Ilha Granden luontopolku: Circuito do Abraão

Ilha Granden luultavasti lyhyin patikkareitti löytyy aivan Vila do Abraãon kupeesta, ja siitä sen nimikin tulee: Circuito do Abraão eli Abraão Circuit. Me vietimme häämatkallamme viitisen päivää hidastempoista saarielämää tuolla brasilialaisella paratiisisaarella, ja päätimme eräänä pilvisenä päivänä saaren pääkylässä hengailun ja sen leppoisan fiiliksen aistimisen lisäksi suunnata helpolle patikalle, jolle lähteminen oli niin matalan kynnyksen juttu, että lähdimme laittamaan tassua toisen eteen aivan ekstempore. Polun varrelta löytyi niin vehreää metsää ja rantaluontoa kuin historian havinaakin.

circuit2 circuit1
circuit3 circuit4

Abraão Circuit -reitti lähtee mistäpä muualtakaan kuin Abraãon kylästä, sen pohjoisreunalta. Hiekkatienä alkavan polun alkupisteessä on opastaulu, joka kertoo, että tasoltaan helpolla reitillä on pituutta huimat 2 kilometriä, ja sen kävelemiseen pitäisi mennä 40-50 minuuttia. Jopa Googlen kartasta näkee polun alkupisteineen oikein hyvin.

Alueella on entisaikaan sijainnut muun muassa sokeriruokoplantaasi ja lasaretti, jossa pidettiin meriteitse saapuneita matkalaisia karanteenissa vuosina 1886-1913. Siihen perustettiin myöhemmin Brasilian liittovaltion vankila, joka oli toiminnassa vuosina 1932-1954. Ulkopuolelta sammaleen ja sisäpuolelta graffiteiden peittämä puoliksi maan alle rakennettu kivirakennnus on yhä pystyssä, vaikka luonto on alkanut ottaa sitä yhä enemmän valtaansa. Melko aavemainen paikka, jonka sisälle ei tehnyt mieli astua.

Vuonna 1971 Ilha Grandelle perustettiin valtaosan saaresta kattava suojelualue Parque Estadual da Ilha Grande, eli Ilha Grande State Park, jonka uumenissa Abraão Circuit nyt mutkittelee. 120 neliökilometrin kokoinen suojelualue koostuu suurimmaksi osaksi jopa kilometrin korkeuteen kohoavasta rannikkosademetsästä (Atlantic rain forest), mutta alueella on myös mangrovea, hiekkasärkkiä, puroja, laguuneja, hiekkarantoja ja rantakivikkoa.

circuit5 circuit6
circuit7 circuit8
circuit9 circuit10
circuit11

Ensimmäinen asia, jonka polulla bongasimme, oli jättiläismäinen etana. Siinä se mateli eteenpäin hiekkatien poikki. Kuuntelimme aaltojen lyöntiä rantaan parilla pienellä hiekkarannalla, jotka olivat saaneet hiekkaansa tummia sävyjä tuliperäisistä kivistä. Toisen nimi olikin Praia Preta eli Musta ranta. Ylitimme kivisiä, solisevia puroja, joiden yllä roikkui oksia ja liaaneja. Sademetsän siimeksessä kohosi myös vanha, unohdettu akvedukti, jonka koloissa oli alkanut kasvaa kasveja ja sammalta. Se on ilmeisesti joskus tuonut vuorilta vettä lasarettiin ja vankilaan.

Ehkä taianomaisin paikka polun varrella oli kuitenkin kiviseen puroon muodostunut lampi, jota metsä ympäröi ja kiviä pitkin virtasi vettä. Se oli jotenkin tosi tunnelmallinen paikka. Reitin lopuksi yritimme etsiä tietämme jonkinlaiselle näköalapaikalle. Erään kallion päältä kyllä näkyi vähän pidemmälle, vaikka puut peittivät suurimman osan näköaloista, joten ehkä se oli sitten se oikea paikka.

circuit12
circuit14 circuit13
circuit15

Ilha Grandella kannattaa ehdottomasti lähteä pidemmällekin luontoretkelle saaren sademetsäisille poluille, sillä patikointi on parasta mitä saarella voi tehdä – kenties yleisen relaamisen ja snorklauksen jälkeen. Abraão Circuit voi olla hyvä alkupala, sellainen lämmittelykierros ennen tositoimia. Tai sitten se tarjoaa mukavaa ajanvietettä rentoon lomapäivään, kuten meidän tapauksessa. Polku oli tosiaan jopa liiankin helppo käveltäväksi, enkä ainakaan muista että olisimme kertaakaan meinanneet siltä harhautua. Eli suositus tälle pikku luontoretkelle.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Abraão Circuit is probably the shortest hiking route on the Brazilian island Ilha Grande. It starts just outside the main village Vila do Abraão, hence the name. The trail is very easy and low threshold, which enabled us to step on it quite spontaneously. It has a length of 2 km and it should take some 40-50 minutes. The trail is situated in the Ilha Grande State Park established in 1971, but before the protection measures there had been a sugarcane plantation and a lazaretto, which was later used as a federal prison. This moss and graffiti covered stone building and an old aqueduct give an historical edge to the trail, which runs mostly through Atlantic rain forest, passing also by two beaches with black tones from volcanic rocks as well as some streams. My favourite place along this route was a pool that had formed into a rocky stream and was surrounded by thick forest. At the end of the trail we found some kind of a viewpoint. Hiking is the best thing to do on Ilha Grande (after general relaxing and snorkeling perhaps), and Abraão Circuit can be a good warm-up trail before the longer hikes. Or simply a nice thing to do on a holiday afternoon.

Mainokset

Lopes Mendes – yksi maailman täydellisimpiä rantoja

Ilha Granden saarella Brasiliassa sijaitsevaa Lopes Mendes -nimistä hiekkarantaa sanotaan yhdeksi maailman kauneimmista rannoista ja se onkin yksi saaren nähtävyyksistä, Tripadvisorin mukaan jopa Ilha Granden päänähtävyys. Kyseisen sivuston käyttäjät myös valitsivat Lopes Mendesin maailman 7. parhaimmaksi rannaksi vuonna 2013. Nyttemmin se on jo tippunut listalta, mutta pakkohan sitä oli lähteä katsomaan, kun kerran niin lähellä olimme!

Patikoiden tai veneellä

Lopes Mendesille ei mene teitä, joten sinne pääsee ainoastaan veneellä tai jalkapatikassa. Valitsimme tietysti apostolinkyydin, ihan jo siksikin että venetaksit olivat melko suolaisen hintaisia ja tykkäämme muutenkin kävelystä. Lopes Mendes on myös monesti yksi kohde Ilha Granden ympäri menevillä veneretkillä, joten sekin on yksi mahdollisuus päästä sinne. Patikoimalla pääsee kuitenkin katsastamaan helposti pari muutakin rantaa, ja matka on sopivan pituinen rennoksi päiväretkeksi. Tämä onkin varmasti yksi saaren suosituimmista reiteistä.

Sää oli Ilha Grandelle saapumisestamme lähtien koko ajan hiljalleen parantunut, ja toisena kokonaisena saaripäivänä aurinkokin alkoi jo pilkahdella pilviverhon välistä. Pilvinen, hitusen 20 asteen paremmalla puolella ollut säätila oli kuitenkin mitä parhain saaren polkujen koluamiseen, kun ei ollut mitenkään tuskaisen kuuma.

Lähdimme patikoimaan majapaikastamme Praia de Palmasilta aamiaisen jälkeen. Sukelsimme sademetsän siimekseen, missä polku oli niin hyvin tallattu, ettei siitä ollut epäilystäkään. Matka ei ollut kilometreissä mitattuna kovinkaan pitkä, mutta kyllä siihen silti aikaa upposi, varsinkin kun metsän ääniä ja rapinoita piti pysähdellä kuuntelemaan ja välillä avautuvia maisemia katselemaan. Nousua ja laskua tuli jonkin verran metsäisten kukkuloiden yli talsiessa, mutta ei mitenkään liikaa.

lopes4lopes1lopes2lopes3lopes5lopes7
lopes6

Praia do Pouso

Saavuimme ensin somalle Praia do Pouson rannalle, joka muistutti paljon omaa rantaamme sillä erotuksella, että täältä löytyi enää ainoastaan pari hassua taloa, yksi hylätyn näköinen pousada-hotelli ja bambukepeistä kyhätty hauska pikku juomakioski. No, oli siellä myös laituri ja pari venettä kellui vesillä. Tännekin olisi hyvin voinut jäädä viettämään enemmänkin aikaa. Polku kohti Lopes Mendesiä kuitenkin jatkui rannan toisessa päässä.

Bongasimme metsästä upean kirkkaan värisen sinitanssija-linnun (Chiroxiphia caudata). Saimme myös hieman ennen Lopes Mendesin saavuttamista seuraksemme koirakaverin, joka seurasi meitä vähän matkaa kuin opastaen oikeaan suuntaan ennen kuin hävisi omille teilleen. Myöhemmin kohtaisimme vielä lisää viidakon eläimiä!

lopes8
lopes10 lopes9
lopes12

Lopes Mendes – autio paratiisiranta

Tupsahtaessamme metsästä rantahiekalle Lopes Mendesillä ei ollut ristin sielua. Tuo 2,4 kilometrin mittainen vaaleahiekkainen ranta jatkui täydellisessä kaaressa horisonttiin. Sitä reunusti muutama palmu ja tiheä sademetsä, joka verhosi myös rannan takana kohoavat vehreät kukkulat. Toisella puolella oli kirkas merivesi, jota täplittivät parit pikkusaaret. Aikamoinen paratiisi. Rannan takana kohosivat myös tummat sadepilvet, mutta olo oli niistä huolimatta kuin Robinson Crusoella konsanaan. Täällä me olimme – brasilialaisella saarella, autiolla hiekkarannalla kaukana sivistyksestä. Täytyi ottaa pieni reality check siihen väliin.

