Pahamaineinen Patarei

Vatsanpohjassa kipristeli pieni jännitys, kun astuin Tallinnan Keskusvankilan, Patarein, porteista sisään. Viime kerralla olin ryöminyt takaportin alitse jättäen lumiseen maahan jalanjäljet, mutta tällä kertaa ei tarvinnut kuikuilla olan yli, näkikö joku. Vihdoinkin pääsisin tutkimaan tätä pahamaineista vankilaa myös sisältä käsin. Patareissa pääsee lipun ostettuaan liikkumaan vapaasti, jolloin paikkojen tutkimiseen voisi uppoutua tuntikausiksi, mutta toisaalta opastettu kierroskin voisi olla mielenkiintoista kuultavaa.

pata1 pata2 pata3 pata4

Linnoitukseksi rakennetun Patarein vankilaura alkoi vuonna 1919. Kun minä asuin Tallinnassa vuosituhannen vaihteen jälkeen, vankila oli vielä käytössä. Vankeja alettiin siirtää muihin laitoksiin vasta vuonna 2002, ja vuonna 2004 vankila tyhjentyi lopustakin toiminnasta. Sen jälkeen se on ollut hylättynä, ja tänä päivänä alue toimii museona ja kulttuuripuistona.

pata6-horz

Vasemmalla hirttohuone, joka todisti viimeistä teloitusta vuonna 1991.

pata17pata9-horz pata18pata19

Taiteilijat ovat maalanneet ja pystyttäneet Patareihin toinen toistaan hienompia teoksiaan, mutta tavallaan ne ovat pois paikan alkuperäisestä tunnelmasta, jota tällainen urbaani löytöretkeilijä haluaisi mahdollisimman muuttumattomana kokea. Paikan kolkkoutta ja karmivuutta ei silti pääse edes taideteosten avulla pakoon, sen verran vahvana aavemainen tunnelma leijuu vankilan pölyisillä käytävillä. Hirttohuoneen kumoon potkaistu tuoli ja ruostunut kattokoukku muistuttamassa köyden paikasta, vartijankopit ja piikkilanka-aidat, lehtileikkeet sellien seinillä, 16 sänkypaikkaa yhteen huoneeseen ahdettuna, HIV-valistustaulut ja klaustrofobinen pimeä eristysselli.

pata13-horz pata20pata15-horz     pata22

Rapisevat seinämaalit eivät ainakaan vähentäneet ajatuksia siitä, miten kylmä vangeilla on talvisaikaan varmasti ollut kivilinnoituksen sisällä. En tiedä onko ulkoselleissä pidetty vankeja muuten kuin happihyppelyillä, mutta voin kuvitella että niissä on saattanut olla pakkasella jopa lämpimämpi kuin sisällä. Kylmät väreet kiirivät pitkin omaakin selkärankaa ja sain itseni kiinni ajattelemasta kummituksia useammankin kerran. Kuinkakohan moni Neuvostoliiton aikaan teloitettu vanki on kuollut syyttömänä? Vankien olot eivät muutenkaan ole olleet kummoiset. Vaikea kuvitella, että tuolla on laskettu tiilenpäitä vielä reilut kymmenen vuotta sitten.

pata23 pata25

pata31-horz

Seinien lehtileikkeet muistuttavat elämästä pikkiriikkisessä sellissä.

pata34

pata33-horz

Wc omassa sellissä vaikutti olevan luksusta, ja sekin pelkkä matalalla seinällä eristetty nurkkaus.

pata37 pata38

pata40

Neuvostoliitonvihreää ja -pinkkiä luomassa iloista tunnelmaa?

pata41 pata42 pata44

pata46

Tämä on ilmeisesti ollut vankilan kirjasto.

pata48 pata49  pata51-horz

Toiset huoneet olivat avaria kuin mitkä, ja toisiin oli keskitysleirimäisesti sullottu ties kuinka monta korroosiosta kärsinyttä kerrospunkkaa. Tuli todellakin Auschwitz mieleen.

pata50pata55pata52-horz  pata56 pata58

Aika oli kortilla, joten jouduin juoksemaan sokkeloisilla käytävillä pää kolmantena jalkana ja silmät lautasenkokoisina valokuvaten kuin hullu, enkä luultavastikaan ehtinyt koko vankilaa edes kiertää. Tänne on ehdottomasti tultava vielä takaisin, jotta ehtii kierrellä ja tutkia nurkkia aivan rauhassa sekä katsastaa myös vankilamuseon. Ampumahuonekin jäi minulta näkemättä, mikä vähän harmittaa. Kai se oli piilotettu jonkin labyrinttikäytävän perimmäiseen nurkkaan. Jos jotain positiivista pitää tästä karmivasta paikasta sanoa, niin Patarein kalterein lukituista ikkunoista suodattui sisälle usein aivan mielettömän kaunis valo, niin kuin hylätyissä rakennuksissa usein. Ottamistani valokuvista ehkä huomaa, että sitä fiilistelin useampaankin otteeseen. Joka tapauksessa paikka on hyvää vastapainoa Tallinnan hemmotuksille (keksinpä uuden sanan!), joita sieltä usein taidetaan lähteä hakemaan.

