Palmuranta Brasilian Ilha Grandella

Muistaako joku vielä, että olimme viime vuonna häämatkalla Brasiliassa? Olen jo melkein itsekin unohtanut, sillä reissusta on kulunut jo melkein vuoden päivät. Apua! Nyt onkin korkea aika alkaa käydä honeymooniamme läpi täällä bloginkin puolella, reissua, jolla seikkailimme pitkin Rio de Janeiron ja Bahian osavaltioita. Edetään kronologisessa järjestyksessä ja aloitetaan matkan ensimmäisestä kohteesta, Ilha Granden saarelta.

Häämatka alkoi sateisesta Curitibasta paljon ennen aamunkoittoa, kuten niin monet muutkin reissut. Otin taas kerran asuntoni edessä olevan puiston kulmasta ensin taksin linja-autoasemalle ja odottelin siellä lentokenttäbussia monen istuimilla torkkuvan kodittoman ja parin muunkin lentomatkustajan näköisen ihmisen kanssa. Lensin muistaakseni LATAM-lentoyhtiön siivin Rio de Janeiroon, minne Zé oli myös lennähtänyt Helsingin ja New Yorkin kautta. Treffit lentokentällä, aika romanttista! Ja olihan se ihanaa nähdä toinen kahden kuukauden erossaolon jälkeen, en meinannut pysyä penkissäni lentokoneen laskeutuessa Rioon.

palmas1 palmas3
palmas2

Otimme Galeãon lentokentältä bussin kohti Rion keskustaa. Tien vieressä vilistävät, tiilistä kyhätyistä monikerroksisista rakennelmista kootut Rion pohjoispuolen favelat olivat sen verran karun näköisiä, että jopa minä järkytyin. Kävi mielessä, että Sambiassa Lusakan slummeissakin on asiat paremmin. Toki tiesin, että asuinkaupunkini Curitiba on Brasilian kaupungeista oikea malliesimerkki ja lähestulkoon lintukoto, mutta en silti voinut välttää ajattelemasta, että ihan kuin olisi laskeutunut johonkin aivan eri maahan.

Jäimme bussista Rion toisella lentokentällä Santos Dumontilla, sillä määränpäämme oli hotelli aivan sen vieressä. Olimme varanneet Easy Transfersilta kyydin Ilha Granden saarelle, ja meidät poimittaisiin kyytiin tuon hotellin edestä. Olisihan sinne päässyt julkisellakin liikenteellä, mutta halusimme ottaa häämatkan kunniaksi rauhassa ja nauttia toistemme seurasta ilman usean eri bussin ja lautan kanssa säätämistä. Easy Transfer maksoi 95 realia (noin 25 euroa) hengeltä sisältäen minibussikyydin ja lauttamatkan Ilha Grandelle, ja vaikka se oli noin puolet kalliimpi kuin paikalliset bussit, niin ihan mielellään sitä kympin verran investoi mukavampaan matkaan. Meidät ja kahvilasta mukaan otettu aamiaisemme poimittiin modernin ja tilavan pikkubussin kyytiin sovitusti, ja matka saattoi alkaa. Noukimme kyytiin muitakin reissaajia Copacabanan ja Ipaneman lähistöltä, joten päästiin samalla tekemään pientä sightseeingiä Riossa. Kaupungista ulos ajettuamme muutaman tunnin matka kului rattoisasti torkkuen ja toistemme olkapäitä vasten kuolaten, ja pitipä bussi jopa lounastauonkin tienvarren buffet por quilo -ravintolassa.

palmas10
palmas5 palmas6

Aamuinen auringonpaiste oli vaihtunut pilviksi ja matkalla alkoikin sataa. Pikkubussi jätti meidät Conceição de Jacareín kylään, missä odottelimme hetken aikaa veneeseen pääsyä ennen kuin meidät lastattiin natisevaan puupaattiin. Hieman hirvitti siinä myräkässä keikkua ja huojua aalloilla jossain Brasilian edustalla ja kävi mielessä, että onkohan tämä nyt taas ihan fiksua. Keskityin tuijottamaan alkaalla roikkuvien pilvien verhoamia vehreitä vuoria lähtöpisteemme yllä ja tuntemaan vähemmän pakokauhua. Zé ei tietenkään ollut millänsäkään myrskyssä seilaamisesta.

Rantautuessamme pienelle hiekkarannalle satoi yhä kaatamalla. Tämä oli veneen ensimmäinen pysäkki, jolla meidän oli määrä jäädä pois. Vaihdoimme päälle haikkausvaatteet, sillä emme yöpyisi saaren pääkylässä Vila do Abraãossa, vaan meidän tulisi ensin kävellä määränpäähämme. Ilha Grandella kulkee tasan yksi tie, eikä se vienyt yöpaikkaamme Praia de Palmasin rannalle, joten ei kun reppu selkään ja mutaista viidakkopolkua jyrkkään ylämäkeen. Vähän hoppukin oli, sillä auringonlaskuun ei ollut enää montaa tuntia aikaa. Noin tunnin patikoinnin jälkeen astuimme ulos sademetsästä rantahiekalle läpimärkinä ja kintut kurassa, mutta kaikki tavarat edelleen mukana. Olimme päässeet heti kosketuksiin Ilha Granden syvimmän olemuksen kanssa. Tämä saari on villi ja kaikessa kesyttämättömyydessään hurjan upea. Takana oli aikamoinen matkapäivä, jonka aikana olin matkustanut taksilla, bussilla, lentokoneella, minibussilla, veneellä ja jalkapatikassa.

palmas8 palmas7
palmas9-horz palmas11
palmas25

Yövyimme Camping Pousada Acordessa, missä meidät otti vastaan sydämellinen vanhempi pariskunta. Minibungalowimme oli nimensä mukaisesti todella pieni ja hieman kämäinenkin, mutta se ei paljoa haitannut, sillä se taisi nimittäin olla saaren halvin oma bungalow muutaman metrin päässä hiekkarannalta. Paikka olisi tietysti hyvällä säällä kivempi, mutta kyllä siellä mukavasti kuunteli kattoon ropisevaa sadettakin. Olimme lisäksi onnessamme saadessamme vain olla yhdessä. Majapaikka sai meidät puolelleen viimeistään kuullessamme, että perheen koiran nimi on Maapähkinä.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä Ilha Grandella vain olimme ja tutkimme rantaamme. Praia de Palmas eli palmuranta oli nimensä veroinen. Kaartuvaa vaaleahiekkaista rantaa reunustivat hiekan ylle kurottavat palmut, ja ympärillä kohosivat sademetsän verhoamat kukkulat. Palmasissa on pari majataloa ja ravintolaa, ja lisäksi siellä asuu paikallista väkeä. Se olikin pariksi päiväksi mukavan rauhallinen tukikohta, mistä löytyi kuitenkin myös joitain palveluja. Enää ei onneksi satanut kaatamalla, mutta pilvisen sään lisäksi saimme päivän aikana joitakin sadekuuroja. Ei myöskään ollut mikään varsinainen helle, joten uiminen sai odottaa.

palmas12
palmas26
palmas24
palmas27 palmas23
palmas4 palmas13-horz
palmas14

Praia de Palmasin pohjoispuolella on toinen, pienempi biitsi Praia Brava de Palmas. Siellä näytti olevan yksi ainoa, mutta aika ihanan näköinen bungalowipaikka Cabanas Paraíso, joka ei tosin oman vierailumme aikaan lokakuussa ollut auki.