Lopes Mendesillä ei ole minkäänlaista infrastruktuuria – päivän toista bambukepeistä kyhättyä vettä, juomia ja sipsejä myyvää kioskia ja rannan toisessa päässä sijaitsevaa pientä kappelia lukuunottamatta. Kappeli on siellä muistuttamassa ajoista, jolloin täällä oli asukkaita. Nykyään rannalla ei kuitenkaan ole rantabaareja, majoituslaitoksia eikä vessaa. Ja siinä juuri piilee tämän luonnontilaisen rannan viehätys. Sinne oltiin jo vuosituhannen alkupuolella rakentamassa kolmea resorttia, mutta Parque Estadual da Ilha Granden (Ilha Grande State Park) laajennuksella ranta saatiin onneksi suojeltua. Merivirrat voivat lukemani mukaan olla syvemmälle mentäessä petollisia, mutta rantavesi on turvallista ja matalaa, joten ranta sopii hyvin niin uimareille kuin surffareillekin.

lopes15lopes11lopes13lopes17-horzlopes16
lopes18

Pian meidän jälkeemme sademetsästä alkoi ilmestyä muitakin rannalle patikoineita. Olimme kenties saaneet etumatkaa, sillä suurin osa oli varmaan kävellyt koko matkan Abraãon kylästä asti. Eli vinkkinä tähänkin kohteeseen: mikäli haluat rannan hetkeksi vain itsellesi, suuntaa tänne tarpeeksi aikaisin aamulla.

Zén oli tietysti päästävä kiipeilemään rannan toisessa päässä oleville siirtolohkareille, mistä sade yllätti meidät. Siirryimme puiden alle pitämään sadetta, mutta taivas ei oikeastaan näyttänyt selkenemisen merkkejä, joten päätimme hetken kuluttua jatkaa matkaa, sillä kastuisimme kuitenkin. Onneksi sade kuitenkin lakkasi pian.

lopes19
lopes20 lopes22
lopes21
lopes26

Praia do Santo Antonio

Löysimme tiemme pienelle Santo Antonion rannalle. Matkalla törmäsimme mölyapinoihin, joita olimme koittaneetkin bongailla, sillä Zé ei ollut vielä koskaan nähnyt niitä. Niiden huuto oli kiirinyt viidakossa korviimme useamman kerran tämänkin päivän aikana, kuten kaikkialla Ilha Grandella. Nuo vekkulin näköiset, mutta pelottavan kuuloiset otukset tapittivat meitä oksaltaan ja me tapitimme takaisin, kunnes ne lähtivät tiehensä.

Alas rannalle oli melko jyrkkä, muttei onneksi kovin pitkä laskeutuminen. Täälläkään ei ollut ketään eikä mitään, mikä oli mahtavaa. Löytöretkeilijäfiilis oli huipussaan ja oli pakko päästä pulahtamaan veteen. Ei muuten ollut kovinkaan lämmintä, mutta virkisti mukavasti.

Löysimme rantahiekasta myös ison kissan tassunjäljet. Jäljet olivat sateen kastelemat, joten oli vaikea sanoa kuuluivatko ne puumalle vai jaguaarille, mutta aika hurja bongaus yhtä kaikki! Ajatella, että täällä oli hiljattain hiipinyt jompi kumpi…

lopes24lopes25lopes23
lopes28lopes27

Uimisen jälkeen olikin aika lähteä talsimaan samaa polkua takaisin päin, sillä muita polkuvaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole – ellei sitten kierrä Dois Rioksen kylän kautta, jolloin matkasta tulee kyllä aika älyttömän pitkä ja nousuakin kertyy ihan kiitettävästi lisää.

Söimme vielä myöhäisen lounaan Praia de Palmasin paikallisessa rantaravintolassa ennen kuin keräsimme tavaramme kasaan minibungalowistamme ja muutimme lähemmäs saaren pääkylää, Jungle Lodgen ihanaan merinäköaloin varustettuun open air bungalowiin vuorenrinteellä. Olisimme varmaan viettäneet siellä kaikki viisi yötä, ellei se olisi ollut varattu näinä kahtena ensimmäisenä yönä. Tuo majapaikka ansaitsee kuitenkin ihan oman postauksensa!

Lue myös nämä:

Häämatka halki Brasilian

Palmuranta Brasilian Ilha Grandella

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Lopes Mendes beach, located on the Ilha Grande island in Brazil, is one of the most perfect beaches of the world, and it was voted as the 7th best beach in the world by Tripadvisor users in 2013. It is also ranked the number one destination in Ilha Grande. Of course we had to go see it! There are no roads so the beach can be reached only by foot or by boat. We chose to do the hike on our second whole day on the island. We walked through the rainforest listening its sounds, admired the Praia do Pouso beach that we passed by, and saw a blue manakin bird.

When we stepped onto the sand of Lopes Mendes, there was nobody there. The beach was completely deserted, far from civilization, and I was feeling like Robinson Crusoe. Some palms and hills covered with thick rainforest were lining the perfectly curving beach, and despite the cloudy weather, it was a paradise. There is no infrastructure apart from a small chapel that reminds us of the days when there were inhabitants on this beach, and because the beach is protected as a part of the Ilha Grande State Park, there also won’t be any.

It started raining and after a while we continued our hike to another deserted beach, Santo Antonio, from where we found the footprints of either a puma or a jaguar. How amazing that one of those big cats was here! On the way we spotted some howler monkeys, whose roar had been echoing in the forests all day. I went to take a dip in the cold but refreshing water and soon it was time to head back through the same trail. We were moving to an open air bungalow closer to the main village, so more about it later!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

RMK Matkatee: Vaellus läpi kauneimman Viron

Palasin toissapäivänä Virosta, jossa vietin viikon seikkaillen lähinnä maan eteläosissa ystäväni Maijan kanssa. Tämä ensimmäinen juttu tuolta reissulta saa toimia tällaisena sneak peek -tyylisenä koosteena, jonka jälkeen ajattelin avata matkan varrella käymiämme paikkoja vielä tarkemmin omissa postauksissaan.

Matka alkoi mitenkäs muutenkaan kuin seilaamalla rapakon yli Helsingistä Tallinnaan, tällä kertaa Linda Linen kyydissä. Päivä oli ensimmäinen oikeasti kesältä tuntuva päivä, joten oli jo aikakin avata telttailukausi – vaikka sitten telttaillen viikon putkeen yhtä autiotuvassa vietettyä yötä lukuun ottamatta. Hyppäsimme marshrutkan eli minibussin kyytiin ja övyimme Jürin kylässä sijaitsevalla leirintäalueella hieman Tallinnan ulkopuolella. Aamulla lähdimme liftaamaan kohti Etelä-Viroa, kävellen ensin aivan ihanan Lehmjan tammilehdon läpi.

Saimme kyydin nopeasti ja pääsimme ekstrakierrokselle Viron maaseudulle, kun kuskimme täytyi käydä ostamassa kaloja naapurinsa lampeen kalankasvattajatilalta. Seuraavaksi istuimmekin englantia tavaavan pikkupojan vieressä kahden lapsen äidin autossa, ja kohta jo mökkeilemään menossa olevan nuoren perheen vauvan vieressä takapenkillä. Ihanaa, miten virolaiset ottavat liftareita kyytiin lastenkin kanssa ja opettavat näille samalla, ettei tuntemattomiakaan ihmisiä tarvitse aina pelätä.

viro1 viro2
viro4 viro3
viro5

RMK matkatee pähkinänkuoressa

RMK matkatee -nimisiä vaellusreittejä on kaksi ja ne kulkevat Viron läpi maan kauneimpien maisemien kautta. Näistä pidempi vaellusreitti, nimeltään Peraküla-Aegviidu-Ähijärve matkatee, on 820 kilometriä pitkä ja se on merkattu maastoon valkovihrein maalimerkein ja kyltein. Toinen, Oandu-Aegviidu-Ikla -niminen reitti on pituudeltaan 375 kilometriä ja sen varrella merkit ovat valko-punaisia. Rakenteilla on myös vielä kolmas noin 600 kilometrin reitti, joka valmistunee ensi vuonna. RMK eli Viron metsähallitus rakensi nämä vaellusreitit jokunen vuosi sitten yhdistelemällä jo olemassa olleita polkuja ja pikkuteitä sekä merkkaamalla reitin maastoon. Matkan varrelle osuu tiuhaan RMK:n ylläpitämiä leiripaikkoja (lõkkekoht), joista löytyy vähintään tulipaikka halkoineen ja penkkeineen sekä kuivakäymälä. Niillä saa leiriytyä vapaasti. Vesipisteitä ei ole, eli juomavedet täytyy joko ottaa joista ja järvistä keittämällä, tai täyttää pullot matkanvarren kylissä. Hesarin sivuilta löytyy verkkolehden tilaajille RMK:n matkateitä käsittelevä artikkeli, jota en itse harmi kyllä pääse lukemaan.

