Loistelias Palácio Nacional de Sintra

Sintran kansallispalatsi, Palácio Nacional de Sintra, Palace of Sintra, Town Palace, Palácio da Vila… Tällä palatsilla totisesti on monta kutsumanimeä. Kuten Penan palatsin puutarhassa ja Monserraten palatsissa, vierailin täälläkin viime joulukuussa. Sintraa ei turhaan tunneta palatseistaan, vaan siellä niitä riittää tutkittavaksi yksi jos toinenkin!

Palácio Nacional de Sintra sijaitsee Sintran vanhassakaupungissa, keskellä kylää, mistä juontaakin juurensa nimitys Town Palace eli portugaliksi Palácio da Vila. Sen valkoisia tötterötorneja, jotka ovat tosiasiassa palatsin keittiön savupiippuja, ei voi olla huomaamatta Sintrassa käydessään, joten palatsin löytäminen ainakin on helppoa kuin mikä. Nuo tornit ovatkin muodostuneet paitsi palatsin myös koko kaupungin ikoneiksi. Kansallispalatsi jää suosiossa värikkään Penan palatsin jalkoihin eikä siellä ole Monserraten palatsin veroista puutarhaa, mutta koska kyseessä on kuitenkin Portugalin parhaiten säilynyt keskiaikainen kuninkaallinen palatsi, riittää sielläkin kävijöitä. Kuten koko Sintran kulttuurimaisema, on tämäkin ainutlaatuinen palatsi osa tuota UNESCO:n maailmanperintökohdetta.

Palatsin historiaa

Palácio Nacional de Sintra on ollut Portugalin kuningasperheen asuttama aina 1100-luvulta 1800-luvun lopulle saakka. Palatsi on kuitenkin ollut olemassa samalla paikalla jo 700-luvulta alkaen, jolloin islamilaiset maurit hallitsivat isoja osia Iberian niemimaasta. Maurien aikaan palatsi toimi Sintran kaupungin linnoituksena, toisen maurilinnoituksen sijaitessa kukkulan huipulla. Tuon ajan palatsista ei kuitenkaan ole mitään jäljellä. Nykyistä palatsirakennusta alettiin uudelleenrakentaa kristittyjen vallanpalautuksen jälkeen 1200-luvun lopulla kuningas Dinis I:n toimesta, ja sen vanhin säilynyt osa on palatsin kappeli.

Nykyiseen ulkoasuunsa palatsi valmistui kuningas João I:n valtakaudella 1500-luvun puolivälissä laajennuksien jälkeen. Esimerkiksi palatsin julkisivu ja sen takana sijaitseva loistelias Sala dos Cisnes eli joutsensali sekä harakkakattoinen Sala das Pegas -sali ovat peräisin tältä kaudelta. Palatsin ulkoasussa yhdistyvät goottilaiset, manueliiniset, maurilaiset ja mudéjar-tyylit, joita edustavat arkkitehtuurilliset valinnat ovat pitkälti peräisin tältä ajalta. Sintran kansallispalatsi on Portugalin kuninkaallisista palatseista ainoa, joka on säilynyt lähestulkoon koskemattomana keskiajalta nykypäivään, ja juuri se tekee palatsista uniikin vierailukohteen. Lissabonin maanjäristys vuonna 1755 teki tuhojaan myös täällä, mutta palatsi korjattiin entiselleen lukuunottamatta Arabialaisen huoneen romahtanutta tornia.

1600-luvulla palatsissa nähtiin surullisia päiviä sen toimiessa Portugalin kuningas Afonso VI:n vankilana, hänen veljensä Pedro II:n juoniteltua vallankaappauksen niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin terveysongelmista kärsineen veljensä turmioksi. Pedro jopa nai ensin Afonson kanssa naimisissa olleen ranskalaisen kuningattaren Marie Françoisen. Afonson ei sallittu poistua palatsista vuosien 1676 ja 1683 välillä, jolloin hän kuoli.

Yksityiskohtia ja hovielämän loistoa

Palatsin salit ja huoneet olivat täynnä toinen toistaan mykistävämpiä ja mitä erilaisimpia yksityiskohtia, joita kelpasi katsella palatsissa kulkiessaan. Oli erilaisia maalauksia, esineitä ja huonekaluja. Omia suosikkejani olivat kuitenkin seinien azulejo-kaakelit ja salien katot, joista etenkin harakan kuvilla maalattu oli hauska. Siihen liittyy tarina, jossa kuningas João I jäi kuningattarelleen, Philippa of Lancasterille, kiinni tämän hovineidon suutelemisesta, ja lopettaakseen juoruilut hän maalautti kattoon yhtä monta harakkaa kuin hovissa oli naisia. Harakoilla on nokissaan viirit, joissa on teksti ”por bem”, kunniaksi.

Myös vaakunasali teki vaikutuksen. Huonetta kiersivät taidokkaasti maalatut, kuninkaallista elämää esittävät sinivalkoiset azulejot ja osittain kullatussa puisessa kupolikatossa komeili useampia vaakunoita. Tarkalleen ottaen niitä on 72, kuninkaallisten ja Portugalin tärkeimpien aatelissukujen vaakunat. Tosin yhden suvun vaakuna on poistettu heidän juoniteltuaan kuningasta vastaan. Salissa vieraillessa katse kääntyi auttamatta ylös ja katon upeita yksityiskohtia täytyi ihastella suu auki. Palatsin keittiö taas ihmetytti isoilla padoillaan, monilla puuliesillään ja etenkin valtavilla savupiipuillaan. En ole varma, onko tuollaisessa kahden savupiipun valtavassa keittiössä ollut ihan parhain hengitysilma keittiöväelle, mutta paljon ruokaa siellä on täytynyt valmistua.

Palatsia tutkiessaan pystyi elävästi kuvittelemaan menneiden aikojen hovielämän loiston ja sen käytävillä kulkeneet kuninkaalliset. Kuningasperheet ovat viettäneet Sintran kansallispalatsissa aikaa etenkin kesäisin, kun Lissabonissa on ollut tuskaisen kuuma. Palatsista tuli tasavallan myötä kansallismonumentti, ja se on ollut suosittu matkailukohde aina 1940-luvun restauroinnistaan lähtien.

Kiertelimme palatsissa ilman opastusta melko nopeaan tahtiin, joten vaikka paljon jäi varmasti huomaamattakin, tuli tämän visiitin ansiosta taas opittua yhtä ja toista uutta Portugalin kuninkaallisesta historiasta. Ja olihan palatsi pullollaan silmää hiveleviä taideteoksia ja arkkitehtuuria lattiasta kattoon, joita kelpasi ihastella. Miten upeaa, että ne ovat säilyneet palatsissa vuosisatojen ajan vahingoittumattomina.

Sintran kansallispalatsi on todella mielekiintoinen käyntikohde, joskin kokonaisuutena perinteisempi linnamuseo kuin Sintran muut palatsit. Senpä takia paikka ei minusta tuntunutkaan aivan yhtä hämmästyttävältä ja sintramaiselta kuin upeiden puutarhoiden ympäröimät Penan tai Monserraten satumaiset palatsit tai Quinta da Regaleira. Tosin jos ei niinkään välitä puutarhoista, voi tämä sykähdyttää niitäkin enemmän. Silti en ehkä suosittelisi priorisoimaan Sintrassa juuri tätä palatsia, mutta kannattaa ehdottomasti poiketa, jos aikataulussa riittää tilaa kaupungin muiden upeiden palatsien jälkeen! Palatsille kannattaa varata aikaa parisen tuntia.

Seuraa Vida de Estrada –matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä, Theblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: The Palace of Sintra, also known as the Town Palace due to its central location in the historical center of Sintra, is the only medieval Portuguese royal palace that has survived basically intact to the modern days. Like the whole cultural landscape of Sintra, the palace is a UNESCO World Heritage site. Its roots are in the Moorish times when there was a town citadel on the same location, but nothing is left from those days. The oldest parts of the palace date to late 13th century and the palace has been built to its final form in the mid-16th century by the king John I. In the 17th century the palace saw some sad days when king Afonso IV was held captive in the palace by his brother Pedro II for the last 7 years of his life. The architecture of the palace is a mixture of gothic, Manueline, moorish and Mudéjar styles. It is characterized by the two white conical towers that are actually kitchen chimneys, and these have become the icons of not only the palace but also the town of Sintra.

The palace is full of glorious details from floor to the ceiling, including paintings, objects and furniture. During my visit in last December, my favourites were the azulejo tiles on the walls, but also the decorated ceilings. Especially the Coat of the Arms room left me staring upwards in awe, but I also liked the funny ceiling of the Magpie room. It doesn’t take much effort to imagine the royal life in the palace back in the days. The Palace of Sintra is a more traditional palace museum than the other fairytale-like palaces of Pena and Monserrate, which is probably why it didn’t feel so astounding to me and I would therefore recommend prioritizing the other palaces of Sintra. However, it is a unique place and worth visiting if you have the time!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Sintra: Penan palatsin taika-puutarha

Moni Portugaliin matkustava yhdistää Lissabonin-reissuunsa myös lähellä sijaitsevan Sintran, ja aika monella Sintraan suuntaavalla on yhtenä päämääränään Penan palatsi. Tämän karkkivärisen satulinnan yliruksaaminen sieltä ämpärilistalta onkin todella suositeltavaa, mutta harva jaksaa enää palatsivisiittinsä jälkeen lähteä tutkimaan palatsin ympärillä viheriöivää puutarhaa. Ainakin päätellen siitä, millainen rauhan tyyssija tuo puutarha oli jopa vilkkaana joulun välipäivien sesonkiaikana.

Olin jo käynyt katsastamassa upean palatsin sisältä päin muutamaa vuotta aiemmin (ja tuosta visiitistä löytyy myös vanha kuvapostaus: klik klik!), joten toisella vierailullani viime joulukuussa halusin päästä koluamaan palatsin valtavaa puutarhaa. Lipun puutarhaan voi ostaa erikseen, ja se tulee myös puolet halvemmaksi kuin palatsin sisätilojen yhdistäminen puutarhavierailuun. Lippu puutarhaan maksaa aikuisilta 7,50 euroa ja yhdistelmälippu 14 euroa. Perheestäni koostunut reissurevohkamme jakautuikin kahdeksi porukaksi sen mukaan, kuka halusi palatsin sisälle ja kenelle riitti tällä kertaa pelkkä puutarhakäynti.

Penan palatsin historiaa

Pelkällä puutarhalipulla pääsee kuitenkin ihailemaan loisteliasta satulinnaa ulkopuolelta, aivan sen juurelta. Penan palatsi on romanttista tyylisuuntausta edustava UNESCO:n maailmanperintöluetteloon kuuluva linna, jonka historia on alkanut jo keskiajalla. Sintra-vuoren huipulle rakennettiin tuolloin pieni kappeli, josta tuli myöhemmin suurimmillaankin vain 18 munkin asuttama rauhaisa luostari. 1700-luvulla niin salamanisku kuin Lissabonin maanjäristyskin runtelivat luostaria, joka luhistui raunioiksi.

Portugalin kuningas Ferdinand II hankki ison palan maata Sintravuorelta, sisältäen niin Penan luostarin kuin Maurilinnoituksenkin. Hän rakennutti luostarin raunioille nykyisen Penan satulinnan Portugalin kuningasperheen kesäasunnoksi määräten sen koristelusta ja yksityiskohdista yhdessä kuningatar Maria II:n kanssa. Palatsi edustaa eksoottisen romanttista tyylisuuntaa, mutta siinä näkyy vaikutteita niin islamilaisesta, goottilaisesta ja manueliinisesta arkkitehtuurista kuin keskiajan ja renessanssinkin rakentamisesta. Palatsi valmistui vuonna 1854. Myöhemmin kuningas asui palatsissa toisen vaimonsa, Elise Friedricke Henslerin, kanssa. Kuningas ja tämä sveitsiläissyntyinen amerikkalainen laulaja-näyttelijä solmivat morganaattisen avioliiton, jolloin Elisestä tuli myös Edlan kreivitär. Kuningas kuitenkin testamenttasi kaikki omistamansa palatsit ja linnoitukset kreivittärelle. Edlan kreivittären suunnittelemaan vapaa-ajan asuntoon (Chalet of the Countess of Edla) voi myös tutustua Sintrassa, mutta siellä en vielä tälläkään visiitillä ehtinyt käymään.