Tässä siis vinkki Ilha Grandelle: jos budjettiin sopii noin 50 euron yöpymiset, niin varaisin Praia Brava de Palmasilta biitsimökin privaattirannalla!

Rannalle vievää polkua talsiessamme bongasimme muuten ehkä vähiten biitsille sopivan eläimen: oravan.

palmas18
palmas17 palmas19
palmas20 palmas22
palmas21 palmas28
palmas29

Kävimme vielä syömässä aikaista illallista rantaravintolassa. Aterian kruunasi ihanan kylmä açaí na tigela eli açaí bowl, joita tuli honeymoonin aikana syötyä melkein päivittäin. Nam! Tuo superherkku on selkeästi pohjoisemman trooppisen Brasilian juttu, sillä Curitibassa niitä ei juuri näkynyt.

Seuraavaksi kerron Lopes Mendesin rannasta, joka on valittu koko maailman kauneimpien rantojen top kymppiin. Kaikki biitsihirmut, pysykää siis kuulolla!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Do you still remember that we spent our honeymoon in Brazil last year? We were exploring the states of Rio de Janeiro and Bahia for two perfect weeks. The trip started by having a date at the airport of Rio de Janeiro, where I flew from Curitiba and Zé from Finland. We were so happy to see each other after two months on the other side of the world. We headed to the center of Rio, from where we had booked an Easy Transfer ride to the island of Ilha Grande, to avoid any hassle. The journey went well snoozing in a minibus, but it started raining before stepping on our creaking wooden boat. It was quite a scary ride wobbling on the stormy seas, but we did land on a small sandy beach. That was not our final destination though – we had to hike almost an hour in the rain, on the muddy rainforest trail before reaching Praia das Palmas beach, where we stayed at Camping Pousada Acorde. We got to experience the soul of Ilha Grande immediately: it was wild and gorgeous in its raw untamedness.

Our mini bungalow was cramped but cozy – and probably the most budget-friendly bungalow on the island. It didn’t matter much though, we were so pleased just to be with each other. And that’s what we did on our first whole day on Ilha Grande: simply being and exploring our beach and the smaller beach Praia Brava das Palmas just next to it. Our beach was also very pretty with palm trees reaching onto the sand. Luckily it wasn’t pouring anymore, but it was cloudy and we still got some rain showers, so the weather could have been better. But there is no such thing that a cold, delicious açaí bowl would not fix! Next time I will tell you about a beach that was chosen in TOP10 of the whole world – so beach freaks stay tuned!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Mainokset

Lehmja tammik – luontokeidas Tallinnan kupeessa

Kiinnostaisiko yhdistää Tallinnan-matkaan pieni luontoretki, mutta et tiedä mihin suunnata? Entä oletko koskaan kuullut Jüri-nimisestä kylästä Tallinnan kaakkoispuolella, Tarttoon menevän kakkostien ja Tallinnan ohitustien risteyksessä? Tuskin olisin kuullut minäkään, ellen olisi yöpynyt siellä toukokuisella Viron-reissullamme. Jüristä löytyi kuitenkin ehkäpä Tallinnan kaunein metsä, Lehmja tammik, jota päädyimme tutkimaan aivan sattumalta.

Olin matkassa sisäilmasairastuneen ystäväni kanssa, joten emme halunneet lähteä riskeeraamaan hostellin tai sohvasurffauksen kanssa, kuten muutaman vuoden takaisella yhteisellä visiitillämme Tallinnassa. Vaihtoehdoksi jäi siis telttailu leirintäalueella, ja niistä kivoimmat sijaitsevat kaukana Tallinnan keskustasta. Me olimme suuntaamassa seuraavana aamuna kohti Võrua, joten valitsimme tietysti omalle reitillemme osuneen leirinnän Jüristä. Keskeisemmällä sijainnilla varustetut alueet eivät tosin olleet vielä toukokuun puolivälissä edes avoinna, joten valinta oli helppo.

lehmja2 lehmja1
lehmja3 lehmja5

Lehmjan tammilehdon historiaa

Lehmja tammik on saareke ympäröivältä rakentamiselta säästynyttä tammilehtoa – itseasiassa yksi Viron ainoista jäljelläolevista tammilehdoista. Kooltaan se on noin 11,5 hehtaaria, mutta pienestä koostaan huolimatta sillä on suuri luontoarvo, ja siksi tammilehto uhanalaisine ja harvinaisine lajeineen suojeltiin vuonna 1960. Lehmjan tammilehdon iäksi on arvioitu noin 5000 vuotta, ja vanhin täällä kasvava tammi on lähes 400-vuotias.

Ikivanhoja, käppyräisiä tammia kasvava metsä on pyhä paikka. Se kätkee sisäänsä sammaloituneita kiviä, joita on entisaikoina käytetty kuppikivinä palvontamenoissa jo 4000 vuotta sitten. Tammilehtoon liittyy myös monia erilaisia kansantaruja, joissa on kuitenkin sama loppu: häävieraat ovat muuttuneet tammipuiksi rangaistuksena rikottuaan ajan käytänteitä ja jopa tabuja. Eräs tarina kertoo, miten häävieraat ovat joutuneet sanaharkkaan keskenään, ja kummallakin vastapuolella on ollut mukana noita, jotka ovat sitten noituneet vastapuolen tappelijat muuttumaan puiksi.  Toisen tarinan mukaan ylimieliset häävieraat olivat repineet ja talloneet vanhan isoisän istuttamia nuoria tammia, minkä seurauksena isoisä noitui heidät kasvamaan tammina revittyjen vesojen paikalle.

Kolmas tarina taas kertoo samaa nuoria tammia tuhonneista häävieraista, mutta siinä Jürin noita on heittänyt ensin sulhasen pää edellä maahan, niin että jalat ovat jääneet törröttämään ilmaan, ja sen jälkeen tehnyt samoin morsiamelle ja häävieraille. Yksi oli kuitenkin päässyt juoksemaan pakoon, minkä takia kauempana Tallinnan puolella seisoo yksi yksinäinen tammi. Neljännen tarun mukaan häävieraat taas ovat eksyneet kovassa tuulessa ja tuiskussa tammimetsään, ja kironneet itse itsensä siellä tammiksi – ja heidän kirouksensa on käynyt toteen. Myöhemmissä tarinoissa näihin kansantaruihin on myös sekoittunut kristillisiä piirteitä. Opetuksena kuitenkin on, että jos tammille tekee pahaa, niin huonosti käy. Liekö näiden tarujen ansiota, että tammilehto on säästynyt meille ihailtavaksi tähän päivään saakka?

lehmja4 lehmja6-horz
lehmja10
lehmja9

En ihmettele yhtään, että Lehmjan tammilehto on poikinut kansantarun jos toisenkin. Jopa kirkkaana kevätpäivänä keskellä vaaleanvihreitä silmuja ja valkovuokkojen merta voi ikiaikaisessa lehdossa aistia mystisen ja pyhän tunnelman. Käppyräiset ja sammaleiset tammet tummine koloineen alkavat nopeasti kertoa omia tarinoitaan ja muuttuvat mielikuvituksessa ties miksi haltijoiksi ja menninkäisiksi. Tämä jos mikä on todellinen satumetsä.