In English: The last inmate left Patarei as late as 2004 – until then, this place served as Tallinn central prison. I could have spent hours and hours wandering the labyrinth-like corridors and imagining the everyday life going on inside the guarded walls. It was a tough place without comfort, and probably cold as hell in wintertime. It reminded me somewhat of the concentration camps I have visited. There were even hanging and shooting rooms open for public, but I only managed to find the first one. I was in kind of a hurry, and couldn’t spend as much time in the prison as I would have wanted – so a second visit to this different must-see sight will take place someday.

Mainokset

Kruunuvuoren hylätyt ja poltetut huvilat

Juhannuspäivänä Helsingissä suuntasimme metron ja bussin kyydissä Kruunuvuoreen. Metsä ja rantakalliot kätkevät vehreään huomaansa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella rakennettuja herrashuviloita, joissa on aikanaan vietetty leppoisia lomapäiviä. Kruunuvuori eli kukoistuskauttaan 1920-1960-luvuilla ja siellä on mm. vietetty neuvostoliittolaisten ja suomalaisten kommunistien juhlia, mutta nykyään luonto ja tuli ovat nielleet useimmat kerran niin loisteliaat huvilat lähes kokonaan. Vaikka salaperäisiä muistojaan kulkijan korvaan kuiskivat rakennukset ovatkin todella paljon tuhoutuneempia kuin useimmat käymäni ue-kohteet eikä alkuperäisiä tavaroitakaan ole kovin paljoa jäljellä, halusin silti käydä alueella vielä ennen kuin pyromaanit onnistuvat polttamaan viimeisetkin huvilat. Kruunuvuorenrantaan ollaan myös lähivuosina rakentamassa tuhansia asuntoja, joten nyt on käsillä viimeiset hetket käydä seikkailemassa tunnetussa ”aavekylässä”.

kruunu1 kruunu2 kruunu3 kruunu4

Ensimmäinen talo, johon törmäsimme, on palanut aivan lähiaikoina. Kasvien lehdet ovat ehtineet kasvaa ennen kuin ne ovat palaneet. Vihreä ja oranssi muodostivat maisemaan hienon kontrastiparin, ja talon ainoaan kuin ihmeen kaupalla säästyneeseen osaan maalattu graffiti sopii paikoilleen kuin nenä päähän.

kruunu5 kruunu6 kruunu7 kruunu921kruunu8 kruunu10 kruunu11 kruunu12 kruunu13

Joku oli selvästi juhlinut juhannusta meren rannalla juuri edellisenä päivänä. Siitä kielivät keinuun kiinnitetyt syreeninkukat ja tiiligrilliin jätetty kertakäyttökollegansa. Meren rannassa sade vihmoi kasvoille metsän suojaa pahemmin, mutta se sopi Kruunuvuoren melankoliseen ja mystiseen tunnelmaan hyvin. Paikalla oli myös nelilapsinen perhe. Aika mielenkiintoinen valinta päiväretkipaikaksi pikkulasten kanssa, mutta ainakin pienille on jännitys taattu!

kruunu14 kruunu15  kruunu17 kruunu16

kruunu18

Öljysäiliö Kruunuvuorella, jolta kirkkaalla kelillä näkisi pitkälle.

kruunu20 kruunu19kruunu22 kruunu23 kruunu24 kruunu25

kruunu28

Kesäkeittiön jäänteet. Löydettiin myös hylätty kukkiva mansikkamaa.

kruunu29 kruunu2630kruunu31 kruunu32 kruunu33 kruunu34 kruunu2736kruunu35

Tämä upea villa on ilmeisesti ollut tarkoitus suojella, mutta eipä siltä kovasti enää näytä. Se oli ainoa löytämämme huvila, jonne pääsi sisään, ja siellä pystyi elävästi kuvittelemaan fiinit kahvihetket kesäisessä auringossa. Kuin tilauksesta sadekin lakkasi ja aurinko alkoi paistaa. Tunnelma metsässä muuttui täysin, ja ilmassa oli sateenjälkeistä kaunista utua. Tummavetinen Kruunuvuorenlampi veden ylitse kurkottavine puineen oli mielettömän kuvauksellinen, ja peilityyni. Lampi ja sitä ympäröivä vanha aarniometsä toivottavasti säilytetään jatkossakin virkistyskäytössä, jotta edes Kruunuvuoren luonnosta voisi nauttia vielä tulevaisuudessakin.

kruunu37 kruunu39  kruunu42 kruunu40kruunu43 kruunu3841

kruunu44

Laiturista on aika jo jättänyt.

kruunu45 kruunu46 kruunu47

Huviloita olisi varmaan ollut vielä lisääkin, mutta seikkailuseura alkoi olla jo sen verran uupunutta että lähdimme kotiinpäin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että ehdin käymään paikassa ennen kuin talot puretaan.