Metsäpuutarhasta pääsee Sintra-vuoren huipulle

Penan palatsin metsäinen puutarha rakennettiin yhtä aikaa palatsin kanssa. Puutarha on yli 200 hehtaaria laaja ja levittäytyy rehevänä Sintra-vuoren rinteille. Kuningas Ferdinand II tilasi puutarhaansa puita mitä eksoottisimmista paikoista, aina Kiinaa, Australiaa ja Uutta-Seelantia myöten. Puutarhassa risteilee monia suurempia ja pienempiä polkuja ristiin rastiin, ja sinne voisi melkein hukata itsensä ilman karttaa.

Yksi poluista johtaa myös Sintra-vuoren korkeimmalle huipulle. Pieni kiipeäminen palkitsee kapuajan upeilla näköaloilla ympäröivälle Lissabonin metropolialueelle, aina merelle ja Arrábida-vuorille saakka. Paras juttu on kuitenkin näkymä Penan palatsille, joka näyttää seisovan melkeinpä maailman reunalla hehkuen punaisen, keltaisen ja sinisen väreissään. Tänne kun pääsisi kuvaamaan värikkään auringonlaskun aikaan!

Kallioiselta Sintra-vuoren huipulta laskeuduttuamme fiilistelimme puutarhaa, sen suuria vanhoja puita ja käppyräisiä puunrunkoja. Lempipaikkani puutarhassa oli kuningattaren saniaispuutarha, ”Feteira da Rainha”, missä vuorottelivat sanikkaiset, lammet, koristeelliset sillat ja australialaiset saniaispuut monessa kerroksessa. Eikä muita turisteja näkynyt tuossa puutarhan osassa ollenkaan. Tykkäsin myös paljon järvien laaksosta, jonka yhdessä lammessa uiskenteli musta joutsen. Se oli ilmeisesti tottunut herkkupaloihin, sen verran ahkerasti se kerjäsi jotakin syötävää. Pienet linnarakennelmat ja taianomaisen tunnelman lampien ylle luova valo tekivät tästä paikasta aivan erityisen. Sintran puutarhoissa parasta onkin ehkä juuri tuo talvi-iltapäivien valo, joka suodattuu unenomaisesti oksistojen välistä.

Toivottavasti tämä virtuaalikierros Penan palatsin puutarhassa houkuttelisi useampaakin Penan palatsin vierailijaa tutustumaan myös tähän linnaa ympäröivään satumaiseen puutarhaan. Sintrassa on niin paljon nähtävää, että aika on lyhyemmällä visiitillä ymmärrettävästi kortilla, mutta puutarhassa samoilu on ainakin omasta mielestäni jokaisen investoidun minuutin arvoista. Ei tämä ehkä aivan Quinta da Regaleiran tai Monserraten palatsin puutarhan tasolle yllä, mutta on siitä huolimatta upea käyntikohde Sintrassa. Ja miksi ei, kun Penan palatsissa vieraillakseen on joka tapauksessa maksanut myös puutarhassa käymisestä?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: Many people are heading to the Palace of Pena on their visit to Sintra, a town full of castles and palaces located right next to Lisbon. It is a UNESCO World Heritage Site, and I highly recommend ticking it off the bucket list, but how many of the visitors also spend some time in the beautiful palace garden of Pena? From what I noticed last December, not very many. I had already visited the palace some years earlier, so this time I wanted to concentrate on the labyrinth-like forest garden. It has many exotic tree species from all over the world, and webs of many bigger and smaller paths to lost oneself on. We climbed to Cruz Alta, which is the highest spot on the Sintra mountain, and what kind of views it had to offer for us over the palace, the ocean and the surrounding metropolitan area! My other favorite place in the garden was the Queen’s Fern Garden, which had ferns, ponds, bridges and Australian fern trees in several layers. Wow. Also the Valley of the Lakes was magnificent with the winter afternoon light infiltrating through the tree tops, not to mention the black swan swimming in one of the ponds and begging for treats. That special light is one of the best thing in the gardens of Sintra. I hope this virtual tour to the palace gardens makes some visitors of the Palace of Pena want to spend some time in the gardens as well – because it is totally worth it, although it may not beat Quinta da Regaleira and the garden of Monserrate palace. And why not, as you have to pay for the garden visit too when visiting the palace?

 

Kuinka päästä melkein palkintosijoille liftauskilpailussa: Hitchball 4000

Vuosisadan roadtrip ja kesän suurin seikkailu – näin Hitchball 4000 -liftauskilpailua kuvailtiin ennen kisaa. Aiempien vuosien osallistujat suitsuttivat, kuinka se on ollut yksi parhaista kokemuksista heidän elämässään. Olin itsekin varma, että kisa olisi hauska ja osallistuminen kannattaisi, mutta että oikein elämän mullistava kokemus – tiedä häntä. Mutta hitsi vie, enpä kisan startatessa tiennyt liittyväni itsekin tuohon joukkoon, joka jälkeenpäin toteaisi liftauskilpailun olleen yksi huikeimmista jutuista, joihin on koskaan osallistunut. Koska sitä se totta vie oli – yksi parhaista reissuista ikinä! Olkoonkin, että se kesti vain 63 tuntia eikä sillä edes poistuttu Suomen rajojen sisältä.

Pääsimme viikonlopun aikana liftatun 2530 kilometrin varrella koluamaan sellaisia kotimaan kolkkia ja kuriositeetteja, joihin muuten ei ole tullut mieleenkään lähteä vierailemaan. Pyöritin esimerkiksi tynnyriä Kyrö Distillery Companyn pihalla keskellä yötä, ihailin maisemia Aavasaksanvaaran näkötornista ja esitin pesäpalloilijaa Sotkamon Hiukan pesäpallostadionilla. Koimme oikeaa lappilaista vieraanvaraisuutta, kun palloilimme pitkin Kittilän keskustaa puolen yön jälkeen etsien telttapaikkaa. Autollinen rinksa-ajelulla olleita paikallisia nuoria miehiä poimi meidät kyytiin ja tarjosi kokonaisen talon saunoineen käyttöömme – isäntä itse meni kaverinsa luo yöksi. Paikalliseen tapaan avaimetkin roikkuivat ulko-ovessa 24/7. Kuskit kierrättivät meitä kilpailurasteilla ajaen ylimääräisiä kilometrejä vain meidän takiamme – etsimme esimerkiksi Koskenkorvalla Koskenkorva-kylttiä, jonka kanssa ottaa kuva, ja liftatessamme Maaninkavaarasta kohti Kuusamoa oli kuskimme menossa Posion kautta Ouluun, mutta hän päätti ajaa sellaiset 120 km ekstraa viedäkseen meidät perille Kuusamoon saakka. Aivan ihania ihmisiä ja millaista hyväsydämisyyttä kätkeytyy meidän suomalaistenkin näennäisen jurouden alle!

Hitchball 4000 starttasi Helsingin Oopperatalon amfiteatterilta perjantaina kello 18:00. Juoksimme kovaa kyytiä bussipysäkille, mutta bussimme oli tietenkin myöhässä. Pääsimme kuitenkin liftausasemiin Keimolanportin huoltoasemalle, josta saimme melkein heti kyydin Hämeenlinnaan. Ihana kuskimme päätti ajaa näköalapaikan kautta, jotta saimme napattua hyvän kuvan Hämeen linnan kanssa. Onnibus-pysäkiltä pääsimme saman tien kohti Tamperetta menevään kyytiin. Autokauppojen takia jouduimme Hervantaan, mutta paikallisbussi toi nopeasti keskustaan. Kävimme Panimoravintola Plevnassa poseeraamassa maailman suurimman oluttuopin kanssa ja juoksimme Lielahteen menevään bussiin. Seisoimme Vaasa-kyltin kanssa liftausasemissa tovin jos toisenkin, päästen parilla lyhyellä kyydillä Ylöjärvelle ja sieltä Hämeenkyröön. Matkalla bongasimme hirvivasan konkoilemassa tiellä.

Hämeenkyröstä olisimme päässeet mukavan nuoren pariskunnan kyydillä suoraan Vaasaan, mutta Koskenkorva-kyltin metsästyksen jälkeen päätimme käydä riskillä hakemassa pisteet Isostakyröstä ja hypätä Laihialla pois kyydistä. Kyrönmaan matkailun edistämiskeskukselle pääsimme nopsaan, eikä Vaasaan ajavaa kyytiäkään tarvinnut hurjan kauaa odotella, vaikka oli jo aamuyö. Vaasassa kävimme ABB:n tehdasalueella kuvaamassa sähköautoa, kun ensin olimme soittaneet vartijalle porttien aukaisemiseksi. Paikalle osui toinen joukkue samaan aikaan, ja he kutsuivat meidät luokseen muutamaksi tunniksi nukkumaan. Iso kiitos vielä vaasalainen tiimi Pink Fluffy Unicorns! ❤

Maija roistona Toripolliisin kynsissä.

Toisena kisapäivänä olimme muutaman tunnin yöunien jälkeen taas täysissä liftausvoimissamme, kun starttasimme Vaasasta kohti pohjoista. Pääsimme Oravaisiin, jossa tuli vastaan enemmän ruotsin- kuin suomenkielisiä. Sieltä pääsimme kahdella peräkkäisellä (!) tilataksikyydillä Kokkolaan ja Sieviin, missä etsimme käsiimme sieviläisen haastateltavan. Kuvasimme videon kantasieviläisen Maunon kanssa, joka ei innostunut ajatuksesta muuttaa kunnan nimi Sievoksi, mutta joka kertoili meille haastattelun jälkeen pitkät pätkät unelmastaan ryhtyä katumuusikoksi sekä fanituksestaan Irwin Goodmania ja Rauli Badding Somerjokea kohtaan.

Sievistä pääsimme nopeasti Ouluun, missä kävimme poseeraamassa minkäs muunkaan kuin Toripolliisiin kanssa leikkien pidetettyjä roistoja. Oulun Ideaparkin rampilta matkasimme Iihin, mistä saimme melko nopeasti pitkän kyydin Aavasaksaan asti. Maisemat alkoivat parantua ja katselimme Ruotsin puolella kohoavia vaaroja ja kyliä. Kuskimme heitti meidät Aavasaksanvaaran huipulle saakka, ja korkkasimme kyseisen rastin ensimmäisinä saaden siltä 1,5-kertaiset pisteet. Tehtävänä oli ottaa selfie Maupertuis-monumentin kanssa. Ehdottomasti kisan kaunein rasti! Kävelimme vaaralta alas ja saimme lyhyen kyydin kovaääniseltä, puhelimessa pälpättävältä naiselta tyttärineen paremmille liftauspaikoille. Pian siihen pysähtyikin mukava naiskuski, jonka kanssa pääsimme Äkäslompoloon asti! Kävimme ihmettelemässä Jounin Kauppaa ja poseeraamassa maailman suurimman poron kanssa kaupan edessä. Jounin Kauppa oli meidän tavoite ja pääsimme sinne 26 tuntia kilpailun starttaamisen jälkeen! Kävimme pikavisiitillä kuskimme miesystävän talolla ja lähdimme kohti Leviä. Alkoi olla jo myöhä, eivätkä Levin bileet jaksaneet väsyneitä matkalaisia niin kiinnostaa, joten yritimme päästä vielä Sodankylään. Sen sijaan pääsimme hyvin hiljaisen nuoren lapinmiehen kyydillä Kittilään, missä tosiaan vietimme yön.

Olisimme voineet nukkua Kittilässä hieman pidempäänkin, sillä sunnuntaiaamuna kello 7 kittiläläiset eivät hirveästi ajele Rovaniemelle tai Sodankylään. Liftasimme risteyksessä pari tuntia, säätilan ollessa +1 astetta ja räntäsadetta. Hypimme ympäriinsä pysyäksemme lämpiminä ja hörpimme take away -kahvia ja teetä huoltoaseman avauduttua. Sitten saimme kyydin Rovaniemelle ja poimimme kyytiin vielä HellToro-tiiminkin tien varresta. Kävimme yhdessä Lordin aukiolla ja köröttelimme kaupunkibussilla moikkaamaan Joulupukkia Napapiirille. Joulupukki sanoi, että kannattaa kirjoittaa liftikylttiin ”Juankoski here we come”, niin saisimme kyydin sinne. Toivoimme joululahjaksi paljon liftausonnea ja seikkailuita. Oli hauskaa käydä täällä, sillä olen pistäytynyt Joulupukin luona viimeksi (sen ainoan kerran) joskus vuonna 1999!