Lehmja on ehkä kauneimmillaan loppukeväällä ja alkukesästä, mutta voin kuvitella siellä olevan tavattoman nättiä myös syksyn ruska-aikaan. Tässä siis vinkki Tallinnaan lähiaikoina suuntaaville: lähde luontoretkelle Lehmjan tammilehtoon.

lehmja7lehmja11

Kivi Talun matkailutila

Jüristä Lehmjan tammilehdon vierestä löytyy myös todella ihana ja rauhaisa leirintäalue, jos jollakulla muullakin on sellaiselle tarvetta Tallinnassa. Kivi Talun matkailutila oli niin kodinomainen paikka, että tuntui kuin olisi telttaillut jonkun takapihalla. Ja itseasiassa niinhän me telttailimmekin, sillä Kivi Talun omistava perhe asuu siellä itsekin. Iso suositus – ja täältä voi vuokrata myös huoneita tai parkkeerata asuntoautonsa nurmikolle. Oli ihanaa herätä aamulla viereisessä koivikossa sirkuttavien lintujen ääniin ja kokkailla aamupalaa terassipöydän ääressä, ollen kuitenkin vain puolen tunnin matkan päässä Tallinnan keskustasta. Emmekä edes testanneet laiturisaunaa ja uimalampea! Täältä löytyy myös kokonaisen kirjasen verran tietoa Lehmjan tammilehdosta. Paikassa oli vain yksi miinus, nimittäin metallinmakuinen vesi, joten jos se haittaa sinua niin ota omat juomavedet mukaan.

lehmja16 lehmja12
lehmja13 lehmja14
lehmja15

Jüriin pääsee Tallinnan keskustasta joko bussilla esim. rautatieasemalta tai marshrutkan eli pikkubussin kyydissä Solaris-ostoskeskuksen edestä (viroksi marsruut). Jälkimmäinen on kokemuksena hauskempi, joten suosittelen kokeilemaan ja lähtemään pikku seikkailulle Jüriin! Matka maksaa 2 euroa suuntaansa ja aikataulut löydät täältä.

Onko sinulla jokin muu hyvä vinkki luontokohteista Tallinnan lähellä?

Seuraa Vida de Estrada –matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Visiting Tallinn and would like to take a break from the city in a beautiful nature spot? Here is a tip: go to visit Lehmja oak grove in Jüri village just outside Tallinn. It is a 5000 year old grove and an established nature reserve, which has been a holy place of worship back in the old days. There are numerous folktales about this place, and in all of them people cursed to become oaks in the forest. Many tales speak about wedding guests who violate customs and even taboos of the time and are punished, while in other stories the wedding guests destroy and harm young oak trees and are turned into oaks themselves. Perhaps it’s because of this folklore that the beautiful forest is still standing? It’s not hard to lose yourself to one’s imagination when walking in the mystical atmosphere of this enchanted forest, even on a bright spring day. The age-old oaks (oldest of them some 400 years) soon start looking like elves and gnomes. Lehmja oak grove is perhaps at its prettiest in spring time with the blooming wood anemones, but I can imagine that it’s gorgeous also in fall colors.

Jüri village also has an excellent and cozy camping area close to the Lehmja grove, Kivi tourism farm. It felt like camping on somebody’s backyard, and actually that was exactly what we were doing. They have also rooms and caravan spots for rent, and more. What a peaceful location to spend the night and wake up to birds’ singing, yet being only half and hour away from Tallinn city center.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Auringonlasku Lake Kariballa

Kariba-järven yllä horisontti alkoi pikkuhiljaa värjäytyä pastellin sävyillä. Olimme matkanneet tänne Sambian ja Zimbabwen rajalla avautuvalle maailman suurimmalle tekojärvelle Lusakasta viikonloppuloman viettoon. Päivä oli kulunut minibussissa, järven rannoilla ja hotellin uima-altaalla. Nyt saimme katsella erilaista näkymää iltaruskon aikaan lähes tyynenä lepäävän järven ylle.

kariba47 ilta2
ilta1 ilta3
ilta4 ilta6
ilta5

Kariba-järven rannoille oli rakennettu afrikkalaisittain melko hulppeita omakotitaloja, joita sambialaiset rikkaat käyttivät kesäasuntoina. Siavongan kylä on myös konferenssikohde lusakalaisille bisnesihmisille, ja melko suosittu viikonlopunviettopaikka niin sambialaisten kuin ulkomaalaistenkin turistien keskuudessa. Paikkaa sanotaankin Sambian Rivieraksi.

Myönnettäköön, että kyllä mekin täällä ihan hyvin viihdyimme, resortin pihamaalla käyskenteleviä riikinkukkoja ihmetellessä ja palmujen reunustamien uima-altaiden takana aukenevaa järvimaisemaa ihaillessa. Aika luksusta! Auringonlasku oli lisäksi ihana, vaikkei mikään räikein värien ilotulitus ollutkaan kyseessä. Hempeän pastelliset kerrokset taivaalla olivat omalla tavallaan juuri täydellisiä.

ilta7

kariba43 kariba45
kariba44 kariba46
kariba49 kariba48
kariba50

Paikallinen kalastaja oli lähtenyt kokemaan verkkoja illansuussa. Ketterästi mies näytti järvellä liikkuvan kiikkerän näköisellä puukanootillaan.

Hilkulla oli, ettemme joutuneet virtahevon hyökkäyksen kohteiksi. Hiekkarannalta löytyneet hipon vettä kohti kulkevat jalanjäljet eikä edes rannalle pystytetty ”Beware of hippos and crocodiles” -varoituskyltti saaneet kelloja soimaan kummankaan päässä sen suhteen, että vedessäkin saattaisi vaania vaara aggressiivisen virtahevon muodossa. Ketään kun ei rannalla näkynyt. Seurasimme hipon jälkiä muina miehinä kohti vesirajaa, ja erotimme järvestä jonkun roskan tai kiven näköisen asian jota olimme menossa tarkastelemaan lähempää. Tarpeeksi lähelle päästyämme esiin nousi kiukkuisesti puhiseva virtahevon massiivinen pää, ja hyvä ettemme saaneet sydänkohtausta. Hitaasti perääntymällä pääsimme reviiristään tarkan hipon jatkuvan ja vihaisen tuijotuksen alla kauemmas rannalle turvaan. Puuh! Johan oli kohtaaminen. Virtahepojen tappamien ihmisten vuosittainen määrä ei nimittäin ole mikään ihan pieni, joten näiden otusten kanssa saa oikeasti olla tarkkana.

kariba51
kariba52

kariba53

Kuvan hippo liittyy vahvasti tapaukseen.

Että sellainen ilta Kariba-järven rannalla. Pimeän laskeuduttua söimme vielä illallista hotellimme ravintolassa ja katsoimme sambialaisia televisiokanavia huoneessamme, kun kerran telkkari oli. Nat Geo Wild ohitti silti ehkä sambialaiset kanavat ollen molempien lemppari.

