Loistelias Palácio Nacional de Sintra

Sintran kansallispalatsi, Palácio Nacional de Sintra, Palace of Sintra, Town Palace, Palácio da Vila… Tällä palatsilla totisesti on monta kutsumanimeä. Kuten Penan palatsin puutarhassa ja Monserraten palatsissa, vierailin täälläkin viime joulukuussa. Sintraa ei turhaan tunneta palatseistaan, vaan siellä niitä riittää tutkittavaksi yksi jos toinenkin!

Palácio Nacional de Sintra sijaitsee Sintran vanhassakaupungissa, keskellä kylää, mistä juontaakin juurensa nimitys Town Palace eli portugaliksi Palácio da Vila. Sen valkoisia tötterötorneja, jotka ovat tosiasiassa palatsin keittiön savupiippuja, ei voi olla huomaamatta Sintrassa käydessään, joten palatsin löytäminen ainakin on helppoa kuin mikä. Nuo tornit ovatkin muodostuneet paitsi palatsin myös koko kaupungin ikoneiksi. Kansallispalatsi jää suosiossa värikkään Penan palatsin jalkoihin eikä siellä ole Monserraten palatsin veroista puutarhaa, mutta koska kyseessä on kuitenkin Portugalin parhaiten säilynyt keskiaikainen kuninkaallinen palatsi, riittää sielläkin kävijöitä. Kuten koko Sintran kulttuurimaisema, on tämäkin ainutlaatuinen palatsi osa tuota UNESCO:n maailmanperintökohdetta.

palace2
palace1pieni
palace3
palace5 palace4
palace6-horz palace7
palace8

Palatsin historiaa

Palácio Nacional de Sintra on ollut Portugalin kuningasperheen asuttama aina 1100-luvulta 1800-luvun lopulle saakka. Palatsi on kuitenkin ollut olemassa samalla paikalla jo 700-luvulta alkaen, jolloin islamilaiset maurit hallitsivat isoja osia Iberian niemimaasta. Maurien aikaan palatsi toimi Sintran kaupungin linnoituksena, toisen maurilinnoituksen sijaitessa kukkulan huipulla. Tuon ajan palatsista ei kuitenkaan ole mitään jäljellä. Nykyistä palatsirakennusta alettiin uudelleenrakentaa kristittyjen vallanpalautuksen jälkeen 1200-luvun lopulla kuningas Dinis I:n toimesta, ja sen vanhin säilynyt osa on palatsin kappeli.

Nykyiseen ulkoasuunsa palatsi valmistui kuningas João I:n valtakaudella 1500-luvun puolivälissä laajennuksien jälkeen. Esimerkiksi palatsin julkisivu ja sen takana sijaitseva loistelias Sala dos Cisnes eli joutsensali sekä harakkakattoinen Sala das Pegas -sali ovat peräisin tältä kaudelta. Palatsin ulkoasussa yhdistyvät goottilaiset, manueliiniset, maurilaiset ja mudéjar-tyylit, joita edustavat arkkitehtuurilliset valinnat ovat pitkälti peräisin tältä ajalta. Sintran kansallispalatsi on Portugalin kuninkaallisista palatseista ainoa, joka on säilynyt lähestulkoon koskemattomana keskiajalta nykypäivään, ja juuri se tekee palatsista uniikin vierailukohteen. Lissabonin maanjäristys vuonna 1755 teki tuhojaan myös täällä, mutta palatsi korjattiin entiselleen lukuunottamatta Arabialaisen huoneen romahtanutta tornia.

1600-luvulla palatsissa nähtiin surullisia päiviä sen toimiessa Portugalin kuningas Afonso VI:n vankilana, hänen veljensä Pedro II:n juoniteltua vallankaappauksen niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin terveysongelmista kärsineen veljensä turmioksi. Pedro jopa nai ensin Afonson kanssa naimisissa olleen ranskalaisen kuningattaren Marie Françoisen. Afonson ei sallittu poistua palatsista vuosien 1676 ja 1683 välillä, jolloin hän kuoli.

palace10
palace11 palace9
palace12 palace14
palace13 palace18
palace17palace19palace16

Yksityiskohtia ja hovielämän loistoa

Palatsin salit ja huoneet olivat täynnä toinen toistaan mykistävämpiä ja mitä erilaisimpia yksityiskohtia, joita kelpasi katsella palatsissa kulkiessaan. Oli erilaisia maalauksia, esineitä ja huonekaluja. Omia suosikkejani olivat kuitenkin seinien azulejo-kaakelit ja salien katot, joista etenkin harakan kuvilla maalattu oli hauska. Siihen liittyy tarina, jossa kuningas João I jäi kuningattarelleen, Philippa of Lancasterille, kiinni tämän hovineidon suutelemisesta, ja lopettaakseen juoruilut hän maalautti kattoon yhtä monta harakkaa kuin hovissa oli naisia. Harakoilla on nokissaan viirit, joissa on teksti ”por bem”, kunniaksi.

Myös vaakunasali teki vaikutuksen. Huonetta kiersivät taidokkaasti maalatut, kuninkaallista elämää esittävät sinivalkoiset azulejot ja osittain kullatussa puisessa kupolikatossa komeili useampia vaakunoita. Tarkalleen ottaen niitä on 72, kuninkaallisten ja Portugalin tärkeimpien aatelissukujen vaakunat. Tosin yhden suvun vaakuna on poistettu heidän juoniteltuaan kuningasta vastaan. Salissa vieraillessa katse kääntyi auttamatta ylös ja katon upeita yksityiskohtia täytyi ihastella suu auki. Palatsin keittiö taas ihmetytti isoilla padoillaan, monilla puuliesillään ja etenkin valtavilla savupiipuillaan. En ole varma, onko tuollaisessa kahden savupiipun valtavassa keittiössä ollut ihan parhain hengitysilma keittiöväelle, mutta paljon ruokaa siellä on täytynyt valmistua.

Palatsia tutkiessaan pystyi elävästi kuvittelemaan menneiden aikojen hovielämän loiston ja sen käytävillä kulkeneet kuninkaalliset. Kuningasperheet ovat viettäneet Sintran kansallispalatsissa aikaa etenkin kesäisin, kun Lissabonissa on ollut tuskaisen kuuma. Palatsista tuli tasavallan myötä kansallismonumentti, ja se on ollut suosittu matkailukohde aina 1940-luvun restauroinnistaan lähtien.

palace21-horz
palace24-horzpalace23
palace25-horzpalace26
palace28-horzpalace35
palace30-horz
palace31-horz

Kiertelimme palatsissa ilman opastusta melko nopeaan tahtiin, joten vaikka paljon jäi varmasti huomaamattakin, tuli tämän visiitin ansiosta taas opittua yhtä ja toista uutta Portugalin kuninkaallisesta historiasta. Ja olihan palatsi pullollaan silmää hiveleviä taideteoksia ja arkkitehtuuria lattiasta kattoon, joita kelpasi ihastella. Miten upeaa, että ne ovat säilyneet palatsissa vuosisatojen ajan vahingoittumattomina.

Sintran kansallispalatsi on todella mielekiintoinen käyntikohde, joskin kokonaisuutena perinteisempi linnamuseo kuin Sintran muut palatsit. Senpä takia paikka ei minusta tuntunutkaan aivan yhtä hämmästyttävältä ja sintramaiselta kuin upeiden puutarhoiden ympäröimät Penan tai Monserraten satumaiset palatsit tai Quinta da Regaleira. Tosin jos ei niinkään välitä puutarhoista, voi tämä sykähdyttää niitäkin enemmän. Silti en ehkä suosittelisi priorisoimaan Sintrassa juuri tätä palatsia, mutta kannattaa ehdottomasti poiketa, jos aikataulussa riittää tilaa kaupungin muiden upeiden palatsien jälkeen! Palatsille kannattaa varata aikaa parisen tuntia.

Seuraa Vida de Estrada –matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: The Palace of Sintra, also known as the Town Palace due to its central location in the historical center of Sintra, is the only medieval Portuguese royal palace that has survived basically intact to the modern days. Like the whole cultural landscape of Sintra, the palace is a UNESCO World Heritage site. Its roots are in the Moorish times when there was a town citadel on the same location, but nothing is left from those days. The oldest parts of the palace date to late 13th century and the palace has been built to its final form in the mid-16th century by the king John I. In the 17th century the palace saw some sad days when king Afonso IV was held captive in the palace by his brother Pedro II for the last 7 years of his life. The architecture of the palace is a mixture of gothic, Manueline, moorish and Mudéjar styles. It is characterized by the two white conical towers that are actually kitchen chimneys, and these have become the icons of not only the palace but also the town of Sintra.

The palace is full of glorious details from floor to the ceiling, including paintings, objects and furniture. During my visit in last December, my favourites were the azulejo tiles on the walls, but also the decorated ceilings. Especially the Coat of the Arms room left me staring upwards in awe, but I also liked the funny ceiling of the Magpie room. It doesn’t take much effort to imagine the royal life in the palace back in the days. The Palace of Sintra is a more traditional palace museum than the other fairytale-like palaces of Pena and Monserrate, which is probably why it didn’t feel so astounding to me and I would therefore recommend prioritizing the other palaces of Sintra. However, it is a unique place and worth visiting if you have the time!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Mainokset

Sintra: Penan palatsin taika-puutarha

Moni Portugaliin matkustava yhdistää Lissabonin-reissuunsa myös lähellä sijaitsevan Sintran, ja aika monella Sintraan suuntaavalla on yhtenä päämääränään Penan palatsi. Tämän karkkivärisen satulinnan yliruksaaminen sieltä ämpärilistalta onkin todella suositeltavaa, mutta harva jaksaa enää palatsivisiittinsä jälkeen lähteä tutkimaan palatsin ympärillä viheriöivää puutarhaa. Ainakin päätellen siitä, millainen rauhan tyyssija tuo puutarha oli jopa vilkkaana joulun välipäivien sesonkiaikana.

Olin jo käynyt katsastamassa upean palatsin sisältä päin muutamaa vuotta aiemmin (ja tuosta visiitistä löytyy myös vanha kuvapostaus: klik klik!), joten toisella vierailullani viime joulukuussa halusin päästä koluamaan palatsin valtavaa puutarhaa. Lipun puutarhaan voi ostaa erikseen, ja se tulee myös puolet halvemmaksi kuin palatsin sisätilojen yhdistäminen puutarhavierailuun. Lippu puutarhaan maksaa aikuisilta 7,50 euroa ja yhdistelmälippu 14 euroa. Perheestäni koostunut reissurevohkamme jakautuikin kahdeksi porukaksi sen mukaan, kuka halusi palatsin sisälle ja kenelle riitti tällä kertaa pelkkä puutarhakäynti.

pena38 pena1
pena2 pena3
pena4 pena5
pena6 pena7

Penan palatsin historiaa

Pelkällä puutarhalipulla pääsee kuitenkin ihailemaan loisteliasta satulinnaa ulkopuolelta, aivan sen juurelta. Penan palatsi on romanttista tyylisuuntausta edustava UNESCO:n maailmanperintöluetteloon kuuluva linna, jonka historia on alkanut jo keskiajalla. Sintra-vuoren huipulle rakennettiin tuolloin pieni kappeli, josta tuli myöhemmin suurimmillaankin vain 18 munkin asuttama rauhaisa luostari. 1700-luvulla niin salamanisku kuin Lissabonin maanjäristyskin runtelivat luostaria, joka luhistui raunioiksi.