Rovaniemeltä jatkoimme kohti Kemijärveä, missä tehtävänämme oli käydä uimassa hyisessä Pöyliöjärvessä ja ottaa kuva tai video niin, että vettä on kaulaan saakka. Jäät olivat kuulemma lähteneet uimarannalta edellisenä päivänä ja kauempana kellui vielä jäälauttoja, mutta kävimmepäs kastautumassa! Oma suoritukseni on tallennettu videolle. Kemijärveltä olikin sitten vaikeampaa päästä kohti etelää. Saimme kyydin venäläiseltä pariskunnalta Sallantien haaraan, jonne jumahdimme täysin. Ehkä hiljaisin Eurooppatie minkä olen nähnyt! Vettäkin sateli. Lähdimme lievästi epätoivoisina kävelemään kohti Kuusamoa, jonne oli vielä lähes 120 kilometriä matkaa. Parin tunnin odottelun ja kävelyn jälkeen saimme kyydin Maaninkavaaraan, missä odotimme vielä noin tunnin ennen Posio/Kuusamo-kyydin pysähtymistä. Riemu oli aikamoinen, kun pääsimme vihdoin ihmisten ilmoille ja suoraan kohti Kajaania! Pysähdyimme matkalla Suomussalmella ottamaan kuvia Hiljainen Kansa -tilataideteoksen kanssa. Sadat variksenpelätinhahmot hiljaisella pellolla on hieman aavemainen näky, mutta paikka on todella hieno!

Kajaanissa olimme noin kello 22. Pisteiden laskun loppumiseen oli noin tunti aikaa, mutta olimme vakaasti päättäneet yrittää hakea vielä Sotkamon rastin. Sinne ajaisi 25 minuuttia, joten laskimme minuutteja, kauanko meillä on enää liftausaikaa jäljellä. Ohitse ajoi aivan valtavasti kasarmille palaavia armeijapoikia ja -tyttöjä, mutta viime hetkillä saimme kuin saimmekin kyydin suoraan Hiukan pesäpallostadionille ja sieltä vielä takaisin isomman tien varteen – hiukka tuli kiire Hiukkaan, mutta ehdittiin! Surullisenkuuluisaan Talvivaaraan ei ollut pitkä matka ja tie oli juuri niin hiljainen kuin Kainuussa sunnuntaiyönä kello 23 voi kuvitella. Otimme taas jalat alle, sillä Kajaaniin oli 26 kilometriä – ihan käveltävä matka siis. Pian Vuokatista töistä päässyt mies kuitenkin noukki meidät onneksi kyytiin kohti Iisalmea, ja sen jälkeen läpi yön kestänyt matka kohti Helsinkiä sujuikin aika smoothisti. Ensin GPS-kartalta kisaa seurannut paikallinen poika huomasi, että olimme pysähdyksissä ja auttoi meidät paremmille liftausapajille 24h-huoltoasemalle (suurkiitos!), mistä pääsimme nopeasti Valion maitorekan kyydissä Varkauteen. Maija nukkui ja minä juttelin parhaani mukaan savolaisen kuskin kanssa. Kello 3-5 aikaan liikennettä ei juuri ollut, joten odottelimme seuraavaa kyytiä pari hyvin väsynyttä tuntia. Iso kahvimuki pelasti. Sitten kyyti pysähtyi ja pian olimmekin jo Heinolassa, mistä saimme brittiläiseltä Land Rover -kuskilta kyydin suoraan Helsingin Kaisaniemeen, missä kisan lopetuspiste oli. Olimme perillä palauttamassa GPS-laitteita ja lippulappusia puoli 10 aikaan, kun takaraja oli 11. Aika hyvin optimoitu, sanon minä!

Kartasta puuttuu Google Mapsin rajoitteista johtuen Sotkamon kierros, jonka jälkeen kokonaismatkaksi tulee noin 2530 km ja yksi tunti lisää suoraa ajoa.

Team Surikaatin sijoitus kilpailussa oli neljäs 635 pisteellä yhteensä 73 joukkueesta. Keräsimme 705 pistettä, mutta tyttöjoukkueiden pojoihin sovellettiin 0.9-kerrointa, joka ryösti 10% pisteistämme. Tiedä sitten, onko tuo reilua vai ei – ihan hyvin tyttö+poika -joukkueet näyttivät myös pääsevän liikkeelle, mutta yleisesti tyttöjen on toki helpompaa saada kyytejä. Kilpailun kahdella ensimmäiseksi tulleella tiimillä oli 715 pistettä ja kolmansilla 705 eli samat kuin meillä ennen pisteiden vähentämistä. Onnistuimme keräämään pisteitä 14 rastilta ympäri Suomea. Aika hyvin vedimme siis! Ja onnittelut vielä voittajille ja muille palkituille tiimeille! 🙂

Hitchball 4000 oli aivan mahtava kokemus, ja takuulla osallistun ensi vuonna uudestaan mikäli vain olen Suomessa silloin – tai kenties jo aiemmin muualla Euroopassa. Useat osallistujat kommentoivat kilpailun palauttaneen heidän uskonsa ihmiskuntaan ja ihmisyyteen, sillä niin paljon ventovieraisiin kohdistuvaa hyvyyttä tässä haasteessa pääsimme kokemaan. Jonkin verran liftanneena ja esimerkiksi ystäväni Lotan pyörämatkatarinoita kuunnelleena olen toki ollut vakuuttunut, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja tuntematontakin ihmistä halutaan melkein aina auttaa, mutta silti se fakta pääsi jotenkin yllättämään, että tällaista hyväsydämisyyttä löytyy myös Suomesta. Hassua kyllä, siihen ei juurikaan törmää, ellei hankkiudu sinne maantienvarteen seisomaan peukku pystyssä (tai sitten sen täyteen pakatun polkupyörän kera), mutta kyllä sitä löytyy meistä hiljaisista härmäläisistäkin. Lukemattomat autokuskit, yösijan tarjoajat, ruokkijat ja muut auttajat todistivat sen yhden ainoan viikonlopun aikana. SUURKIITOS teille kaikille, olette upeita! ❤

Kiitos myös kaikille teille, jotka kotikatsomoissa seurasitte meidän reissua ja elitte mukana jännityksessä, ja tietysti mahtaville kanssaliftaajille kannustavasta kisahengestä. Eikä vähiten aisaparilleni Maijalle, jonka kanssa muodostettiin tälläkin reissulla rautainen tiimi! Hitchball 4000 oli todellakin vuosisadan seikkailu.

---

In English: Hitchball 4000 hitchhiking race really was the roadtrip of the century and the adventure of a lifetime! In just 63 hours and without stepping outside the Finnish borders we got so many new experiences, visited so many interesting places in our home country where we otherwise wouldn’t have ended up, for example rolling a barrel at Kyrö Distillery Company in the middle of the night, and experienced the true hospitality of Lapland when a group of guys in Kittilä offered us a whole house for the night – with keys in the door 24/7 as the local custom is. Also the kind-heartedness of the ”sullen” Finnish people surprised me, despite the hitchhiking experience and all the stories from all over the world I have heard – people are kind and want to help strangers, even here in Finland.

In the competition our ranking was the 4th team, but in fact we got the same amount of points as the 3rd team (705 points) – girl+girl teams just lost 10% of their points because of the easier hitching of rides. We went all the way to Äkäslompolo via Hämeenlinna, Tampere, Koskenkorva, Isokyrö, Vaasa, Sievi, Oulu and Aavasaksa – and came back via Levi, Kittilä, Rovaniemi, Kemijärvi, Suomussalmi, and Sotkamo. That’s a total of 2530 km and 30 hours of driving, during which we visited 14 checkpoints all over Finland. This race was an amazing adventure, and I will for sure do it again. BIG THANKS to all the kind drivers, folks who lived the adventure with our from home couches, all the fellow hitchhikers for the amazing race spirit and for the best companheira Maija, with whom we make a cast-iron team! This really was the adventure of the century.

RMK Matkatee: Vaellus läpi kauneimman Viron

Palasin toissapäivänä Virosta, jossa vietin viikon seikkaillen lähinnä maan eteläosissa ystäväni Maijan kanssa. Tämä ensimmäinen juttu tuolta reissulta saa toimia tällaisena sneak peek -tyylisenä koosteena, jonka jälkeen ajattelin avata matkan varrella käymiämme paikkoja vielä tarkemmin omissa postauksissaan.

Matka alkoi mitenkäs muutenkaan kuin seilaamalla rapakon yli Helsingistä Tallinnaan, tällä kertaa Linda Linen kyydissä. Päivä oli ensimmäinen oikeasti kesältä tuntuva päivä, joten oli jo aikakin avata telttailukausi – vaikka sitten telttaillen viikon putkeen yhtä autiotuvassa vietettyä yötä lukuun ottamatta. Hyppäsimme marshrutkan eli minibussin kyytiin ja övyimme Jürin kylässä sijaitsevalla leirintäalueella hieman Tallinnan ulkopuolella. Aamulla lähdimme liftaamaan kohti Etelä-Viroa, kävellen ensin aivan ihanan Lehmjan tammilehdon läpi.

Saimme kyydin nopeasti ja pääsimme ekstrakierrokselle Viron maaseudulle, kun kuskimme täytyi käydä ostamassa kaloja naapurinsa lampeen kalankasvattajatilalta. Seuraavaksi istuimmekin englantia tavaavan pikkupojan vieressä kahden lapsen äidin autossa, ja kohta jo mökkeilemään menossa olevan nuoren perheen vauvan vieressä takapenkillä. Ihanaa, miten virolaiset ottavat liftareita kyytiin lastenkin kanssa ja opettavat näille samalla, ettei tuntemattomiakaan ihmisiä tarvitse aina pelätä.

RMK matkatee pähkinänkuoressa

RMK matkatee -nimisiä vaellusreittejä on kaksi ja ne kulkevat Viron läpi maan kauneimpien maisemien kautta. Näistä pidempi vaellusreitti, nimeltään Peraküla-Aegviidu-Ähijärve matkatee, on 820 kilometriä pitkä ja se on merkattu maastoon valkovihrein maalimerkein ja kyltein. Toinen, Oandu-Aegviidu-Ikla -niminen reitti on pituudeltaan 375 kilometriä ja sen varrella merkit ovat valko-punaisia. Rakenteilla on myös vielä kolmas noin 600 kilometrin reitti, joka valmistunee ensi vuonna. RMK eli Viron metsähallitus rakensi nämä vaellusreitit jokunen vuosi sitten yhdistelemällä jo olemassa olleita polkuja ja pikkuteitä sekä merkkaamalla reitin maastoon. Matkan varrelle osuu tiuhaan RMK:n ylläpitämiä leiripaikkoja (lõkkekoht), joista löytyy vähintään tulipaikka halkoineen ja penkkeineen sekä kuivakäymälä. Niillä saa leiriytyä vapaasti. Vesipisteitä ei ole, eli juomavedet täytyy joko ottaa joista ja järvistä keittämällä, tai täyttää pullot matkanvarren kylissä. Hesarin sivuilta löytyy verkkolehden tilaajille RMK:n matkateitä käsittelevä artikkeli, jota en itse harmi kyllä pääse lukemaan.

Me kuljimme ensin mainittua pidempää reittiä pitkin, mutta vain noin 53 kilometrin matkan neljän vaelluspäivän aikana. Aloitimme Lindoran kylästä, joka sijaitsee Kaakkois-Virossa Võrumaalla – tai oikeastaan Setumaalla. Alue on setukaisten alkuperäiskansan maita, ja vähän jäikin kaivelemaan, ettemme käyneet vaikkapa Obinitsan kylässä tutustumassa heidän kulttuuriinsa paremmin. Ensi kerralla sitten! Lindorasta pääsimme suoraan reitillemme, ja kävelimme parin kilometrin matkan Härman leiripaikalle. Luottamusta ei varsinaisesti herättänyt se, että joku humalaiselta vaikuttanut pakumies vaati ajaa meidät perille ja lähti sen jälkeen ajamaan hitaasti perässämme, mutta piilottelimme metsässä sen aikaa, että paku ajoi ohi ja katosi. Leiripaikalle saapui meidän seuraksemme telttailemaan myös kolmen virolaisen opiskelijan porukka, joten omituinen pakuäijä ei onneksi pitkään vaivannut mieltä. Härman leiripaikka niittyineen ja mielettömän sävyisine hiekkakivitörmineen kylpi kultaisessa ilta-auringossa, ja telttapaikka Piusa-jokeen työntyvän ruohikkoisen niemen nokassa oli varmaan kaunein, missä olen kuunaan yöpynyt.