Lake Kariballa Sambesi-joen laaksossa on kesällä (eli loka-maaliskuussa) todella kuuma, mutta talvella sadekauden jälkeen miellyttävän lämmintä, toisinaan jopa viileää. Me vierailimme siellä heinäkuun loppupuolella, jolloin Lusakassakin alkoivat lopputalven lämpötilat jo kohoamaan lähemmäs kolmeakymppiä. Minusta tuo 25-30 astetta on juuri optimaalinen lämpötila, ei liian kuuma eikä kylmä.

Karibalta olisi vielä yksi postaus tulossa, ja siinä lähdetään veneretkelle järvenselälle.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: After spending the day on minibus, lake shores and the hotel pool, night was starting to arrive on Lake Kariba. It’s not only a popular weekend getaway destination among local and international tourists, but rich folks have built their summer residences on the lake shores as well. No wonder Siavonga is called the Riviera of Zambia. Sunset was coloring the sky with layers of pastel shades, and the sight over the palm-lined swimming pools to the lake was very luxurious. Peacocks were walking in the resort garden, and a local fisher man was checking his nets from a wooden canoe at dusk. We also got almost attacked by an aggressive hippopotamus, which we didn’t see in the water. After we got too close, he lifted his massive head above the water making quite irritated noise. Luckily he stayed there staring at us while we were slowly walking backwards to the safety of the beach. These guys kill quite many people every year, so better take the warning signs seriously! 

Minibussilla Kariba-järvelle

Loikataan taas hetkeksi takaisin Sambiaan, tarkemmin sanottuna viimeiseen viikonloppuun jonka vietimme siellä heinäkuussa ennen kotiin lähtöä. Teimme viimeisen reissun pois Lusakasta, ja se suuntautui Kariba-järvelle Kaakkois-Sambiaan. Matkasimme sinne vain yhdeksi yöksi, mutta pikainen reissu oli ihana hengähdystauko Lusakasta ennen hommien pakettiin laittamista ja lähtöön valmistautumista.

Muut reissut Sambiassa olemme tehneet normaaleilla pitkänmatkan busseilla, mutta tällä kertaa nappaamme Siavongaan menevän minibussin Lusakan City Marketin bussiasemalta. Joudumme kyselemään muutamaltakin ihmiseltä neuvoja, ennen kuin löydämme oikean auton. Meitä neuvotaan avuliaasti, kukaan ei yritä hyötyä tilanteesta, paitsi bussiaseman kerjäläinen. Pian kapuamme vaalean Toyota Hiace -minibussin etupenkille odottelemaan bussin täyttymistä ja liikkeelle lähtöä.

kariba1 kariba3
kariba2 kariba4

kariba5

Tienvarren kaupoilla on välillä hauskoja nimiä, kuten Wait & See Grocery.

”Takapenkillä istuva nainen laulaa, kuski maiskuttaa kuuluvasti vaaleanpunaista guavahedelmää, takanani puupenkillään kyykkivä konduktööri haisee vanhalta viinalta ja suuria maissisäkkejä tuetaan paremmin penkkiäni vasten. Sitten tehdään äkkijarrutus tiellä kävelevien lehmien takia.”

kariba6
kariba7 kariba8
kariba9 kariba10

Bussimatka on elämys jo itsessään. Osa teistä on oikein hyväkuntoisia, joskin kapeahkoja asfalttiteitä, mutta osan matkaa tie on remontissa ja joudumme ajamaan kuoppaisilla hiekkateillä, missä jokainen vastaantuleva rekka nostattaa ilmoille kunnon pölypilven. Pyykkilautaa muistuttava tie hytkyyttää matkustajia ja etupenkilläkin istumme kuin sillit suolassa – tilaa on vähän ja on kuuma. Suorilla asfalttitieosuuksilla painetaan talla pohjaan ja mennään niin lujaa kuin päästään, paitsi silloin kun yritetään kalastella lisää matkustajia tien varresta. Takapenkillä istuva nainen laulaa, kuski maiskuttaa kuuluvasti vaaleanpunaista guavahedelmää, takanani puupenkillään kyykkivä konduktööri haisee vanhalta viinalta ja suuria maissisäkkejä tuetaan paremmin penkkiäni vasten. Sitten tehdään äkkijarrutus tiellä kävelevien lehmien takia. Kaikkia aisteja todellakin kutkutellaan tällä matkalla! Ikkunan takana vilistävät vuoret, kuivat metsät ja pusikot, puuhiilten ja hedelmien myyjät, toinen toistaan paksummat baobab-puut, kuivuneet joenuomat ja maaseudun köyhät savimajakylät, missä eletään edelleen ilman sähköä. Liikenne on vasemmanpuoleinen entisen siirtomaaisännän Britannian malliin.

Teemme detourin Chirundun raja-asemalle, koska joku matkustajista on menossa sinne. Oleme vain muutaman metrin päässä Zimbabwesta. Odottelemme uusia matkustajia bussin kyytiin ensin huoltoasemalla, sitten tien poskessa. Muut matkustajat alkavat hermostua viivästykseen, ja lopulta lähdemme kohti varsinaista määränpäätämme, jonne matkan piti alun perin kestää kolme tuntia, mutta siihen kului lähes viisi.

Lake Kariba – maailman suurin tekojärvi

Siavongaa lähestyttäessä alkaa vuorten välissä horisontissa siintää valtava sininen järvi. Lake Kariba näyttää jotenkin epätodelliselta – siltä, ettei se kuulu tähän kuivaan, vuoristoiseen ja metsäiseen maisemaan. Eikä se kuulukaan. Kariba on nimittäin ihmisen aikaansaannos, Sambesi-jokeen padottu maailman suurin tekojärvi. Sillä on mittaa yli 220 kilometriä ja leveyttä 40 kilometriä, ja se on neljä kertaa suurempi kuin Kiinan Kolmen rotkon padon tekojärvi. Melkein puolet koko Sambian sähköstä tulee Kariban vesivoimalasta.

Kariban pato ja vesivoimala päätettiin rakentaa Brittien toimesta 50- ja 60-lukujen taitteessa, jolloin myös padotut vesimassat muodostivat Kariba-järven Sambian (silloisen Pohjois-Rhodesian) ja Zimbabwen (Etelä-Rhodesian) rajalle. Kariba on paitsi maailman suurin tekojärvi myös maailman suurin vesireservi, johon mahtuu 180 biljoonan tonnin edestä vettä. Vesimassat vaikuttavat maankuoreen ja ovat saaneet alueella aikaan useita maanjäristyksiä. Suurin vaikutus padon rakentamisella oli kuitenkin niihin 50 000 ihmiseen, jotka piti siirtää ikiaikaisilta heimomailtaan järven tieltä. Batonga-alkuperäisheimon edustajat eivät olleet muutosta innoissaan ja pelkäsivät joen jumalan Nyaminyamin suuttuvan, kun jokeen rakennettaisiin ”valkoisen miehen pato” ja heidän täytyisi muuttaa pois sen ääreltä. Pelko sai aivan uutta puhtia kun joki todellakin tulvi ennennäkemättömällä tavalla, kun padon rakentaminen oli vielä kesken. Siirretyille ihmisille uusiin kyliin rakennetuista kouluista, kaivoista ja klinikoista huolimatta kompensaatio oli marginaalinen, sillä batonga-heimo menetti jokilaakson viljavat maat ja osan kulttuuristaan ikiajoiksi. Padon rakennuspuuhissa myös 86 rakennusmiestä menetti henkensä.