Portugalin kuningas Ferdinand II hankki ison palan maata Sintravuorelta, sisältäen niin Penan luostarin kuin Maurilinnoituksenkin. Hän rakennutti luostarin raunioille nykyisen Penan satulinnan Portugalin kuningasperheen kesäasunnoksi määräten sen koristelusta ja yksityiskohdista yhdessä kuningatar Maria II:n kanssa. Palatsi edustaa eksoottisen romanttista tyylisuuntaa, mutta siinä näkyy vaikutteita niin islamilaisesta, goottilaisesta ja manueliinisesta arkkitehtuurista kuin keskiajan ja renessanssinkin rakentamisesta. Palatsi valmistui vuonna 1854. Myöhemmin kuningas asui palatsissa toisen vaimonsa, Elise Friedricke Henslerin, kanssa. Kuningas ja tämä sveitsiläissyntyinen amerikkalainen laulaja-näyttelijä solmivat morganaattisen avioliiton, jolloin Elisestä tuli myös Edlan kreivitär. Kuningas kuitenkin testamenttasi kaikki omistamansa palatsit ja linnoitukset kreivittärelle. Edlan kreivittären suunnittelemaan vapaa-ajan asuntoon (Chalet of the Countess of Edla) voi myös tutustua Sintrassa, mutta siellä en vielä tälläkään visiitillä ehtinyt käymään.

pena8 pena10
pena9 pena11
pena12

Metsäpuutarhasta pääsee Sintra-vuoren huipulle

Penan palatsin metsäinen puutarha rakennettiin yhtä aikaa palatsin kanssa. Puutarha on yli 200 hehtaaria laaja ja levittäytyy rehevänä Sintra-vuoren rinteille. Kuningas Ferdinand II tilasi puutarhaansa puita mitä eksoottisimmista paikoista, aina Kiinaa, Australiaa ja Uutta-Seelantia myöten. Puutarhassa risteilee monia suurempia ja pienempiä polkuja ristiin rastiin, ja sinne voisi melkein hukata itsensä ilman karttaa.

Yksi poluista johtaa myös Sintra-vuoren korkeimmalle huipulle. Pieni kiipeäminen palkitsee kapuajan upeilla näköaloilla ympäröivälle Lissabonin metropolialueelle, aina merelle ja Arrábida-vuorille saakka. Paras juttu on kuitenkin näkymä Penan palatsille, joka näyttää seisovan melkeinpä maailman reunalla hehkuen punaisen, keltaisen ja sinisen väreissään. Tänne kun pääsisi kuvaamaan värikkään auringonlaskun aikaan!

pena13
pena19
pena16 pena20pena14
pena17 pena21
pena25 pena23-horz
pena22 pena26-horz
pena27 pena30-horz
pena29 pena31

Kallioiselta Sintra-vuoren huipulta laskeuduttuamme fiilistelimme puutarhaa, sen suuria vanhoja puita ja käppyräisiä puunrunkoja. Lempipaikkani puutarhassa oli kuningattaren saniaispuutarha, ”Feteira da Rainha”, missä vuorottelivat sanikkaiset, lammet, koristeelliset sillat ja australialaiset saniaispuut monessa kerroksessa. Eikä muita turisteja näkynyt tuossa puutarhan osassa ollenkaan. Tykkäsin myös paljon järvien laaksosta, jonka yhdessä lammessa uiskenteli musta joutsen. Se oli ilmeisesti tottunut herkkupaloihin, sen verran ahkerasti se kerjäsi jotakin syötävää. Pienet linnarakennelmat ja taianomaisen tunnelman lampien ylle luova valo tekivät tästä paikasta aivan erityisen. Sintran puutarhoissa parasta onkin ehkä juuri tuo talvi-iltapäivien valo, joka suodattuu unenomaisesti oksistojen välistä.

pena33 pena36
pena35-horz pena37
pena39

Toivottavasti tämä virtuaalikierros Penan palatsin puutarhassa houkuttelisi useampaakin Penan palatsin vierailijaa tutustumaan myös tähän linnaa ympäröivään satumaiseen puutarhaan. Sintrassa on niin paljon nähtävää, että aika on lyhyemmällä visiitillä ymmärrettävästi kortilla, mutta puutarhassa samoilu on ainakin omasta mielestäni jokaisen investoidun minuutin arvoista. Ei tämä ehkä aivan Quinta da Regaleiran tai Monserraten palatsin puutarhan tasolle yllä, mutta on siitä huolimatta upea käyntikohde Sintrassa. Ja miksi ei, kun Penan palatsissa vieraillakseen on joka tapauksessa maksanut myös puutarhassa käymisestä?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Many people are heading to the Palace of Pena on their visit to Sintra, a town full of castles and palaces located right next to Lisbon. It is a UNESCO World Heritage Site, and I highly recommend ticking it off the bucket list, but how many of the visitors also spend some time in the beautiful palace garden of Pena? From what I noticed last December, not very many. I had already visited the palace some years earlier, so this time I wanted to concentrate on the labyrinth-like forest garden. It has many exotic tree species from all over the world, and webs of many bigger and smaller paths to lost oneself on. We climbed to Cruz Alta, which is the highest spot on the Sintra mountain, and what kind of views it had to offer for us over the palace, the ocean and the surrounding metropolitan area! My other favorite place in the garden was the Queen’s Fern Garden, which had ferns, ponds, bridges and Australian fern trees in several layers. Wow. Also the Valley of the Lakes was magnificent with the winter afternoon light infiltrating through the tree tops, not to mention the black swan swimming in one of the ponds and begging for treats. That special light is one of the best thing in the gardens of Sintra. I hope this virtual tour to the palace gardens makes some visitors of the Palace of Pena want to spend some time in the gardens as well – because it is totally worth it, although it may not beat Quinta da Regaleira and the garden of Monserrate palace. And why not, as you have to pay for the garden visit too when visiting the palace?

 

Palácio de Monserrate, Sintran piilotettu helmi

Satumainen Sintra on maankuulu toinen toistaan kauniimmista linnoista ja palatseista. Yksi niistä on lumoava Monserraten palatsi, johon tutuistuimme sitä ympäröivän puutarhan unenomaiselle kauneudelle huokailun ja palatsin edustan nurmikolla pidetyn piknikhetken jälkeen. Puistoa ihmetellessä oli jo kulunut tovi jos toinenkin, sillä kyse on yhdestä Portugalin upeimmista kasvitieteellisistä puutarhoista. Ja kieltämättä tuota puutarhan kruununa loistavaa eksoottista pitsipalatsiakin katseli ihan mielellään. Monet Sintran-kierrokset keskittyvät Penan palatsiin ja kaupungin historialliseen keskustaan, mutta Monserratea ei ainakaan vielä tunneta läheskään yhtä hyvin, vaikka syytä olisi.

palacio23 palacio1
palacio4
palacio5-horzpalacio2
palacio8-horzpalacio7

Monserraten palatsin on rakennuttanut Monserraten englantilainen varakreivi Sir James Cook vuonna 1858. Arkkitehtina toimi James Knowles. Palatsi rakennettiin itseasiassa vanhemman neogoottilaisen palatsin raunioille, jolloin puutarha oli jo olemassa. Sitä alettiin istuttaa ja rakentaa vuonna 1793 William Beckfordin toimesta. Cookin perhe käytti palatsia kesäasuntonaan, paeten Sintran viileyteen kun Lissabonissa oli tukalan kuuma. 1920-luvulla autioksi jäänyt palatsi laitettiin myyntiin, päätyen Portugalin valtiolle vuonna 1949. Hiljalleen rappeutuvalle palatsille yritettiin keksiä käyttöä vuosikymmenten ajan, ja se pääsi surulliseen kuntoon kattojen läpi vuotavan kosteuden takia. Palatsin huoneissa, ainakin kirjastossa, oli esillä valokuvia ajalta ennen restaurointia. Melkein itku tuli, kun näki kuinka kamalaan kuntoon niin kaunis rakennus oli päästetty.

Vuonna 1995 Sintran kulttuurimaisema pääsi UNESCO:n maailmanperintöluetteloon, ja Portugali heräsi. Perustettiin valtionyhtiö Parques de Sintra-Monte da Lua pitämään huolta arvokkaasta kulttuuriperinnöstä, ja vuosituhannen vaihteen jälkeen Monserratenkin tulevaisuus alkoi näyttää valoisammalta, kun korjaustyöt aloitettiin kattamalla arvokas palatsi ja korjaamalla julkisivuja. Varsinainen restaurointi kuitenkin toteutettiin vasta vuosina 2007-2010, ja sen maksoivat norjalaiset, islantilaiset ja liechtensteinilaiset, sillä hanke toteutettiin EEA Grantsin tuella. Sen jälkeen palatsi oli mahdollista avata uudelleen yleisölle.

Jos Monserraten palatsin viereen iskisi vielä minareetit, niin ei tämä kovin kauas itse Taj Mahalista edes jäisi!

Palatsin heikon tilan vuoksi restaurointia täytyi miettiä tarkkaan. Osa alkuperäisistä materiaaleista oli tietysti jo pelastamisen tuollapuolen, mutta etenkin kirjastossa, kappelissa, keittiössä ja käytävällä on säilytetty paljon alkuperäistä, kuten kirjahyllyjä, keittiön liesi ja käytävän stukkipinnat. Koristeellisten yksityiskohtien korjaamiseksi käytettiin muuten laserskannaustekniikkaa. Palatsin uudelleenavaamisesta huolimatta korjaustyöt jatkuvat edelleen tila tilalta. Vessarakennusta näytettiin maalailevan meidän visiittimme aikana.

palacio9-horz
palacio12-horz palacio13
palacio15

palacio14-horz

Valokuva kirjastohuoneesta ennen restaurointia ja Monserraten upea puuovi.

palacio17 palacio18
palacio19 palacio20

Palácio de Monserrate edustaa portugalilaista romantismia upeimmillaan ja sitä pidetäänkin yhtenä maan arkkitehtuurillisesti ja maisemallisesti kauneimmista kokonaisuuksista. Romantiikkaa löytyy muistakin Sintran linnoista, kuten Penan palatsista, mutta Monserrate painii kyllä omassa sarjassaan. Vaikutteita on palatsia rakennettaessa imetty niin gotiikasta kuin Intiasta ja jopa maureiltakin. Eklektinen ja eksoottinen rakennus on aivan huikaisevan kaunis, kuin pitsistä rakennettu niin sisältä kuin ulkoakin. Palatsia reunustavat palmupuut vaihtuvat melkeinpä saumattomasti sisätilojen marmoripylväisiin ja syvän puutarhan vihreät lehvästöt palatsin eläväisiin ja koristeellisiin sisäkattoihin. Yksityiskohdissa on otettu mallia luonnosta. Intialaistyyliset holvikaaret hivelevät silmää ja sisältäkin löytyy suihkulähteitä sekä joitakin viherkasveja. Myös puutarhassa on tällainen Indian Arch, jonka pylväiden mandalamaisista keramiikkalaatoista tykkäsin erityisesti.

Jos Monserraten palatsin viereen iskisi vielä minareetit, niin ei tämä kovin kauas itse Taj Mahalista edes jäisi! Kokoluokka on vaan hieman eri.

palacio22 palacio24
palacio27-horz palacio25
palacio26

palacio28

Indian Arch Monserraten puutarhassa.

palacio30 palacio29
palacio31

palacio32

Näkymä merelle päin.

Lord Byron vieraili Monserratessa vuonna 1809 ja kirjoitti puutarhan kauneudesta runossaan Childe Harold’s Pilgrimage. Monserratessa on myös kuvattu 90-luvulla pieni pätkä Gulliverin retket -minisarjaa. Olen ehkä muistavinani tuon jotenkin hämärästi jostain lapsuudesta, vaikka kyseinen pätkä näyttääkin melko ahdistavalta.