Me kuljimme ensin mainittua pidempää reittiä pitkin, mutta vain noin 53 kilometrin matkan neljän vaelluspäivän aikana. Aloitimme Lindoran kylästä, joka sijaitsee Kaakkois-Virossa Võrumaalla – tai oikeastaan Setumaalla. Alue on setukaisten alkuperäiskansan maita, ja vähän jäikin kaivelemaan, ettemme käyneet vaikkapa Obinitsan kylässä tutustumassa heidän kulttuuriinsa paremmin. Ensi kerralla sitten! Lindorasta pääsimme suoraan reitillemme, ja kävelimme parin kilometrin matkan Härman leiripaikalle. Luottamusta ei varsinaisesti herättänyt se, että joku humalaiselta vaikuttanut pakumies vaati ajaa meidät perille ja lähti sen jälkeen ajamaan hitaasti perässämme, mutta piilottelimme metsässä sen aikaa, että paku ajoi ohi ja katosi. Leiripaikalle saapui meidän seuraksemme telttailemaan myös kolmen virolaisen opiskelijan porukka, joten omituinen pakuäijä ei onneksi pitkään vaivannut mieltä. Härman leiripaikka niittyineen ja mielettömän sävyisine hiekkakivitörmineen kylpi kultaisessa ilta-auringossa, ja telttapaikka Piusa-jokeen työntyvän ruohikkoisen niemen nokassa oli varmaan kaunein, missä olen kuunaan yöpynyt.

viro31
viro6 viro8
viro7 viro9
viro32pien
viro10

Aamulla aloitimme varsinaisen vaelluksen seuraillen Piusa-jokea (joka on muuten Viron kaltevin joki huimalla 2 metrin pudotuksellaan per kilometri) ja ihmetellen useampaakin upeaa, monisävyistä hiekkakiviseinämää, joista korkein on nimeltään Härma müür. Se on korkeimmillaan 43 metriä ja jatkuu 150 metrin matkalla jokivarressa. Löysimme myös riippusillan ja hiekkakiveen kaivertuneita jänniä luolia polun varrelta. Kokkasimme lounasta Maken leiripaikalla, ja villiyrttisalaatti aurinkokuivatuilla tomaateilla oli aikamoista luksusta retkiruokavalioon. Reittimme ohitti monta somaa maalaismaisemaa taloineen sekä Vastseliinan satumaiset linnanrauniot, mutta pitkään päivään mahtui myös tylsempiä maantieosuuksia. Noin 9 tunnin ja 25 kilometrin vaeltamisen jälkeen jalat huusivat hoosiannaa painavan rinkan alla, mutta pääsimme kuin pääsimmekin perille Kirikumäen autiotuvalle ja yllättävän lämpöiseen järviveteen peseytymään.

viro11 viro12
viro13 viro14

Toisena vaelluspäivänä kävelimme noin 14 kilometriä suurimmaksi osaksi pitkin pieniä maanteitä läpi virolaisten maalaismaisemien. Hieman ennen Haanjaa pysähdyimme Vasknajärven rannalle uimaan ja peseytymään. Olisimme voineet telttailla sielläkin, mutta päätimme jatkaa matkaa vielä Haanjan kylän leiripaikalle asti, sillä meidän piti myös käydä kaupassa. Uimisen lisäksi päivän kohokohta oli Abba-vessadisko aivan ihanassa Suur Muna kohvik -kahvilassa, jossa kävimme syömässä illallista kaupan ollessa jo suljettu.

viro16 viro15
viro17 viro18
viro19 viro20
viro21

Kolmas vaelluspäivä alkoi kiipeämällä Viron ja samalla koko Baltian korkeimmalle huipulle eli Isolle Munamäelle. 318 metriä merenpinnasta kohoavan mäennyppylän suhteellinen korkeus ympäröivästä maastosta on vain noin 60 metriä, joten sinne kapusi rappusia pitkin viidessä minuutissa. Suur Munamäen päältä löytyy 29 metriä korkea näkötorni, jossa totta kai vierailimme ihailemassa tornista avautuvia maisemia. Päivän 9 kilometrin mittainen taival alkoi vasta mäellä käymisen jälkeen. Ohitimme omituisen arboretumin ja tummanpuhuvan suon, kuuntelimme käen kukuntaa ja taivaanvuohen pyrstöääntä. Yövyimme maksullisella leirintäalueella Rõugen Ööbikuorussa.

viro22
viro23 viro24
viro25 viro26
viro27 viro28
viro29

Rõugessa pidimme illalla sadetta leirintäalueen keittiössä ja teimme aamulla pienen lenkin tutkimaan Ööbikuorun viehättävää jokilaaksoa. Rõugessa bongasimme myös Viron syvimmän järven, Suurjärven, ennen kuin aloitimme noin 6 kilometrin päivämatkamme. Viimeinen vaelluspäivä oli ensimmäisen ohella suosikkini, koska pääsimme taas seurailemaan jokivartta ja kulkemaan läpi jumalaisen kauniiden kotkansiipilehtojen, valkovuokkometsien ja voikukkaniittyjen. Kumpuilevat maisemat näyttivät välillä olevan aivan kuin jostain Alppien juurelta. Kävimme reitin lopuksi tutustumassa Hinnin kanjoniin, joka on ainoa laatuaan Virossa. Sitten askelsimme isomman tien varteen ja liftasimme Võruun, jonne pääsimme taas marshrutkan kyydissä – tällä kertaa ilmaiseksi.

Yövyimme hienon Kubijan spa-hotellin leirintäalueella pidettyämme ensin sadetta sen vieressä sijainneen, hylätyn oloisen leirintäalueen purkukuntoisten rakennusten suojissa ja tehtyämme kunnon rynnäkön hotelliin metsän ja sateen läpi. Saimme surffailla hotellin wifillä sekä käyttää henkilökunnan suihkutiloja ja jopa keittiötä, kun paikan ravintolakin oli jo kiinni. Siellä sitten lämmitimme havaijinpataa hotellin henkilökunnan mikrossa ja naureskelimme, mihin olimmekaan taas päätyneet.

viro30

Matka päättyi pienellä Võrun somaan pikkukaupunkiin tutustumisella, puistoterassilla kahvittelulla ja liftaamisella takaisin Tallinnan tuntumaan, sinne samalle Kivitalun leirintäalueelle missä vietimme ensimmäisenkin yön. Meidän molempien syntymäpäivät olivat osuneet reissun ajalle, joten kävimme viimeisenä matkapäivänä vielä synttärilounaalla Vegan Restoran V:ssä, jota on niin kovasti hehkutettu, eikä tosiaankaan tarvinnut pettyä! Shoppailinpa itselleni pienen synttärilahjankin eräästä vanhankaupungin putiikista.

Viikko Virossa vierähti hullun nopeasti, mutta siinä ajassa ehti tapahtua niin paljon kaikenlaista, että tuntui kuin oltaisiin oltu matkalla pidempikin aika. Säätkin suosivat, joten yöllä ei tarvinnut palella ja selvisimme ainoastaan parilla sadekuurolla. RMK matkateitä suosittelen lämpimästi kaikille luonnon ja patikoinnin ystäville, sillä etenkin kesällä reitin varrella on niin hyvin palveluita ja vesistöjä, että vaelluksella pärjää vallan mainiosti. Etenkin tämä meidän Etelä-Viron superlatiiveja sisältävä reitinpätkämme oli aivan mielettömän kaunista ja rauhallista seutua sekä piti sisällään useampiakin kiinnostavia luonnonnähtävyyksiä, jollaisia ei Suomesta löydy, vaikka niin kovin lähellä ollaankin. Lisäksi Viron maaseutu on kovin valloittavaa ja perinteikästä. Voisin tämän maistiaisen jälkeen vaikka lähteä kokomittaisellekin vaellukselle RMK matkateelle. Vahva suositus! Saatiin tästä myös hyvää viime hetken harjoitusta ensi viikonloppuna koittavaa Hitchball 4000 -liftauskisaa varten, joten tiimimme lähtee sinne seuraavaksi. Jännää!

Oletko sinä käynyt patikoimassa Virossa?


In English: I spent a week hiking in Southern Estonia with my dear friend, and here is a sneak peek to the week-long trip. I started by taking the ferry to Tallinn, where we stayed at a camping ground for the night. After hitchhiking to Southern Estonia we found the hiking trail, RMK matkatee, and pitched the tent on Härma camping spot. With the golden evening sun and the colorful sandstone wall next to a river, that was probably the most beautiful place where I have camped so far. In the morning we left for our 25 km leg of the day. We passed by more gorgeous sandstone walls, a suspension bridge, caves, country houses and a fairytale-like castle ruin in Vastseliina. The last kilometers were tough but we made it to the Kirikumäe wilderness hut. The next day we had 14 km to go through countryside landscapes and small roads. We stopped to swim in a lake and had dinner in a cute cafe with disco toilets.
The following day we conquered the Suur Munamägi hill, which is the highest peak of Estonia and the Baltic countries at 318 m above sea level. That day we hiked 9 km to Rõuge, where we stayed at a commercial camping park. In the morning we had a walk at the beautiful Ööbikuoru river valley and then we left for the last leg of the hike. This and the first day were my favorites as we were again following a river through fern groves, dandelion meadows and rolling landscapes. We also visited the Hinni canyon, one of its kind in Estonia. After that we hitchhiked to Võru where we stayed at a spa hotel’s camping park, and reached Tallinn the next day. I warmly recommend the RMK matkatee hiking trails! Especially this stretch in Southern Estonia was amazingly beautiful and tranquil.

Alkukesän reissusuunnitelmia

Eilen oli ensimmäinen oikeasti lämmin päivä, jonka myötä ajatukset karkasivat väkisinkin kesätunnelmiin. Tänä kesänä en ole suuntaamassa minnekään Suomea ja naapurimaita kauemmas erään elokuussa tapahtuvan Portugaliin muuton takia, mutta ajattelin silti kertoa parista reissusta, jotka tähän kesän korvalle on suunnitteilla. Täältä ihan läheltäkin löytyy nimittäin kaikenlaista kokemisen arvoista.

kesä15 kesä7
kesä6

Vaellusreissu Etelä-Viroon

Lähdemme parin viikon päästä hyvän ystäväni kanssa viikoksi etelänaapuria koluamaan. Matka alkaa tietysti Tallinnasta, mistä poistumme jollekin leirintäalueelle yöksi ja jatkamme heti aamulla matkaa kohti etelää, mitenkäs muutenkaan kuin peukalokyydillä. Päämääränä on Võrun seutu, missä haluamme tehdä muutaman päivän vaelluksen. Suunnitelmana on käydä katsomassa ainakin Härman hiekkakivitörmiä Piusa-joen rannalla, kävellä pitkin Hinnin kanjonia Haanjan luonnonsuojelualueella sekä kiivetä Viron ja samalla koko Baltian korkeimmalle kohdalle Suur Munamäelle. Seudulta löytyy myös Viron syvin järvi, joten kaikenlaista superlatiivein varustettua korkeinta ja syvintä luontokohdetta olisi tiedossa! Olen itseasiassa alakouluikäisenä Virossa asuessani käynyt leirikoulussa Võrussa ja Härman hiekkakivikallioilla, mutta parhaiten reissulta on muistiini piirtynyt se paikka, jossa yövyimme ja sammakoiden kurnutus öisellä lammella.