Aamulla aloitimme varsinaisen vaelluksen seuraillen Piusa-jokea (joka on muuten Viron kaltevin joki huimalla 2 metrin pudotuksellaan per kilometri) ja ihmetellen useampaakin upeaa, monisävyistä hiekkakiviseinämää, joista korkein on nimeltään Härma müür. Se on korkeimmillaan 43 metriä ja jatkuu 150 metrin matkalla jokivarressa. Löysimme myös riippusillan ja hiekkakiveen kaivertuneita jänniä luolia polun varrelta. Kokkasimme lounasta Maken leiripaikalla, ja villiyrttisalaatti aurinkokuivatuilla tomaateilla oli aikamoista luksusta retkiruokavalioon. Reittimme ohitti monta somaa maalaismaisemaa taloineen sekä Vastseliinan satumaiset linnanrauniot, mutta pitkään päivään mahtui myös tylsempiä maantieosuuksia. Noin 9 tunnin ja 25 kilometrin vaeltamisen jälkeen jalat huusivat hoosiannaa painavan rinkan alla, mutta pääsimme kuin pääsimmekin perille Kirikumäen autiotuvalle ja yllättävän lämpöiseen järviveteen peseytymään.

Toisena vaelluspäivänä kävelimme noin 14 kilometriä suurimmaksi osaksi pitkin pieniä maanteitä läpi virolaisten maalaismaisemien. Hieman ennen Haanjaa pysähdyimme Vasknajärven rannalle uimaan ja peseytymään. Olisimme voineet telttailla sielläkin, mutta päätimme jatkaa matkaa vielä Haanjan kylän leiripaikalle asti, sillä meidän piti myös käydä kaupassa. Uimisen lisäksi päivän kohokohta oli Abba-vessadisko aivan ihanassa Suur Muna kohvik -kahvilassa, jossa kävimme syömässä illallista kaupan ollessa jo suljettu.

Kolmas vaelluspäivä alkoi kiipeämällä Viron ja samalla koko Baltian korkeimmalle huipulle eli Isolle Munamäelle. 318 metriä merenpinnasta kohoavan mäennyppylän suhteellinen korkeus ympäröivästä maastosta on vain noin 60 metriä, joten sinne kapusi rappusia pitkin viidessä minuutissa. Suur Munamäen päältä löytyy 29 metriä korkea näkötorni, jossa totta kai vierailimme ihailemassa tornista avautuvia maisemia. Päivän 9 kilometrin mittainen taival alkoi vasta mäellä käymisen jälkeen. Ohitimme omituisen arboretumin ja tummanpuhuvan suon, kuuntelimme käen kukuntaa ja taivaanvuohen pyrstöääntä. Yövyimme maksullisella leirintäalueella Rõugen Ööbikuorussa.

Rõugessa pidimme illalla sadetta leirintäalueen keittiössä ja teimme aamulla pienen lenkin tutkimaan Ööbikuorun viehättävää jokilaaksoa. Rõugessa bongasimme myös Viron syvimmän järven, Suurjärven, ennen kuin aloitimme noin 6 kilometrin päivämatkamme. Viimeinen vaelluspäivä oli ensimmäisen ohella suosikkini, koska pääsimme taas seurailemaan jokivartta ja kulkemaan läpi jumalaisen kauniiden kotkansiipilehtojen, valkovuokkometsien ja voikukkaniittyjen. Kumpuilevat maisemat näyttivät välillä olevan aivan kuin jostain Alppien juurelta. Kävimme reitin lopuksi tutustumassa Hinnin kanjoniin, joka on ainoa laatuaan Virossa. Sitten askelsimme isomman tien varteen ja liftasimme Võruun, jonne pääsimme taas marshrutkan kyydissä – tällä kertaa ilmaiseksi.

Yövyimme hienon Kubijan spa-hotellin leirintäalueella pidettyämme ensin sadetta sen vieressä sijainneen, hylätyn oloisen leirintäalueen purkukuntoisten rakennusten suojissa ja tehtyämme kunnon rynnäkön hotelliin metsän ja sateen läpi. Saimme surffailla hotellin wifillä sekä käyttää henkilökunnan suihkutiloja ja jopa keittiötä, kun paikan ravintolakin oli jo kiinni. Siellä sitten lämmitimme havaijinpataa hotellin henkilökunnan mikrossa ja naureskelimme, mihin olimmekaan taas päätyneet.

Matka päättyi pienellä Võrun somaan pikkukaupunkiin tutustumisella, puistoterassilla kahvittelulla ja liftaamisella takaisin Tallinnan tuntumaan, sinne samalle Kivitalun leirintäalueelle missä vietimme ensimmäisenkin yön. Meidän molempien syntymäpäivät olivat osuneet reissun ajalle, joten kävimme viimeisenä matkapäivänä vielä synttärilounaalla Vegan Restoran V:ssä, jota on niin kovasti hehkutettu, eikä tosiaankaan tarvinnut pettyä! Shoppailinpa itselleni pienen synttärilahjankin eräästä vanhankaupungin putiikista.

Viikko Virossa vierähti hullun nopeasti, mutta siinä ajassa ehti tapahtua niin paljon kaikenlaista, että tuntui kuin oltaisiin oltu matkalla pidempikin aika. Säätkin suosivat, joten yöllä ei tarvinnut palella ja selvisimme ainoastaan parilla sadekuurolla. RMK matkateitä suosittelen lämpimästi kaikille luonnon ja patikoinnin ystäville, sillä etenkin kesällä reitin varrella on niin hyvin palveluita ja vesistöjä, että vaelluksella pärjää vallan mainiosti. Etenkin tämä meidän Etelä-Viron superlatiiveja sisältävä reitinpätkämme oli aivan mielettömän kaunista ja rauhallista seutua sekä piti sisällään useampiakin kiinnostavia luonnonnähtävyyksiä, jollaisia ei Suomesta löydy, vaikka niin kovin lähellä ollaankin. Lisäksi Viron maaseutu on kovin valloittavaa ja perinteikästä. Voisin tämän maistiaisen jälkeen vaikka lähteä kokomittaisellekin vaellukselle RMK matkateelle. Vahva suositus! Saatiin tästä myös hyvää viime hetken harjoitusta ensi viikonloppuna koittavaa Hitchball 4000 -liftauskisaa varten, joten tiimimme lähtee sinne seuraavaksi. Jännää!

Oletko sinä käynyt patikoimassa Virossa?

---

In English: I spent a week hiking in Southern Estonia with my dear friend, and here is a sneak peek to the week-long trip. I started by taking the ferry to Tallinn, where we stayed at a camping ground for the night. After hitchhiking to Southern Estonia we found the hiking trail, RMK matkatee, and pitched the tent on Härma camping spot. With the golden evening sun and the colorful sandstone wall next to a river, that was probably the most beautiful place where I have camped so far. In the morning we left for our 25 km leg of the day. We passed by more gorgeous sandstone walls, a suspension bridge, caves, country houses and a fairytale-like castle ruin in Vastseliina. The last kilometers were tough but we made it to the Kirikumäe wilderness hut. The next day we had 14 km to go through countryside landscapes and small roads. We stopped to swim in a lake and had dinner in a cute cafe with disco toilets.
The following day we conquered the Suur Munamägi hill, which is the highest peak of Estonia and the Baltic countries at 318 m above sea level. That day we hiked 9 km to Rõuge, where we stayed at a commercial camping park. In the morning we had a walk at the beautiful Ööbikuoru river valley and then we left for the last leg of the hike. This and the first day were my favorites as we were again following a river through fern groves, dandelion meadows and rolling landscapes. We also visited the Hinni canyon, one of its kind in Estonia. After that we hitchhiked to Võru where we stayed at a spa hotel’s camping park, and reached Tallinn the next day. I warmly recommend the RMK matkatee hiking trails! Especially this stretch in Southern Estonia was amazingly beautiful and tranquil.

Talvipäivä ja joulumarkkinat Lissabonissa

Lissabon on upea kaupunki. Sopivan kokoinen, sellainen että joka paikkaan voi kävellä, mutta ajan säästämiseksi on myös ihan okei ottaa bussi, metro tai vanha, koliseva raitiovaunu alle. Polkupyöräilyäkin olen kokeillut asuessani kaupungissa kesällä 2014, mutta sitä en välttämättä suosittele kenellekään ennen kuin kaupunkiin saadaan pyöräteitä ja autoilijat oppivat varomaan fillaristeja.

Lissabonissa valo on ihastuttava ja ihan omanlaisensa. Etenkin joulukuussa, vuoden pimeimpään aikaan, siellä saa käyttää aurinkolaseja vaikka päivät eivät Portugalissakaan ole kovin pitkiä. Talvi-iltapäivisin valo siivilöityy talojen väleistä ja puiden latvuksista sinisävyisenä, kesällä se on lämpimämmän väristä. Lissabonin hallitseva väri on minusta kuitenkin vaaleanpunainen, mikä johtuu kenties useista vaaleanpunaisista rakennuksista, tai punertavien tiilikattojen sävystä.

Lissabonissa voisi kävellä somia kujia ja katuja pitkin lähes loputtomasti katutaidetta, seinäkaakeleita, putiikkeja ja sekatavarakauppoja, koristeellisia parvekkeita ja ikkunoiden alla roikkuvia pyykkejä katsellen ja valokuvaten. Etelänpuoleiset ikkunat on avattu, jotta kiviseinien sisälle pääsisi päivän lämpöä.

Välissä on pysähdyttävä hiukopalalle johonkin kadunvarren tascaan,  jossa työmiehet syövät aikaista lounasta. Minä valitsen usein pastel de natan ja garoto-kahvin, joka on espresso maitovaahdolla. Se on kätevä kahvi, sillä sen saa hörpättyä huomattavasti nopeammin kuin pitkän lattemaisen galãon. Toisinaan garotoni ei tosin ole vaahtoa nähnytkään, vaan espresson sekaan on kaadettu ihan tavan maitoa ja kahvi on mennyt niin laihaksi, että on pakko tilata toinen kuppi, tällä kertaa ilman maitoa. Aurinkoinen terassi, jolta katsella kadunvarren elämää ja nurkalla juoruavia asukkaita onneksi kompensoi kahvipettymyksen nopeasti.

Kävimme viime Portugalin-matkalla Lissabonissa joulun alla. Saimme joululahjaostoksille suunnanneelta anopilta kyydin jonnekin Campo de Ouriquen nurkille, mistä otimme metron Graçan liepeille kiivetäksemme Nossa Senhora do Monten näköalapaikalle. Siellä ylhäällä tuo pyhimys katselikin kaupunkia ja sen toisella puolella seisovaa Jeesuspatsasta omasta lasiseinäisestä kopperostaan. Tältä näköalapaikalta saa ehkä parhaimmat näkymät Lissabonin ylle, Tejo-joelle ja toisen kukkulan päälle rakennetulle Castelo dos Mouros -linnakkeelle. Ihmettelen vain, että miten joku on saanut luvan rakentaa oranssin laatikkokerrostalon juuri näköalapaikan eteen. Maisema olisi nimittäin vieläkin täydellisempi ilman tuota järkälettä.

Observa e absorve inquieto – havainnoi ja omaksu levottomasti.

Katselimme aikamme näköaloja ja istuimme sitten kivipenkille nautiskelemaan näköalatasanteelle suoraan paistavasta auringosta ja siitä ihanasta lämmöstä. Sää oli juuri täydellinen, sillä tavalla kirpsakka että neuleeseen ja kaulahuiviin kääriytyminen on mahdollista, mutta käsivarret ja nilkat eivät jäädy vaikka olisivatkin paljaat. Suomessa tällaisia päiviä on ehkä kaksi vuodessa, Portugalissa koko talven. Vieressämme kitaristi alkoi soittaa rockhittejä ja tasanteella tuli ja meni ihmisiä. Osa kulki ryhmänä oppaan perässä, toiset jäivät juomaan olutta nurmikolle. Missään vaiheessa näköalapaikalle ei kuitenkaan muodostunut tungosta, vaan siellä oli juuri sopivasti elämää. Vietimme kukkulan laella pari tuntia. Sen jälkeen kello alkoi olla jo sen verran, että meidän piti nousta ylös ja lähteä etsimään lounaspaikkaa, jos halusimme vielä syödä ennen kuin ne sulkisivat ovensa iltapäiväksi.