Suosittelen lämpimästi ottamaan Monserraten ohjelmaan Sintrassa vieraillessa, vaikka matkaa kaupungin keskustasta kertyykin noin 4 kilometrin verran. Aivan kaikki eivät löydä tänne (vielä), joten paikka on oiva myös turistilaumojen välttelyyn. Lisätietoa palatsista löytyy Parques de Sintra-Monte da Luan sivuilta. Juttuni Monserraten ihanasta puutarhasta taas voit lukea täällä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: The Palace of Monserrate is the hidden gem of Sintra, which is known for its many fabulous palaces and castles. Most people visit only the Palace of Pena, but the enchanting Monserrate would definitely deserve more attention as well. The exotic palace was designed by James Knowles and ordered to be built by Sir James Cook in 1858. The palatial villa was used by the Cook family as their summer residence. The garden was started already in the late 18th century. In the 20th century the palace was forgotten, transferred to state ownership with leaking roofs leading to a sad state of destruction. Restoration work started only after the cultural landscape of Sintra was added to the UNESCO World Heritage list and the state-owned Parques de Sintra-Monte da Lua company was founded in 2000. The eclectic palace was reopened after the 2007-2010 restoration, but the construction works are still continuing space by space. The Monserrate Palace is a unique representative of romanticism in Portugal, as it combines also Neo-Gothic, Moorish and Indian architecture. Lord Byron was writing about the beauty of the Monserrate garden in his poem Childe Harold’s Pilgrimage, and a short part of Gulliver’s Travels mini series has been filmed in Monserrate. I warmly recommend including Monserrate and its beautiful botanical gardens in the visit to Sintra. Not everybody has found this place (yet), so it is also quite a good getaway from the tourist masses.

Sintra: Monserraten puutarha

Montako satumaista palatsia ja puutarhaa voikaan yhdelle pienelle vuorelle mahtua? Lissabonin kupeessa sijaitseva kuninkaallisten satulinnojen Sintra laittaa joka vierailulla pohtimaan tätä entistä hämmästyneempänä. UNESCOn maailmanperintökohteisiin kuuluva Sintran kulttuurimaisema kätkee sisäänsä toinen toistaan upeampia palatseja tavattoman kauniine puutarhoineen. Penan palatsin ja Sintran maurilinnoituksen tuntevat kaikki, mutta soittaako Monserraten palatsi ja puisto eli Parque e Palácio de Monserrate kelloja? Jos vielä ei soita, niin voin luvata, että tämän postauksen jälkeen vähintäänkin jokainen puutarhojen ystävä haluaa käydä paikan päällä.

Aloitin Sintraan tutustumisen kaupungin historiallisen keskustan lisäksi Santuário da Peninhasta, missä kävin Portugalin ensireissullani jouluna 2013. Seuraavana kesänä oli vuorossa karkkivärinen Penan palatsi. Viime vuoden tammikuussa vierailimme taianomaisessa Quinta da Regaleirassa, ja nyt joululomalla oli Monserraten palatsin vuoro. Joulun jälkeen kävimme myös Sintran kansallispalatsissa ja katsastimme ensimmäisellä visiitillä vähälle tutkimiselle jääneen Penan palatsin puutarhan, joista on tulossa juttua myöhemmin. Näitä Sintran UNESCO-kohteita on siis tullut koluttua jo melko huolella, mutta silti käymättä on vielä monta paikkaa: Maurilinnoitus, Convento dos Capuchos -luostari, Palácio de Seteais, Chalet da Condessa d’Edla ja mitähän vielä… Tietenkään Sintra-Cascaisin luonnonpuiston metsäpolkuja unohtamatta!

Sintraan ajaa Sesimbrasta vain noin 45 minuuttia, joten meidän on helppo käydä siellä päiväretkillä. Lissabonista sinne pääsee kätevästi junalla. Sintrassa voisi hyvin viipyä vaikka viikon (onhan siellä hienoja rantojakin), joten suosittelen antamaan Sintran upeuksille enemmän aikaa kuin yhden päivän ja yöpymään kaupungissa.

monserrate26 monserrate2-horz
monserrate4 monserrate3-horz
monserrate10 monserrate7-horz
monserrate11 monserrate8
monserrate12 monserrate9-horz
monserrate16

Monserraten palatsin puutarha vei minulta välittömästi jalat alta. En millään uskonut voivani löytää kenties vielä Quinta da Regaleiraakin upeampaa puutarhaa saman Sintra-vuoren rinteiltä, mutta siinä se nyt vain aukeni edessäni sokkeloisena, kerroksellisena, salaperäisenä ja niin kauniina. Pienet puroiksi muuttuvat vesiputoukset solisivat pitkin jyrkkiä rinteitä, joka puolella kasvoi valtavia puita ja kaikenvärisiä kukkasia. Palmut huojuivat lampien rannoilla ja polut oli päällystetty romanttisin mukulakivin. Suurin osa eteen aukenevista näkymistä oli kuin suoraan maalauksesta.

Monserrate sijaitsee hieman syrjässä, kauempana Sintran keskustasta kuin muut palatsit. Sitä ympäröivät Sintra-Cascaisin luonnonpuiston ikivanhat vuorenrinteiden sumuiset metsät, jotka rönsyilevät vehreinä kostean ja viileähkön mikroilmaston ansiosta. Täällä jokainen puutarha tuntuu kukoistavan vihreän kaikissa sävyissä. Tuona joulukuun päivänä ei kuitenkaan ollut sumusta tietoakaan, vaan aurinko helotti täydeltä terältä. Vuoren pohjoisrinteelle se ei kuitenkaan yltänyt paistamaan, ja siellä varjossa olikin aika kylmää ja kosteaa. Olin tyytyväinen, että olin tullut ottaneeksi kevytuntsikan hienosta säästä huolimatta mukaan palatsikäynnille.

monserrate14-horz

Kuvissa on sama valtava Queenslandinaraukaria-puu, joka ei mahtunut yhteen kuvaan sitten millään.

monserrate17

Monserraten japanilainen puutarha.

monserrate18

Araukariapuun pihkaa.

monserrate20monserrate19

monserrate23

Meksikolainen puutarha.

monserrate21
monserrate24 monserrate25
monserrate27-horz monserrate28
monserrate29-horz monserrate30

monserrate32

Viva Mexico.

Kävelimme puutarhassa kaikessa rauhassa, välillä portilta saadun kartan opastuksella suunnistaen. Saimme olla ja fiilistellä todella rauhassa, sillä puutarhassa oli vain muutama muu ihminen meidän lisäksemme.

Puistossa on erilaisia osastoja, kuten japanilainen ja meksikolainen puutarha, saniaislaakso sekä ruusutarha. Japanilaisesta puutarhasta löytyy lammen ympärille rakennettua itämaista tunnelmaa bambuineen, kun meksikolaisessa puutarhassa taas kukoistavat kaktukset ja lukuisat erilaiset palmut, mm. jukkapalmut, suihkulähteen ympärillä. Puutarhassa on myös grotto-luolia sekä kirkon rauniot, jotka eivät ole kuitenkaan koskaan toimineet kirkkona, vaan ne on rakennettu tarkoituksella raunioiksi. Olin niin tohkeissani puutarhasta, että unohdin kokonaan käydä näiden tekoraunioiden sisällä!

Aaloen punaiset kukat kukkivat joka puolella ja ruusutarhasta löytyi ruusuja talvellakin. Talvi-iltapäivän valo oli täydellinen. Auringonsäteet siivilöityivät vuorenrinteen puiden latvustojen läpi ihanasti. Lehtensä talveksi pudottaneet puut olivat kuin hopeisia koristenauhoja muuten niin vehreän kasvuston joukossa. Suurin osa puutarhasta oli varjossa, mutta ruusutarhaan ja palatsin edustan nurmikolle paistoi aurinko. Siinä nurmikolla makoillessa oli hyvä syödä kaupasta haetut piknikeväät patonkeineen ja tuoremehuineen. Tässä vaiheessa untuvatakin sai heittää päältään ja tankata hieman D-vitamiinia kalpeille käsivarsille.

monserrate34
monserrate33 monserrate35
monserrate37-horz monserrate36
monserrate40 monserrate41-horz

monserrate43

Ruusutarha.

monserrate44
monserrate46-horz
monserrate47monserrate45 monserrate48

Monserraten palatsin puutarha oli huikean kaunis ja todella positiivinen yllätys. Kaikki kuvailut tuntuvat kuulostavan hieman pliisuilta, joten ehkä tämä puutarha täytyy vain käydä itse kokemassa. Päädyimme viettämään siellä paljon enemmän aikaa kuin mitä olimme etukäteen ajatelleet, emmekä kerinneet enää tehdä suunnittelemaamme patikkareittiä visiitin jälkeen, kun aurinko alkoi jo laskea. Ehtiihän sitä toistekin. Puutarhastakin avautui välillä näköaloja pidemmälle Sintran kaupungin ylle. Kävimme toki myös sisällä eksoottisessa Monserraten palatsissa, mutta siitä lisää ihan omassa postauksessaan, jossa raotan myös hieman paikan historiaa.

Palatsi puutarhoineen on auki päivittäin kello 10-18 (viimeiset sisäänpääsyliput kello 17) ja lippu maksaa 6,50 euroa aikuisilta. Varaa perille ainakin pari tuntia aikaa. Sintran rautatieasemalta tai keskustasta pääsee Monserrateen bussilla numero 435. Lisätietoa löytyy täältä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: How many fairytale-like palaces and gardens is it possible to fit on the sides of one small lush mountain? This is what I think more and more in awe every time I visit Sintra in Portugal. I have already visited quite a few of the UNESCO World Heritage Sites of the cultural landscape, but there are still many to be explored. During the Christmas holiday it was time to check out the Palace and Garden of Monserrate. I was swept off my feet by the beauty of this park, which perhaps was even prettier than Quinta da Regaleira itself. The palace garden had Japanese and Mexican parts, a fern valley and a rose garden, but also grottoes, ponds, fountains and even false ruins of a cathedral. There were huge trees, colorful flowers and a perfect light percolating through the surrounding treetops of the Sintra-Cascais Natural Park. The moist and cool microclimate of Sintra seems to make any garden here flourish in all shades of lush green. The garden was a positive surprise and we ended up spending there much more time than anticipated, having picnic on the lawn in the sun. Of course we saw the palace from inside as well, but that deserves its own post. You can find information about visiting Monserrate from here.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

Kaikkien aikojen reissuvuosi 2016

Onnellista uutta vuotta kaikille tasapuolisesti, mikäli siellä joku tätä blogia vielä seurailee! Viime päivityksestä on vierähtänyt sellaiset puolitoista kuukautta, minä aikana olen pitänyt hieman lomaa blogista, somesta ja jopa koko tietokoneestakin. Palasin Brasiliasta turvallisesti kotiin ja lähdin viikon kuluttua siitä Portugaliin. Nyt on sieltäkin palattu Jyväskylään, joten on aika orientoitua takaisin opiskelujen, mutta myös tämän pikku harrastuksen pariin. Taskussa on kieltämättä aika monta tarinaa, jotka haluaisin tänne jakaa, sillä viime vuosi 2016 oli itselleni kaikkien aikojen reissuvuosi.

Vietin ulkomailla yhteensä 283 päivää. Se tarkoittaa, että vietin yli kolme neljäsosaa vuodesta reissussa. Mihin sekin aika oikein humpsahti? Olin Suomessa 82 päivänä ja niiden aikana tietysti enimmäkseen Jyväskylässä, mutta kävin kotimaanmatkoilla ainakin Tampereella, Porissa ja pikaisesti Ilmajoella. Helsinki oli tietysti kauttakulkupaikka, mutta tänä vuonna en viettänyt siellä sen enempää aikaa.