Jos aikaa riittää, niin minua kiinnostaisi käydä myös Rummun vanhalla kaivoslammella. Se on tietysti aivan eri suunnassa, mutta kuitenkin lähellä Tallinnaa. Katsotaan, mihin päädytään!

kesä1
kesä4 kesä2
kesä5

Liftauskilpailu Hitchball 4000

Toinen alkukesän odotettu reissu on viikonlopun mittainen Hitchball 4000 -liftauskilpailu, jossa liftataan pitkin Suomea ja naapurimaita keräten pisteitä erilaisilla kulttuurillisesti ja historiallisesti arvokkailla rasteilla. Tehtävinä on esimerkiksi ottaa selfie aidon Pihtiputaan mummon kanssa tai käydä katsomassa maailman suurinta poroa Jounin Kaupassa Äkäslompolossa. Saamme Virosta hyvää harjoitusta kisaa varten, jotta olemme sitten terävimmässä liftauskunnossa kun kisa starttaa Helsingin Oopperatalolta perjantaina 2.6. Kilpailijoilla on mukana GPS-seurantalaitteet, joten etenemistämme pääsee seuraamaan reaaliajassa ja päivitämme tien päältä myös ahkerasti somea. Meidän tiimin nimeksi valikoitui Team Surikaatti, ja somepäivitykset ilmestyvät ainakin meidän Facebook-sivulla. Ennen kilpailua päivittelemme sinne vanhoja liftaustarinoita ja yritämme tehdä päivityksiä myös Viron-reissulta!

Hitchballin ilmoittautuminen on muuten vielä tämän päivän ja huomisen ajan auki ja paikkoja on muutama jäljellä, joten mukaan ehtii vielä! Kilpailu on myös osa virallista Suomi100-juhlaohjelmaa. Jännittää jo etukäteen, missä kaikkialla pääsemme vierailemaan ja kuinka kauas pohjoiseen ehdimme viikonlopun aikana! Ajattelimme nimittäin ottaa juurikin Lapin suunnaksi. Ehkä ehdimme jopa Ruotsin tai Norjan puolelle?

kesä12
kesä13 kesä14
kesä10

Kesäiset Suomiretket

Olen vakaasti päättänyt, että tänä kesänä käydään ainakin Kolilla ja Repoveden kansallispuistossa. Nämä retket ovat kylläkin vasta suunnittelun tasolla, mutta haluan käydä mahdollisimman monessa kotimaan kansallispuistossa nyt, kun siihen on vielä hyvin aikaa. Missään ei myöskään saa niin hyvää taukoa gradun pakertamisesta kuin luonnossa rentoutumalla – pulmana ovat vaan kaikenlaiset itikat, joita tuo komeampi puoliskoni ei siedä sitten yhtään. Kolilla olen joskus 15 vuotta sitten käynytkin, mutta haluaisin ottaa uusintavisiitin nyt aikuisena ja näyttää sen suomalaisen kansallismaiseman Zélle. Haaveilen myös Lapin-reissusta, mutta se olisi pakko toteuttaa vielä ennen juhannusta, jotta välttäisimme edes suurimman itikkaryntäyksen. Myös Turkuun, kotoisille Pori Jazzeille sekä aina niin ihanaan Yyteriin täytynee suunnata taas pitkästä aikaa. Ehkä kesään mahtuisi myös jotkin muut festarit?

kesä9
kesä8 kesä11

Postauksen kuvat on otettu Lounais- ja Länsi-Suomessa sekä Tallinnassa kesällä 2015. Millaisia matkoja teillä on suunnitteilla tälle kesälle? Entäs onko linjoilla ketään muuta Hitchballiin osallistujaa?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: This summer I am not planning to travel any further than Finland and the neighboring countries, but here is so much to see as well. We are spending a week in Estonia with my friend, where we will do a couple of days’ hike in the Võru county. There is the highest sandstone cliff, the deepest canyon, the deepest lake and the highest hill of Estonia and the whole Baltics. Quite many superlatives! After that, we are taking part to the Hitchball 4000 hitchhiking race, where we will gather points by visiting culturally and historically important places in Finland and the neighboring countries. We are planning to head up north to Lapland, but let’s see how far we will get to! After that the plans are still open, but I want to visit many national parks including Koli and Repovesi national parks. I’m dreaming also about a hike in Lapland, and Turku and Pori with its beautiful Yyteri beach are on my list as well. Perhaps some festivals too?

Pantanal: murjottavien apinoiden metsä

Heipsan, toivottavasti kaikilla oli lystikäs vappu! Itse suuntasin viettämään sitä Poriin, joten blogissa on ollut hiljaista. Palaillaanpa kuitenkin Brasiliaan ja Pantanalin tunnelmiin. Näitä juttuja vaan riittää ja riittää, mutta Pantanalissa tuli tehtyä todella monta erilaista retkeä ja valokuvattua niin paljon, että käydään kaikki materiaali nyt aivan perusteellisesti läpi.

Oltuamme aamulla ratsastamassa maailman suurimman kosteikkoalueen tulvasavanneilla, hyppäsimme iltapäivällä jälleen jeepin kyytiin. Emme olleet kuitenkaan lähdössä toiselle jeeppisafarille, vaan tekemään pienen patikkalenkin Pantanalin viidakoissa. Löysimme muurahaiskarhun jäännökset paikasta, johon jätimme auton. Jos en onnistunutkaan bongaamaan sellaista elävänä, niin kuolleena edes. Kuvan jätin kuitenkin postauksen ulkopuolelle. Sujahdimme piikkilanka-aitojen ali urucuripalmuja kasvavaan hämärään metsään, jonne hiippailimme oppaamme perässä hipihiljaa. Pian hän jo osoittikin korkean lehtipuun latvaan, mistä kaksi mölyapinaa tuijotti meitä. Musta uros pysyi pidempään aloillaan, mutta ruskea naaras lähti melko vikkelästi kauemmas.

hike2 hike1
hike8 hike3
hike10 hike9
hike5

Mölyapinat ovat maailman äänekkäimpiä maaeläimiä, ja niiden huuto kantaa jopa lähes viiden kilometrin (3 mailin) päähän tiheidenkin viidakoiden yllä. Ääni on todella pelottava sen kaikuessa viidakoissa auringonnousun- ja laskun aikaan ja monesti ihan päivälläkin. Etenkin mölyapinoiden ollessa lähellä niiden huuto kuulostaa joltain kymmenen kertaa suuremmalta ja sata kertaa vaarallisemmalta pedolta. Esimerkiksi tästä voit kuunnella, millainen ääni mölyapinoista lähtee. Mölyapinat ovat yksiä Amerikan suurimmista apinoista, mutta eivät ne mitenkään valtavia ole. Niiden ulkonäkö on mielestäni myös jotenkin huvittava, koska niiden suun asento näyttää siltä, että ne murjottaisivat jatkuvasti. Vibat Muumien esi-isästä ovat myös vahvasti läsnä. Niinpä tuo urucurimetsäkin sai lempinimen murjottavien apinoiden metsänä.

hike11
hike12 hike13
hike6 hike14
hike15 hike7
hike16 hike17

Apinoiden puun jälkeen näimme vielä pari palmuissa viihtyvää apinaa, mutta sen jälkeen metsässä oli hiljaista joitakin lintuja lukuunottamatta. Kävelimme pitkään hissukseen oppaan perässä urucuripalmujen hämärässä, luottaen hänen tuntevan maaston kuin omat taskunsa. Emme puhuneet, jotta eläimet eivät säikkyisi pakoon. Bongasimmekin vielä alankotrogonin, joka oli aivan hurjan kaunis lintu sinivihreä-punaisessa ja mustavalkoisen kirjavassa asussaan. Minä yritin myös metsästää kuivaa ja hyväkuntoista urucuripalmun siemenkotaa, jonka voisin viedä kotiin tuliaisiksi. Se on aivan kuin tehty pitkulaiseksi koristevadiksi pöydälle, miten niitä olikin laitettu esille majatalossamme. Suurin osa maassa makaavista oli jo lahonneita, mutta lopulta löysin palmusta kiskomalla itselleni hyväkuntoisen siemenkodan. Sain sen myös kuljetettua kotiin asti, ja se on kyllä tosi nätti!

hike18 hike19
hike21 hike20
hike23 hike22
hike24

Pieni patikkaretkemme Pantanalin metsissä kesti pari-kolme tuntia. Ilta alkoikin jo laskeutumaan, kun tulimme ulos metsästä ja lähdimme köröttelemään takaisin kohti majapaikkaamme. Saimme samalla ihastella pastellista auringonlaskua, joka oli jälleen aivan hurjan kaunis. Oppaamme patisti meitä nousemaan seuraavana aamuna aikaisin lähteäksemme katsomaan auringonnousua – siitä siis ensi kerralla!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Back to Pantanal – these stories seem never ending! After spending the morning horse riding on the flood savannas, we left for a small hiking trip in the afternoon. The first thing we saw in the forest were the remains of a long dead anteater. I didn’t manage to spot one alive, but dead at least. We climbed inside the fences and started following our guide quietly, and soon he pointed to a treetop, where two howler monkeys were staring at us. They are the loudest land animals of the world and their howling travels up to 3 miles above the dense jungles. They also sound like very scary beasts, even though the monkeys are quite small and harmless-looking. The howler monkeys also look like they are grumpy and sulking all the time. We continued the walk in silence through the shady urucuri palm forests, trusting our guide to know the way. We saw a blue-crowned trogon, which was such a beautiful bird. I was also hunting for a seed pod from the urucuri palms in good condition, which I eventually found and brought home. The small hike lasted for a couple of hours, after which we got to admire one more spectacular sunset of Pantanal. But the following morning we would go see the sunrise on the wetlands!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