In English: The forests and coasts of Kruunuvuori in Helsinki are hiding a handful of abandoned villas that have been built by rich families as their summer houses during the late 19th and the early 20th century. Later on the villas hosted also middle class, and in the end even communists of Finland and the Soviet Union held parties here. The beautiful old houses lived their heyday from the 20’s to the 60’s, but today most of them have over time been swallowed by nature or by flames of pyromaniacs. Some have burned just lately. The city has planned to build thousands of apartments in the area, so now is the last chance to visit this historical area and its special, melancholic and mystical atmosphere. It is still possible to picture the easygoing holiday life of the old days in one’s mind. The beautiful dark-watered pond and the old forest are hopefully saved for leisure use also in the future.

I am his and he is mine from this day until the end of my days

Tuona toukokuun sunnuntaina käveltiin polttavan Portugalin auringon alla meren sylissä lepäävälle hylätylle linnakkeelle.
Heitettiin vaatteet muurille, kahlattiin hyisessä Atlantin aallokossa rokkoiselle kivelle istumaan. Tyrskyt melkein veivät mennessään, mutta halusin välttämättä päästä perille.
Minun käskettiin kääntyä katsomaan muuria. Siihen oli kalkkikivellä kirjoitettu
WILL YOU MARRY ME?
 
eikä varmaan oltaisi voitu olla onnellisempia.
Mutta viime perjantaina kenties kuitenkin oltiin. Olen solminut avioliiton sielunkumppanini kanssa. Musta on tullut rouva! Jestas sentään. Jos joku olisi vuosi sitten kertonut, niin enpä olisi itsekään uskonut, mutta niin se elämä heittelee.
Joskus ajattelin, että naimisiinmeno on hölmöä ja vanhanaikaista, mutta nyt olen sitä mieltä, että ei se sitä rakkautta mihinkään muuta, joten miksi ei. On jokseenkin hassua pelätä, että joku paperi tai muu sopimus voisi muuttaa ihmissuhteen. Eiköhän se aina ole ihmisten oma käytös ja muutos, jotka suhteenkin muuttavat, suuntaan tai toiseen. (Maahanmuuttosäännöksillä saattoi olla tämän toiminnan nopeuden kanssa jotain tekemistä, mutta kyllä tämä muutoinkin tuntuu hyvin oikealta!)
Vihkitilaisuus oli pieni ja yksinkertainen, itse Koroisten pellolta kerätty auringonkukkahääkimppu unohtui kotiin, ja maistraattiosuuden jälkeen käytiin kotona leikkaamassa kakkua ja ravintolassa syömässä seitania. Seuraavana päivänä kutsuttiin ystäviä tupaantuliais-, hää-, ja vielä synttärikemuihinkin, ja taas leikattiin kakkua ja kaalipiirasta. Ensi kesänä kenties juhlitaan sitten kunnolla, (leikataan taas kakkua) ja vaihdetaan sukunimiäkin päittäin, jos vielä huvittaa! Nyt ei viitsinyt alkaa uusimaan kaikkea aina passista plussakorttiin.
One love! Muistakaa rakastaa!