Järvellä päästiin leikkimään myös Nooan arkkia, kun vedellä täyttyvän järven saarille loukkuun jääneitä villieläimiä alettiin pelastaa. 7000 eläintä, mukaan luettuna 44 sarvikuonoa pelastettiin, mutta valtavan moni eläin hukkui tai pelkäsi pelastajiaan liikaa kuollen lopulta nälkään kaljuksi kalutun puun latvassa. Sambian turismisivun mukaan suurin osa eläimistä pelastettiin Zimbabwen puolelle ja ihmiset Sambian puolelle, mikä heijasteli Etelä-Rhodesian (Zimbabwen) parempaa valta-asemaa siirtomaa-aikoina. Kariba-järveen on kuitenkin sittemmin pesiytynyt myös uutta elämää kaloista krokotiileihin ja virtahepoihin sekä sen rannoilla vieraileviin norsulaumoihin. Järven pohjalle jääneet entisen metsän poltetut puunrungot ja ravinnepitoinen tuhka ovat tarjonneet mahdollisuuksia järven eläimille.

kariba14 kariba29
kariba30 kariba11
kariba12

Hikisen ja töyssyisen bussikyydin jälkeen otamme muina turisteina taksin majapaikkaamme, Manchinchi Bay Lodgeen. Kuski on hyväntuulinen nuori poika afrikkakuosisessa nappipaidassaan, mutta ajaa ensin väärään hotelliin. Pääsemme perille ja huomaamme, että majapaikkamme on aika hulppea. Kahden hengen huone irtosi sesongin ulkopuolella muistaakseni noin 50 eurolla, tällä hetkellä hinnat näyttävät yli tuplaantuneen. Joka tapauksessa vehreän viihtyisä järvenrantaresortti on kuin keidas kuivan afrikkalaisen metsämaaston keskellä. Aikamoinen kontrasti ottaen huomioon tavan, jolla tänne matkustimme, mutta todellakin kelpaa. Kunnollinen parisänky, puhtaat valkoiset lakat ja uima-allas ovat itsessään jo tarpeeksi luksusta yhden yön mittaiselle minilomallemme. Hintaan sisältyvä iso aamiainen tai järvinäkymät parvekkeeltakaan eivät haittaa, vaikka emme partsilla ehtineet juuri oleilemaankaan. Huoneessa on tosin aika huvittavat dinosaurusverhot ja yöpöydällä mikäpä muukaan kuin The Holy Bible, mutta telkkari sentään toimii.

kariba13
kariba16 kariba18
kariba17-horz kariba20
kariba19 kariba21
kariba23

kariba25 kariba26

Vaihdamme kevyempää vaatetta päälle ja suuntaamme hotellin ravintolassa syödyn lounaan jälkeen nauttimaan järveltä puhaltavasta ihanan vilvoittavasta tuulenvireestä ja auringosta. Tähystämme vastarannan vuoria – siellä on Zimbabwe. Zimbwabwen puolella on jos jonkinlaista kansallispuistoa ja safarialuetta, joilla yritetään hyötyä järvestä ja sitä ympäröivästä luonnosta myös turismin keinoin, mutta Sambian puolella ei ole minkäänlaisia suojelualueita. On vain joitakin kyläpahasia, kuten Siavonga. Mutta on täälläkin järven ranta, josta jotenkin vain huomaa ettei tämä ole luonnollinen järvi. Vesi on parin huonon sadekauden jälkeen matalalla. Tämän takia kärsimme Lusakassa päivittäisistä sähkökatkoista, jotka kestivät usein varhaisesta aamusta pitkälle iltapäivään. Rannan kivikot ovat paljastuneet ja niiden välissä on myös karkeaa hiekkaa, jota täplittävät virtahevon jäljet. Täällä täytyy olla tarkkana, ettei reviiriään puolustava hippo käy kimppuun. Teemme kierroksen myös hotellin puutarhassa, missä kasvaa palmuja ja riikinkukot käyskentelevät nurmikoilla.

kariba27 kariba31-horz
kariba32 kariba35
kariba33 kariba34
kariba36

Hotellin järvinäkymillä varustettu uima-allaskin täytyy toki testata, minkä jälkeen lekottelemme altaan reunan oleskelualueella Mosi-olutta (minä) ja mehua (Zé) siemaillen ja rakennusten taakse painuvan auringon säteistä nautiskellen. Pikkulettini kastuvat uidessa siitä huolimatta, että tein parhaani sitoakseni painavat letit nutturalle, mutta mitäs pienistä. Nousemme vasta kun aurinko ei enää paista altaalle.

Auringonlasku Kariba-järvellä ansaitsee oman postauksensa, joten siitä (ja eräästä aggressiivisesta virtahevosta) lisää seuraavaksi. Pysyhän kuulolla!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: The last trip we did in Zambia was headed to Lake Kariba, where we traveled only for one night.This time we went there by a minibus, whereas we went elsewhere with a normal large bus. The minibus to Siavonga left from City Market bus terminal in Lusaka. The ride was an experience in itself – hot and cramped, and since the roads were under construction and we had to take a dusty and bumpy dirt road part of the way. A lady was singing on the back seat, the driver was eating a guava fruit loudly, the conductor was smelling like old booze, sacks of corn were pushed more tightly against my seat and we had to break strongly because there were cows on the road. All the  senses were being tickled!

After five hours and a detour on the border station we were arriving in Siavonga and saw the huge, blue lake in the horizon. It seemed like it didn’t belong to this landscape of mountains, dry forests, clay hut villages and dried up rivers. And it doesn’t, because Lake Kariba is the largest man made lake in the world, four times bigger than the Three Gorges Dam in China. It was built in the late 50’s and early 60’s with huge impacts, as 50 000 people of the indigenous Batonga tribe were displaced and thousands if not millions animals drowned despite a total of 7000 being rescued from the islands that were formed. But it is providing almost half of Zambia’s electricity, which is at the moment struggling with insufficient rains. 

On the contrary to the sweaty minibus ride down to the lake, we had booked a nice hotel room and drove there by taxi. It was quite luxurious place with a proper double bed with white sheets, balcony with lake views and a swimming pool, where I took a dip. It felt lovely after dusty Lusaka to be by a lake and feel the cooling breeze. The rocky shore reminded me that the lake is not natural, but there were hippo footprints in the sand. More about hippos and the lake sunset in the next post, so stay tuned!