IGTT: Brasilian jylhimmissä maisemissa

Chapada Diamantinan kansallispuisto oli ehdottomasti yksi mahtavimmista paikoista, missä kävimme Brasilian-häämatkamme aikana. Vaikka trooppisesta Brasiliasta eivät heti ensimmäisenä tulekaan mieleen jylhät, kiven ja pusikkomaisen kasvillisuuden hallitsemat maisemat, niin niitäkin pääsee todistamaan tässä Bahian osavaltion sisämaassa sijaitsevassa kansallispuistossa. Chapada Diamantina kätkee sisäänsä niin korkeilta pöytävuorilta alas laaksoihin aukeavia mielettömiä maisemia kuin vesiputouksia, jotka ovat niin korkeita että hajoavat vesipisaroiksi ennen kuin edes osuvat maahan. Vaikka nämä vuoret eivät kilometrien korkeuksiin kohoakaan, pääsee niiden laelle kavutessaan silti korkealle.

Chapada Diamantina on maisemaonnellisen, patikoijan ja upeita näköaloja rakastavan unelma. Siellä olisi voinut trekata ja patikoida vaikka viikkotolkulla, mutta ehdimme mekin muutaman päivän visiitillämme näkemään yhtä ja toista Chapadan parhaista paloista. Tässä postauksessa keskitytään näistä paikkoihin, joissa pääsimme kapuamaan korkealle, arjen yläpuolelle.

Morro do Pai Inácio

igtt1 igtt7
igtt2 igtt8
igtt9

Morro do Pai Inácio on yksi Chapadan suosituimmista näköalapaikoista, koska se on aivan naurettavan helppo saavuttaa: parkkipaikalta joutuu kävelemään polkua ylös mäen päälle vain vaivaiset 15 minuuttia. Ylhäältä aukeavat sellaiset maisemat, että ensin sitä haukkoo henkeä ja sitten tekisi mieli huutaa. Alas pusikkomaisen kasvillisuuden valtaamiin avariin laaksoihin näkee kilometrien ja taas kilometrien päähän, ja niitä reunustavat tasahuippuiset pöytävuoret, samanlaiset kuin millä itse seisomme. Näyttää aivan siltä, kuin joku korkeampi voima olisi asetellut kivilaattoja päällekkäin, rakentaen tämän jylhän maiseman mieleisekseen ja kuorruttaen lopuksi laaksot vihreällä matolla.

Ylhäällä kävi navakka tuuli, mutta viihdyimme siellä silti auringonlaskuun saakka. Kapusimme alas pöytävuoren päältä ja etsimme rauhallisen paikan, jossa ei ollut ketään muuta. Aurinko laski ensin pilvilauttojen väliin ja sitten vuorten taakse. Se ei ollut upeimman värinen auringonlasku, mutta siitä huolimatta yksi elämäni kauneimmista. Tässä erikoislaatuisessa paikassa kaikki oli kaunista.

Cachoeira da Fumaça

igtt11
igtt3igtt12
igtt10 igtt5
igtt6igtt4

Brasilian korkeimman vesiputouksen uskottiin pitkään löytyvän juuri Chapada Diamantinasta, mutta jokin aika sitten Amazonin sademetsän kätköistä löydettiin vielä hiukan korkeampi putous. Aika uskomatonta, miten maailmasta edelleen löytyy kaikenlaista uutta ja länsimaiselle sivistykselle tuntematonta, niin kuin esimerkiksi monisatametrisiä vesiputouksia. Me tietysti teimme tästä huolimatta patikkaretken tälle hopeasijalle alennetulle vesiputoukselle, sillä olihan se nyt aivan valtavan upea sekin.

Cachoeira da Fumaçalle päästäkseen täytyy nähdä hieman enemmän vaivaa kuin Morro do Pai Inácion kanssa. Patikointi taisi kestää noin 2,5 tuntia suuntaansa, joten reissuun menee koko päivä. Ajoimme ensin Lençoisin kylästä lähes pari tuntia polun lähtöpisteelle, jännittäen juuttuisiko vuokrakotteromme kuoppaisen hiekkatien vesilätäköihin. Juuri kun saimme auton parkkiin alkoi sataa, ja tuuli vihmoi vesipisaroita vaakatasossa päin naamaa, mitä kesti melkein koko menomatkan. Pilvien lomasta ei nähnyt oikein mitään muuta kuin ympäröivää kasvillisuutta ja polun värikkäitä kiviä. Siinä tuli oikeasti aika kylmä, vaikka tropiikissa oltiinkin. Perillä sisukkuutemme kuitenkin palkittiin: pilvet väistyivät ja aurinko tuli kuivattamaan märät vaatteemme. Näimme alla levittäytyvän Vale do Capãon laakson koko komeudessaan ja voittajafiilis valtasi meidät häämatkalaiset.

Melkein kävelin kurkkaamaan Cachoeira da Fumaçan vesiputousta kielekkeen reunalta, mutta vanhempi naishenkilö pysäytti minut ja käski ryömiä reunalle katsomaan alas. Kuraisesta kalliosta huolimatta vinkki tuli tarpeeseen, koska vesiputous todellakin oli suoraan allamme. Vettä ryöppysi kapeana suihkuna yli 300-metriseen pudotukseensa, pirstoututen miljooniksi vesipisaroiksi ennen kuin se pääsi lähellekään maankamaraa. Siitä tämä ”savuava vesiputous” on nimensäkin saanut. Reunan yli kurkistaessa alla aukeneva pudotus alkoi hieman huimata, sillä kieleke jolla makasin, oli tyhjän päällä. Minua ei varsinaisesti pelottanut, sillä luotin tukevaan kallioon, mutta kovin kauaa ei silti tehnyt mieli katsella alas, ei edes tuota satumaista vesiputousta. Lintuperspektiivistä oli vaikeaa saada otetta putouksen korkeudesta, mutta sitä pääsi onneksi katselemaan myös sivulta käsin. Vietimme tovin jos toisenkin eväitä syöden ja alas putoavaa vettä sekä edessämme avautuvia maisemia katsellen.

Chapada Diamantina, hitsi miten upea olitkaan. Näitä näkymiä emme unohda koskaan.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, jonka ideana on jakaa matkailuinspiraatiota ja hyvää reissufiilistä Instagram-kuvien avulla. Sitä vietetään aina kuun ensimmäisenä torstaina. Maaliskuun teemana on ylhäällä, korkealla. Tempauksen järjestäjinä toimivat TravelloverMuru Mou ja Skimbaco. Lue ohjeet täältä.

Minut löytää Instagramista nimimerkillä @johannahulda.


In English: It’s Instagram Travel Thursday with the theme high. Here are some photos from the Chapada Diamantina national park located in the state of Bahia in Brazil. Morro do Pai Inácio and Cachoeira da Fumaça had so amazing views from high above that I will never forget them. We visited this beautiful park on our honeymoon, and it was a truly unforgettable experience.

Kotiseutu-matkailua: Kammarinmäen jääluola

Sorrun aina välillä siihen, että yritän etsiä jotain suurta ja mahtavaa. Viime vuonna kävin maailman suurimmalla vesiputouksella ja pidän listaa siitä, monenko maan korkeimmalle huipulle olen kiivennyt (en vielä kovin monen, toim. huom.). Haluan nähdä upeimmat maisemat joita maa päällään kantaa: syvimmät laaksot, korkeimmat vuoret, vanhimmat metsät ja kirkkaimmat vedet. Siinä rytäkässä vain välillä unohtaa, miten yksityiskohdat ovat monesti kuitenkin se juttu, mikä tekee paikoista oikeasti erityisiä.

Reilu viikko sitten kävimme yhdellä Jyväskylän mielenkiintoisimmista luontokohteista, eli Kammarinmäen luolalla, joka näin talvisaikaan muuttuu jääluolaksi. Kuulin paikasta ensimmäistä kertaa melkein sen naapurissa asuvilta ystäviltämme, jotka eivät kuitenkaan tienneet luolan nimeä saati yksityiskohtia, miten sinne pääsisi.  Koko luola jäi sitten unholaan jonnekin muistin perukoille, kunnes bongasin Instagramista Live now – dream later -blogin Saanan postaaman kuvan kyseisestä paikasta, ja tajusin tämän olleen varmasti se sama jääluola, josta muutkin puhuivat. Joten ei kun selvittämään, missä kyseinen upeus oikein sijaitsee. Retkipaikasta löytyi lisätietoa ja karttojen avulla sain tarkan paikankin selvitettyä, joten pakkohan se oli lähteä tarkastamaan heti sopivan tilaisuuden tullen!

luola1 luola3-horz
luola12
luola7 luola9-horz
luola10 luola15
luola17 luola18

Lähdimme tuona pakkassunnuntaina talsimaan kohti luolaa, jonne meiltä kotoa kertyi matkaa viitisen kilometriä. Reilun tunnin saimme siis tönkköihin toppahousuihimme sonnustautuneina taapertaa eteenpäin. Nappasimme matkanvarrelta kaverit mukaan, ja käännyimme lopulta Keltinmäen metsässä kulkeville lumisille poluille. Taivaalta oli juuri pari päivää sitten sadellut uusi valkea kerros vanhojen päälle ja puiden oksille, ja metsä näytti oikealta talven ihmemaalta. Lumessa näkyi eläinten jälkiä aina ketusta jänikseen ja myyrään tai hiireen, mutta lunta ei kuitenkaan ollut niin paljon, että kulkeminen olisi ollut erityisen hankalaa.