Varo sormia kun vedät oven kiinni: Jussarön aavekaupunki

Täällä sitä taas ollaan, Suomen Turussa! Tai onhan täällä jo oltu melkein kaksi viikkoa. Bunkataan ystävien keittiönnurkassa Ikean kierrätetyllä patjalla, joka kauppojen teon jälkeen kannettiin päidemme päällä ja ympärillä keskustan läpi. Elämä mahtuu ihan mukavasti yhteen nurkkaan, mutta vaatekaappia osaa ainakin arvostaa taas, kun ei enää tarvitse suorittaa joka-aamuista pukimien rinkanpohjaltaetsiskelyrituaalia. Matkalaukkuelämää on kuitenkin enää muutama hassu päivä jäljellä, sillä viimeistään ensi tiistaina päästään muuttamaan rivitalokaksioomme. Oon päättänyt, että vielä on ihan tarpeeksi lämmintä syödä aamupalaa pikku takapihalla. Kommuuni maalle -ideaa ei ole haudattu, mutta sitä oikeaa taloa vain etsitään edelleen.
Osallistuin viime viikolla dokumentin kuvauksiin. Tullaan nimittäin urbaaniseikkailijatartoverini Lenskun kanssa olemaan Suomen kauneimpia ja pelottavimpia hylättyjä paikkoja esittelevän dokumenttielokuvan päätähtiä! Jännittää melkoisesti, että miten se oma suoritus nyt oikein meni ja miltä siellä telkkarissa sitten mahtaa näyttää. Kaikkeen sitä suostuukin! Mutta miksi juuri me? Dokkarin ohjaaja, eräs Ylen toimittaja oli sitä mieltä, että meidän ue-blogi Ghost funfair on vain ehdottomasti valtakunnan paras laatuaan. Ihan hassua, järjetön kunnia jostain, mitä tekee ainoastaan siksi, että siitä tykkää. Koko homma mielletään usein päälle kolmekymppisten miesten harrastukseksi, joten on ihan hauska päästä näyttämään, miten kaksi yleensä kukkamekkoihin pukeutunutta autiotaloissa hiippailijaa homman kokee omakseen.
Nämä kuvat välittävät siis tunnelmia kolkon kauniilta Jussarön saarelta, jolla Suomen ainoa aavekaupunki seisoo täynnä luodinreikiä luonnonpuiston kietoessa sitä syvemmälle hiljaiseen syleilyynsä. Saarella oli ensin rautamalmikaivos, ja paikan autioiduttua armeija otti saaren haltuunsa pitäen siellä harjoituksia. Seinät ovat täynnä ammuskelun jälkiä ja ”TJ31” -tyylisiä kaiverruksia. Näyttelipä saari tärkeää roolia kylmässä sodassakin. Jussaari on ollut kokonaan avoinna yleisölle vasta vuodesta 2005 lähtien. (Kerron nyt poikkeuksellisesti suoraan paikan nimen, sillä dokumentissakin se tullaan paljastamaan, saareen ei pääse kuin omalla tai taksiveneellä, joten kaiken maailman vandaalit tuskin jaksavat tänne asti spraypurkkeineen vaivautua, eikä hylätyissä rakennuksissa juurikaan ole mitään tuhottavaa tai varastettavaa jäljelläkään.)
Tämä kalastajan näköinen herra toimi niin oppaanamme kuin venekuskinammekin. Hän oli itse työskennellyt kaivoksessa 50-luvulla ja kertoi jännittäviä tarinoita saaren historiasta.
Saarella oli kaksi autoa: Jussarö A1 ja Jussarö A2.
Rakennukset olivat suurin osa täysin tuhottuja, pelkkiä raunioita vain, katot tulleet alas ja lattiat seinien lailla täynnä reikiä. Hiekkaa sisältäneitä juuttisäkkejä ja piikkilankaa lojui joka puolella. Seikkailukohteeksi paikka oli kuitenkin aivan huikea: rakennukset olivat eri aikakausilta, oli niin vanhaa hirsitorppaa, elementtikerrostaloa, tehdasta, bunkkeria, tunnelia kuin modernia näkötorniakin, ja vaikka luonnossa lojui ties mitä metallinkappaleita siellä täällä, kaikkialla oli silti todella nättiä. Itse kaivos oli jäänyt veden alle jo aikapäiviä sitten, joten seikkailtiin lähinnä maanpäällisissä kohteissa, ellei paria bunkkeria lasketa. Paljon jäi näkemättäkin, kun aikaa oli rajallinen määrä. Tutkittavaa olisi riittänyt varmaan vähintään viikoksi! Kotiinviemisiksi kerättiin pussilliset voitatteja. Harmi vaan, että en millään jaksanut tehdä niille heti mitään, ja tateissa asustaneet madot olivat kaikki kuolleet tatteihin ennenkuin keksin niille edes mitään häätökeinoa. Roskiin menivät.
”Toiveellisen rauhan aukio. Ken tästä käy saa kaiken toivon löytää.” Ihana pikku kesäkeidas hylätyn tehtaan vierellä.

Burekkeja ja ukkosmyrskyjä

 

Valvotun yön jälkeen päätettiin vaihtaa leiripaikkaa. Pyykit olivat kuitenkin vielä kosteita, joten leviteltiin ne aurinkoon, pakattiin arvotavarat mukaan ja lähdettiin aamukävelylle pusikkoiseen niemennokkaan ja sen yli. Alue oli täynnä hylättyjä armeijarakennuksia, mutta niistä oli enää mahdotonta sanoa, mitä ne tarkalleen ottaen olivat olleet. Vastarannalla häämötti monta tyhjillään seisovaa siluettia lisää. Kalliot olivat täällä vaaleita ja haaleankeltaisia, meri syvän turkoosi ja laiturit täynnä roskia ja ruostuneita metallirenkaita. Metsä näytti juuri siltä kuin olin sen täällä päin maailmaa kuvitellutkin näyttävän, varsinkin jylhät havupuut tekivät vaikutuksen. Löydettiin hautausmaa, jonka hautakivissä oli sinne haudattujen ihmisten kasvokuvia ja haudoilla värikkäitä muovikukkasia. Monet olivat kuolleet suhteellisen nuorina, toiset päässeet lepäämään puolisonsa vierelle.