Laskeuduimme kukkulalta alas Rossiolle ja päätimme mennä testaamaan keskeisellä paikalla sijaitsevan Jardim das Cerejas -kasvisravintolan buffettia, sillä emme olleet ennen käyneet kyseisessä ravintolassa. Ruoka oli ihan perushyvää, palvelu ei niinkään, joten tuskin menemme toistamiseen. Kaikki kasvisravintolat, joissa olen Lissabonissa käynyt, ovat olleet jollakin tapaa vähän blääh. Seuraavaksi menen Aloha Caféhen, joka avasi juuri myös Lissaboniin ravintolan. Sesimbran ravintolasta ainakin saa superhyvää vegaanista ruokaa, joten tuskin Lissaboninkaan piste siitä kauaksi jää. Vahva suositus!

Rossiollakin oli piskuinen joulutori, mutta kuulemma Parque Eduardo VII:ssä olisi suurempikin sellainen. En ollut koskaan käynyt portugalilaisella joulutorilla, joten suuntasimme uteliaina sinne, pitkin Avenida da Liberdadea. Mieleen tulvi nostalgisia muistoja siltä kesältä, jonka asuin Lissabonissa ja kävin töissä Saldanhan lähellä, kävellen joka päivä Marques de Pombalin läpi kotimatkalla. Aukiolla seisoi edelleen sama koditon musta mies, joka seisoi siellä myös 2,5 vuotta sitten joka ikinen päivä. Satoi tai paistoi, siellä hän seisoo, lähes samassa paikassa päivästä ja vuodesta toiseen. Tuota miestä katsoessani mieleen tulvi loputtomasti kysymyksiä, mutta samalla tuli sellainen olo, että mies on näkymätön. Kääntävätkö kaikki jokapäiväiset hänen ohitseen kävelijät vain katseensa muualle, vai auttaako häntä joku? Entä jos hän onkin vastoin kaikkia oletuksia ihan tyytyväinen elämäänsä liikenneympyrän laidalla?

Siirryimme joulutorille, jossa myytiin käsitöitä, ruokia, vaatteita, saippuoita ja kaikenlaista muuta ihanaa, mutta emme kuitenkaan ostaneet mitään. Torilla oli pieni maailmanpyörä, luistelurata, pulkkamäki ja jopa pallo, jossa satoi tekolunta. Varsinainen winter wonderland siis! Palmujen alle rakennetulle luisteluradalle oli aivan järjetön jono, mikä tietysti huvitti suomalaista. Paljon vähemmällä jonottamisella muuten pääsee, jos menee luistelemaan Dolce Vita -ostarille. Käytiin siellä kerran elokuvissa ja huomattiin, että luistinratahan se sinnekin oli rakennettu ainakin joulun ajaksi.

Käytiin varmaan seitsemän kertaa leffassa joululoman aikana, koska Portugalissa se on vaan niin paljon halvempaa – Suomessa käydään ehkä kerran vuodessa. Ostareilla on monesti dinner+leffa tarjouksia 7 eurolla, jolloin leffaan pääsee käytännössä ilmaiseksi. Meillä on myös sellainen Meo-etukortti jolla pääsee kaksi yhden hinnalla (eli noin 3 e per henkilö) elokuviin. Mentiin Portugalissa katsomaan Vaiana ja Lionkin jo ennen joulua, kun Suomeen ne(kin) rantautuivat hieman jälkijunassa. Täytyy myös vähän rehvastella, että jälkimmäistä elokuvaa katsoessamme olin tyytyväisenä tapittanut osaksi hindinkielistä elokuvaa puolivälin tauolle asti, kun Zé sanoi kauhistuneen näköisenä huomanneensa vasta nyt, että elokuvassa on vain portugalinkieliset tekstitykset. No, enpä ollut minäkään huomannut ettei tekstit olekaan englanniksi, joten taisi niiden lukeminen sitten sujua ihan smoothisti. 😀

Joulukuinen päivä Lissabonissa päättyi kävelyllä Campoliden rautatieasemalle, josta menimme samaa matkaa kotiin Zén kaverin kanssa. Ilmeisesti kätevin tapa päästä Sesimbrasta töihin Lissaboniin onkin auto+juna+kävely -yhdistelmä. Siihen vierähtää sellaiset puolitoista tuntia suuntaansa.

Aika monta kilometriä tuona joulukuisena päivänä tuli tallusteltua pitkin Lissabonin katuja. Se kaupunki on välillä loistavan kaunis, välillä rosoisen rappioromanttinen, välillä suoranaisen ruma ja vähän likainen, mutta aina yhtä hurmaava. Silti paras näköala Lissabonista aukeaa Tejo-joen, Almadan lähiöiden ja mäntymetsien takana siintävälle Arrábida-vuoristolle, koska koti on siellä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: Before Christmas we did a day trip to Lisbon. We started by clambering up to the hill of Graça, where there is a viewpoint of Our Lady of the Hill. The views over the city, river Tagus and the Moorish Castle are probably the best from here. On the way up the hill it is impossible not to stop all the time to admire the cute streets with tiled houses, detailed balconies, small stores and laundry drying outside the windows. We also stopped for coffee in a traditional tasca, and ate our snacks on the sunny terrace (better be sunny, if my garoto coffee is not prepared properly!). We stayed on the hilltop for two hours looking at the views, enjoying the sun, looking people come and go and listening to a guitarist playing rock hits. It was just perfect! Eventually we had to start descending down again to be on time for lunch. We tried the Jardim das Cerejas vegetarian buffet, which was okay but nothing that special. I would recommend going to the newly-opened Aloha Café instead. There was a small Christmas market on Rossio as well, but we went to see a bigger one at Parque Eduardo VII. There were nice stalls, fake snow activities and even a skating track with a huge line! Quite funny. At the Dolce Vita mall there was also a skating track but with much less queue. We ended out Lisbon day by walking to the Campolide train station from where we left towards home. Lisbon is such a ruggedly beautiful city, especially its light, but after all the best view is towards the Arrábida mountains on the other side of Tagus.

Curitiba Free Walking -kävelykierroksella

Olin Curitibassa, Brasiliassa viime syksyn tekemässä työharjoittelua. Kaupunkiin tuli käytyä tutustumassa ilmaisella kävelykierroksella, jotka ovat suosittuja Euroopankin kaupungeissa. Kierroksia vetävät monesti nuoret aikuiset tai opiskelijat, ja ideana on maksaa heille omantunnon mukaan vaivanpalkkaa, eli kierrokset eivät kuitenkaan oikeasti ole täysin ilmaisia. Oppaana toimii yleensä paikallinen, joka tuntee kaupunkinsa historian ja osaa värittää tarinoitaan mielenkiintoisella nippelitiedolla. Curitibassakin kierrosta vetävät Hospitality and Tourism Management -opiskelijat. Tarjolla on historiallisen keskustan alueelle keskittyvä kierros sekä englanniksi että portugaliksi, mutta muissa Brasilian kaupungeissa kuten Riossa, São Paulossa tai Salvadorissa ilmaisia kävelykierroksia löytyy vähän joka lähtöön. Esimerkiksi FreeTour.com-sivustolta voi etsiä kierroksia kaupungeittain.

Curitiban pieni historiikki

Curitiba on brasilialaisen Paranán osavaltion pääkaupunki. Curitiba, tupin kielestä englanniksi käänettynä Pine Nut Land, on perustettu vuonna 1693, jolloin Guaraní- ja Kaingang-alkuperäiskansojen 10-vuotinen sota portugalilaisia siirtomaaherroja vastaan päättyi tappioon. Curitiba oli aluksi karjankasvatuksen ja pienimuotoisen maanviljelyn markkinakeskus. Kaupunki kasvoi 1800-luvulla, eikä vähiten eurooppalaisten maahanmuuttajien takia. Eniten sinne saapui saksalaisia, italialaisia, puolalaisia ja ukrainalaisia, ja curitibalaisten sukunimet ovat vieläkin iloinen sekamelska eri maalaisia nimiä. Voimakkain kasvu tapahtui kuitenkin 1960-luvulla, mutta Curitiban tehokkaan kaupunkisuunnittelun ansiosta se on välttänyt monet muiden brasilialaiskaupunkien ongelmat. Rikollisuus on brasilialaisittain vähäistä ja Human Development Index on Curitibassa 0,856, mikä ylittää esimerkiksi Portugalin ja Puolan HDI-lukemat. Kaupunki onkin voittanut julkisella liikenteellään, laadukkailla puistoalueillaan, tehokkaalla infrastruktuurillaan ja laajoilla julkisilla palveluillaan mm. Global Sustainable City -palkinnon vuonna 2010 ja sitä pidetään parhaana asuinkaupunkina Brasilian suurista kaupungeista.

Nämä tuubit ovat pikabussien pysäkkejä, vähän kuin maanpinnan metroasemia.

Curitiban kävelykatu – Rua XV de Novembro.

Paranán liittovaltion yliopiston päärakennus iltavalaistuksessaan.

Curitiban kävelykierros alkoi kokoontumalla Paranán yliopiston päärakennuksen portaille Praça Santos Andrade -aukiolla. Yläpuolella ainoa kuva, jonka tuosta kauniista rakennuksesta olen napannut – senkin kännykällä yöaikaan. Kierrokset järjestetään aina lauantaisin kello 11 alkaen ja ne kestävät noin 2,5 tuntia.  Sää oli pilvinen, kuten Curitibassa monesti. Harmaa sää ei juuri tee oikeutta millekään kaupungille, mutta vettä ei sentään satanut. Oli syyskuun alku, eli kevät teki Curitibassa tuloaan. Olin paikalla suomalaisittain (kerrankin!) aika tasan yhdeltätoista, mutta jouduimme odottelemaan hetkisen, jotta suurin piirtein kaikki kierrokselle ilmoittautuneet olisivat kasassa.

Aloitimme tutustumalla yliopistorakennuksen sisätiloihin, minkä jälkeen lähdimme kävelemään pitkin Rua XV de Novembroa, joka muuttuu yliopiston takana kävelykaduksi. Sinne eivät kaupungille ominaiset keltaiset bussit tai oranssit taksit saa ajaa. Kävelykatu Curitiban sydämessä on hyvin samanlainen kuin Euroopankin kävelykadut: erilaisia liikkkeitä, kahviloita ja vaatekauppoja löytyy, kuin myös penkkejä joilla istuskella take away -kahvinsa kanssa. Osa kävelykadun puista ei ollut vielä tehnyt uusia lehtiä, osa ei varmaan ollut niitä talveksi pudottanutkaan. Keväänkeltaiset kukkaistutukset loistivat ja lapsille myytiin värikkäitä heliumpalloja. Kodittomat nukkuivat penkeillä ja alkuperäisamerikkalaiset yrittivät tienata leipää pöytään myymällä leluja, vaatteita ja muuta tavaraa.

Ennen kävelykadulle astumista saimme kuitenkin kuunnella tietoa Curitiban julkisen liikenteen järjestelmästä, joka on Brasilian mittakaavassa todella toimiva ja edistyksellinen. Noin 3,2 miljoonan asukkaan metropolialueella ei ole metroa, lähijunia tai raitiovaunuja, vaan liikenne on ainoastaan linja-autojen varassa. Busseilla on kuitenkin tarkat aikataulut ja niitä jopa noudatetaan hyvin – toisin kuin vaikkapa Riossa, missä bussipysäkillä odotteluaika oli arpapeliä. Erilaiset bussityypit myös pitävät huolen siitä, että pikabusseja kulkee. Esimerkiksi punaiset bussit ajavat asuinalueiden terminaaleilta suoraa sinne, minne ihmiset ovat menossa töihin, eli pilvenpiirtäjien täplittämille liikealueille, ja pysähtyvät vain ”tuubeiksi” kutsutuilla bussiasemilla, joita ei ole turhan tiheään. Lisää Curitiban bussijärjestelmästä voit lukea täältä (vain portugaliksi).

Paco da Liberdade sekä Água pro Morro -patsas.