Kammarinmäen luola on lippaluola, joka sijaitsee nimensä mukaisesti mäessä. Tämän takia luolan seinämiä pitkin valuu vettä, joka talvisin jäätyy upeiksi ja mitä monimuotoisimmiksi kerrostumiksi luolan kivisille seinille ja lattialle. Retkipaikan kuvissa luolaan ei vielä ollut tuotu kivillä ympäröityä ja jäätä sulattanutta nuotiopaikkaa saati sitten sen keskelle törkättyä puunpökkelöä, vaan pelkkää kiveä ja aivan mahdottomasti jäätä. Ensivaikutelma luolalle saapuessa olikin hienoinen pettymys. En ollut ajatellut, että säät tietysti vaikuttaisivat jään määrään luolan seinämillä.

luola19 luola20luola16

Mutta kun luolan lattialle polvistui (niin, että toppahousujeni polvet melkein sulivat kiinni jäähän) ja alkoi katsella seinille jähmettynyttä jäätä lähempää ja eri kulmista, se alkoi elää ihan omaa elämäänsä. Ihmisten sotkema jääluola näyttäytyi upeana luonnon taideteoksena, jota meillä oli nyt kunnia päästä tutkailemaan. Painoin kämmeneni jään kylmälle pinnalle ja huomasin, että sitä oli sittenkin enemmän kuin miltä kauempaa oli näyttänytkään. Käteni alle jäi kymmenien senttien kerros tuota puoliksi läpinäkyvää ainetta. Lattialle kerrostunut jää toi mieleeni kakkuokuorrutteen, niin siististi se oli asettunut päällekkäisiksi kerrostumiksi, kuin riisiterasseiksi. Seinillä roikkui isojen jääputousten vieressä eri kokoisia jääpuikkoja, ja luolan graniittikattoon oli muodostunut huurretta ja lumikiteitä. Juuri niitä yksityiskohtia, jotka tekevät paikkaan sen oman luonteen. Ja alun pettymys oli tipotiessään.

Tämä luolavisiitti oli kyllä muutenkin mahtava kokemus, sillä Suomen luolissa en ole juuri seikkaillutkaan. Ja vaikkapa Turun Luolavuoren kapeaan luolaan verrattuna tämä oli valtava! Luolassa mahtui aivan hyvin seisomaan pidempikin ihminen, ja siellä olisi voinut nukkua vaikka pesäpallojoukkue. Avara lippaluola sopii hyvin myös ahtaanpaikankammoisille.

luola23
luola21 luola22-horz
luola13 luola14
luola8
luola6

Kammarinmäkeen täytyy palata toistekin sitten, kun sadesäiden jälkeen lämpömittari putoaa pakkasen puolelle, jos vaikka jäätä olisi silloin muodostunut tätäkin enemmän. Löysin luolasta kertovan toisenkin blogikirjoituksen viime talvelta, ja näitä vertailemalla on hauskaa nähdä, miten eri vuosina jäämuodostumat ovat aivan erilaisia. Ehkä tämä on sellainen kohde, joka muuttaa alati muotoaan ja johon ei sen takia koskaan kyllästy. Myös kesäaikaan olisi hauskaa viettää täällä yö makuupussissa, taivasalla mutta ei sitten kuitenkaan!

luola25
luola4luola5

Kammarinmäen jääluolalle pääsee kun lähtee Myllyjärven takaa menevältä Ronsuntaipaleentieltä luoteen suuntaan lähtevää metsäpolkua ja jatkaa suoraan kohti mäen huippua. Itse käännyimme jossain vaiheessa kosteikon kohdalta oikealle ja päädyimme luolan yläpuolelle mäen päälle. Lopulta tajusimme lähteä alamäkeen ja sieltähän se luola sitten löytyi. Siinä kohdin metsää ei kovin montaa polkua risteile, mutta kannattaa silti pitää mielessä, että luola löytyy aivan mäen huipun länsipuolelta. Kartta löytyy täältä. Metsäretkeen kannattaa varata ainakin tunti aikaa, mutta luolalla viihtyy kyllä pidempäänkin.

Tämä luola oli tosi erilainen paikka kuin mikään missä olen aikaisemmin vieraillut, joten retki oli mukavaa vaihtelua tavallisille metsäkävelyille. Muutenkin on hauskaa koluta näitä kotimaamme helmiä. Siitäkin lukuunottamatta, että kukaan muu seurueestamme ei oikein ollut innostunut istuskelemaan hangessa ja juomaan teetä, jonka olin ottanut termospullossa mukaan. Kannattaa poiketa, mikäli liikkuu Jyväskylän seudulla!

Seuraa blogiani InstagramissaFacebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!


In English: In Jyväskylä, the Keltinmäki forest is hiding one secret: Kammarinmäki ice cave! We went to explore this cave on a frosty Sunday a week ago, dressed in our winter gear. In the past days we had gotten more snow, and the white tree branches made the forest look like a real fairytale forest. My expectations of the cave itself were quite high, and I was a little disappointed when I saw that someone had built a bonfire place inside the cave and placed a tree trunk in the middle. However, as I knelt down and started looking at the ice from many directions, it was like it came alive. Suddenly the cave was the finest art exhibition of the world in all its frosty beauty! The ice was thicker than it seemed from afar, and there were icicles on the walls and layers on the floor that looked like rice terraces. All those details made of solid water, they gave the place its specialty. This place was something very different from the previous caves I’ve explored, and I would like to go back when the weather gets frosty after a period of rain, or even in the summer with a sleeping bag. Worth visiting if you are in the Jyväskylä region! There is a map to the cave here.

Follow me on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

Chã dos Navegantes on Sesimbran parhaiten varjeltu salaisuus

Läheltä Portugalin Sesimbrassa, hieman Lissabonin eteläpuolella, sijaitsevan Cabo Espichelin niemen kärkeä lähtee kuoppainen hiekkatie keskelle peltoja ja niiden keskelle unohdettuja tiilistä rakennettuja talonraunioita. Vihreä ja kumpuileva näkymä on kaunis vasten sinistä taivasta, mutta rakennusluvatta ja sittemmin myös purkamatta jääneet , graffitein koristellut talonraadot tekevät maisemasta hieman alakuloisen. Satunnainen kulkija ei ikinä aavistaisi, millaisia aarteita kumpujen takaa löytyykään. Ehkä juuri siksi tämä Chã dos Navegantes -niminen patikkareitti ei ole saanut laajemman yleisön huomiota osakseen, vaan on jäänyt alueen muiden upeiden paikkojen varjoon. Se on yhä salaisuus, myös paikallisille.

cha1 cha2
cha4-horz cha3
cha6cha5
cha7
cha10 cha11

Kuoppainen hiekkatie muuttuu kiviseksi kinttupoluksi, joka kulkee okaisten puskien välissä mutkitellen kohti etelää. Rantatörmän ylitettyään löytää itsensä meren rannalta. Eikä ihan minkä tahansa meren, vaan Atlantin valtameren. Sen pauhut lyövät vasten teräviksi hioutuneita rantakallioita nostattaen ilmaan sumumaisia pisarapilviä, jotka leijailevat kohti rannan kallioita hohtaen kultaisina laskevan auringon valossa.

Alhaalla näkyvät vanhan Forte de São Domingos da Baralha -nimisen linnoituksen rauniot, jotka aikanaan vartioivat rannikkoa mereltä purjehtivan uhan varalta. Tämä on patikkareitille nimensä antanut Chã dos Navegantes, merestä noussut terassi tai korotettu rantakaistale. Linnoitus rakennettiin 1700-luvulla juuri tänne, koska ympäröivillä rannoilla seisovat korkeat kalkkikiviset kalliojyrkänteet, joita pitkin ei monikaan vihollinen olisi päässyt kiipeämään ylös. Se on hylätty jo 1800-luvun alkupuoliskolla Portugalin sisällissodan jälkeen, mutta sen muureilla voi edelleen aistia menneiden aikojen loiston.

Kun syvänsinisen meren, vuorten ja linnoituksen muodostaman kontrastin pauloista herää nykyhetkeen, voi päätään kääntämällä huomata seisovansa itse keskellä linnoituksen toisen osan raunioita. Oviaukko on vielä paikallaan, mutta sen yläosan kivet näyttävät siltä, että ne saattavat pudota alas hetkenä minä hyvänsä.

cha13-horz cha14
cha15 cha16
cha18cha17
cha20
cha21cha19 cha26
cha22 cha25

Polku jatkuu linnoitukselta eteenpäin, läpi kultaisessa valossa kylpevän pusikkoisen rantakasvillisuuden. Rosmariini kukkii ja aurinko paistaa vaakatasosta silmiin niin, ettei eteensä meinaa nähdä. Polku on aika ajoin melko jyrkkä, joten eteensä on kuitenkin hyvä katsoa, vaikka ympäröivät maisemat vetäisivät katsetta puoleensa melko tehokkaasti.