Matkustin kolmella mantereella, mutta kävin kuitenkin vain neljässä maassa (Suomen lisäksi), joista Portugalia lukuunottamatta muut kolme olivat minulle uusia: Sambia, Brasilia ja Argentiina. Sambiassa vietin kolme kuukautta, Brasiliassa melkein neljä, ja Argentiinassa yhden päivän. Brasilian 26 osavaltiosta kävin viidessä. Lisäksi kävin melkein Yhdysvalloissa, mutta jänistin viime hetkellä enkä viitsinyt lähteä lentokentältä Black Friday -kaaoksen sekaan Manhattanille.

Kokosin menneen vuoden matkoista tällaisen kuvakoosteen, jossa jokaisesta reissusta on yksi tai kaksi kuvaa. Kuvat ovat suunnilleen aikajärjestyksessä ja olen yrittänyt ujuttaa tekstin joukkoon linkkejä paikoista jo tehtyihin postauksiin.

Portugali vol. 1

vuosi1

Sesimbra

vuosi3

Lissabon

vuosi4

Sintra

Vuosi 2016 alkoi Portugalissa, Sesimbran rannalla. Vuosi 2016 myös päättyi samaisessa paikassa – olisikohan tämä joku enne alkanutta vuotta ajatellen? Kävimme alkuvuodesta Sesimbran monien paikkojen lisäksi myös Lissabonissa, Sintrassa ja Setúbalinkin puolella Arrábida-vuoristoa.

Portugali vol. 2

vuosi5

Serra do Risco, Sesimbra

vuosi2

Alcácer do Sal

vuosi7

Praia da Galé

Koti-ikävä yllätti ja lähdettiin pääsiäisviikoksi Portugaliin, koska kesällä tai syksyllä en kuitenkaan sinne pääsisi. Oleiltiin ja luontoretkeiltiin Sesimbrassa sekä käytiin Alentejossa roadtrippailemassa.

Jyväskylä

vuosi10 vuosi11

Tämä päivä oli vuoden ainoa päivä, jona otin järkkärilläni kuvia Jyväskylässä muualla kuin kotona. Se kertonee jotain alkuvuoden opiskelukiireistä, sillä tahkosin keväällä kasaan viitisenkymmentä opintopistettä. Tuona päivänä tehtiin kävelyretki ihanan aurinkoisessa kevätsäässä, koska Zén isä oli pikavisiitillä kaupungissa käymässä.

Sambia

Lusaka

vuosi20

Lähdin Sambiaan tutkimusvaihto-opiskelijaksi tekemään graduani. Zé lähti mukaan tekemään työharjoittelua. Asuttiin Lusakan laidalla slummien ympäröiminä ja kuljettiin paikallisilla minibusseilla kaupungille. Kuvassa olen suhteellisen alkeellisessa ulkoilmalaboratoriossani aka asuntomme edustalla uuttamassa ottamiani virtsanäytteitä maastopäivän jälkeen. Laitatin Sambian-reissumme loppuvaiheilla myöskin pitkät pikkuletit lähikampaajan salongissa.

Livingstone

vuosi33
vuosi12

Majesteettiset Victorian putoukset pitäisi jokaisen Afrikan-matkaajan nähdä kerran elämässä. Olimme paikalla toukokuussa maailman suurimman vesiputouksen ollessa voimakkaimmillaan, joten saattoihan niiden edustalla hieman kastua! Seuraavana päivänä kävimme minisafarilla Mosi-oa-Tunyan kansallispuistossa. Aamun valo oli upea ja olimme aivan haltioissamme kaikista Afrikan eläimistä.

Kafuen kansallispuisto

vuosi13
vuosi14 vuosi15

Kafueen suuntasimme seikkailusafarille aivan kaksistaan oppaamme ja kahden apulaisen kanssa. Nukuimme leijonan tassunjälkien päälle pystytetyssä teltassa kuunnellen etäisiä hyeenoiden ääniä ja yritimme jäljittää savannien kuninkaita. Tämä villi ja syrjäinen kansallispuisto oli kaikista safarikokemuksistamme sykähdyttävin, vaikka sen eläinsaldo jäikin laihimmaksi.

Katete

vuosi44

Itäisessä Sambiassa sijaitsevaan Kateteen suuntautuneen kenttämatkan aikana Zé istui opettajankoulutustilaisuuksissa sambialaisten kollegoidensa kanssa ja minä otin valokuvia tilaisuudesta ja opettelin kuvaamaan tähtitaivasta. Asuimme kolme päivää majatalossa ja söimme melkein joka aterialla ranskalaisia tai voileipiä, joiden välissä oli paistettu kananmuna ja hillittömästi majoneesia. Pölyisen kylän kioskeista tai ravintolakojuista kun ei oiken saanut mitään järkevää syötävää.

South Luangwan kansallispuisto

vuosi16 vuosi17
vuosi18

Kateten jälkeen kävimme South Luangwan kansallispuistossa, toiveissamme nähdä paremmin Kafuessa bongaamatta jääneitä eläimiä kuten kissapetoja. Safari oli selvästi turistimaisempi, mutta näimme monia upeita eläimiä kuten impalan puuhun raahanneen leopardin sekä valtavasti virtahepoja.

Lake Kariba

vuosi21

Matkustimme Sambian ja Zimbabwen rajan vuorten väliin nousseelle Kariban patojärvelle takapuolet hiekkateillä pomppivassa ja detoureja tekevässä minibussissa hikoillen, ja sitten ihanan kontrastisesti majoituimme rauhaisaan resorttiin, josta löytyi palmujen ympäröimä uima-allas ja jonka pihalla tepasteli riikinkukkoja. Kävimme veneajelulla järvellä ja pelastuimme täpärästi järvenrannan virtahevon hyökkäykseltä. Tämä oli viimeinen Sambian-reissuistamme.

Brasilia

Curitiba

vuosi24

Elokuun alussa lähdin Brasiliaan, tukikohtanani Paranán osavaltiossa sijaitseva Curitiban kaupunki, missä tein työharjoittelua. Curitibassa parasta olivat kaupungin monet puistot, kasvisravintolat ja söpöt kuppilat.

Vila Velha

vuosi26

Ensimmäinen reissu Brasilian sisällä kohdistui myöskin Paranássa sijaitsevaan Vila Velhan state parkiin. Kävelimme lyhyitä luontopolkuja pitkin ihaillen lampia, maanvajoamia ja eroosion muovaamia erikoisia kivipatsaita. Jännä paikka!

Morretes

vuosi23

Huristelimme Serra do Mar -vuoriston yli Serra Verde Express -junalla, ja päädyimme Morretesin pikkukaupunkiin. Talot olivat syötävän söpön värisiä ja tunnelma rento, mutta erityisesti kaupungin takana kohoavat vuoret saivat sydämen sykkimään. Yritimme seuraavana päivänä kavuta niille, mutta se reissu ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Pantanal

vuosi25
vuosi27

Lähdin Brasilian itsenäisyyspäivän kunniaksi tutkimaan maailman suurinta kosteikkoaluetta Pantanalia Mato Grosso do Sulin osavaltioon. Elin muutaman päivän luonnon ympäröimänä tehden safarityyppisiä retkiä niin jeepillä, kanootilla, veneellä kuin hevosellakin, omia jalkojanikaan unohtamatta. Keskipäivällä makoilin riippumatossa kirja kainalossa. Näin Pantanalissa monia eläimiä joista etenkin upeanväriset linnut, vesisiat ja pihapiirin vyötiäiset hurmasivat minut täysin.

Florianópolis

vuosi22

Keksin edellisenä päivänä lähteä Santa Catarinan osavaltiossa sijaitsevaan Florianópolikseen, ja niin minä sitten lähdin. Floripa oli minun oma pikku seikkailuni, jonka aikana kolusin tuon kauniin saarikaupungin eteläisiä rantoja ja kuuntelin kitaransoittoa surffihostellin nuotiobileissä. Retken päätteeksi löysin itseni satojen rumpalien torikokoontumisesta, missä kaupungin keskustaan oli kasattu satoja rumpusettejä ja ääni oli korviahuumaava.

Ilha Grande

vuosi30

Zé tuli Brasiliaan käymään ja lähdimme honeymooniamme viettämään. Ensimmäisenä suuntasimme Rio de Janeiron osavaltion ihanalle paratiisisaarelle Ilha Grandelle. Patikoimme pitkin saaren sateesta mutaisia polkuja, löysimme rannalta puuman jäljet ja snorklasimme turkooseissa vesissä.

Salvador

vuosi31

Salvador toimi meille oikeastaan kauttakulkupaikkana, mutta tutustuimme hyvin kaupungin historialliseen osaan Pelourinhoon. Päivisin värejä löytyi kauniiden kolonialismin aikaisten talojen seiniltä ja iltaisin moqueca-annoksesta tai caipirinha-lasista. Armaan mieheni mielestä yksi reissun parhaista jutuista oli Salvadorin lentokentän edustalle rakennetut valaistut bambutunnelit, joista ajettiin läpi mennen tullen.

Chapada Diamantinan kansallispuisto

vuosi32

Vuokrasimme auton ja huristelimme syvälle Bahian osavaltion sisämaahan. Vaelsimme Chapadan jylhissä maisemissa vesiputouksia, luolia, ajan ja veden kovertamia kallioita ja leveitä vuoristolaaksoja ihaillen. Nukuimme yöt sympaattisessa ja värikkäässä Lençoisin kylässä, jonka kaduilla soitettiin iltaisin musiikkia. Siellä tosin iskivät vuoden ainoat vatsanväänteet, jotka onneksi menivät oli suht nopeasti.

Morro de São Paulo

vuosi34

Teimme tälle trooppiselle saarelle päiväretken Salvadorista. Ihana pikku paratiisi, jonka rantojen vesi oli kuin linnunmaitoa. Saaren kylästä löytyy paljon palveluita, mutta muutaman sadan metrin jälkeen jäisten kookostenkin myyjät jäävät taakse ja biitsi muuttuu lähes koskemattomaksi autioksi palmurannaksi.

Rio de Janeiro

vuosi35

Häämatkamme loppui Rio de Janeiroon, jota luonnonmuodoiltaan kauniimpaa kaupunkia saa kyllä hakea. Kävimme Corcovado-vuoren laella Cristo Redentorin levitettyjen käsien alla, uimme Ipanemalla ja Copacabanalla sekä vierailimme kasvitieteellisessä puutarhassa. Toisaalta lohduttoman näköiset favelat ja huonon viemäröinnin aiheuttama löyhkä näyttivät kaupungista sen toisenkin puolen.

Ilha do Mel

vuosi29

Ilha do Mel on jälleen yksi ihana saari Brasilian edustalla, tällä kertaa etelän Paranássa. Kävin siellä eräänä viikonloppuna, jona sää oli syklonin jälkimainingeissa hieman myrskyisä. Kävelin saksalaisen ystäväni kanssa lähestulkoon koko saaren ympäri ja nautin kauniista maisemista ja saaren luonnonläheisyydestä. Uimiset jäivät tällä kertaa tosin välistä.

Foz do Iguaçu

vuosi36

Jos maan päällä on taivas, niin se löytyy Iguassun putouksilta Brasilian ja Argentiinan rajalta. Miljoonat perhoset ja tukaanit vaan lentelevät sateenkaarten lävitse jumalaisten vesiputousten pauhatessa taustalla, ja coatit sekä vyötiäiset leikkivät jaloissa. Aivan tajuton paikka.