Paço da Liberdade – vapauden palatsi

Seuraava pysähdyspaikka oli Paço da Liberdade – vapauden palatsi. Vuonna 1916 valmistuneessa koristeellisessa rakennuksessa sijaitsi muuten Curitiban ensimmäinen hissi. Nykyään se toimii kulttuurikeskuksena, missä järjestetään näyttelyitä. Viihtyisä kahvilakin rakennuksesta löytyy. Hauskana ideana siellä oli tarjota asiakkaille ilmaiseksi ”runopaketteja”, paperipusseja, joista löytyi brasilialaisten runoilijoiden teoksia. (Myönnän, että vein yhden kotiin enkä ikinä saanut luetuksi niitä runoja.)

Paço da Liberdaden takana sijaitseva Água pro Morro (vettä kukkulalle) -niminen patsas on curitibalaisen Erbo Stenzelin käsialaa ja sen on sanottu kuvaavan Anita Cardoso Nevesiä, naista joka poseerasi Rio de Janeiron taidekoulun opiskelijoille ja jonka kanssa Stenzelillä oli siellä rakkaussuhde. Kuvanveistäjä oli sukujuuriltaan itävaltalais-saksalainen, eikä hänen perheensä hyväksynyt suhdetta köyhän, mustan naisen kanssa, joten Neves ei lähtenyt Stenzelin kanssa takaisin Curitibaan, intohimoisesta kirjeenvaihdosta ja rahalähetyksistä huolimatta. Kierroksella patsaan sanottiin kuitenkin esittävän vettä kantavaa mustaa naisorjaa, joten mene ja tiedä, kiinnostava tarina joka tapauksessa. Patsasta kutsutaan myös nimellä ”Maria Lata d’Água”. Myös aukiota ympäröivät värikkäät rakennukset olivat kauniita katsella.

Curitiban toinen puoli – mielenkiintoisia lisäketaloja kerrostalon katolle rakennettuna.

Nämä kaverit pitävät Curitiban kadut puhtaina yötä päivää.

Bondinho da Leitura – minikirjasto vanhassa raitiovaunussa.

Paranán osavaltion pääkirjasto.

Rua das Flores, kukkakatu

Jatkoimme matkaamme kävelykatua pitkin, ihaillen suihkulähteitä, kukkivia puita ja kolonialismin aikaisia värikkäitä rakennuksia. Tätä kävelykadun pätkää sanotaankin Rua das Floresiksi, kukkakaduksi. Curitibassa on kauniita vanhoja rakennuksia yllättävän paljon, mutta niitä ei ole oikein onnistuttu säilyttämään kauniina kokonaisuutena, vaan niiden välistä kohoavat rumat betoniset tornitalot hallitsevat enemmän katukuvaa. Kaupunki on silti monesta kohtaa mukavan värikäs.

Kävelykadulle on parkkeerattu vanha punainen raitiovaunu, Bondinho da Leitura. Se ei ole koskaan ajanut pitkin Curitiban katuja, vaan se hankittiin São Paulon osavaltiosta asti lapsiparkiksi vilkkaalle ostoskadulle 70-luvulla. Myös turisti-infona toiminut sympaattinen raitiovaunu on nykyisin minikirjasto.  Kävimme katsomassa myös suurempaa kirjastoa, eli Paranán osavaltion pääkirjastoa, jonka edustalla liehuivat niin Brasilian kuin Paranánkin liput.

Curitiban katedraali, puistoelämää ja Tiradentes-aukion taksitolppa.

Portugalilaisten pystyttämä kivipaasi vuodelta 1693 ja Tiradentesin patsas samannimisellä aukiolla.

Curitiban nollapiste.

Praça Tiradentes

Praça Tiradentes oli seuraava kohteemme. Kyseessä on Curitiban vanhin aukio, jonka on paikallisen legendan mukaan valinnut Tingüi-intiaaniheimon päällikkö Tindiqüera asuinpaikaksi ensimmäisille seudulle muuttaneille ihmisille ennen paikalla virranneen Atuba-joen varrella. Aukiolla on myös historiallinen Kristuksen ristinmerkkiä kantava monoliitti, joka on pystytetty vuonna 1693 Portugalin kuninkaan vallankahvaan tarttumisen (vai pitäisikö sanoa vallankaappauksen?) ja kaupungin virallisen perustamisen hetkellä. Monoliitin vieressä on toinen varsin vaatimattoman näköinen kivipaasi, joka on kaupungin nollapiste, mistä on mitattu etäisyydet eri paikkoihin, kuten São Pauloon, Santa Catarinan osavaltioon, Iguassun putouksille ja rannikolle Paranaguán satamaan. Moniliitissä on Maltan risti ja se symboloi Portugalin laillista valtaa ja ”oikeudenmukaisuutta”. Kierroksen vetäjät kertoivat kiinnostavasti aukioon kytkeytyvästä historiasta, eivätkä peitelleet tunteitaan Portugalin siirtomaavallasta.

Ei liene sattumaa, että aukio on nimetty juuri Tiradentesin mukaan ja hänen patsaansa löytyy aukiolta myös. Tiradentes eli Joaquim José da Silva Xavier oli 1700-luvulla elänyt vallankumouksellinen, joka oli johtamassa Inconfidência Mineira -nimistä itsenäisyysliikettä. Liike halusi Brasilian vapautuvan Portugalin kolonialismivallan alta ja muodostavan itsenäisen valtion. Aikeet kuitenkin paljastuivat ja Tiradentes hirtettiin julkisesti. Nykyisin hän on Brasilian kansallissankari. Tiradentes oli oikeudenkäynnin aikana keksitty haukkumanimi, joka tarkoittaa ”hampaiden vetäjää”. Siitä voikin päätellä miehen olleen yhdeltä ammatiltaan hammaslääkäri.

Aukion laidalla seisoo myös vuonna 1893 valmistunut Curitiban katedraali, jota ennen samalla paikalla on ollut kirkko jo vuodesta 1668 lähtien. Kävin siellä sisällä eräänä toisena päivänä. Ihan hieno kirkko holvikaarineen, mutta mielestäni se on ulkoa kauniimpi kuin sisältä.

Alkuperäisamerikkalaisten naisten tekemiä värikkäitä koreja Curitiban katedraalin vieressä.

Largo da Ordem

Sitten stoppasimme kaupungin viralliselle katutaidetienpätkälle, eli Museu na Ruaan, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti museota kadulla. Poty Lazzarotto -niminen curitibalainen taiteilija on luonut Travessa Nestor de Castro -kadulle upeita seinämaalauksia. Yksi maalaus esittää Largo da Ordem -aukion markkinoita, toinen Curitibaa ja sen asukkaita, araukariapuita unohtamatta. Näiden töiden yhteyteen on syntynyt muitakin kiinnostavia maalauksia.

Viimeiseksi kävelimme Largo da Ordemille, joka on Curitiban historiallisen keskustan sydän. Aukion keskellä on vanha lähde, jossa vilkkaille markkinoille tulleet ihmiset juottivat hevosiaan ja muulejaan. Torilla järjestetään edelleen ”hippimarkkinat” joka sunnuntai. Saksalaistyylisen Igreja da Ordem -kirkon ja portugalilaistyylisen Casa Romário Martins -nimisen valkoisen talon (nykyisin kulttuurikeskus) sanotaan olevan kaupungin vanhimpia laatuaan. Ainakin jälkimmäinen muistuttaa kovasti samanikäisiä rakennuksia miehen kotitilalla Portugalissa. Largo da Ordemilla on paljon baareja ja ravintoloita, mutta se on myös kaupungin huumekauppiaiden lempipaikka, joten yöaikaan kannattaa pitää varansa. Kaverini todisti rikollisten välistä ampumavälikohtausta juuri täällä.

Largo da Ordem, mistä löytyy niin saksalaista kuin portugalilaistakin arkkitehtuuria.

Memorial de Curitiba – alkuperäiskansojen perinteitä

Kierros loppui modernille Memorial de Curitiballe, jossa on monikäyttöisiä kulttuurin ja tieteen tiloja. Ehkä kiinnostavin yksityiskohta on kuvanveistäjä Elvo Benito Damon käsialaa oleva 15-metrinen Rio dos Pinhões -taideteos, jossa on tuhansia savesta muotoiltuja yksityiskohtia. Lattiaa halkova teos esittää jokea, johon on säilötty araukaria-puista saatavia käpyjä ja männynsiemeniä, joita alueen alkuperäiskansat ovat kierroksen vetäjien mukaan perinteisesti säilöneet kylmiin virtoihin. Minä jopa ostin kerran kourallisen näitä ravinteikkaita männynsiemeniä maistettavaksi, mutta niitä olisi pitänyt keittää ilmeisesti vähintään tunti, mikä olisi ollut neuroottisen tarkan vuokraemäntäni mielestä kaasun tuhlaamista. En sitten ikinä päässyt maistamaan juuri näitä männynsiemeniä, mutta onneksi on pinjansiemenet.

Curitibassa näytetään olevan ylpeitä alueen juurista alkuperäiskansojen maina ja lukemattomat paikannimet tulevat heidän kielestään. Kuitenkin heidän asemansa yhteiskunnassa on edelleen surkea, kulttuurinsa ovat edelleen uhattuja tai jo hävinneitä ja maat on suurimmaksi osin varastettu maatalouskäyttöön. Paranássa Guaraní-intiaaniheimon edustajat elävät köyhissä kylissä, tienlaidassa pressujen alla tai yrittävät tienata elantoaan kaupungeissa, missä kohtaavat syrjintää. Alkuperäisbrasilialaisten liikkeet ja niitä tukevat organisaatiot yrittävät kuitenkin saada muutosta aikaan. Ehkä joku päivä Curitibakin voi kantaa tupinkielistä nimeään ilman tällaista sydäntäsärkevää ristiriitaa.

Tältä siis näyttää Curitiban keskustassa. Mitäs tykkäsit, poikkeaisitko kaupungissa Etelä-Brasiliaan suuntautuvalla reissullasi?

Curitiba Free Walking -kierroksista löydät lisätietoa kierroksen kotisivuilta sekä FreeTour.com-sivustolta. Opiskelijoille tiedoksi, että CIMO:n kautta voi hakea Curitibaan tuettuun työharjoitteluun, jollaisessa itsekin olin.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: Last fall I did an internship in Curitiba, Brazil, and one cloudy Saturday attended a Free Walking tour through the historical city center. We met at the Praça Santos Andrade, continuing to the pedestrian streer Rua XV de Novembro, after learning about the efficient public transport of Curitiba. We stopped at the Paço de Liberdade, Palace of Liberty, behind which there is a statue of a black woman carrying water, called Água pro Morro. After learning the story behing the statue, we continued to Rua das Flores, a part of the pedestrian street with blooming trees and a cute tram carriage that serves nowadays as a mini library.

We also passed by the main library of the state of Paraná on our way to Praça Tiradentes, where two important but modest monoliths stand. One dates back to 1693 when the Portuguese won the 10-year was against the Guaraní and Kaingang indigenous tribes who inhabited the area, and took over the rule. The other one is the ground zero of the city, from where the distances were measured. It’s probably not a coincidence that the square is named after Tiradentes, a national hero and a revolutionary who was leading a movement for independent Brazil. He was also a dentist, as one can guess from his nickname ”teeth puller”. We also admired some colorful street art at Travessa Nestor de Castro street, and visited Largo do Ordem. The tour ended at Memorial de Curitiba, where the most interesting detail was the small stream on the floor, which visualized the traditional indigenous way of preserving the nutritious pine nuts. You can learn more about the Curitiba Free Walking tours from their website.

Palácio de Monserrate, Sintran piilotettu helmi

Satumainen Sintra on maankuulu toinen toistaan kauniimmista linnoista ja palatseista. Yksi niistä on lumoava Monserraten palatsi, johon tutuistuimme sitä ympäröivän puutarhan unenomaiselle kauneudelle huokailun ja palatsin edustan nurmikolla pidetyn piknikhetken jälkeen. Puistoa ihmetellessä oli jo kulunut tovi jos toinenkin, sillä kyse on yhdestä Portugalin upeimmista kasvitieteellisistä puutarhoista. Ja kieltämättä tuota puutarhan kruununa loistavaa eksoottista pitsipalatsiakin katseli ihan mielellään. Monet Sintran-kierrokset keskittyvät Penan palatsiin ja kaupungin historialliseen keskustaan, mutta Monserratea ei ainakaan vielä tunneta läheskään yhtä hyvin, vaikka syytä olisi.

