumia kuin että on tämä saari kyllä aika ainutlaatuinen paikka!

Tämä oli tältä erää viimeinen postaukseni Azoreilta. Kokosin kirjoitukseni yhteen nippuun ja huomasin, että kyllä tuolta viikon mittaiselta reissulta on tullutkin otettua monen monta kuvaa ja rustattua lukuisia juttuja – yli kaksi per päivä! Muut kirjoittamani jutut São Miguelin saarelta löytyvät näiden linkkien takaa:

Paluu blogitauolta: Ponta Delgada

Jardim José do Canto

Furnas: Vieraslajeja ja kuumia lähteitä

Furnasin kaksi calderaa

Bussinvaihto kylässä, jossa kadut päättyvät Atlanttiin

Nordeste

Vesireittejä: Caldeira Velhalta Ribeira Grandeen

Villi ja maaginen Lagoa do Fogo

Patikoimassa Azoreilla

Vuokra-autolla Quinta das Laranjeirasiin

Cancela do Cinzeiro & Praia da Viola

Kohti seitsemää kaupunkia

Melomassa keskellä Atlanttia

Miradouro da Lagoa do Canário

Kasvihullun unelmapuutarha – Terra Nostra Garden

Viisi yllättäjää São Miguelilla

---

In English: On our last morning in Azores we woke up from the car after a rainy and foggy night. The sun was shining bright and we were headed to check out the last remaining places we wanted to visit. After taking a morning walk at Lagoa do Canário and escaping selfie sticks at Vista do Rei viewpoint, we started driving around the crater of a volcano, since there is a tiny road on top of it. From up there we were admiring the twin lakes but also other smaller volcano craters that nowadays seemed to be erupting with green plants. Wow! When driving down, the ocean was in front of us with the green rolling hills and tiny islets.

This is my last post from the Azores – for now. You can find my other posts from the link list up there!

Viisi yllättäjää São Miguelilla

Azorien-reissulla meillä oli melko selvät sävelet siitä, missä paikoissa halusimme pienehköllä São Miguelin saarella viikon aikana käydä. Tilaa oli jätetty kuitenkin myös sattumille, ja erityisesti sohvasurffausemäntämme vinkit olivat kullanarvoisia. Listasin viisi asiaa, jotka ensimmäistä lukuunottamatta eivät varsinaisesti kuuluneet reissusuunnitelmiimme, mutta jotka osoittautuivat kivoiksi kokemuksiksi spontaaneiden tilaisuuksiin tarttumisten seurauksena (aina hyvä!).

1. Ilhéu Vila Franca do Campon edustalla

Ilhéu on pieni kraaterisaari meressä Vila Franca do Campon edustalla. Sinne mennään veneellä Vila Francan satamasta, ja tästä syystä jätin kamerani autoon. Eihän sitä tiennyt millaiseen purkkiin sitä joutuisi, tai jos se paatti vaikka kaatuisi, eikä huvittanut ottaa pientäkään riskiä kameran kastumisesta. Joten kuvia ei nyt ole. Tästä YouTubesta löytämästäni videosta voi tosin katsella, millaiselta saari näyttää sieltä käsin (äänet kannattaa ehkä laittaa pois, ellei sitten tykkää synaiskelmistä). Tästä videosta taas näkee, millaiselta vedenalainen elämä näyttää. Ilhéu tuntui sille noustua yhtäkkiä isommalta, ja meren tyrskyt löivät tummaan, vulkaanisen kiven muodostamaan rantakivikkoon, jonka päällä kasvoi vihreää kasvillisuutta kuten kaikkialla Azoreilla. Keskellä avautui ihana hiekkapohjainen, turkoosina kimmeltelevä ja täysin pyöreä luonnon oma uima-allas. Pari lokkia istuskeli siellä täällä, ihmisiä taas oli saarella jonkin verran muttei liikaa. He makoilivat auringon lämmittämillä kivillä paistattelemassa päivää piknik-eväiden kanssa, lapset polskivat vedessä. Itsekin kahlasin kivikkoisesta rannasta syvemmälle ja pulahdin vilpoiseen veteen uimaan. Zé meinasi, että vesi oli liian kylmää ja jäi rannalle. Eipä tiennytkään mistä jäi paitsi, kun valtameri vyörytti saaren seinämässä olevasta reiästä aaltoja laguuniin. Ihan huisin hauskaa leikkiä sen luonnon oman aaltokoneen kanssa! Ainoa harmittava juttu oli ettei snorkkelia tai kakkoskameraa ollut mukana.

Ilhéulta löytyy pieni valvomorakennus ja vessat. Veneliput saarelle kannattaa muuten ostaa etukäteen, sillä paikkoja on rajoitetusti päivää kohden.