Argentiina

Puerto Iguazu

vuosi45

Kävimme Iguassun putouksilla viikonlopun mittaisella ryhmäreissulla vuokra-autolla, ja katsastimme putoukset tietysti niin Argentiinan kuin Brasiliankin puolelta. Jestas sitä kauneutta ja voimaa! Edes sadat muut turistit eivät haitanneet sitä ihmetystä. Argentiinassa kävin myös Puerto Iguazun kylässä, jossa kävelin hieman ympäriinsä ja söin illallista argentiinalaisten kitaroiden säestäessä taustalla. Kävelimme myös takaisin rajan toisella puolella odottavalle autolle pimeällä, mikä kertoo paikan turvallisuudesta.

Portugali vol. 3

vuosi38


Sesimbra

vuosi40

Sintra

vuosi41

Tejon luonnonsuojelualue

vuosi39

Lissabon

vuosi42

Arrábidan luonnonpuisto, Setúbal

vuosi43

Kolmas kerta toden sanoo, eikö niin? Tällä kertaa vietettiin kuukausi Portugalissa ja perheeni tuli sinne viettämään joulua kanssamme. Seikkailimme tosi hauskan viikon verran Sesimbrassa ja lähialueilla kuten Sintrassa, Lissabonissa, Tejon luonnonsuojelualueella ja Setúbalissa. Löysimme Zén kanssa myös luonnollisen kivisillan ja rannalla oli tarpeeksi lämmintä ottaa aurinkoa ja käydä uimassa. Tämä oli vihreä joulukuu minun makuuni!

Olin sen Brasilian ja Portugalin välissä olleen viikon verran ihan täpinöissä Suomesta ja talvesta, mutta nyt se innostus on taas vähän hukkunut jostakin salakavalasti hiipivän opiskelustressin alle. Jyväsjärven jäälle pääsisi jo luistelemaankin ja onhan täällä lumisia metsäpolkuja koluttaviksi. Kyllä tämä tästä, tervetuloa talvi! Ja ainakin tämän reissujentäyteisen vuoden jäljiltä on kymmenittäin tarinoita ja sadoittain valokuvia, joita voi käpertyä vilttien alle purkamaan tänne blogiin.

Jos vuosi 2016 olikin aikamoinen seikkailuvuosi, niin vuoteen 2017 mahtuu luultavasti vähemmän matkapäiviä, mutta toivottavasti yhtä paljon seikkailuita. Toisaalta kesän ja loppuvuoden kujeet ovat vielä täysin usvan peitossa, joten saa nähdä mitä tuleman pitää. Tähän mennessä suunnitelmissa on vasta yksi loppukevään vaellusreissu Viroon. Kiitos 2016, olit erityinen vuosi!

Mitäs teillä on suunnitelmissa tulevan vuoden varalle?


In English: The year 2016 was the travel year of all times. I traveled for 283 days on three continents, but only in four countries besides Finland, where I spent only 82 days of the year. The countries were Portugal, Zambia, Brazil and Argentina. The year was so full of adventures that it almost left me breathless. I experienced so many different kinds of nature, saw so many exotic animals, vast views and paradise islands, not to mention the two natural wonders of the world – Victoria Falls and Iguazu Falls. Even if the year 2017 is less travel-filled, let there be at least as much adventures! So far I only have plans for a hiking trip to Estonia in the spring. Thank you 2016, you were a special year!

Serra do Marumbí: kun vuori voitti vaeltajan

Voin heti alkuun paljastaa, että täällä Brasilian Paranán osavaltiossa sijaitseva Marumbí-vuori oli vähän liian kova pala purtavaksi kun elokuussa yritin sitä valloittaa. Sen siitä saa, kun lähtee kapuamaan vuorelle tietämättä koko reitistä yhtään mitään!

Mutta jospa aloitetaan tarina alusta. Meidän oli siis Serra Verde Expressin kyydissä värikkääseen ja rentoon Morretesiin saavuttuamme ja siellä yön vietettyämme määrä lähteä pienelle päivävaellukselle erään outdoor-retkiä järjestävän yrityksen kanssa. Retki oli aivan ilmainen, ja tapaamispaikka oli ilmoitettu polun alkuun Parque Estadual Pico do Marumbi -luonnonpuiston porteille suht selkeästi. Puisto muuten kuuluu UNESCO:n maailmanperintökohteisiin kuuluvaan Serra do Mar -vuoristoon. Ei kun majapaikan kautta heidän tuttavansa pimeä taksi alle ja menoksi. Matka kuitenkin tyssäsi lyhyeen, sillä Morretesista vuorelle johtava tie oli suljettu pyöräilykilpailun vuoksi. Meitä tiesulku ei montaa minuuttia viivyttänyt, mutta muuta ryhmää kylläkin. Taksi vei meidät sademetsän siimekseen katoavalle ja talojen sekä pienten farmien ja pousadojen reunustamalle hiekkatielle, jonka päästä tapaamispaikka löytyi vaivatta. Kuten tavallista, kännyköissä ei ollut kenttää laisinkaan. (Brasiliassa matkapuhelimet eivät tunnu toimivan landella ollenkaan.) Hetken pohdiskelun jälkeen ja luonnonpuiston portsarin kanssa juteltuamme päätimme vain suunnata vuorelle johtavalle polulle omin nokkinemme. Se olisi kuulemma niin selkeä, ettei eksymisen vaaraa olisi.

hike3pieni hike37
hike2-horz hike4

hike5

Hibiskuksenkukka – suuhun meni!

hike7
hike6 hike8
hike11-horz hike10
hike12

hike13

Täkäläinen villivadelma, Rubus rosifolius.

Polku alkoi leveää hiekkatietä pitkin, jonka varrelta avautui välillä näkymiä vieressä virtaavalle kirkasvetiselle vuoristojoelle. Heti alkuun pari koiranpentua kirmasti erään talon pihasta jalkoihimme touhottamaan, eikä siinä auttanut muu kuin pysähtyä hetkeksi leikkimään niiden kanssa. Jatkoimme matkaa jahka saimme irtauduttua söpöläisistä. Talot loppuivat pian, ja rannikkosademetsä oli hiljainen, muttei sitten kuitenkaan. Ympäriltä kuului lintujen laulua, veden solinaa ja satunnaisia rapinoita. Napsimme polun varrelta punaisia hibiskuksenkukkia ja villivadelmia suuhumme. En ollut ihan varma niiden syömäkelpoisuudesta, mutta luotin niiden makeuteen ja kaverini sanaan. Enkä saanut myrkytystä! Kuten aina, minua ihastuttivat myös puiden rungoilla ja oksilla kasvavat epifyytit ja niiden värikkäät kukat – ja banaanipuut (vaikka banaanihan on oikeasti ruohokasvi).

Jossain vaiheessa bongasimme polkumme sivuhaaralle johtavat puiset portaat, ja halusimme uteliaisuuttamme käydä kurkistamassa, mitä niiden yläpäästä löytyisi. No apinoita! Lehvästöt yllämme alkoivat kahista, kun kapusiiniapinat pomppivat puusta toiseen. En ollut yhtään odottanut bongaavani apinoita tällä haikilla, joten yllätysilo karvaisten serkkujen touhujen katselemisesta oli kaksinkertainen ilo! Sanoisin, että niistä tuli mieleen Muumien esi-isä, jos en olisi muualla nähnyt toista apinalajia, josta tuli vielä huomattavasti enemmän. Vaellusseura oli kovin kiinnostunut hämähäkeistä, joten niitä jäimme tutkiskelemaan useampaankin kertaan. Itseä ehkä viehättää itse otuksia enemmän niiden verkkojen valokuvauksellisuus…

hike14-horz

hike15

Kapusiiniapina.

hike17

Yksi reitin ainoista opasteista, jonka näki ainoastaan polun sivuhaarasta.

hike16
hike19 hike18
hike21 hike20

hike22

Brasilialais-suomalainen kiipeilykokoonpano.

Oli hyvä, että juna tukki hetkeksi raiteiden yli käyvän polkumme ja jouduimme pitämään evästauon, sillä kohta sen jälkeen polulta aukeni näkymä vuorelle jolle olimme kiipeämässä ja pasmat meinasivat mennä sekaisin. Mitenköhän se näyttää niin pystysuoralta kasalta kalliota? Tässä vaiheessa oli pakko uskoa, että polkumme tulisi kulkemaan vuoren etupuolta, eikä takapuolella olisi pelastavaa loivempaa polkua huipulle. Koitin kovasti tihrustaa serpentiinipolkua, mutta sellaista ei näkynyt. Kumma juttu. Ehkä se siellä kuitenkin oli, piilossa vain. Ja kyllä sinne silti piru vie yritettäisiin, kun tänne asti oltiin tultu! Otettiin ryhmäselfiekin sellaisella mentaliteetillä, että tonnehan me mennään!

hike24
hike25 hike26
hike27

Varsinainen kiipeämisosuus alkoi Marumbín juna-asemalta, jossa piti ilmoittautua vuorelle lähteneeksi, ja kuitata itsensä myös alas palanneeksi. Muuten saisi etsintäpartion peräänsä. Vaeltajista kirjaa pitävä päivystävä puistonvartija sanoi, että reitillä olisi sellainen kohta, missä olisi tikkaat ja ketju, ja siinä ei voisi pysähtyä. Jaa, no kyllä sitä nyt parit tikkaat varmaan kestää, onhan niitä ennenkin kiivetty. Puntti on tutissut, mutta yli on silti päästy. Millekään pidemmistä reiteistä meillä ei edes olisi aikaa, joten punainen reitti alimalle 1200 metrissä sijaitsevalle Abrolhosin huipulle oli ainoa vaihtoehtomme. Näin jälkiviisaana lähtisin kyllä ennemmin tuolle keltaiselle helpommalle mutta pidemmälle reitille valloittamaan Olimpo-huippua 1539 metrissä, mutta se oli meidän vierailumme aikaan suljettu, ja kuten sanottu, aika oli kortilla. No, isojen PERIGO- eli VAARA-kylttien ohitse ja polulle mars! Ei täältä  ainakaan yrittämättä kotiin lähdettäisi.

hike34-horz

hike28

Ekalla taukopaikalla hiki valuu, mutta vielä taitaa vähäsen hymyilyttää.

hike32-horz

Juurakkoinen ja kivinen polku lähti kipuamaan lähes pystysuoraan ylös vuorenrinnettä. Metsän suojissa oli kosteata ja kuumaa, vaikka aurinko ei onneksi porottanutkaan suoraan. Hiki ja puuskutus hiljensivät vaeltajat aika nopeasti. Nousu oli rankkaa, mutta ei se ainakaan helpottunut, kun eteen tupsahtivat ensimmäiset vertikaalista nousua helpottamaan asennetut köydet ja rautakettingit, sekä isot kallionlohkareet ja niihin poratut metalliset askelmat, joita oli noin metrin välein. Ehkä tämä oli nyt se paha paikka, mistä puistonvartija oli sanonut. Tätä putoamiskammoista todellakin pelotti, mutta sain itseni hitaasti hilattua ylös, vaikka hikoavat kämmenet ja osittain märät kivet ja ketjut vielä vaikeuttivat asiaa. Sama toistui vielä muutamaan kertaan, koko ajan enemmän nieleskellen, kunnes edessä olivat monta metriä korkeat tikkaat pystysuorassa kivessä, ilman minkäänlaisia turvavarustuksia tietenkin. Nousin ensimmäiselle askelmalle, ja sitten tuli itku. Ei pysty. Tämä on juuri nyt liikaa. Pakko mennä takaisin alas.