Lopulta edessä aukeaa rotko, jonka pohjalta kuuluu kumeaa altojen jylinää. Maa ei ole kuitenkaan auennut mereen kokonaan, vaan rotkon yli kulkee ei vain yksi, vaan peräti kaksi luonnollista kivisiltaa. Toinen on mereen romahtaneen, lähes täydellisen ympyränmuotoisen reiän reuna. Alhaalla velloo ja pyörteilee turkoosi vesi, eikä silta vaikuta siltä että se kestää paikallaan montakaan vuosikymmentä. Kulmakarvat hilautuvat kohti hiusrajaa, ja on pakko vähän hengähtää. Ei pelkästään takana olevan kävelymatkan takia, vaan myös siksi, että Sesimbrasta löytyy näinkin upea paikka, josta minä tai edes moni seudulla ikänsä asunut ei ole koskaan kuullutkaan. Tai sitten on kuullut, mutta ei ole koskaan ymmärtänyt paikan hienoutta. Onneksi Zé on käynyt lähistöllä kalliokiipeilemässä ja tuntee nämä polut melkein kuin omat taskunsa.

Sillan potentiaalisesta epästabiiliudesta huolimatta uskaltaudun kävelemään sen yli ja seisomaan vielä sen keskelläkin kuvien oton ajan. Toinen silta on kapeampi, mutta paksumpi ja vaikuttaa siten vankemmalta. Mieleen muistuu kolme vuotta sitten vierailemamme hieman erilainen kivisilta, Tsekissä sijaitseva Pravčická brána, Euroopan suurin laatuaan.

cha27-horz cha30
cha29cha28

cha31-horz cha32

cha35-horz

Löydätkö vasemmanpuoleisesta kuvasta erään huimapään?

Vaikka merkitty reitti kääntyy takaisin täällä, kannattaa kivisilloilta vielä jatkaa rantatörmällä risteileviä polkuja pitkin muutama sata metriä eteenpäin, sillä kulkija palkitaan upeilla näkymillä ympäröiville kalliojyrkänteille ja niiden alla sijaitseville meren syömille luolille. Tiedät kyllä missä kääntyä takaisin, sillä polku loppuu kohtaan, josta ei enää pääse eteenpäin ainakaan ilman köyttä ja muita rappelling-varusteita. Tämä on oiva paikka istahtaa kivelle ja uppoutua hetkeksi ajatuksiinsa tai keskittyä kunnolla meren tarkkailuun. Kauneimpanakaan päivänä ei polulla saati sitten tällä hiljaisella paikalla tullut vastaan ketään. Alhaalta tosin meni ohi pari venettä.

Me kävimme joululomamme aikana kävelemässä tämän reitin kahteenkin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla olimme paikalla myöhään iltapäivällä. Auringonlasku oli upea, mutta jouduimme pitämään hieman kiirettä ehtiäksemme takaisin autolle ennen pimeää. En muutenkaan ollut ihan täysissä voimissani, sillä olin juuri päässyt ylös flunssan kourista sängynpohjalta ja kurkkuun tuntui asettuneen teräspiikkinen kaktus. Toisella kerralla taas veimme Zén kaverin tutustumaan polkuun uudenvuodenaattona. Kyllä kelpasi aloittaa uudenvuodenjuhlinta näistä jylhistä maisemista, ja tankata samalla D-vitamiinia varastoon!

cha37
cha36 cha24

Chã dos Navegantes -reitti sijaitsee Arrábidan luonnonpuistossa Cabo Espichelin niemen eteläpuolella. Se kulkee osittain samoja polkuja GR 11 / E9 European Coastal Route -pitkänmatkan vaellusreitin kanssa, joten täältä voi siis vaeltaa periaatteessa samaa polkua pitkin aina Viron Narvaan asti. Reitin pituus on noin 5 kilometriä ja se on vaativuudeltaan keskitasoa. Nousua ja laskua kertyy reitin aikana molempia yli 100 metriä, mutta kyllä niistä hieman huonompikuntoisempikin selviää. Reitti ei jyrkkien, aidattomien pudotusten takia sovellu pienille lapsille. Aikaa kannattaa varata 1,5 tunnista ylöspäin, mutta suosittelisin varaamaan ainakin 2-2,5 tuntia, jotta maisemistakin ehtii nauttia. Reitti on merkitty maastoon kelta-punaisin maalimerkein, mutta polkuja risteilee paikkapaikoin useita. Meren rannan ja maaston vaikeakulkuisuuden takia pahempi eksyminen on kuitenkin mahdotonta. Auton voi jättää parkkiin lähtöpisteeseen tien viereen.

Tästä portugalinkielisestä infolehtisestä löytyy kartta ja lisätietoa patikkareitistä. Hieman englanninkielistä infoa ja kännykkään ladattavissa oleva kartta taas näyttäisi löytyvän täältä. Reitin alussa on myös infotaulu. Pakkaa mukaan juomista, aurinkorasvaa ja kenties pientä purtavaakin. Varaudu siihen, että kännykässä ei meren puolella ole välttämättä kenttää (en tarkistanut asiaa). Niin ja muista ladata kameran akku! Tänne voi tulla vaikka vain päiväretkelle Lissabonista, mutta toki visiittiin kannattaa yhdistää ainakin Cabo Espichelin niemi pyhättöineen ja Pedra da Muan dinosaurusten jalanjälkien tutkailu – jälkimmäisestä on muuten tulossa myös uutta postausta jossain vaiheessa.

Huomenna lähdemme valloittamaan erästä jyväskyläläistä jääluolaa, joten palataan kenties hieman huurteisempien patikkaretkien kera. Ihanaa retkeilytalvea kaikille!


In English: The Chã dos Navegantes hiking route is the best kept secret of Sesimbra. Not even all the locals know that this kind of a place exists in their home region. The narrow and rocky trail leads the hiker through the spiky bushes to an old fortress, Forte de São Domingos da Baralha, built in the 18th century and abandoned only a hundred years later. The fortress makes a hypnotizing contrast with the deep blue sea and the surrounding limestone cliffs and mountains. Further along the path, there is not only one but two natural stone bridges over a gorge waiting for the brave ones to cross them. The upper one seems a little unstable, but not enough so to prevent me from walking on top of it. The sea waters are roaring and whirling at the bottom. The trail turns back here, but at the end of it there are still some views over the cliffs and sea caves waiting to be found. We hiked this trail twice during out Christmas holidays, and on both times there was nobody else on the trail, only a total peace and quiet.

Tomorrow we will do some more frosty hiking as we will go and explore an ice cave! Have a lovely winter of adventures everybody!

Serra do Marumbí: kun vuori voitti vaeltajan

Voin heti alkuun paljastaa, että täällä Brasilian Paranán osavaltiossa sijaitseva Marumbí-vuori oli vähän liian kova pala purtavaksi kun elokuussa yritin sitä valloittaa. Sen siitä saa, kun lähtee kapuamaan vuorelle tietämättä koko reitistä yhtään mitään!

Mutta jospa aloitetaan tarina alusta. Meidän oli siis Serra Verde Expressin kyydissä värikkääseen ja rentoon Morretesiin saavuttuamme ja siellä yön vietettyämme määrä lähteä pienelle päivävaellukselle erään outdoor-retkiä järjestävän yrityksen kanssa. Retki oli aivan ilmainen, ja tapaamispaikka oli ilmoitettu polun alkuun Parque Estadual Pico do Marumbi -luonnonpuiston porteille suht selkeästi. Puisto muuten kuuluu UNESCO:n maailmanperintökohteisiin kuuluvaan Serra do Mar -vuoristoon. Ei kun majapaikan kautta heidän tuttavansa pimeä taksi alle ja menoksi. Matka kuitenkin tyssäsi lyhyeen, sillä Morretesista vuorelle johtava tie oli suljettu pyöräilykilpailun vuoksi. Meitä tiesulku ei montaa minuuttia viivyttänyt, mutta muuta ryhmää kylläkin. Taksi vei meidät sademetsän siimekseen katoavalle ja talojen sekä pienten farmien ja pousadojen reunustamalle hiekkatielle, jonka päästä tapaamispaikka löytyi vaivatta. Kuten tavallista, kännyköissä ei ollut kenttää laisinkaan. (Brasiliassa matkapuhelimet eivät tunnu toimivan landella ollenkaan.) Hetken pohdiskelun jälkeen ja luonnonpuiston portsarin kanssa juteltuamme päätimme vain suunnata vuorelle johtavalle polulle omin nokkinemme. Se olisi kuulemma niin selkeä, ettei eksymisen vaaraa olisi.

hike3pieni hike37
hike2-horz hike4

hike5

Hibiskuksenkukka – suuhun meni!

hike7
hike6 hike8
hike11-horz hike10
hike12

hike13

Täkäläinen villivadelma, Rubus rosifolius.

Polku alkoi leveää hiekkatietä pitkin, jonka varrelta avautui välillä näkymiä vieressä virtaavalle kirkasvetiselle vuoristojoelle. Heti alkuun pari koiranpentua kirmasti erään talon pihasta jalkoihimme touhottamaan, eikä siinä auttanut muu kuin pysähtyä hetkeksi leikkimään niiden kanssa. Jatkoimme matkaa jahka saimme irtauduttua söpöläisistä. Talot loppuivat pian, ja rannikkosademetsä oli hiljainen, muttei sitten kuitenkaan. Ympäriltä kuului lintujen laulua, veden solinaa ja satunnaisia rapinoita. Napsimme polun varrelta punaisia hibiskuksenkukkia ja villivadelmia suuhumme. En ollut ihan varma niiden syömäkelpoisuudesta, mutta luotin niiden makeuteen ja kaverini sanaan. Enkä saanut myrkytystä! Kuten aina, minua ihastuttivat myös puiden rungoilla ja oksilla kasvavat epifyytit ja niiden värikkäät kukat – ja banaanipuut (vaikka banaanihan on oikeasti ruohokasvi).