2. Mysteerijuhlallisuudet

Olimme melontapäivämme jälkeen lähdössä sohvasurffaushostimme luota katsomaan auringonlaskua Mosteirokseen. Suunnitelma oli oikeastaan tuhoontuomittu, sillä määränpäähämme oli lopulta yllättävän pitkä matka. Juutuimme kuitenkin seisovaan ruuhkaan heti ensimmäisessä kylässä. Kaikki tiet olivat aivan tukossa, joten ei auttanut muu kuin ottaa rennompi asento ja katsella ympärilleen. Pian bongasimmekin jonkunnäköisen kulkueen matkalla jonnekin. Santa Barbaran kylän katuja koristivat tuhannet ja taas tuhannet kukkien terälehdet ja havunneulaset, erilaiset liput sekä tietysti kadunvarsien hortensiat. Ihmisiä oli kaduilla paljon, ja mekin liityimme seuraan haistellaksemme tunnelmaa ja käydäksemme jätskikioskilla. Ikinä ei selvinnyt, mikä juhla oli kyseessä, mutta hauskan spontaani muisto tästä pysähdyksestä jäi. Emmepä muuten olisi varmaankaan tulleet tässäkään kylässä vierailleeksi.

3. Ilhéu dos Mosteiros auringonlaskun jälkeen

Kun pääsimme varsinaiseen määränpäähämme, pimeä oli jo laskeutunut. Mosteirosin kylän nähtävyys eli sen edustalta kohoavat pikkusaaret piirtyivät dramaattisen mustina pimenevää taivasta vasten. Emäntämme oli kehoittanut menemään ja katsastamaan nuo kivimuodostelmat, päiväsaikaan tosin. Valoa riitti kuitenkin sen verran, että vielä sai napattua pari kuvaa. Kauaa emme tuulisella rannalla viihtyneet, mutta hauska miniseikkailu tämä oli. Lopulta näimme saaret myös päivänvalossa, tosin korkealta Sete Cidadesin kraaterin päältä.

4. Maaseudulla ajeleminen

Azorien suola ja pippuri on tietysti saarten ainutlaatuinen luonto, mutta myös ympäröivän maaseudun rauha ja kauneus ilahduttaa kulkijaa. Jättimäisten vaahteroiden ja hortensioiden reunustamien teiden idylli, pilviin peittyvät syvänvihreät kukkulat ja lehmien kansoittamat laidunniityt tuntuivat ihanammilta kuin olimme osanneet odottaakaan, ja saivat rakastumaan Azoreihin lopullisesti. Me bongasimme Furnasin lähistöltä ihan mielettömän kuvauksellisen vanhan mökin, josta luonto oli vuosien kuluessa ottanut vallan. Vähän aavemaiseksi tuon ilmestyksen tosin teki sen edustalla oleva majesteetillinen portti sekä muurin päällä lepäävät luut.

5. Ponta da Ferraria

Ferrarian kuumat lähteet taitavat olla vielä lähinnä salaisuus, jonka vain paikalliset tietävät. Ne ovat siitä erikoisia, että ne sijaitsevat meressä. Pienen niemen kärjessä maisemat ovat kohdillaan, aava Atlantti edessä ja jälleen kerran luonnon lämmittämä uima-allas rentouttamassa! Maisemien puolesta mulle tuli mieleen Fuerteventura jossa kävin 11-kesäisenä, tosin en enää muista oliko siellä edes ollenkaan tuollaista. Joka tapauksessa vulkaaninen musta laavakivi kohoili röpeliäisinä kukkuloina ja isompina murikoina, eikä se näyttänyt siltä että se ihan hirveän vanhaa olisi. Ensimmäiset ujot kasvitkin sitä olivat alkaneet jo valloittaa. Minä en jaksanut vaihtaa uikkareita päälle, joten jätin uimiset väliin. Kuumia lähteitä kun oli tuossa vaiheessa reissua jo koettu useampikin, ja Lagoa do Fogo odotti. Varpaita sinne piti silti dipata. Altaassa oli narut, joista voi pitää kiinni. Ihan tarpeeseen varmasti tulivat, sillä suoraan merestä tulevat aallot olivat melkoiset, vaikka oli laskuvesi. Allas on myös lämpimimmillään juuri laskuveden aikaan, ja silloin vesi saattaa kuulemma olla jopa liiankin kuumaa, mutta itse en varpaissani mitään polttelua huomannut. Napattiin Ferrarialta tuliaisiksi mukaan muutama laavakivenmurikka, joissa komeili vihreitä jalokivenmurusia, olisikohan se ollut peräti peridoottia. Jotkut niistä olivat liian isoja käsimatkatavaroihin, ja ne ryöstettiin lentokentällä törkeästi Zén repusta. Pienet saatiin sentään pitää.