Ihana brasilialaiskaverini saattoi minut pahimpien kivikkojen yli, ja toverini lähtivät jatkamaan matkaa ylöspäin. Huomasin, että toinen reisilihakseni oli krampannut ja siihen sattui melkoisesti. Jäin sitten polun varteen lepuuttelemaan ja katselemaan niitä maisemia, jotka puiden lomasta näin. Aika korkealle olin kuitenkin kavunnut, mutta tänään oli tyytyminen näihin maisemiin, sillä ne olivat parhaat, mitä sinä päivänä tulisin saamaan. Minut havahdutti mietteistäni nenääni yhtäkkiä leijaillut todella voimakas myskinen haju. Säikähdin, nousin ylös ja aloin pitää yksikseni mekkalaa. Missään ei pusikko kahissut. Tunsin itseni idiootiksi mekastaessani sillä tavalla keskellä brasilialaista sademetsää, mutta mietin, että miltäköhän puuma tai jaguaari haisee. Ehkä kyseessä oli ennemminkin villisika, jonka sanotaan voivan erittää tuonkaltaista hajua, mutta otin siltikin jalat alle ja lähdin talsimaan alaspäin. Yhtä hyvin voisin odottaa kavereita sielläkin.

hike30 hike31

Istuin polunvarren kivelle fiilistelemään ympärillä levittäytyvää sademetsää ja syömään eväitä, ja kohtahan polkua pitkin käveli alaspäin retkueemme toinen suomalaistyttö. Hänkään ei ollut päässyt ylös asti, vaikka ei ollut edes pelännyt reitin kiipeilykohtia! Oli vaan kuulemma voimat loppuneet kesken. Tikapuut ja kettingit olivat  jatkuneet todella pitkälle vielä senkin jälkeen, kun käännyin takaisin. Ihan hyvä paikka tehdä U-käännös siis, sillä kanttini tuskin olisi kestänyt loppumatkaa sitä kyytiä – enhän ollut päässyt edes puoleen väliin asti! Brasilialaisvahvistuksemme Vinícius olikin sitten ainut huipun urheasti saavuttanut. Hatunnoston arvoinen suoritus! Jossain vaiheessa se meidän alkuperäinen retkikuntammekin paineli ohitseni kohti vuorenhuippua. Ihan hyvä, että menimme menojamme, koska he olivat kyllä todella myöhään liikenteessä, ja reitti oli niin selkeä, että pärjäsimme loistavasti yksinkin.

Takaisin päin kävellessä aurinko alkoi jo mennä mailleen, ja meille tuli hieman kiire ehtiä metsän siimeksestä pois ennen pimeää. Koska kännykät eivät toimineet, emme saaneet soitettua taksimiehelle, emmekä olleet tällä asialla juuri päätämme vaivanneet etukäteen. Kysyimme eräästä talosta, toimiko heillä puhelin ja saisiko sillä soittaa, mutta hepä tarjosivatkin meille kyydin Porto de Ciman kylään isomman tien varteen, missä olisi kenttää. Jes! Kyllä kelpasi kylmä olut ja höyryävä pastel de palmito eli palmunydinpasteija siinä kylän lanchonetella eli paikallisella grillikioskilla kyytiä odotellessa.

hike35 hike36

Takaisin Morretesiin päästyä jalat olivat sen verran krampissa ja tohjona aivan kaikilla, että hieman huolestutti, miten pääsemme huomenna sängystä ylös ja töihin. Ja noh, ei se tosiaan kovin helppoa ollut. Töissä on vieläpä neljä kerrosta eikä hissiä, joten portaita joutui hyppelehtimään käsikaiteiden varassa ihan kiitettävästi. Mutta siitäkin selvittiin!

Joskus sitä on vain pakko myöntää, että omat voimat eivät nyt riitä, vaikka jääräpäisyys kuinka olisi halunnut viedä ylös vuorenhuipulle katselemaan mahtavia maisemia ja tuntemaan olonsa voittajaksi. Tällä kertaa mentiin vain niin korkealle kuin pystyttiin, ja olihan sekin jo aivan kelpo suoritus. Ainakin siitä sai hyvän tarinan kerrottavaksi. Olipahan nimittäin taas seikkailu!

Seuraa reissuani reaaliajassa Instagramissa, tai liity blogin lukijaksi Facebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!


In English: Serra do Marumbí mountain was a bit too hard a bite for me, when we were trying to conquer it in August. The beginning of the hike was leisurely among the Atlantic rainforest. We were eating wild raspberries and hibiscus flowers, and even spotted capuchin monkeys jumping in the trees! The real climb up the mountain started from the Marumbí train station. And oh boy was the trail steep! It was exhausting, yes, but what stopped me in the end were the metallic ladders and vertical rocks equipped with ropes and chains. I tried and managed to climb a few, but they were never ending. I had to turn back. When I was waiting for my friends in the jungle, I suddenly smelled a strong musky smell. I had no idea if it could be a puma or a jaguar, so I started to make noise and moved downwards. In the end my Brazilian friend was the only one of us three to conquer the Abrolhos peak, but all of our legs were cramping and hurting in the end. However, I heard that the ladders and the like had continued all the way to the top. Sometimes you just have to admit that this time your best try is not enough. What an adventure it was!

Follow my trip in real time on Instagram, or become a blog reader on Facebook or Bloglovin’!

Serra Verde Express – junamatkailua Brasiliassa

Serra Verde Express eli vihreiden vuorten juna on yksi niin kutsutuista must-jutuista, joita reissaajan täytyy täällä Paranán osavaltiossa kokea. Matkalla puksutetaan läpi UNESCO:n maailmanperintökohteisiin kuuluvan sademetsää kasvavan vuoriston, Serra do Marin. Matka taittuu värikkäällä junalla pitkin 130-vuotiasta historiallista rautatietä, joka aikoinaan avasi kulkuyhteyden Paranán rannikolta vuoriston yli sisämaahan. Sademetsän suojissa on aikaisemmin ollut enemmänkin kyliä, jotka nyt ovat autioituneet. Jäljellä ovat vain radanvarren haamuasemat hiljaa rapistuvine asemarakennuksineen. Näitäkin saa junan ikkunasta tarkastella, mielettömien maisemien, kasvillisuuden ja värikkäiden puutalojen lisäksi.

Juna on suosittu etenkin viikonloppuisin, mutta siellä ei kuitenkaan ollut tungokseksi asti turisteja, vaan ihan tavallisia curitibalaisia lauantaipäivän viettäjiä. Huviajelu junalla on siis vahvasti paikallistenkin suosiossa, kalliihkoista lipuista huolimatta. Hinnan kuitenkin ymmärtää, sillä näillä rautateillä ei hirveästi matkustajajunia liiku (ei siis yhtäkään tämän lisäksi). Paljon halvempaa – ja nopeampaa – olisi siis kulkea bussilla, mutta kyllä tämä lysti nyt kerran elämässä on ainakin koettava, kun kerran täällä ollaan! Maisemat junan ikkunoista ovat kuitenkin sen verran makeat, että kyllä tästä lystistä mielellään maksaakin vähän enemmän kuin maantienlaidan tuijottelusta. Taas kerran loistava osoitus siitä, että Brasilia ei ole pelkästään Rioa, Amazonia ja pohjoisen paratiisirantoja!

juna1

juna3

Matkaanlähtökomitea saattamassa junaa liikkeelle.

juna4

Normaalia kapupnkinäkymää Curitibassa.

juna2juna5

Saavun lauantai-aamuna linja-autoaseman takana piilottelevalle rautatieasemalle, joka kuhisee väkeä. ”Voivatko nämä kaikki muka mahtua samaan junaan?”, epäilen. Beer train -paidoilla varustetut oppaat jakavat asiakkailleen pääsylippuja. Kello on kahdeksan aamulla. Pian reissukaverini saapuvat, ovet avautuvat ja jonot alkavat liikkua kohti sisäänkäyntiä, jossa tarkistetaan matkaliput. Värikkäin vaunuin varustettu juna on yllättävän pitkä, ja kaikki mahtuvat hyvin istumaan omille paikoilleen.

Junan nytkähtäessä liikkeelle laiturilla on koko joukko isoin pahvikyltein vilkuttavaa henkilökuntaa lähettämässä meitä matkaan. Toivon, että junan jarrut ovat kunnossa, sillä tiedossa olisi mutkaisia rataosuuksi pitkin vuortenrinteitä. Pian ikkunoista alkaa näkyä Curitiban aamu-usvaan puoliksi peittyneitä katuja ja radanvarren graffiteja. Kaupungin laidalla asutus muuttuu tornitaloista omakotitaloihin. Sekaan mahtuu myös muutama hökkeli, olemmehan suurten tuloerojen Brasiliassa. (Curitiban kahdesta favelasta en muuten edelleenkään edes tiedä, missä ne sijaitsevat, sillä ne ovat kaukana keskustasta.)

juna6
juna7 juna8
juna9

juna10

Täkäläisiä parananaraukaria-puita.

juna11 juna12
juna13

Kaupungin loputtua alkavat araucaria-metsiköt. Ihmettelemme hassua sääilmiötä, joka on tuonut pilvet maanpinnalle täällä korkealla tasangolla. Aamukasteiset niityt kimaltavat, jonkun kylän pojat pelaavat jalkapalloa maanpäällisten pilvien alla ja radanvarressa näkyy niin hevosia, koiria kuin sikoja ja kanojakin. Vesisikoja taas ei näy. Ohitamme pieniä kosteikkoja ja kauniita, ajan patinoimia vanhoja rautatieasemia, joilta ei enää kukaan nouse junan kyytiin. Sitten metsiköt avautuvat ja vuoret tulevat esiin.

juna18-horz
juna19

juna16

Vuoristo on suosittua patikointiseutua.

juna20-horz juna21

juna22

Serra do Marumbí.

Junan avoinaisesta ikkunasta näkyy Serra do Mar -nimisen vuoriston vesiputouksia, saniais- ja banaanipuita, vuoristojokia sekä jylhiä pyöreitä kallioita, jotka tuovat mieleen postikorttikuvat Rio de Janeirosta. Kaikki on kuorrutettu vihreällä, olemme keskellä Atlantin rannikkosademetsää. Vuoristo kuuluu UNESCO:n maailmanperintökohteisiin, eikä suotta. Aika ajoin junaradan vieressä kasvavat puut ja puskat avautuvat, ja esiin tulevat henkeäsalpaavat näkymät alas vehreisiin laaksoihin ja siniseen sumuun verhoutuneeseen, vuorten halkomaan horisonttiin. Huh miten kaunista täällä onkaan! Välillä sukellamme pimeisiin tunneleihin. Kukaan ei vaivaudu sulkemaan ikkunoita, ja veturin höyryt tulevat sisälle.

Ja sitten mutkan takaa paljastuu itse jättiläinen, Marumbí-vuori monine kallioisine huippuineen. Siis tuonneko me olisimme huomenna menossa patikoimaan? Huipulle täytyy kiemurrella joku polku vuoren takapuolelta tai ainakin kunnon siksakkaava serpentiinipolku, pohdin. Ja voi miten väärässä olinkaan, mutta se on toinen tarina.

juna23
juna24 juna25
juna29

juna26
juna28 juna27
juna30

Seuraavaksi ylitämme ruostuneen näköisen rautatiesillan rotkon yli. Alas on pitkä matka, mutta sitä ei ehdi juuri miettiä, kun sillalta avautuu puuton näköala vuorille. Siellä täällä kasvavat palmut kruunaavat kaiken – palmut on aina olleet mulle merkki siitä, että nyt ollaan jossain eksoottisessa paikassa, eikä niiden viehätys ole vieläkään kaikonnut.

juna31

juna33

Mustakondorit puussaan – liekö lähistöllä ollut jaguaari saalistamassa?

juna32
juna34 juna35
juna36 juna37
juna38-horz

Juna pysäytetään matkalla useita kertoja, välillä pitkiksikin ajoiksi. Huoleni jarrujen toimivuudesta ei ollut turha, sillä niissä on oikeastikin jotain vikaa. Mekaanikot hyppivät vaunusta toiseen ja katsastavat tilannetta. Useimmiten junan pysähdyspaikka on keskellä metsää, mutta kerran onnistumme pysähtymään avonaisempaan kohtaa, josta vuoretkin näkyvät. Radanvarressa huiskuttaa ja juoksentelee suloisia kiharapäisiä pikkulapsia. Kadehdin hiukan heidän elämäänsä, kasvaa nyt isoksi täällä vuorten syleilyssä ja banaanipuiden varjossa! Vaikka varmasti siihen elämään kuuluu myös vaikeuksia ja haasteita.