Monserraten palatsin on rakennuttanut Monserraten englantilainen varakreivi Sir James Cook vuonna 1858. Arkkitehtina toimi James Knowles. Palatsi rakennettiin itseasiassa vanhemman neogoottilaisen palatsin raunioille, jolloin puutarha oli jo olemassa. Sitä alettiin istuttaa ja rakentaa vuonna 1793 William Beckfordin toimesta. Cookin perhe käytti palatsia kesäasuntonaan, paeten Sintran viileyteen kun Lissabonissa oli tukalan kuuma. 1920-luvulla autioksi jäänyt palatsi laitettiin myyntiin, päätyen Portugalin valtiolle vuonna 1949. Hiljalleen rappeutuvalle palatsille yritettiin keksiä käyttöä vuosikymmenten ajan, ja se pääsi surulliseen kuntoon kattojen läpi vuotavan kosteuden takia. Palatsin huoneissa, ainakin kirjastossa, oli esillä valokuvia ajalta ennen restaurointia. Melkein itku tuli, kun näki kuinka kamalaan kuntoon niin kaunis rakennus oli päästetty.

Vuonna 1995 Sintran kulttuurimaisema pääsi UNESCO:n maailmanperintöluetteloon, ja Portugali heräsi. Perustettiin valtionyhtiö Parques de Sintra-Monte da Lua pitämään huolta arvokkaasta kulttuuriperinnöstä, ja vuosituhannen vaihteen jälkeen Monserratenkin tulevaisuus alkoi näyttää valoisammalta, kun korjaustyöt aloitettiin kattamalla arvokas palatsi ja korjaamalla julkisivuja. Varsinainen restaurointi kuitenkin toteutettiin vasta vuosina 2007-2010, ja sen maksoivat norjalaiset, islantilaiset ja liechtensteinilaiset, sillä hanke toteutettiin EEA Grantsin tuella. Sen jälkeen palatsi oli mahdollista avata uudelleen yleisölle.

Jos Monserraten palatsin viereen iskisi vielä minareetit, niin ei tämä kovin kauas itse Taj Mahalista edes jäisi!

Palatsin heikon tilan vuoksi restaurointia täytyi miettiä tarkkaan. Osa alkuperäisistä materiaaleista oli tietysti jo pelastamisen tuollapuolen, mutta etenkin kirjastossa, kappelissa, keittiössä ja käytävällä on säilytetty paljon alkuperäistä, kuten kirjahyllyjä, keittiön liesi ja käytävän stukkipinnat. Koristeellisten yksityiskohtien korjaamiseksi käytettiin muuten laserskannaustekniikkaa. Palatsin uudelleenavaamisesta huolimatta korjaustyöt jatkuvat edelleen tila tilalta. Vessarakennusta näytettiin maalailevan meidän visiittimme aikana.

Valokuva kirjastohuoneesta ennen restaurointia ja Monserraten upea puuovi.

Palácio de Monserrate edustaa portugalilaista romantismia upeimmillaan ja sitä pidetäänkin yhtenä maan arkkitehtuurillisesti ja maisemallisesti kauneimmista kokonaisuuksista. Romantiikkaa löytyy muistakin Sintran linnoista, kuten Penan palatsista, mutta Monserrate painii kyllä omassa sarjassaan. Vaikutteita on palatsia rakennettaessa imetty niin gotiikasta kuin Intiasta ja jopa maureiltakin. Eklektinen ja eksoottinen rakennus on aivan huikaisevan kaunis, kuin pitsistä rakennettu niin sisältä kuin ulkoakin. Palatsia reunustavat palmupuut vaihtuvat melkeinpä saumattomasti sisätilojen marmoripylväisiin ja syvän puutarhan vihreät lehvästöt palatsin eläväisiin ja koristeellisiin sisäkattoihin. Yksityiskohdissa on otettu mallia luonnosta. Intialaistyyliset holvikaaret hivelevät silmää ja sisältäkin löytyy suihkulähteitä sekä joitakin viherkasveja. Myös puutarhassa on tällainen Indian Arch, jonka pylväiden mandalamaisista keramiikkalaatoista tykkäsin erityisesti.

Jos Monserraten palatsin viereen iskisi vielä minareetit, niin ei tämä kovin kauas itse Taj Mahalista edes jäisi! Kokoluokka on vaan hieman eri.

Indian Arch Monserraten puutarhassa.

Näkymä merelle päin.

Lord Byron vieraili Monserratessa vuonna 1809 ja kirjoitti puutarhan kauneudesta runossaan Childe Harold’s Pilgrimage. Monserratessa on myös kuvattu 90-luvulla pieni pätkä Gulliverin retket -minisarjaa. Olen ehkä muistavinani tuon jotenkin hämärästi jostain lapsuudesta, vaikka kyseinen pätkä näyttääkin melko ahdistavalta.

Suosittelen lämpimästi ottamaan Monserraten ohjelmaan Sintrassa vieraillessa, vaikka matkaa kaupungin keskustasta kertyykin noin 4 kilometrin verran. Aivan kaikki eivät löydä tänne (vielä), joten paikka on oiva myös turistilaumojen välttelyyn. Lisätietoa palatsista löytyy Parques de Sintra-Monte da Luan sivuilta. Juttuni Monserraten ihanasta puutarhasta taas voit lukea täällä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: The Palace of Monserrate is the hidden gem of Sintra, which is known for its many fabulous palaces and castles. Most people visit only the Palace of Pena, but the enchanting Monserrate would definitely deserve more attention as well. The exotic palace was designed by James Knowles and ordered to be built by Sir James Cook in 1858. The palatial villa was used by the Cook family as their summer residence. The garden was started already in the late 18th century. In the 20th century the palace was forgotten, transferred to state ownership with leaking roofs leading to a sad state of destruction. Restoration work started only after the cultural landscape of Sintra was added to the UNESCO World Heritage list and the state-owned Parques de Sintra-Monte da Lua company was founded in 2000. The eclectic palace was reopened after the 2007-2010 restoration, but the construction works are still continuing space by space. The Monserrate Palace is a unique representative of romanticism in Portugal, as it combines also Neo-Gothic, Moorish and Indian architecture. Lord Byron was writing about the beauty of the Monserrate garden in his poem Childe Harold’s Pilgrimage, and a short part of Gulliver’s Travels mini series has been filmed in Monserrate. I warmly recommend including Monserrate and its beautiful botanical gardens in the visit to Sintra. Not everybody has found this place (yet), so it is also quite a good getaway from the tourist masses.

Sintra: Monserraten puutarha

Montako satumaista palatsia ja puutarhaa voikaan yhdelle pienelle vuorelle mahtua? Lissabonin kupeessa sijaitseva kuninkaallisten satulinnojen Sintra laittaa joka vierailulla pohtimaan tätä entistä hämmästyneempänä. UNESCOn maailmanperintökohteisiin kuuluva Sintran kulttuurimaisema kätkee sisäänsä toinen toistaan upeampia palatseja tavattoman kauniine puutarhoineen. Penan palatsin ja Sintran maurilinnoituksen tuntevat kaikki, mutta soittaako Monserraten palatsi ja puisto eli Parque e Palácio de Monserrate kelloja? Jos vielä ei soita, niin voin luvata, että tämän postauksen jälkeen vähintäänkin jokainen puutarhojen ystävä haluaa käydä paikan päällä.

Aloitin Sintraan tutustumisen kaupungin historiallisen keskustan lisäksi Santuário da Peninhasta, missä kävin Portugalin ensireissullani jouluna 2013. Seuraavana kesänä oli vuorossa karkkivärinen Penan palatsi. Viime vuoden tammikuussa vierailimme taianomaisessa Quinta da Regaleirassa, ja nyt joululomalla oli Monserraten palatsin vuoro. Joulun jälkeen kävimme myös Sintran kansallispalatsissa ja katsastimme ensimmäisellä visiitillä vähälle tutkimiselle jääneen Penan palatsin puutarhan, joista on tulossa juttua myöhemmin. Näitä Sintran UNESCO-kohteita on siis tullut koluttua jo melko huolella, mutta silti käymättä on vielä monta paikkaa: Maurilinnoitus, Convento dos Capuchos -luostari, Palácio de Seteais, Chalet da Condessa d’Edla ja mitähän vielä… Tietenkään Sintra-Cascaisin luonnonpuiston metsäpolkuja unohtamatta!

Sintraan ajaa Sesimbrasta vain noin 45 minuuttia, joten meidän on helppo käydä siellä päiväretkillä. Lissabonista sinne pääsee kätevästi junalla. Sintrassa voisi hyvin viipyä vaikka viikon (onhan siellä hienoja rantojakin), joten suosittelen antamaan Sintran upeuksille enemmän aikaa kuin yhden päivän ja yöpymään kaupungissa.

Monserraten palatsin puutarha vei minulta välittömästi jalat alta. En millään uskonut voivani löytää kenties vielä Quinta da Regaleiraakin upeampaa puutarhaa saman Sintra-vuoren rinteiltä, mutta siinä se nyt vain aukeni edessäni sokkeloisena, kerroksellisena, salaperäisenä ja niin kauniina. Pienet puroiksi muuttuvat vesiputoukset solisivat pitkin jyrkkiä rinteitä, joka puolella kasvoi valtavia puita ja kaikenvärisiä kukkasia. Palmut huojuivat lampien rannoilla ja polut oli päällystetty romanttisin mukulakivin. Suurin osa eteen aukenevista näkymistä oli kuin suoraan maalauksesta.

Monserrate sijaitsee hieman syrjässä, kauempana Sintran keskustasta kuin muut palatsit. Sitä ympäröivät Sintra-Cascaisin luonnonpuiston ikivanhat vuorenrinteiden sumuiset metsät, jotka rönsyilevät vehreinä kostean ja viileähkön mikroilmaston ansiosta. Täällä jokainen puutarha tuntuu kukoistavan vihreän kaikissa sävyissä. Tuona joulukuun päivänä ei kuitenkaan ollut sumusta tietoakaan, vaan aurinko helotti täydeltä terältä. Vuoren pohjoisrinteelle se ei kuitenkaan yltänyt paistamaan, ja siellä varjossa olikin aika kylmää ja kosteaa. Olin tyytyväinen, että olin tullut ottaneeksi kevytuntsikan hienosta säästä huolimatta mukaan palatsikäynnille.

Kuvissa on sama valtava Queenslandinaraukaria-puu, joka ei mahtunut yhteen kuvaan sitten millään.

Monserraten japanilainen puutarha.

Araukariapuun pihkaa.

Meksikolainen puutarha.

Viva Mexico.

Kävelimme puutarhassa kaikessa rauhassa, välillä portilta saadun kartan opastuksella suunnistaen. Saimme olla ja fiilistellä todella rauhassa, sillä puutarhassa oli vain muutama muu ihminen meidän lisäksemme.

Puistossa on erilaisia osastoja, kuten japanilainen ja meksikolainen puutarha, saniaislaakso sekä ruusutarha. Japanilaisesta puutarhasta löytyy lammen ympärille rakennettua itämaista tunnelmaa bambuineen, kun meksikolaisessa puutarhassa taas kukoistavat kaktukset ja lukuisat erilaiset palmut, mm. jukkapalmut, suihkulähteen ympärillä. Puutarhassa on myös grotto-luolia sekä kirkon rauniot, jotka eivät ole kuitenkaan koskaan toimineet kirkkona, vaan ne on rakennettu tarkoituksella raunioiksi. Olin niin tohkeissani puutarhasta, että unohdin kokonaan käydä näiden tekoraunioiden sisällä!

Aaloen punaiset kukat kukkivat joka puolella ja ruusutarhasta löytyi ruusuja talvellakin. Talvi-iltapäivän valo oli täydellinen. Auringonsäteet siivilöityivät vuorenrinteen puiden latvustojen läpi ihanasti. Lehtensä talveksi pudottaneet puut olivat kuin hopeisia koristenauhoja muuten niin vehreän kasvuston joukossa. Suurin osa puutarhasta oli varjossa, mutta ruusutarhaan ja palatsin edustan nurmikolle paistoi aurinko. Siinä nurmikolla makoillessa oli hyvä syödä kaupasta haetut piknikeväät patonkeineen ja tuoremehuineen. Tässä vaiheessa untuvatakin sai heittää päältään ja tankata hieman D-vitamiinia kalpeille käsivarsille.

Ruusutarha.