Vuokra-auton saa parkkiin ihan altaiden lähelle, josta kävellään lyhyt polku alas. Sisäänpääsy ei maksa mitään. Ferraria osoittaa länteen, joten paras ajankohta lillutella kuumassa lähteessä on tietysti auringonlasku. Ensin meinattiin muuten jopa telttailla Ferrariassa. Onhan siellä myös kaistale mustaa hiekkaa.

Ps. Mitäs tykkäätte blogin uudesta ulkoasusta? Mulla tuli jokin aika sitten pyöreä vuosi täyteen täällä WordPressin puolella, joten oli aika päivittää homma uuteen uskoon. Olettehan huomanneet, että oikean yläkulman viivapainiketta (menu) klikkaamalla saa esiin kategoriat ja kalenterin, joista blogipostauksia voi hakea maittain, teemoittain ja päivittäin? Myös Instagram ja seuraa blogia -nappulat löytyy sieltä!

---

In English: I listed five things in São Miguel that were surprisingly nice. Ilhéu just outside Vila Franca do Campo is a crater island that forms a natural swimming pool inside its rocky shores. Mysterious festivities are always good, especially if they stop your journey and force you to visit a decorated village, where you wouldn’t otherwise end up. The small islets and rock formations outside Mosteiros were dramatic in the blackening evening, and Ponta da Ferraria has a thermal pool in the sea that is best enjoyed with a sunset.

The blog has a new theme, yei! By clicking the line (menu) button on the top right corner you can browse the blog posts by category, country or by date. Also my Instagram and follow-buttons can be found there!

Kasvihullun unelmapuutarha – Terra Nostra Garden

Kävelen värikkäiden kukkien ja viidakkomaisten istutusten reunustamilla hämärillä hiekkapoluilla. Ilma on niin kosteaa ja lämmintä, että hiki nousee pintaan, vaikka ei liikauttaisi eväänsäkään. Tai vaikka olisi pukeutunut pelkkään uimapukuun ja pyyhkeeseen, niin kuin minä, joka olin ajatellut vain pistäytyväni puutarhassa ja meneväni sitten valtavaan kuumaan lähteeseen kellumaan. Taivas ripauttaa välillä vettä, mutta sitä ei lehvästöjen suojissa edes huomaa. Polut ja massiivisten puiden reunustamat käytävät jatkuvat loputtomiin, mutta kyllästymisestä ei täällä ole vaaraa. Suu loksahtelee tämän tästä ammolleen, kun toinen toistaan upeampia puita, istutuksia ja vesiaiheita siltoineen tulee vastaan.

Ja me melkein jätimme käymättä täällä, kun ”se nyt on vaan puutarha.” Emme ehtineet puutarhaan käydessämme Furnasissa bussilla, joiden aikataulut on tehty töissä ja asioilla käymiseen, ei varsinaisesti matkailijoille. Olen suurenmoisen iloinen, että toiseksi viimeisenä päivänämme Azoreilla päätimme sittenkin ajaa takaisin Furnasiin, ja käydä katsastamassa Terra Nostra Gardenin. Heinäkuinen sadepäivä oli juuri täydellinen tuossa ihanassa puutarhassa vaelteluun.

Furnasin keskustan tuntumassa sijaitseva puutarha on aivan mieletön ja monipuolinen erilaisine kukkapenkkeineen, elävine kasvikokoelmineen ja loppumattomine viidakkopuskineen. Puutarhassa on yksi maailman merkittävimmistä kameliakokoelmista. Muhkuraiset satoja vuosia vanhat puut reunustavat kävelyteitä, joita pitkin voi harhailla ympäriinsä katsellen mitä erilaisimpia istutuksia. Vanhoja Azorien endeemisiä lehtipuita peittää tuuhea sammal, aivan kuin manner-Portugalin pohjoisissa metsissä. Oikeastaan myös patsaita, siltoja, maata ja vähän kaikkea peittää sammal tai vähintään köynnös tai joku muu vihreä asia, niin paljon kasvit pitävät tästä saarilla vallitsevasta kosteasta ilmanalasta. Eläinaiheisessa patsaspuistossa törmää dinosaurukseen ja gorillaan, lummelammen keskelle voi astella kiviä pitkin, ja toinen lammikko on karppien ja sorsien koti. Kaikkea tätä halkovat lämpimänä höyryävät keltaiset purot, jotka saavat alkunsa maapallon sisuksista. Olemmehan itseasiassa kauan sitten sammuneen tulivuoren kraaterissa, jonka laaksoon Furnasin kylä on rakennettu. Tuon kraaterin pilvillä verhotut seinämät vilkkuvat välillä puiden välistä. Keltaiset purot laskevat Terra Nostra hotellin edessä aukenevaan valtavan kokoiseen jo vuonna 1780 rakennettuun uima-altaaseen, jossa kymmenet ellei sadat ihmiset mahtuisivat pulikoimaan yhtäaikaa 35-40-asteisessa mineraalirikkaassa vedessä, josta täytyy välillä nousta ylös vilvoittelemaan. Näillä vesillä on vuosisatojen saatossa hoidettu niin reumaa kuin lihavuuttakin. En ihmettele, mikäli tässä mystisessä energioita kohottavassa paikassa joku on sairaudestaan parantunutkin. Ainakin minä olin altaassa pulikoinnin jälkeen täydellisen rentoutuneessa tilassa.