Jossain vaiheessa bongasimme polkumme sivuhaaralle johtavat puiset portaat, ja halusimme uteliaisuuttamme käydä kurkistamassa, mitä niiden yläpäästä löytyisi. No apinoita! Lehvästöt yllämme alkoivat kahista, kun kapusiiniapinat pomppivat puusta toiseen. En ollut yhtään odottanut bongaavani apinoita tällä haikilla, joten yllätysilo karvaisten serkkujen touhujen katselemisesta oli kaksinkertainen ilo! Sanoisin, että niistä tuli mieleen Muumien esi-isä, jos en olisi muualla nähnyt toista apinalajia, josta tuli vielä huomattavasti enemmän. Vaellusseura oli kovin kiinnostunut hämähäkeistä, joten niitä jäimme tutkiskelemaan useampaankin kertaan. Itseä ehkä viehättää itse otuksia enemmän niiden verkkojen valokuvauksellisuus…

hike14-horz

hike15

Kapusiiniapina.

hike17

Yksi reitin ainoista opasteista, jonka näki ainoastaan polun sivuhaarasta.

hike16
hike19 hike18
hike21 hike20

hike22

Brasilialais-suomalainen kiipeilykokoonpano.

Oli hyvä, että juna tukki hetkeksi raiteiden yli käyvän polkumme ja jouduimme pitämään evästauon, sillä kohta sen jälkeen polulta aukeni näkymä vuorelle jolle olimme kiipeämässä ja pasmat meinasivat mennä sekaisin. Mitenköhän se näyttää niin pystysuoralta kasalta kalliota? Tässä vaiheessa oli pakko uskoa, että polkumme tulisi kulkemaan vuoren etupuolta, eikä takapuolella olisi pelastavaa loivempaa polkua huipulle. Koitin kovasti tihrustaa serpentiinipolkua, mutta sellaista ei näkynyt. Kumma juttu. Ehkä se siellä kuitenkin oli, piilossa vain. Ja kyllä sinne silti piru vie yritettäisiin, kun tänne asti oltiin tultu! Otettiin ryhmäselfiekin sellaisella mentaliteetillä, että tonnehan me mennään!

hike24
hike25 hike26
hike27

Varsinainen kiipeämisosuus alkoi Marumbín juna-asemalta, jossa piti ilmoittautua vuorelle lähteneeksi, ja kuitata itsensä myös alas palanneeksi. Muuten saisi etsintäpartion peräänsä. Vaeltajista kirjaa pitävä päivystävä puistonvartija sanoi, että reitillä olisi sellainen kohta, missä olisi tikkaat ja ketju, ja siinä ei voisi pysähtyä. Jaa, no kyllä sitä nyt parit tikkaat varmaan kestää, onhan niitä ennenkin kiivetty. Puntti on tutissut, mutta yli on silti päästy. Millekään pidemmistä reiteistä meillä ei edes olisi aikaa, joten punainen reitti alimalle 1200 metrissä sijaitsevalle Abrolhosin huipulle oli ainoa vaihtoehtomme. Näin jälkiviisaana lähtisin kyllä ennemmin tuolle keltaiselle helpommalle mutta pidemmälle reitille valloittamaan Olimpo-huippua 1539 metrissä, mutta se oli meidän vierailumme aikaan suljettu, ja kuten sanottu, aika oli kortilla. No, isojen PERIGO- eli VAARA-kylttien ohitse ja polulle mars! Ei täältä  ainakaan yrittämättä kotiin lähdettäisi.

hike34-horz

hike28

Ekalla taukopaikalla hiki valuu, mutta vielä taitaa vähäsen hymyilyttää.

hike32-horz

Juurakkoinen ja kivinen polku lähti kipuamaan lähes pystysuoraan ylös vuorenrinnettä. Metsän suojissa oli kosteata ja kuumaa, vaikka aurinko ei onneksi porottanutkaan suoraan. Hiki ja puuskutus hiljensivät vaeltajat aika nopeasti. Nousu oli rankkaa, mutta ei se ainakaan helpottunut, kun eteen tupsahtivat ensimmäiset vertikaalista nousua helpottamaan asennetut köydet ja rautakettingit, sekä isot kallionlohkareet ja niihin poratut metalliset askelmat, joita oli noin metrin välein. Ehkä tämä oli nyt se paha paikka, mistä puistonvartija oli sanonut. Tätä putoamiskammoista todellakin pelotti, mutta sain itseni hitaasti hilattua ylös, vaikka hikoavat kämmenet ja osittain märät kivet ja ketjut vielä vaikeuttivat asiaa. Sama toistui vielä muutamaan kertaan, koko ajan enemmän nieleskellen, kunnes edessä olivat monta metriä korkeat tikkaat pystysuorassa kivessä, ilman minkäänlaisia turvavarustuksia tietenkin. Nousin ensimmäiselle askelmalle, ja sitten tuli itku. Ei pysty. Tämä on juuri nyt liikaa. Pakko mennä takaisin alas.

Ihana brasilialaiskaverini saattoi minut pahimpien kivikkojen yli, ja toverini lähtivät jatkamaan matkaa ylöspäin. Huomasin, että toinen reisilihakseni oli krampannut ja siihen sattui melkoisesti. Jäin sitten polun varteen lepuuttelemaan ja katselemaan niitä maisemia, jotka puiden lomasta näin. Aika korkealle olin kuitenkin kavunnut, mutta tänään oli tyytyminen näihin maisemiin, sillä ne olivat parhaat, mitä sinä päivänä tulisin saamaan. Minut havahdutti mietteistäni nenääni yhtäkkiä leijaillut todella voimakas myskinen haju. Säikähdin, nousin ylös ja aloin pitää yksikseni mekkalaa. Missään ei pusikko kahissut. Tunsin itseni idiootiksi mekastaessani sillä tavalla keskellä brasilialaista sademetsää, mutta mietin, että miltäköhän puuma tai jaguaari haisee. Ehkä kyseessä oli ennemminkin villisika, jonka sanotaan voivan erittää tuonkaltaista hajua, mutta otin siltikin jalat alle ja lähdin talsimaan alaspäin. Yhtä hyvin voisin odottaa kavereita sielläkin.

hike30 hike31

Istuin polunvarren kivelle fiilistelemään ympärillä levittäytyvää sademetsää ja syömään eväitä, ja kohtahan polkua pitkin käveli alaspäin retkueemme toinen suomalaistyttö. Hänkään ei ollut päässyt ylös asti, vaikka ei ollut edes pelännyt reitin kiipeilykohtia! Oli vaan kuulemma voimat loppuneet kesken. Tikapuut ja kettingit olivat  jatkuneet todella pitkälle vielä senkin jälkeen, kun käännyin takaisin. Ihan hyvä paikka tehdä U-käännös siis, sillä kanttini tuskin olisi kestänyt loppumatkaa sitä kyytiä – enhän ollut päässyt edes puoleen väliin asti! Brasilialaisvahvistuksemme Vinícius olikin sitten ainut huipun urheasti saavuttanut. Hatunnoston arvoinen suoritus! Jossain vaiheessa se meidän alkuperäinen retkikuntammekin paineli ohitseni kohti vuorenhuippua. Ihan hyvä, että menimme menojamme, koska he olivat kyllä todella myöhään liikenteessä, ja reitti oli niin selkeä, että pärjäsimme loistavasti yksinkin.

Takaisin päin kävellessä aurinko alkoi jo mennä mailleen, ja meille tuli hieman kiire ehtiä metsän siimeksestä pois ennen pimeää. Koska kännykät eivät toimineet, emme saaneet soitettua taksimiehelle, emmekä olleet tällä asialla juuri päätämme vaivanneet etukäteen. Kysyimme eräästä talosta, toimiko heillä puhelin ja saisiko sillä soittaa, mutta hepä tarjosivatkin meille kyydin Porto de Ciman kylään isomman tien varteen, missä olisi kenttää. Jes! Kyllä kelpasi kylmä olut ja höyryävä pastel de palmito eli palmunydinpasteija siinä kylän lanchonetella eli paikallisella grillikioskilla kyytiä odotellessa.

hike35 hike36

Takaisin Morretesiin päästyä jalat olivat sen verran krampissa ja tohjona aivan kaikilla, että hieman huolestutti, miten pääsemme huomenna sängystä ylös ja töihin. Ja noh, ei se tosiaan kovin helppoa ollut. Töissä on vieläpä neljä kerrosta eikä hissiä, joten portaita joutui hyppelehtimään käsikaiteiden varassa ihan kiitettävästi. Mutta siitäkin selvittiin!

Joskus sitä on vain pakko myöntää, että omat voimat eivät nyt riitä, vaikka jääräpäisyys kuinka olisi halunnut viedä ylös vuorenhuipulle katselemaan mahtavia maisemia ja tuntemaan olonsa voittajaksi. Tällä kertaa mentiin vain niin korkealle kuin pystyttiin, ja olihan sekin jo aivan kelpo suoritus. Ainakin siitä sai hyvän tarinan kerrottavaksi. Olipahan nimittäin taas seikkailu!

Seuraa reissuani reaaliajassa Instagramissa, tai liity blogin lukijaksi Facebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!


In English: Serra do Marumbí mountain was a bit too hard a bite for me, when we were trying to conquer it in August. The beginning of the hike was leisurely among the Atlantic rainforest. We were eating wild raspberries and hibiscus flowers, and even spotted capuchin monkeys jumping in the trees! The real climb up the mountain started from the Marumbí train station. And oh boy was the trail steep! It was exhausting, yes, but what stopped me in the end were the metallic ladders and vertical rocks equipped with ropes and chains. I tried and managed to climb a few, but they were never ending. I had to turn back. When I was waiting for my friends in the jungle, I suddenly smelled a strong musky smell. I had no idea if it could be a puma or a jaguar, so I started to make noise and moved downwards. In the end my Brazilian friend was the only one of us three to conquer the Abrolhos peak, but all of our legs were cramping and hurting in the end. However, I heard that the ladders and the like had continued all the way to the top. Sometimes you just have to admit that this time your best try is not enough. What an adventure it was!

Follow my trip in real time on Instagram, or become a blog reader on Facebook or Bloglovin’!