Monserraten palatsin puutarha oli huikean kaunis ja todella positiivinen yllätys. Kaikki kuvailut tuntuvat kuulostavan hieman pliisuilta, joten ehkä tämä puutarha täytyy vain käydä itse kokemassa. Päädyimme viettämään siellä paljon enemmän aikaa kuin mitä olimme etukäteen ajatelleet, emmekä kerinneet enää tehdä suunnittelemaamme patikkareittiä visiitin jälkeen, kun aurinko alkoi jo laskea. Ehtiihän sitä toistekin. Puutarhastakin avautui välillä näköaloja pidemmälle Sintran kaupungin ylle. Kävimme toki myös sisällä eksoottisessa Monserraten palatsissa, mutta siitä lisää ihan omassa postauksessaan, jossa raotan myös hieman paikan historiaa.

Palatsi puutarhoineen on auki päivittäin kello 10-18 (viimeiset sisäänpääsyliput kello 17) ja lippu maksaa 6,50 euroa aikuisilta. Varaa perille ainakin pari tuntia aikaa. Sintran rautatieasemalta tai keskustasta pääsee Monserrateen bussilla numero 435. Lisätietoa löytyy täältä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: How many fairytale-like palaces and gardens is it possible to fit on the sides of one small lush mountain? This is what I think more and more in awe every time I visit Sintra in Portugal. I have already visited quite a few of the UNESCO World Heritage Sites of the cultural landscape, but there are still many to be explored. During the Christmas holiday it was time to check out the Palace and Garden of Monserrate. I was swept off my feet by the beauty of this park, which perhaps was even prettier than Quinta da Regaleira itself. The palace garden had Japanese and Mexican parts, a fern valley and a rose garden, but also grottoes, ponds, fountains and even false ruins of a cathedral. There were huge trees, colorful flowers and a perfect light percolating through the surrounding treetops of the Sintra-Cascais Natural Park. The moist and cool microclimate of Sintra seems to make any garden here flourish in all shades of lush green. The garden was a positive surprise and we ended up spending there much more time than anticipated, having picnic on the lawn in the sun. Of course we saw the palace from inside as well, but that deserves its own post. You can find information about visiting Monserrate from here.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

Erilaista Lissabonia: Prazéresin hautausmaa

Prazéresin hautausmaa eli portugaliksi Cemitério dos Prazéres on mielenkiintoinen käyntikohde Lissabonissa. Tummanpuhuvat sypressit kohoavat siellä monumentaalisten hautakammioiden vierellä ja kulkija voi tutkia hautojen koristeellisia yksityiskohtia sekä katsella hieman erilaista kaupungin ylle avautuvaa näköalaa kaikessa rauhassa. Tänne on aikoinaan haudattu niin runoilija Fernando Pessoa kuin fado-tähti Amália Rodrigueskin, mutta koska näiden kansainvälisesti tunnettujen henkilöiden jäänteet on sittemmin siirretty muualle, ei hautausmaa ole mikään varsinainen turistinähtävyys. Se sijaitsee muutenkin sivussa vilkkaalta Bairro Alto-Alfama -akselilta, joten siellä saa nauttia lähes täydellisestä rauhasta, jonka vain veistosmaisten hautojen välisillä kujilla kuljeskelevat kissat ja jostain alhaalta kantautuva kaupungin kumu rikkovat.

Prazéres merkitsee iloa tai mielihyvää (pleasure), mikä on hieman omituinen nimi hautausmaalle. Toisaalta, kyllä minäkin olisin iloinen saadessani viimeisen leposijan tällaiselta paikalta, näkymät kun eivät ole mitenkään huonot. Jotain iloa tästä hautausmaalle kävelemään tuleva matkailijakin saa, ei kai tänne muuten olisi tultu. Nimi juontaa kuitenkin juurensa ihan vain Prazeres-nimisestä kaupunginosasta, missä hautausmaa sijaitsee.

Portugalilaisten kirjailijoiden hautoja Prazéresin hautausmaalla.

Prazéresin hautausmaa päätettiin perustaa vuonna 1833, jolloin Lissabonissa riehui kolera. Kaupunkiin tarvittiin suuria hautausmaita, ja Prazéres onkin kaupungin toiseksi kookkain sellainen. Koleraepidemian massahautausten jälkeen paikasta kehkeytyi lähinnä rikkaiden ja kuuluisien viimeinen leposija, mistä koristeelliset romanttista tyyliä edustavat haudat nyt seisovat todisteena. Hautoja ovat olleet suunnittelemassa ja nikkaroimassa niin tuntemattomat taiteilijat kuin nimekkäät arkkitehdit ja Portugalin parhaat kuvanveistäjätkin. Hautoja löytyykin joka lähtöön – jotkut mausoleumit ovat jopa pienen kappelin kokoisia – mutta ne ovat kaikki kauniita katsella. On simppeliä hautakammiota kaikissa valkoisen ja harmaan sävyissä, kiinalaista palatsia muistuttavaa sukuhautaa, taidokkaita enkelein koristeltuja mausoleumeja ja yksinkertaista puuristiä muistuttavia hautakiviä. Etenkin viimeiset kiinnittivät huomion muuten niin koristeellisella hautausmaalla. Hautakammioiden reunustamia kujia on kokonaista 70.

Useimmissa hautakammioissa on lasiovet ja niihin näkee siis sisälle, mikäli ovessa ei ole verhoja tai ne ovat ajan saatossa hapertuneet rikki. Ruumisarkut on toisinaan aseteltu kullattujen liinojen alle, joskus ne taas ovat hautautuneet pölykerroksiin. Näyttää aivan siltä kuin vainajaperheet nukkuisivat kerrossängyissä, kirkkaanväristen muovikukkien ja kuolleita esittävien mustavalkoisten valokuvien haalistuessa yöpöydällä pyhimysten valvoessa taustalla. Joissain haudoissa on sisällä tuoli, kenties kuolleiden muisteluhetkiä varten. En voi olla miettimättä, onko arkuissa vain vainajien tuhkat vai onko ruumiit vain laitettu arkkuihin ja jätetty sinne. Ilmapiiri on siitä huolimatta levollinen, ja hautojen edustalla nukkuvat kissat vain vahvistavat tunnelmaa. Viimeisen päälle siistinä pidetyllä hautasmaalla ei ole kovin aavemainen fiilis, ainakaan kuulaan aurinkoisena joulukuun iltapäivänä.

Lähellä hautausmaan reunan näköalapaikkaa on nykyaikaisempiakin hautoja, mm. koko muurin pituudelta uurnaluukkuja. Pidän katolisesta tavasta laittaa moniin hautoihin vainajan valokuvan. Pidän myös muovikukkien ja valkoisen kiven kontrastista.

Täältä avautuvat upeat maisemat punaiselle 25 de Abril -sillalle, Alcântaran kaupunginosan reunustamalle Tejo-joelle ja Cristo Rei -patsaalle, jonka valtava Jeesushahmo levittää kätensä kaupungin ylle. Toisessa suunnassa siintävät akveduktit ja Lissabonin keuhkot eli Monsanton puistoalue. Näin talvella maiseman yllä leijailee kevyt usva, liekö ilmansaasteita vai mereltä noussutta sumua. Näköalan saa myös läheisten asuintalojen lautasantennein koristeltuihin seiniin ja tiilikattoihin. Hautausmaan alla kulkeva katu on kuulemma yöaikaan hieman epämääräistä aluetta, sillä lähellä on sijainnut pahamaineinen Casal Ventoso. Työnväen itselleen rakentama favelamainen asuinalue luisui 70-luvulta alkaen rikollisuuden ja villin huumekaupan keskukseksi, missä ihmiset elivät huonoissa oloissa ilman kunnollista infrastruktuuria ja päihderiippuvaiset hortoilivat kaduilla yötä päivää. Suurin osa Casal Ventososta kuitenkin purettiin 90-luvulla maan tasalle ja hautausmaan alla olevat kerrostalot on rakennettu bairron entisille asukkaille. Nykyään alueella on palveluita ja elämää kouluineen, terveyskeskuksineen ja kauppoineen, mutta osa entisajan menosta on silti jäänyt sinne elämään. Onneksi hautausmaan portti on aivan toisella puolella, joten Rua Maria Pia -kadulle ei voi vahingossa poistua.

Hautausmaalla on oma osastonsa taiteilijoille, ja sinne on haudattu monia näyttelijöitä, muusikoita, kirjailijoita, maalareita ja jopa televisioesiintyjiä. Wikipediasta löytyykin lista hautausmaan portugalilaisjulkimoista. Kenties kuuluisin Prazéresin hautausmaalle haudattu henkilö oli runoilija ja kirjailija Fernando Pessoa, joka jakoi hautakammion isoäitinsä kanssa. Pessoa kuoli vuonna 1935, ja hänen jäänteensä siirrettiin viisikymmentä vuotta myöhemmin Hieronymuksen luostariin. Kuolemansa jälkeen Lissabonissa seikkailevaan Pessoaan voi tutustua Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen José Saramagon romaanissa Ricardo Reisin viimeinen vuosi, joka on allekirjoittaneella ollut jo hyvän aikaa työn alla.

Vuonna 1999 kuollut fado-laulaja Amália Rodrigues lepäsi myös jonkin aikaa Prazéresin hautausmaalla, mutta hänenkin jäänteensä siirrettiin Panteão Nacionaliin vain kaksi vuotta kuolemansa jälkeen hänen faniensa painostuksesta. Nykyisin Prazéresilla ei siis enää lepää kansainvälisesti tunnettuja tähtiä houkuttelemassa turisteja vierailulle.

Asuin kesällä 2014 Lissabonissa hyvinkin lähellä tätä hautausmaata, mutta en koskaan ehtinyt paikalle töiden jälkeen. Senkin jälkeen ovat valkeiden kiviaitojen takana kohoavat tummat sypressit houkutelleet jokaisella Portugalin-visiitillä, kun olemme ajaneet autolla Tejo-joen yli ja hautausmaan ohitse. Joulun alla sain vihdoinkin aikaiseksi raahata Zén mukaani hautausmaavisiitille samalla kun toimittelimme juoksevia asioita kaupungilla. Visiitti oli todella mukava, vaikka melko pikainen olikin emmekä millään ehtineet kiertää kaikkia kujia siinä puolessa tunnissa, mikä parkkilipukkeessamme oli aikarajana. Tulen tänne varmasti uudelleenkin kävelemään.

Cemitério dos Prazéresiin on vapaa pääsy ja se on avoinna talvisin kello 9-17, kesäaikaan toukokuusta syyskuuhun kello 9-18. Hautausmaan sisäänkäynti sijaitsee osoitteessa Praça São João Bosco. Sinne pääsee keltaisella raitiovaunulla numero 28, jolla täytyy jokaisen matkustaa ainakin kerran Lissabonissa ollessaan. Hyppää pois Prazeres-nimisellä päätepysäkillä. Keskustasta tullessa kävelyreitin varrelle kuitenkin osuu ihana Jardim da Estrelan puutarha majesteettisine Estrelan basilikoineen sekä Casa Fernando Pessoa -museo, joten pitkästä matkasta huolimatta tänne voi myös kävellä parin stopin ja kenties parin pastel de natan voimalla. Lähin metroasema on Rato reilun puolentoista kilometrin päässä. Varaa laajalle hautausmaalle aikaa vähintään kolme varttia-tunti.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa,Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: The cemetery of Prazéres is an interesting place to visit in Lisbon. Established after the 1833 cholera outbreak, it was later developed into the final resting place of the rich and the famous. The romantic style cemetery has 70 alleys lined with magnificent mausoleums and tombs, of which some are the size of a small chapel. They are all beautiful to view though and some have been designed or sculpted by the best architects and sculptors of Portugal. Through the glass doors it seems like the deceased families would be sleeping in bunk beds in their ornamental little houses, with plastic flowers, saint pictures and photographs on the table. The atmosphere in the cemetery is tranquil and calm, and the silence is broken only by the cats wandering at the alleys and the distant background sound of the city. The poet and writer Fernando Pessoa and the fado singer Amália Rodrigues were both first buried here, but their remains have since been moved to Mosteiro dos Jerónimos and the National Pantheon. The lack of internationally known famous persons and the remote location has kept the cemetery a quiet spot where not many tourists find their way. The views over the Tagus river lined by Alcântara neighbourhood, 25 de Abril bridge and the distant Cristo Rei offer a different perspective of the city. To the other direction one can also see the Monsanto park with its aqueducts. 

The Prazéres Cemetery is open from 9 am to 5 or 6 pm depending on the season and free of charge. You can ride the yellow tram number 28 to the last stop, or walk from the center through the lovely Jardim da Estrela garden.