Olo ei ollut kaiken sen stressin jälkeen parhain mahdollinen, jotenkin koko Valelunga oli alkanut kuvottaa, ja halusin mahdollisimman äkkiä pois sieltä, joten laitettiin kamppeet kokoon. Saatiin meidän leirin vieressä kalastelleelta italialaiselta mieheltä kyyti Pulan keskustaan. Hän ei ollut saanut yhtäkään kalaa, mutta me saatiin leipurikojusta tarjousburekit, sellaiset hiukan pasteijantapaiset suolaiset leivonnaiset. Otettiin kumpikin yksi juustotäytteinen ja yksi pinaattitäytteinen, ja vitsi että ne oli hyviä! Nyt on kova burek-ikävä. Silloin siinä aukiolla pulujen kanssa sitä mutustellessa mulla kuitenkin taisi olla jonkinlainen liftauskulttuurishokki, kun ei se ruoka oikein maistunut, pelotti että mihin tässä vielä rahattomina joudutaan ja halusin lähinnä kotiin. Onpa kuitenkin olemassa sellainenkin sananlasku, että elämä alkaa siitä mihin mukavuusalueesi loppuu. Ja siltä tosiaan oli poistuttu. Mutta niinpä me vaan lähdettiin tutkimaan Pulan kapeita kujia, joilla kissat peseytyivät ja ihmiset oli ripustaneet ikkunoidensa alle pyykkinaruja ja kasviruukkukokoelmia. Oli ehkä kaksikymmentä astetta lämmintä, mutta se tuntui paahtavalta helteeltä kaikkien kamppeiden kanssa mäkiä ylös ja alas tallustellessa. Lopulta löydettiin kaupungin ykkösnähtävyys, amfiteatteri, jota ei tietenkään päässyt ilmaiseksi ihailemaan sisältäpäin, joten istuttiin viereiseen puistoon kirjoittelemaan postikortteja kotiin. Yö vietettiin todella kauniilla ja siistillä Stojan leirintäalueella ukkosen jyrähdellessä yläpuolella, rankkasateen hakatessa teltan kattoon ja telttakankaan vuotaessa vain vähän vettä sisälle. Aamulla nukuttiin pitkään ja keitettiin kahvit kaasukeittimellä. Saatiin myös uusi rapsutuksia kerjäämään tullut kissaystävä, jolle tarjottiin aamiaiseksi jämät tuorejuustopurkistamme. Sitten ostettiin kahvilan halvin jäätelö puoliksi jotta päästiin nettiin, ja jatkettiin iltapäivän puolella matkaa.

Pulaan joutuminen ja yö Katarinassa

Kuudentena matkapäivänä poistuttiin Schengen-alueelta ja ylitettiin Kroatian raja. Vasta silloin alkoi tuntua siltä että ollaan jossain aika etelässä, kun auton ikkunan takana vilisivät viinipellot ja oliivipuulehdot, joita reunustivat valkoisista kivistä kasatut kiemurtelevat aidat. Sitten oltiinkin pahassa Pulassa eli samannimisessä kaupungissa, hankittiin ruokatarvikkeita ja suunnistettiin paikkaan, jota meidän kuski (itsekin joku hippityttö) oli suositellut mukavaksi hengailu- ja telttailupaikaksi, nimittäin Jugoslavian armeijan sodan jälkeen hylkäämään sotilastukikohtaan, Katarinan parakeille turkoosin Adrianmeren rannalle. Vihdoinkin nähtiin se meri jonka luo oltiin monta päivää matkattu! Parakitkin loksauttivat suun auki, kun olin lähinnä kuvitellut jotain pieniä betonimöykkyjä suurien ja hulppeiden rakennusten sijaan. Pystytettiin teltta rennoissa tunnelmissa suojaiseen paikkaan, pestiin pyykkiä kirkkaassa ja aika lämpimässä merivedessä sekä jouduttiin jättimäisen ja sammaloituneen zombieravun hyökkäyksen kohteeksi (tiedä mistä se irvokas ilmestys tuli, mutta Lenskun hameeseen se joka tapauksessa oli yhtäkkiä takertunut!). Lähdettiin tutkimaan ympäristöä. Viisitoista vuotta tyhjillään seisoneista parakeista oli jo aikaa sitten varastettu kaikki mikä vain irti lähtee ja josta voi pari kunaa saada, mutta seinäkirjoituksia oli sitten sitäkin enemmän. Lemppariksi nousi tietysti suosikkikirosana ”kurva”, mitenkäs muutenkaan. Ihailtiin auringonlaskua laiturilla kalastajien vielä odotellessa saalista ja painuttiin väsäämään nuotiota sisältä kerättyjen lattialankkujen palasista.