Määränpäätämme Morretesia lähestyttäessä alkavat värikkäät puiset omakotitalot pyykkinaruineen ja puutarhoineen vallata näkymiä. Suosituimmat vanhat autot täällä Paranássa ovat selkeästi Volkkarit, sillä niin söpöjä Kleinbusseja kuin Kupliakin näkyy siellä sun täällä. Tuntuu mukavalta olla maaseudulla.

juna39

juna41

Vanhat Volkkarit ovat täällä Paranássa suosittuja.

juna42

Vinkit Serra Verde Expressiä varten:

  • Juna kulkee Curitibasta Morretesiin joka päivä kello 8:15. Matka kestää 3 tuntia.
  • Reissun voi tehdä myös huomattavasti hintavammalla luksusjunalla, joka lähtee kello 9:15.
  • Junassa on viisi luokkaa, joista kaksi sisältää oman hytin. Menolippu halvimpaan econômico-luokkaan maksaa 85 realia eli noin 23 euroa, mutta paluumatkan saa hieman halvemmalla. Muut luokat ovat turístico, executivo, nelipaikkainen hyttiosasto ja 8-paikkainen hyttiosasto. Huomaa, että paluumatkalla Morretes-Curitiba ecônomico-luokan muovituolit eivät käänny ympäri, vaan matkustaja joutuu istumaan takaperin. Muissa luokissa on kääntyvät penkit ja hintaan sisältyy myös välipalaa, opasvihkoa ja juomia luokan mukaan.
  • Liput voi ostaa joko rautatieaseman lippukioskista tai matkatoimiston kautta. Matkatoimistot ja Serra Verde Express -yhtiö tarjoavat myös monenmoisia junapaketteja, kuten lauantaisin Beer Train -matkan, jossa maistellaan paikallisia oluita.
  • Erityisesti halvimman luokan liput viikonlopulle kannattaa hankkia viimeistään pari päivää etukäteen, koska juna on melkoisen suosittu.
  • Näkymät ovat menomatkalla parhaat junan vasemmalta puolelta, paluumatkalla taas oikealta puolelta. Lippuja ei kuitenkaan voi varata tietylle puolelle, vaan on täysin onnettaren varassa minkälaiset näkymät saat. Näkymiä kuitenkin avautuu molemmille puolille, joten myös oikealla puolella pääsee nauttimaan muistakin maisemista kuin rannikkosademetsän kasvillisuudesta.
  • Lisätietoja löytyy Serra Verde Expressin nettisivuilta.

Miltäs tällainen hieman VR:n tarjonnasta poikkeava junamatka kuulostaa? Oletko käynyt vastaavalla jossain muualla päin maailmaa?

Seuraa reissuani reaaliajassa Instagramissa, tai liity blogin lukijaksi Facebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!


In English: Serra Verde Express is one of the must see -things in the state of Paraná, but it’s popular among the locals as well. The train takes you on a different train trip through the Atlantic rainforests of Serra do Mar, an UNESCO World Heritage Site -listed mountain range that separates the inland from the coast in Southern Brazil. The trip starts in Curitiba, flowing through the suburbs and araucaria forests, finally descending to the mountain sides covered by lush vegetation. The views over the valleys and distant mountains covered by blue haze are just breathtaking! From the open train windows one can see mountain rivers and waterfalls, abandoned ghost stations and colorful country houses inhabited by kids that run waving by the train tracks.

The train runs every day at 8:15 (9:15 for the luxury train) and has five different classes to choose from. You get more views if you happen to get a seat from the left side while leaving from Curitiba – but the seats cannot be reserved, so it depends on luck. The price for a one-way ticket in the cheapest class is 85 reais or 23 euros, but the return ticket it slightly cheaper. The tickets can be bought on the train station or through an agency. You can find more information on the Serra Verde Express website.

Follow my trip in real time on Instagram, or become a blog reader on Facebook or Bloglovin’!

Victorian putoukset: fiilistelyä ja vinkkejä

Jatketaanpa siitä mihin edellisessä postauksessa Victorian putouksilta jäätiin. Vinkkivitoset Mosi-oa-Tunyan kävijöille löytyvät postauksen lopusta, mutta kurkataan ensin miltä näyttävät putouksia vähän etäämmältä kiertävä Photographic Trail ja Boiling Potiksi nimetty pyörre Sambesi-joessa.

Jos suoraan putousten edessä kastuessa oli meininki muistuttanut Särkänniemen tukkijokea, oli tämä valokuvauksellinen polku rauhallinen ja vaatteita loistavasti kuivattavan kuuma kierros, jonka varrella ei upeista maisemista ollut pulaa.

vic43 vic49
vic42-horz vic44

Sambian puolella kun Victorian putouksille saavutaan, lähtee Photographic Trail sisäänkäynnin jälkeen vasemmalle kohti Victoria Fallsin siltaa. Polulla tuli vastaan ehkä kolme muuta ihmistä, joten se ei näytä olevan läheskään yhtä suosittu kuin varsinaiset näköalapaikat lähempänä putouksia. Ihmettelen vaan että minkäköhän takia, sillä kyllä ne näkymät sieltäkin ainakin minut hurmasivat! Ei ole ihan turhanpäiväisesti nimetty tuo polkukaan. Sitä putouksien nostattamaan sadesumuun peittyvää vihreää vehreyttä, jonka läpi oltiin pääpolulla kuljettu, sai nyt katsella vähän kauempaa. Sademetsän takana pauhasivat itse putoukset, jotka tulivat välillä esiin pilvien takaa. Ennen ihmisiä törmäsimme kuitenkin paviaaniperheeseen, joka suki toisiaan keskellä polkua. Pikkuinen vauvapaviaani näytti osoittavan kiinnostusta Zén kanssa leikkimiseen, mutta valppaana olevan paviaaniäidin reaktiota pelätessään Zé ei lähtenyt leikkiin mukaan.

vic51 vic53
vic50

meizi

Sambesin sadetta!

vic54 vic45

Kontrastin kuivan afrikkalaisen pöheikön ja vesiputouksen kasteleman sademetsän välillä näki tältä polulta vielä astetta syvemmin, sillä polku itse kulki syksyn keltaisessa, punaisessa ja ruskeassa kylpevän kasvillisuuden läpi. Vesipisarat eivät juuri tänne asti yltäneet, ja luonto näytti siltä miltä se normaalisti tähän aikaan vuodesta näyttää.

Näkymät olivat aivan kuin jostain sadusta. Aika mieletöntä, millaisia paikkoja tämä planeetta itseensä kätkeekään, ja tosi kiitollinen olo, että pääsin todistamaan omin silmin tätä luonnonihmettä ja tuon vesiputouksen mykistävää voimaa.

vic55 vic57-horz
vic63 vic56
vic58 vic60
vic59

vic64

Nähtiin polulla kauniita perhosia ja lintuja.

vic61

Zoomi kaakossa – ja mietin vieläkin, onko nuo oudot palmut oikeita vai ei!

vic62

Photographic Trailin loppupäässä joku paikallinen mies huuteli meille aidan läpi ja yritti saada meidät menemään siltaa katsomaan – olisi varmaan halunnut oppaan palkan. Ihmisiä tuntui muutenkin hyppäävän puiston sisään aidan yli, ja oltiin vähän aikaa huolestuneita eräästä vanhemmasta viroa puhuvasta pariskunnasta, etteivät vain joudu ryöstetyiksi tuolla syrjäisellä polulla näiden aidan yli loikkijoiden toimesta. Palattiin takaisin katsomaan että heillä on kaikki kunnossa, ja onneksi huoli oli turha.

Sadan valokuvan jälkeen lähdettiin vielä katsastamaan Victorian putousten viimeinen etappi, eli Boiling Pot alhaalla joessa. Sinne oli kavuttava jyrkähköä kinttupolkua, joten hyvät kengät tulivat tarpeeseen ja silti meinasin kerran lentää selälleni. Sademetsässä kulkevalla polulla tuli vastaan perheitä ja iso lauma sambialaisia poikia, olisivatko olleet luokkaretkellä. Matkalla katseltiin paviaanien kiipeilyä kallioilla ja verkossaan kärsivällisenä saalista odottavaa hämähäkkiä. Ja palmuja! Alhaalla rehotti isot kasvustot villejä palmupuita, ja hetken tuntui kuin olisi ollut ihan jossain toisessa maassa. Täälläkin oli Sambesin kasteleman ja sen takana alkavan kuivemman kasvillisuuden välillä vissi ero.

vic65
vic68vic66
vic70vic69 vic67
vic71

vic73

Luonnon kontrastia kuivan pusikon ja vihreän palmuparatiisin välillä.

vic74 vic77
vic75 vic76-horz
vic78

Boiling Pot on nimensä mukaisesti kiehuvalta kattilalta näyttävä Sambesi-joen pyörre, joka on kaivertanut kanjoniin syvän altaan vähän matkaa putousten alle. Koskenlaskuretket lähtevät matkaan täältä. Oli kiva nähdä kanjoni ja sen ylitse kulkeva silta myös maan tasalta käsin ja istuskella hetki rantakivillä, mutta itse polku alas oli tällä kertaa itse määränpäätä hienompi kokemus palmusaarekkeineen. Ylöspäin mentäessä saikin ihan kunnolla hien pintaan!