Terra Nostra Gardeniin on sisäänpääsymaksu, joka on aikuisilta 6 euroa. Puiston aukioloajat vaihtelevat kausittain, joten kannattaa tarkistaa sulkemisaika ennen vierailua. Suihkuista tuli muistaakseni vain kylmää vettä, mikä oli vähän tunnelmanlässäyttäjä ihanan lämpimän altaan jälkeen. Plussaa tulee silti privaateista pukukopeista, vaikka itse suihku olikin ulkosalla. Muuten ihanaa, mutta olisi siinä vähän enemmän seinää voinut ympärillä olla. No, kyllä siitä suihkustakin selvittiin, ja päästiin puhdistuneina illastamaan Ponta Delgadaan viimeisen illan kunniaksi.

In English: In Terra Nostra Garden of the Azores I could not help gasping at all those colorful flowers, jungle-like plantations of shrubs, and centuries old lumpy trees that had moss growing on top of them. Moss was actually everywhere else too. The garden is wonderfully varied, hosting native species to Azores but also one of the largest camellia collection in the world. I was wandering around in a bathing suit and a towel, since we first thought to visit the garden just briefly and then go to swim in the huuuge thermal pool. Well, we were completely surprised by the size of the garden, with its endless paths leading us through those beautiful plants and water features. The steaming yellow streams were flowing to the mineral water pool with temperatures of 35-40 degrees C, that has been used for curing of diseases over times. After all, we were in a valley that was a crater of a long gone volcano. I am forever happy that we decided to drive back to Furnas just to visit this mystical and energy-enchanting garden.

Miradouro da Lagoa do Canário

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei uusia postauksia hetkeen kuuluisi. Mutta näitä kuvia kun eksyin katselemaan, niin eihän niitä voinut olla postaamatta myös tänne blogiin. Miradouro da Lagoa do Canário on näköalapaikka Sete Cidadesin lähettyvillä. Pääsimme vierailemaan sielläkin vasta reissun viimeisenä aamuna, kun koko edellisen viikon vuorien yllä roikkuneet pilvet olivat väistyneet yöllisen sateen myötä. Aurinkoinen sää takasi näkyvyyden yläilmoista alas lukuisille pienille kraaterijärville, kuten Lagoa do Canáriolle, joiden takana Sete Cidadesin suuremmat kaksoisjärvet lepäävät.

Lagoa do Canário, jonka mukaan näköalapaikka on nimetty.

Tuolla satumaisen kauniin maailman yllä kävellessä tuntui, kuin olisi ollut matkalla taivaaseen. Nytkin on hiukan sellainen fiilis, että olenko muka oikeasti ollut tuolla katsomassa noita vihreitä, sulan laavan muokkaamia kraatereita, tilkkutäkkipeltoja ja turkooseja järviä.

Olimme liikkeellä aamutuimaan, mutta olisimme toisaalta voineet olla vielä aikaisemminkin, sillä ensimmäiset muutkin näköalojen pällistelijät osuivat paikalle samaan aikaan kanssamme. Veikkaan, että tämäkin paikka on kauneimmillaan ja tyhjimmillään auringonnousun tai -laskun aikaan. Näköalapaikalle vie selkeä polku, jossa on yksi melko jyrkkä nousu ja lasku, mutta muuten se on helppokulkuinen. Näköalapaikan lähellä kulkee myös patikkapolkuja, joita täytyy ensi kerralla käydä tallailemassa. Nämä näköalat tarjoavat vastusta jopa Lagoa do Fogolle, joten niitäkään ei São Miguelilla vieraillessaan kannata missata, mikäli vain sää on suotuisa alas järville kiikarointiin!

In English: Miradouro da Lagoa do Canário offers vast views over the fairytale world of green craters, turquoise lakes and lighter green patches of pastures and farmland. It was so stunningly beautiful that I am now wondering if I really have visited that kind of a place. On the sky walk I felt like I was on my way to heaven! This place is best visited early in the morning before other people arrive. We had to wait days that the clouds were withdrawn and sunshine guaranteed visibility. Next time we will go and try some of the hiking trails close by.