Juuri kun oltiin saatu notski iloisesti roihuamaan, pimenevästä parakista käveli kaksi tyyppiä koiransa kanssa. Ne esittäytyivät ranskalaisiksi sotaveteraaneiksi, jotka olivat asuneet Kroatiassa siitä lähtien. Ja jestas sitä huolehtimisen ja pelottelun määrää! Meni kyllä pasmat ihan totaalisen sekaisin, kun nää ranskalaiset kertoivat, että Katarinassa hiiviskelee kaikenmaailman narkkareita ja moottoripyöräkerholaisia, ja että jos aikoisimme leiriytyä kauankin, niin ”they will smell the fire, they will see the light, and they will find you!” Ja että olisi ihan ok jos olisimme poikia, mutta kun olemme tyttöjä. Meidät varustettiin vielä varmuuden vuoksi paikallisen poliisin ja palokunnan numeroilla. Jälkeenpäin ajatellenhan tuo kuulosti lähinnä siltä että nää tyypit oli lievästi jumahtaneet sinne sota-aikaan kun viholliselta oli pysyttävä piilossa, mutta siinä vaiheessa ei kyllä naurattanut ollenkaan. Olishan sen telttapaikan silti ehkä vähän järkevämminkin voinut valita. Tehtiin kumminkin ruokaa (hyvä kun sain jonkun minimaalisen annoksen pussiperunamuusia kurkusta alas) ja käytiin yöpuulle. Tai siis Lensku kävi, mä en nukkunu koko yönä melkein silmäystäkään vaan kuuntelin kauhusta jäykkänä ja sydämentykytyksissäni että tuleeko joku, kuuluuko askelia, ja kävin vainoharhaisuuksissani moneen kertaan ulkonakin tsekkaamassa ettei mitään näy. Oli kyllä kamala yö, mutta vasta kuuden aikaan aamulla sinne joku harmiton nuorisolauma sitten rantautui pitämään jatkoja ja metelöimään niin ettei siinä enää olisi voinutkaan nukkua.

Tallinn, osa 3

Sunnuntaiaamuun heräsin hieman kankeilla fiiliksillä lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen. Vuotava ilmapatja tömäytti selän lattialle kun Lensku nousi patjan toiselta puolelta ylös. Lähdettiin taas kohti Koplia, tällä kertaa niemennokkaan, päätepysäkille asti. Vanhat, jyhkeät kiviset talot sekoittuivat neuvostotyylisiin valkotiilitaloihin ja puoliksi tai muuria lukuunottamatta kokonaan palaneisiin vihreän ja keltaisen sävyilla maalattuihin puutaloihin, joista muutamia asuttivat kodittomat. Toisissa taloissa yksikään huoneisto taas ei ollut autioitunut ja pihoja koristivat lumiukot. Meren läheisyys tuntui ilmassa. Joku oli kirjoittanut yksinäiseksi jääneeseen muuriin kehotuksen: naura. Vanhat miehet pitivät kokousta soppajonon edessä, eriväriset kissat lumihangessa, postinjakaja poltti tupakkaa graffitein koristellun tiilitalon edustalla. Me menimme jälleen lämmittelemään venäläiseen ja halpaan Sirbin kahvilaan, jonka julkisivun ikkunat olivat vinot. Kofeiini tuli tarpeeseen, väsymys alkoi jo painaa. Baltijaaman torilla mummot myivät kotitekoisia hilloja, hunajaa ja lähes kaikkea muutakin. Minä ostin venäläistä mateeta, 1,40 maksaneen paketillisen Yogi-teetä, savujuustoa ja kaalipiiraan edellisenä päivänä ostamieni kohukeiden eli rahkapatukoiden ja säilöttyjen kokonaisten valkosipulien seuraksi. Lasnamäellä ehdimme vielä juoda teet ja syödä voileivät, ennen kuin oli aika sanoa hieman haikeat hyvästit ihanalle Marielle ja lähteä kohti satamaa. Laivalla baarityöntekijä yritti kaikin voimin saada meidät rinkkoinemme pois jaloista ja totesi, että ”saadaan niinsanotusti ahtojäät pois väyliltä!” Ei minua olekaan ennen ahtojääksi haukuttu, hah.