Iltapäivän ollessa jo melko pitkällä oltiin valmiita palaamaan Livingstoneen ja etsimään käsiimme jonkin kivan lounaspaikan. Myös sukkien kuivatteleminen alkoi jo houkuttaa, joten napattiin kimppataksi tienvarresta takaisin kaupunkiin.

vic80

vic81-horz

Vinkit Victorian putouksille

  • Putoukset näyttävät hyvin erilaiselta eri vuodenaikoihin. Jos sinun on mahdollista päättää vierailusi ajankohta, ota etukäteen selvää mihin aikaan vuodesta haluat putoukset nähdä. Voimakkaimmillaan ne ovat maalis-toukokuussa ja heikoimmillaan syys-lokakuussa.
  • Jos vierailet putouksilla keväällä tai kesällä, ota mukaan sadetakki, tai varaudu siihen että kastut läpimäräksi.Kertakäyttösadetakkeja tosin myydään myös paikan päällä.
  • Mikäli et halua kavuta alas Boiling Potille, ovat flipflopit ihan riittävät jalkineet.
  • Älä kuitenkaan pakkaa arvotavaroitasi muovipussiin tai kanna mitään muutakaan muovipussissa. Putouksilla asuvat paviaanit ovat huomanneet, että muovipusseissa on usein ruokaa, ja saattavat varastaa kamasi.
  • Victoria Falls Bridgelle pääsee kävelemään leimaamalla passinsa ulos Sambiasta ennen siltaa. Huomaa kuitenkin, että takaisin tullessa voidaan mahdollisesti periä maksu uudesta viisumista jos sinulla on single entry -viisumi. Voi kuitenkin olla, että rajaviranomaiset antavat sinun myös käydä sillalla ilman leimaa, jos kerrot ettet ole menossa Zimbabwen puolelle.
  • Täysikuun aikaan putouksilla voi todistaa lunar rainbowta, eli kuun valosta tulevaa sateenkaarta. Tästä joutuu kuitenkin pulittamaan lisämaksun.
  • Livingstonesta putouksille ja sieltä pois pääsee kätevimmin taksilla, jos majapaikkasi ei järjestä kuljetusta. Busseja ei ainakaan meidän vierailun aikana paikalla näkynyt. Hinta oli muistaakseni 50 kwachaa per suunta. Kävelyä tai pyöräilyä ei suositella turisteihin kohdistuneiden hyökkäyksien takia.
  • Ennen putouksia on matkamuistomyymälöitä, mutta myös puiston sisältä löytyy virvokkeita ja turistikrääsää myyvä kioski.
  • Putouksille kannattaa varata puoli päivää aikaa. Siinä ajassa ehtii hyvin kiertämään kaikki Sambian puolen polut.
  • Nauti maisemista! Ja jos mahdollista, mene katsomaan putouksia myös Zimbabwen puolelta! Me ei käyty, mutta kuulin huhua että varsinkin kuivalla kaudella siellä voi olla putouksissa kunnolla vettä, vaikka Sambian puolella ei olisikaan.

vic82


In English: Here is the other half of my Vic Falls photos! The scenery seen from the Photographic Trail was so beautiful that I was left wondering why there were literally more baboons than people, but I can’t deny we enjoyed the quietness and watching the cloudy falls and the lush greenery from a distance. After that we hiked down to the Zambezi river to check out the Boiling Pot. It was nice to see the gorge and the Victoria Falls Bridge from below as well, but the highlight of that route was the trail itself, with the palm groves, rainforest vegetation and some animals. Half a day was enough to visit all the trails of the Zambian side, and we continued back to Livingstone for a late lunch.

Victorian putoukset – yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä

Taannoisen Livingstonen reissun ensimmäinen ja odotetuin aktiviteetti (jos nyt ei lasketa hostellin uima-altaalla löhöilyä ja lämpimästä suihkusta nautiskelua – mitä luksusta!) oli tietysti Victorian putousten katsastaminen. Kyseessä on maailman suurin vesiputous, UNESCO:n maailmanperintökohde ja yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä. Aikamoinen paketti siis! Ja voin kertoa, että pettyä ei vierailijan tarvinnut, vaan putousten voima oli käsinkosketeltavan ihmeellinen – jopa niinkin konkreettinen, että kastuimme läpimäriksi vaikka olimme lähimmilläänkin useiden kymmenien metrien päässä itse vesiputouksesta. Victorian putoukset on ihmemaa, jossa kaikkialla on sateenkaaria, myös kuun loisteessa, ja kuivan pusikon keskellä kasvaa palanen sademetsää.

Jaan jutut Victorian putouksilta kahteen osaan, joista tässä ensimmäisessä fiilistellään putouksia pääreitiltä eli Knife Edge Bridgen kierrokselta sekä putousten päältä käsin. Toisessa osassa taas seikkaillaan Photographic Traililla ja kavutaan alas rotkoon putousten alapuolelle. Heitän jälkimmäiseen postaukseen myös vinkkini näille upeille vesiputouksille reissaaville!

vic3

Paviaaneihin törmää heti kansallispuiston porteilla.

vic2
vic4 vic1
vic5 vic6

Victoria Falls ei ole maailman korkein eikä edes levein vesiputous, mutta sitä pidetään suurimpana sen yhteenlasketun putoavan vesimäärän vuoksi. Se tarkoittaa 1,7 kilometrin leveydeltä ja enimmillään 108 metrin korkeudelta putoavaa vettä, mikä on keskimäärin yli tuhat kuutiometriä sekunnissa! Putousten vesimäärä ja voima on suurimmillaan keväällä sadekauden lopussa ja heti sen jälkeen, ja siksi halusimme vierailla putouksilla toukokuussa lähes heti Sambiaan saavuttuamme. Vesihöyrypilvet ja putousten nostattama vesisade ovat tosin tähän aikaan vuodesta niin läpäisemättömät, että itse putouksia ei juuri näe, vaan niitä saa ihailla vain hetkittäin pilviverhon repeytyessä pariksi sekunniksi kerrallaan. Vaan ainakin saimme todistaa niiden täyden tehon! Olisi silti mielenkiintoista vierailla putouksilla myös syksyllä kuivan kauden lopulla, jolloin vesiverho on jakaantunut useaksi pieneksi putoukseksi, joita voi kuitenkin katsella paremmin. Ja musta nuo vesipilvet toivat paikkaan vielä lisää kauneutta (jos se nyt on edes mahdollista) ja fiilistä!

vic7

vic8

Knife Edge Brige – kastumisvaroitus!

vic10 vic9
vic11 vic12

vic13

Märkä Zé hilpeänä sillan ylityksen jälkeen.

Kävelemme muiden turistien joukossa kivettyä kävelypolkua. Paviaanit pelottelevat lapsia ja kaatavat roskapönttöjä etsiäkseen niistä jotakin suuhunpantavaa. Aikamoisen röyhkeiksi ovat oppineet! Putouksia voi katsella näköalapaikalta aidan takaa sekä polun varrelta kasvillisuuden aukoista. Ennen Knife Edge Bridgeä seisoo kaupustelijoita myymässä sadetakkeja. Me tuumataan, että ei osteta ja painellaan märälle metallisillalle niine hyvinemme. Kylmää vettä roiskuu niskaan ja yritän suojata kaulassa roikkunutta kameraani parhaani mukaan, mutta aika hyvin nuo valtavat putoukset senkin vaan kastelevat. No, ei ollut ensimmäinen kerta ja se kuivunee nopeasti auringossa, kuten myös märät vaatteemme. Virkistävää näin lämpimänä päivänä, etten sanoisi!

vic14
vic16 vic15
vic17 vic18
vic21 vic20
vic23 vic25

Saamme välillä olla rauhassa muilta turistiryhmiltä, ja tarkkailemme vihreissä puissa ja puskissa sirkuttavia lintuja ja polulla ryömiviä isoja tuhatjalkaisia. Tirpuset ovat suurimmaksi osaksi liian nopeita valokuville, mutta onnistun nappaamaan pari hyvää otosta. Kurkistamme putouksia jokaisesta eteen aukeavasta kuvakulmasta, ja jäämme märäksi kastuneelle näköalapaikalle ottamaan kuvia. Lyön tohkeuksissani pääni limaiseen aitaan, kun koitan pitää kuvien kanssa kiirettä, ettei kamerani kastuisi uudelleen. Jylinä on korviahuumaava, ja alas syöksyvät vesimassat hajoavat tuhansiksi pisaroiksi, joista osa jää ilmaan ja osa jatkaa jokena kohti alajuoksua ja Kariban patoa sekä tekojärveä.

vic22 vic24
vic26 vic27-horz

vic28

Victoria Falls Bridge.

vic30
vic29

vic32

Putouksista johtuva sade saa aikaan aikamoisen kontrastin vastarannan kasvillisuuden kanssa.

Nämä Sambesi-joessa Sambian ja Zimbabwen rajalla olevat putoukset ovat kaivertaneet Batokan rotkon kiviseen tasankoon tulleeseen halkeamaan, joka on virtaavan veden voimasta suurentunut. Rotkoja on itseasiassa kuusi erillistä, joista täällä voi nähdä kaksi, loput ovat kauempana. Leveä joki muodostaa eräänlaisen deltan saarineen, ja putousten jälkeen joki jatkaa kulkuaan pitkin kapeaa siksak-halkeamaa. Paikalliset kutsuivat ja kutsuvat putouksia nimellä Mosi-oa-Tunya, ”the smoke that thunders”. Tutkimusretkeilijä-lähetyssaarnaaja David Livingstone näki putoukset ensimmäisenä eurooppalaisena vuonna 1855 ja nimesi ne tietenkin kuningatar Victorian mukaan. Sambian puolen kansallispuisto kantaa putousten alkuperäistä nimeä, mutta Zimbabwen puolen kansallispuistoa ja turismia varten rakennettua pitäjää kutsutaan kumpaistakin ihan vain Victoria Fallseiksi. Sambian ja Zimbabwen välinen silta on rakennettu vuonna 1905 Cecil Rhodesin määräyksestä. Yksi suosituimmista aktiviteeteista on nykyisin tehdä sillalta benjihyppy kohti Sambesin kuohuja. Me ei siihen ryhdytty, mutta koskenlasku tai ziplining rotkon yli olisi voinut olla hauskaa. Pihisteltiin nyt tällä kertaa kuitenkin rahojamme safareita varten ja tyydyttiin pelkkään kävelyyn.

vic31-horz vic33
vic38 vic34

vic37

Tuholais-paviaanien kepposia.

vic36

vic41-horz

Zé uhkarohkeana ja Dr. Livingstone, I presume?

vic39

Ylittäessämme Veitsenteräsiltaa toistamiseen kastuimme uudelleen, tällä kertaa vielä perusteellisemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Jouduin kaatamaan vaelluskengistäni vettä pois ja sukat litisivät vielä pitkän aikaa. Miksen tajunnut laittaa ihan vaan sandaaleja jalkaan?! Kohtasimme lisää paviaaneja sekä Dr. Livingstonen patsaan, jolta jatkoimme kohti Sambesi-joen yläjuoksua putousten päälle. Aika tyynen näköinen oli joki sieltä katsottuna, virraten leveänä ja rauhallisena kohti äkkijyrkkää pudotusta. Voisi vähän jännittää jos jostain syystä joutuisi kellumaan veneellä noiden putousten päälle! Ilmeisesti sinne kuitenkin järjestetään jonkinlaisia uintiretkiä, hui. Mitenkähän joen kalat oikein selviävät siitä pudotuksesta?

vic48 vic40

Jatketaanpa tarinointia ja jaetaan niitä vinkkejä seuraavassa osassa!

Ps. Blogi laahaa pahasti jäljessä tätä matkaa, sillä mulla ei ole tällä hetkellä aikaa kirjoitella kaikesta siitä mitä täällä nähdään ja tehdään – reissutarinoiden purkamisen aika koittaa sitten myöhemmin kotona paremmalla ajalla. Instagramissa voit kuitenkin seurata mun ja meidän seikkailuja reaaliaikaisemmin. Löydyn sieltä nimimerkillä @johannahulda!

Blogia voit seurata WordPressin lisäksi myös Bloglovinissa, Blogipolussa ja Blogit.fi:ssä! Pitäisiköhän tehdä sille myös oikein Facebook-sivu?


In English: During out Livingstone trip, the most awaited thing was to see the famous Victoria Falls, calles Mosi-oa-Tunya, ”the smoke that thunders” by the local people. It is the largest waterfall in the world, UNESCO World Heritage site and one of the seven natural wonders of the world. And oh boy were we amazed by the sheer power of the falling water, which we also experienced first-hand by getting soaked by the water vapor and droplets thrown into the air. It is a wonderland full of rainbows (even in the moonlight) and rainforest in the middle of the dry African bush.  First we went to the Knife Edge Bridge trail, after which we also wanted to see the falls from above at the upstream side. In the next post I will continue the story with the Photographic Trail and descending to the Boiling Pot, and throw in some tips for the ones interested in visiting these miraculous waterfalls!

Ps. At the moment my blog is very much delayed awaiting for more suitable times for blogging about the experiences here, but you can follow our adventures in more real time on Instagram. I go by the name @johannahulda! You can also follow my blog via Bloglovin’!