Pantanal: pihapiirin villit eläinystävät

Pantanalissa ei tarvinnut edes poistua Pousada Xaraésin pihasta minnekään, ja silti oli koko ajan kaikenlaisia eksoottisia tropiikin eläimiä näköpiirissä. Majatalo sijaitsi niin luonnon keskellä, että eläimet käyttivät ihan itse pihaa elinympäristönsä jatkeena. Niiden touhuja oli ihanaa seurata omasta varjoon ripustetusta riippumatosta, keskipäivän kuumuudessa lekotellen ja kylmää cokista tai olutta siemaillen. Tuntui vähän siltä kuin makoilisi kotisohvalla, mutta Avara Luonto pyörisi telkkarin sijaan ihan oikeasti ympärillä. Safarilla tulee vähän sama fiilis, mutta tämä oli kaikessa lokoisuudessaan ihan eri mukavuustasoa kuin tärisevän jeepin takapenkki.

Majatalomme oli toimiva paikallinen maatila, ja sen ympärillä oli kotieläinten kuten hevosten, muulien, sikojen ja nautojen takia jonkinlaiset aidat, mutta pienemmät villit eläimet pääsivät menemään ja tulemaan etenkin tonttia rajaavan joen yli ihan kuten tahtoivat. Ne siis elivät aivan vapaina omassa elinympäristössään, mutta olivat kotiutuneet karjatilan ruohikkoiselle pihalle varmaankin helpon asuinpaikan ja loputtoman tarjolla olevan ruohon vuoksi. Ehkäpä ihmisten läheisyys pitää myös pedot loitommalla.

pantanalanimals23

Vyötiäiset pesäkuoppaa kaivamassa.

pantanalanimals3
pantanalanimals1

pantanalanimals4

Paimentyrannit ratsastavat muulilla.

pantanalanimals2 pantanalanimals5

pantanalanimals6

Pikkukondori taivaalla liitelemässä.

pantanalanimals7

Lauma kapybaroja eli vesisikoja toimittamassa ruohonleikkurin virkaa.

Omat lempparini kaikista pihapiirin asukeista olivat touhottavat vyötiäiset ja ruohoa rouskuttavat kapybarat eli vesisiat. Vesisika on maailman suurin jyrsijä. Nämä hieman jättiläismäistä marsua muistuttavat veijarit voivat parhaimmillaan kasvaa ison koiran kokoisiksi ja painaa 66 kiloa. Jotkut pitävät kapybaroja lemmikkeinä ja toiset kasvattavat lihan ja turkin takia, mutta rapsuteltavasta ulkonäöstään huolimatta ne ovat villejä eläimiä ja lähtivät nopeasti kauemmaksi, jos niitä yritti lähestyä.

Yksi ja sama vesisikaperhe toimi majatalon ruohonleikkurina päivästä toiseen, puputtaen ruohoa joen rannassa. Niilläkin taisi olla siinä oma reviiri, jolle ei muita vesisikoja päästetä. Nimensä mukaisesti vesisiat ovat hyviä uimareita ja niiden ruuminrakennekin on kuin suunniteltu hommaan, sillä silmät ja sieraimet sijaitsevat lähellä päälakea ja niillä on jopa pienet räpylät. Jos kapybarojen olo kävi liian kuumaksi, nämä tyypit hyppivät ketarat ojossa vinkaisten jokeen, ja se jos mikä oli hullunkurisen näköistä! Joessa päivystävät kaimaanit odottivat kuitenkin jatkuvasti tilaisuuttaan, joten vesisikojen piti olla valppaana vedessä.

pantanalanimals8

pantanalanimals10

Amazonianiibis huutelee puussaan.

pantanalanimals11

Lehdenleikkaajamuurahaiset ovat iskeneet pinkkiin puskaan.

pantanalanimals9
pantanalanimals12

pantanalanimals16

Tästä uimakaveri altaaseen, anyone?

pantanalanimals13

pantanalanimals14

Kaklattaja eli chacalaca.

Pihapiirissä näki myös kaikenlaisia lintuja näyttävän värisistä naamioväijyistä gondoreihin, iibiksiin ja karakaroihin. Kaklattajat taas pitivät järkyttävää meteliä, joka alkoi auringon noustua huoneemme ikkunan takana pihapuussa. Siihen varmasti viimeistään heräsi aamu-unisinkin, mutta ääni ei todellakaan ole mitenkään miellyttävä. Kuunnelkaa vaikka. Myös joella liikuttaessa kaklattajat pitivät välillä korvia huumaavaa mekkalaa jokivarren puissa.

pantanalanimals17

pantanalanimals18

Vyötiäisralli vauhdissa.

pantanalanimals15

Eteläntöyhtökarakara näyttää hauskasti kotkan ja kanan sekoitukselta.

pantanalanimals20
pantanalanimals21

pantanalanimals19

Naamioväijyn pesä oli sopivasti riippumaton yläpuolella, ja linnun erittäin kovaäänistä laulua sai kuunnella ihan tarpeekseen.

pantanalanimals24

Vyötiäinen taas on hassunnäköinen eläin, joka muistuttaisi hieman isoa siiltä tai myyrää, ellei sillä olisi suojanaan jykevää panssaria piikkien sijaan ja liskomaista häntää. Nämä pihapiirin vyötiäiset olivat lajiltaan kuusivyövyötiäisiä, mutta Pantanalissa elää myös jättiläisvyötiäisiä. Aluksi vyötiäiset keskittyivät lähinnä kaivelemaan kuoppia yksikseen myyrämäisten eturaajojensa avulla, mutta yhtenä päivänä ne ilmeisesti vain päättivät villiintyä keväästä alkaen jahdata toisiaan villisti. Olisiko kyseessä ollut kahden koiraan yritys paritella naarasvyötiäisen kanssa, mutta kolmen kimppa niitä vilisti pitkin pihaa ristiin rastiin. Lopulta toinen jahtaajista sai takaa-ajolleen onnekkaan lopun ja toinen sai tyytyä kaivamaan sinkkupesäänsä syvemmäksi. Tämän näytöksen katselu oli todellakin parasta hupia, etenkin kun vyötiäisiä ennen pihalla oli juoksennellut iloisesti pari porsasta.

pantanalanimals22
pantanalanimals25

Tämä oli kyllä eläimellisin majatalokokemus, johon olen tähän mennessä törmännyt. Ihan mahtava paikka, eikä varmasti käynyt aika pitkäksi edes keskipäivän hitaina tunteina. Seuraavaksi lähdetään katsomaan, minkälaista luontoa ja sen asukeita pihapiirin ulkopuolelta Pantanalista löytyikään.

Missä sinä olet päässyt ihmettelemään villieläinten touhuja paraatipaikalta?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: In Pantanal I didn’t even have to move anywhere from the yard of our lodge Pousada Xaraés in order to see wild animals of the tropics. Exactly the opposite – we were so much surrounded by nature, that the wild animals used the yard as their normal living environment. It was fascinating to view their hustle and bustle while taking it easy in a hammock with a cold coke or a beer in hand. Just like watching a nature documentary on your home couch, except that here all the life was not on the screen but actually surrounding me. My favorites were the capybaras, the largest rodents of the world who look a bit like guinea pigs but can be the size of a large dog, and the armadillos who were digging holes on the yard. One day they suddenly decided that spring had arrived and went totally crazy, chasing each other around the lawn. In the end one of them got lucky and the other continued to dig its single nest in the soil. I also spotted a lot of birds such as great kiskadees, caracaras and the terribly noisy chakalakas who woke my up every morning.