Tallinna oli ihana, samaan aikaan niin tuttu mutta muuttunut. Minun Tallinnani ei ole ollenkaan niin moderni, siisti ja teknologinen kuin nykyään. Minun Tallinnani elää aikaa kymmenen vuotta sitten, siellä bussilippu on vielä pieni, paperinen ja maksaa viisi kruunua. Se rei’itetään kulkuneuvoon noustessa vihreässä laitteessa. Raitiovaunut kolisevat enemmän kuin nykyisin, niiden kyljissä on lommoja ja sisällä metalliset, nahkapäällysteiset penkit. Niissä haisee pistävä virtsa, sama haju lähtee penkeillä istuvista mummoista. Julkisissa mahtuu harvoin istumaan. Minun Tallinnassani kaduissa on enemmän kuoppia, lähiöiden taloissa rapistuneemmat julkisivut, bussit ovat vanhempia, Lasnamägi levittäytyy silmänkantamattomiin betonisina, harmaina kerrostalonjärkäleinä, hoitamattomien nurmikoiden reunustamilla kaduilla täytyy varoa isoja poikia jotka voivat varastaa juuri ostetut jäätelöt tai yrittää viedä rahat, rappukäytävissä on likaiset seinät, niissä haisee home ja viemäri. Hanasta tuleva vesikin haisee, se maistuu metalliselle ja pahalle. Kotona puutarhakaupunginosassa se ei maistu millekään, mutta siellä asuvatkin hyväosaiset isoissa taloissa ja vesi tulee muualta. Meillä on työsuhdeasuntona talo, jossa on kolme kerrosta ja pieni liikuntasali, kymmenen jälkeen ei saa mennä ulos koska samalla tontilla asuvien naapureiden kaukaasianpaimenkoira on vapaana ja puree kaikkia paitsi naapurin isäntää. Se on kerran tullut ulko-oven lasi-ikkunasta läpi ja minä pelkään sitä. Minun Tallinnassani Nõmmen kaduilla liikkuu kulkukoiralauma, yhden turkki roikkuu puoliksi irronneina takkukasoina, matkalla neuvostotalon kellarissa olevaan piskuiseen lähipostiin näen ne rypemässä kevättalvisessa vesilätäkössä ja äiti meinaa työntää vauvanvaunut viemäriin, sillä sen kansi on auki. Kolmatta luokkaa käyvän pikkuveljeni kanssa koulusta tullessa isot venäläispojat seuraavat ja huutavat antamaan rahaa. Sen jälkeen emme mene enää bussilla. Koulu on vanhassakaupungissa ja välitunnit vietämme läheisessä puistossa keskiaikaisen Paksun Margareetan tornin valvoessa taustalla. Raaputamme Estonia-muistomerkkiin nimikirjaimia ja opettaja suuttuu. Puistosta löytyy kastanjoita, huumeneuloja ja kissan luuranko. Uimahallissa altaan reunoissa on tahmeaa likaa, niissä kasvaa hometta, suihkut ovat ruosteessa. Sama paikka on nykyään moderni spa, jossa on suuret ikkunat ja hoitoja turisteille. Minun Tallinnassani ystäväni perhe asuu väliaikaisesti toisen perheen kotona lähiökerrostalossa, asunnossa jossa on kaksi huonetta. Eteisessä on kosteusvaurio, homeiset matot on kasattu seinän viereen. Minä saan nukkua kerrossängyn yläpedillä, ystäväni nukkuu veljensä kanssa allani olevassa vuoteessa, vanhemmat lattialle levitetyllä patjalla. Kuviollinen viltti on paksu, vanha ja tuoksuukin sille. Me menemme raitiovaunulla kirpputorille, kioskissa myydään uusia hopeanvärisiä rihkamakorvakoruja. Keskustassa jalattomat kerjäläiset istuvat omilla paikoillaan likaisen pahvinpalan päällä, ne pelottavat minua ja kävelen joka päivä nopeasti niiden ohi. Koulun parvekkeellakin on likainen pahvi, jonka päällä joku on nukkunut. Minun Tallinnassani joka kymmenes auto on ruosteinen, rämisevä Lada, uudempien autojen varashälyttimet ovat yliherkkiä, niiden ulvonta kaikuu lähes joka hetki jossain kaukana. Nyt en nähnyt yhtäkään Ladaa, en kuullut yhtäkään varashälytintä. Lähiöiden reunoilla levittäytyvät joutomaat, joille ei ikinä ehditty rakentaa lisää betonitaloja, sentään olivat pysyneet. Aivan kaikkea ei ole ehditty laittaa kuntoon ja kiillottaa, ja minä pidän siitä.

Tallinn, osa 2

Lasnamäen heräillessä lauantaiaamuun teimme tällä kertaa hieman vähemmän naurunpyrskähdyksiä aiheuttaneen joogasarjan, söimme liiankin tuhdin aamupalan ja lähdimme bussin ja ratikan kyydillä kohti Koplia ja Patarein hylättyä vankilaa. Meri oli harmaa ja vihersi vain rantakivikossa, aalloilla uiskenteli joutsen. Tulimme kymmenen vuotta sitten ystäväni kanssa usein koulun jälkeen tänne lähelle lentosatamaan katselemaan merta ja helikoptereita. Ostimme jostain kioskista jotain evästä, kävelimme ja juttelimme. Jotenkin se melankolinen harmaus, mikä talvisessa meressä usein on, oli myös osa tunnetta Tallinnasta, osa sen sielua. Nyt en tavoittanut sitä. Ehkä seikkailun tuntu oli liian vahvana ilmassa, tai sitten kaupunki on vain muuttunut liikaa.