Pantanal: maatilamatkalla Etelä-Amerikan parhaassa safari-kohteessa

Brasilian tarinoissa on aika edetä Pantanalin-reissuun, jonka tein viime vuoden syyskuussa Brasilian itsenäisyyspäivän lomilla. Kirjoitin heti matkalta palattuani reissun tiivistävän fiilistelypostauksen, mutta sen jälkeen tunsin tarvetta jättää Pantanalin tarinat kuvineen hautumaan joksikin aikaa. Nyt tuntuisi olevan oikea hetki alkaa purkaa kaikkea tuossa syrjäisen luonnonkauniissa maailmankolkassa näkemääni ja kokemaani. Paljon tässä luontoparatiisissa ehtikin muutamassa päivässä nähdä, ja kenties juuri siksi prosessointikin otti aikansa.

Pantanal – Etelä-Amerikan paras safarikohde

Portugalin kielen sana pantanal tarkoittaa kosteikkoa (wetland), joten nimeen voi törmätä monessakin paikassa, missä sijaitsee jokin ruohottunut lätäkkö. Brasilian länsiosissa Mato Grosson ja Mato Grosso do Sulin osavaltioiden sekä osaksi Bolivian ja Paraguaynkin alueelle levittäytyvä The Pantanal tunnetaan kuitenkin maailman suurimpana kosteikkoalueena, joka kuhisee elämää. Pantanal on yksi maailman rikkaimmista elinympäristöistä, ja ihmisten maatilat elävät täällä rinta rinnan ympäröivän luonnon kanssa. Kosteikkoalueen koko käsittää noin puolet Suomen pinta-alasta, mikä antaa hieman perspektiiviä siitä, miten valtava alue on kyseessä. Sen pinta-ala vaihtelee kuitenkin vuodenaikojen mukaan. Kuivalla kaudella syyskuukausina on paras aika vierailla Pantanalissa, sillä lopun vuotta se toimii tulvatasankona, missä vesi peittää alleen suurimman osan maa-alasta. Ylängöiltä Pantanalin läpi hiljalleen valuva vesi laskee lopulta Paraguay-jokeen.

Pantanalissa on paremmat mahdollisuudet bongata Brasilian kiehtovaa eläimistöä kuin Amazoniassa, koska laajojen soiden, järvien ja laidunten takia Pantanalissa yksinkertaisesti näkee pidemmälle. Eläimet on paljon helpompi huomata avoimessa maisemassa kuin tiheän sademetsän siimeksessä. Etenkin Pantanalin pohjoisosien flora ja fauna ovat pitkälti samoja kuin Amazonin sademetsässäkin, mutta ei eteläisestäkään Pantanalista tarvitse tyhjin käsin (eikä muistikortein) poistua. Pantanalia pidetäänkin Etelä-Amerikan parhaana safarikohteena, mutta se on siitä huolimatta vielä melko vähän tunnettu.

Löytyy Pantanalista silti myös metsiä, joiden kosteassa siimeksessä jaguaarit ja puumat vaanivat saalistaan ja mölyapinat ovat puiden valtiaita korkealla urucuripalmuista koostuvien hämärien viidakoiden yläpuolella. Maatilojen puissa viihtyvät kirkkaanväriset papukaijat, myös siniset hyasinttiarat. Ruskeavetisillä joilla ja taivaan sinistä heijastavilla järvillä näkee kaikkea mahdollista alligaattoreista iguaaneihin ja veteen hyppivistä hullunkurisista vesisioista majesteettisiin lintuihin. Varo kuitenkin ettei piraija pure sormesta! Täällä on mahdollista bongata myös isomuurahaiskarhu, jättiläissaukko, coati tai pelottava anakonda.

Pantanaliin kuuluu monia eri alueita, joiden maisemat ovat hieman eri tyyppisiä. Minä kävin Abobralin seudulla, joka ainakin oli uskomattoman kaunista aluetta eteläisessä Pantanalissa. Uskon silti, että kaunista on aivan joka puolella Pantanalia.

ranchpantanal2 ranchpantanal1
ranchpantanal4 ranchpantanal3
ranchpantanal5 ranchpantanal7
ranchpantanal6 ranchpantanal8
ranchpantanal9 ranchpantanal11
ranchpantanal10

Loputon bussimatka ja seikkailun tuntua ilmassa

Pantanalin reissu alkoi vuorokauden mittaisella matkustamisella Curitibasta, missä hyppäsin reissukaverini kanssa Campo Granden kaupunkiin vievään yöbussiin. Olin muuten linja-autoasemalla todella hyvissä ajoin, koska Curitibassa oli kotikadullani liikenne poikki presidenttiä vastustavan mielenosoituksen takia (niitä olikin harva se päivä, joten ”Fora Temer!” kaikuu päässä varmaan koko loppuelämäni). Melkein vaakatasoon kallistuvan penkin ja kunnon eväiden ansiosta sain jopa jonkin verran nukuttua bussissa, vaikka mutkaisella vuoristotieosuudella matkustajat heiluivatkin villisti puolelta toiselle.

Yötä seurannut aamupäivä bussissa ei taas meinannut kulua millään. Ikkunan takana vilistivät pikkukaupungit ja fazendat eli suuret maatilat jättimäisine peltoineen ja laitumineen. Campo Grandessa meitä oli vastassa majapaikan kautta järjestetty taksikuski. Täältä olisi vielä kuuden tunnin ajomatka Pousada Xaraésiin, majataloomme keskellä ei-mitään. Kävimme ensin kaupassa ostamassa tykötarpeita, kuten pullovettä, juomia ja snäksejä (ja säästimme pitkän pennin majatalon hintoihin nähden). Kuskimme Ceará oli mukava ja hänellä oli hauska punottu olkihattu; auton peilistä roikkui tietysti rukousnauha. Koko matka kuunneltiin brasilialaista poppia, sama levy soi uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä vaihdettiin hetkeksi jopa radioon. Alkoihan se hieman tulla korvista ulos.

Olin toivonut erityisesti näkeväni vähintään vesisian ja tukaanin, ja nämä oli bongattu jo ennen kuin pääsimme edes perille.

Maisema muuttui koko ajan villimmäksi ja vetisemmäksi, kun ajoimme läpi aina vain pienempien paikkakuntien. Ikkunasta bongasimme vesisikoja, ohi lentäviä tukaaneja ja jopa nanduja! Tai ainakin matkakaverini vannoi nähneensä kyseisen jättikokoisen strutsilinnun pellolla. Olin toivonut erityisesti näkeväni vähintäänkin vesisian ja tukaanin, ja nämä oli bongattu jo ennen kuin pääsimme edes perille. Käännyimme valtatieltä pienemmälle hiekkatielle Buraco das Piranhas eli Piraijakuoppa-nimisessä paikassa. Oli sopivasti auringonlaskun aika, ja pääsimme ihailemaan yhtä retkemme hehkuvimmista taivaista ajaessamme syvemmälle ja syvemmälle kosteikkoalueen siimekseen. Jännitti. Ilmassa kihelmöi sellainen vatsanpohjaa kutittava seikkailun tuntu, emmehän tienneet minne oikeastaan olimme edes menossa. Käännyimme hiekkatieltä vieläkin pienemmälle kuoppaiselle kinttupolulle, jossa ei todellakaan olisi enää päässyt eteenpäin ilman nelivetoa. Muta roiskui ja lammen kokoisia vesilätäköitä ylitettiin, pimeys laskeutui ja kaskaat alkoivat sirittää. Pimeässä tuli vastaan valkoisia lehmiä, jotka näyttivät aivan haamuilta auton ajovaloissa. Onneksi Ceará tunsi tien paremmin kuin hyvin.

ranchpantanal23
ranchpantanal12 ranchpantanal14
ranchpantanal15-horz ranchpantanal16
ranchpantanal24

xaraeslodge

Kuva: Pousada Xaraés.