Aidan sai raottumaan ja piikkilankoja varomalla pääsimme ryömimään pelottavan vanhan vankilan pihalle. Ajantaju katosi täysin, mutta jokaisen kivisen nurkan koluttuamme olimme kylmettymisen tasosta päätellen viettäneet siellä aikaa ainakin pari tuntia. Suunnistimme vähäpuheisina lähimpään leipomon kahvilaan lämmittelemään ja ihmettelemään leivonnaisten halpoja hintoja. Sitruunapiiras maistui mainiolta, ja samalla oli hauska seurata puutalokaupunginosan korttelileipomossa poikkeavien ihmisten lauantai-iltapäivän arkea. Joku oli ulkoiluttamassa pientä koiraa jonka loppujen lopuksi joutui kantamaan räntäsateen lävitse, toinen poikkesi lastensa kanssa hakemaan muutaman kakkupalan jälkiruuaksi. Me aioimme tarpeeksi lämmiteltyämme lähteä jatkamaan löytöretkeilyä, mutta juuri raitiovaunun jarruttaessa eräälle pysäkille muistimme, että vieressä oli ehkä Tallinnan suurin kirpputori. Sinne siis, ja se oli yksi parhaista kirppareista missä minä olen käynyt. Taisi se ajantaju siinäkin kadota vaaterekkejä selaillessa. Kahviakin tarjottiin ilmaiseksi kirjaosastolla, mistä löysin matkaseuralaiseni uneliaan näköisinä selailemassa kirjoja.

Hämärä oli laskeutumassa ja venäläinen tori sulkeutumassa, joten menimme rautatieaseman viereiseen aasialaiseen kahvilaan syömään ja matkakuumeilemaan lisää. Vähän hölmöä ehkä olla matkalla ja suunnitella samalla seuraavia, mutta minkäs teet. Annokseni oli halpa, täyttävä ja ihan maukaskin. Päätimme kävellä pitkin katuja, kunnes löytäisimme kivan kahvilan. Loppujen lopuksi löysimmekin paikkaan, jonka sisustus oli kotoisan mummolamainen, kaiuttimista soi venäläinen iskelmä ja me joimme teetä, söimme kakkua ja katsoimme telkkarista venäläistä painonpudotusohjelmaa samalla kun toisella puolella kahvilaa oli alkamassa jokin tilausjuhlakattaus. Ällömakeasta napoleonkakunpalasta tarpeeksi saatuamme lähdimme kaupan kautta takaisin Lasnamäelle valmistautumaan taas muutaman tunnin kuluttua palaamaan takaisin samoille kulmille tamppaamaan. Ensin tietysti hyppäsimme väärään suuntaan menevään ratikkaan ja löysimme itsemme jostain Sikupillin suunnasta. Odottelimme toiseen suuntaan menevää ratikkaa pysäkillä, kun viereisen ravintolan pihalla alkoi tosi mukavannäköinen ja -kuuloinen tuli- ja laulushow. Ehkä meidän oli tarkoituskin tulla katsomaan sitä. Lopulta löysimme kuitenkin oikeaankin osoitteeseen, Telliskiven kaupunginosassa sijainneeseen autioon ja tätänykyä kai vallattuun tehtaaseen, josta psykebileiden jumputus kuului jo vähän matkan päähän. Ilta venähti yli aamuneljän, mutta ei ihmekään, kun oli loistavaa trancemusiikkia kahdessa kerroksessa, joiden seinät oli vuorattu fluoresoivilla ja psykedeelisesti kuvioiduilla kankailla, loikoilusohvia levähtämiseen, suitsukkeita, hauskoja kanssatanssijoita ja halvat juomat. Viroksi tilattu taksikin tuli noin kymmenessä sekunnissa ja vei varmaan aikamoista ylinopeutta ajaen meidät supernopeasti nukkumaan.

Matkanvarsi ja määränpää

Kyllähän nyt aina parin kuukauden välein pieni roadtrip on paikallaan. Varsinkin jos sattuu olemaan itsenäisyyspäivä. Onhan tämä pohjoinen kotimaakin täynnä ihmeitä, jotka vain odottavat jotakuta löytämään ja huomaamaan ne. Ei sitä kovin kauaksi kotikulmilta tarvitse lähteä, kun ilmassa on jo suuren seikkailun tuntua. Me otimme Lenskun ja Kassun kanssa volkkarin alle, laitoimme toppahousut jalkaan, lisäsimme stereoihin volyymia ja suuntasimme elämysmatkamme Pohjois-Pohjanmaan maaseudulle, pikkuiseen puoliksi autioituneeseen kaivoskylään. Tällä kertaa ei sentään ruvettu kokkaamaan ulkosalla tai nukkumaan autossa, vaan saatiin lusikoida aamupalaksi mummun keittämää kaurapuuroa. Siinä on kyllä hieno ihminen, jolta löytyy viisautta nähdä asiat lähestulkoon kaikilta kanteilta, sekä ymmärrystä ja huumoria vähän joka suuntaan.

Aina sanotaan, että tärkeää ei ole päämäärä, vaan itse matka, ja se on kyllä aivan totta. Matkanvarsi olikin paljon mielenkiintoisempi pitkine ja lumisine metsäautotiekilometreineen, utopististä valoa taivaalle loistavine kasvihuoneineen, paikoilleen lahoavine maalaistaloineen ja huoltoasemien pöydissä kahvia ryystävine äijäkerhoineen.