Elämää brasilialaisella maatilalla

Majoituimme Pousada do Xaraés -nimisessä majatalossa, joka oli samalla myös ihkaoikea brasilialainen maatila Abobral-joen rannalla. Pihamaalla tuli vastaan milloin sikoja ja milloin muuleja, mutta kaikkein useimmiten taisin nähdä vyötiäisiä ja kapybaroja eli vesisikoja. Minun täytyi laittaa kaikki pihapiirissä otetut eläinkuvat aivan omaksi postauksekseen, joten perästä kuuluu. Fazendalla oli tietysti myös lehmiä ja hevosia, joiden selässä pääsimme yhtenä päivänä ratsastamaan. Paikkaa pyörittää São Paulosta tänne luonnon keskelle muuttanut nuori perhe, jotka olivat vauvoineen todella sympaattista väkeä. Aikamoinen elämänmuutos, jos minulta kysytään, ja tuntui hyvältä olla tukemassa heidän unelmansa todeksi tulemista. Melkein 50 henkeä majoittava majatalo on ollut toiminnassa yli 25 vuotta, mutta sen omistajat ovat vaihtuneet pari kertaa. Xaraés on alunperin ollut alueella asuneen, nyt jo kadonneen intiaaniheimon nimi.

Pantanalissa on tavallista, että majoituksen hintaan sisältyy kaikki ateriat ja luontoretket. Meillä oli oma kodikas kahden hengen huone (jonka vessanpöntöstä tosin löytyi kerran pieni sammakko) ja hauska sekä todella asiantunteva bolivialaiseen intiaaniheimoon kuuluva opas, joka vei meitä ikimuistoisille retkille pitkin jokia, metsiä ja savannimaisia aukeita. Hän jos joku tiesi, miten liikkua Pantanalin luonnossa ja tyyppi pystyi kuulemma jopa haistamaan mölyapinoiden läsnäolon puiden latvuksissa. Teimme kaksi tai kolme retkeä päivässä, ja jokainen päivä oli erilainen. Keskipäivän kuumimpaan aikaan vietimme siestaa lojuen maatilan lukuisissa riippumatoissa hyvän kirjan ja kylmän juoman kera tai uima-altaalla viilentyen. Eläimetkään eivät ole kovin aktiivisia keskipäivällä, joten retket tehdään varhain aamulla ja myöhään iltapäivällä. Riippumatosta käsin saattoi kuitenkin mainiosti tarkkailla pihapiirissä vilistäviä vyötiäisiä, ruohoa rouskuttavaa vesisikaperhettä ja taivaalla kaartelevia lintuja.

Xaraésin ruokasali oli tunnelmallinen ja ruoka oli hyvää, vaikka kasvisruokailijoiden proteiininlähteet rajoittuivatkin pitkälti papuihin ja kananmuniin. Näiden lisäksi tarjolla oli riisiä ja farofaa eli paahdettua kassavajauhoa, kasviksia, perunoita ja salaattia. Ja tietysti lihaa. Jälkiruoaksi saimme tuoreita hedelmiä ja erilaisia kotitekoisia hilloja. Todella makeita! Aamupalan juustotoastit ja munakokkeli tarjoiltiin kuivakakun ja tuoreen mehun kera, joista oma suosikkini oli passionhedelmämehu. Eräänä päivänä saimme jopa syödä lounaaksi aamulla joesta kalastamamme piraijat. Itse en kylläkään onkinut, mutta sain silti maistiaisen.

ranchpantanal25

Pantanalissa syötiin aamiaiseksi tuoreita meloneja ja ananasta sekä vastapuristettua mehua.

ranchpantanal19
ranchpantanal17ranchpantanal22
ranchpantanal18ranchpantanal21
ranchpantanal20
ranchpantanal26

Pantanalista osa on suojeltu kansallispuiston ja erityisreservien statuksella, ja nämä alueet kuuluvat myös UNESCO:n maailmanperintökohteiden luetteloon. Suurin osa maailman laajimmasta trooppisesta kosteikkoalueesta on kuitenkin yksityisessä omistuksessa koostuen lähinnä suurista karjatiloista. Sellaisella mekin vietimme kolme huikeaa päivää tarkkaillen pihapiirin veikeitä eläimiä ja aistien ympäröivää luontoa milloin mistäkin perspektiivistä. Iltaisin pihamaalla pörräsivät sadat tulikärpäset ja yllä kaareutuva tähtitaivas linnunratoineen kilpaili niiden kanssa yön kirkkaimmasta loisteesta uskomattoman näköisenä.

Seuraavissa postauksissa otan teidät mukaani niille upeille retkille, joita teimme tukikohdastamme Xaraésista käsin. Pysykäähän kuulolla!

Muita Pantanal-aiheisia blogijuttuja löydät Adalmina’s Adventures -blogista. Nämä olivatkin ainoat suomenkieliset postaukset, jotka löysin.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa,Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Pantanal is the largest tropical wetland in the world and is titled as the best safari destination of South America, even better than the Amazon rainforest. Most of the year, Pantanal is a floodplain of the Paraguay river, with most of its land area under water. Therefore the best time to visit is during the dry season in the autumn months. One can spot numerous exciting animals and observe the vegetation of the area. It is best done by staying at a local fazenda, a farmhouse, where a knowledgeable guide will take you to different trips in the surrounding nature. I visited the southern Pantanal last September.

We took a nightbus from Curitiba to Campo Grande, and from there we still had to continue 6 hours by car to reach our remote and beautiful lodge, Pousada do Xaraés. We had a cozy twin room and all delicious meals were included, with fresh fruits for dessert and fresh juices for breakfast. In the mornings and afternoons we did unforgettable excursions with our native American guide and during the midday heat I was reading a book in one of the many hammocks of cooling off by the pool. All the time it was possible to observe capybaras, armadillos and birds, to say the least. In Pantanal it is possible to spot jaguars, giant anteaters, alligators, giant otters, numerous birds including parrots and even anacondas. It is a paradise for a naturelover. In the following posts I will take you to the different trips we did during our three-day stay, so stay tuned!

Croc Valley Camp – majapaikka South Luangwassa

South Luangwan safari majapaikkoineen piti järjestää melko nopealla aikataululla, sillä miehen työharjoitteluun liittyvän Sambian itäisessä provinssissa Katetessa järjestetyn opettajankoulutustilaisuuden aikataulut selvisivät oikeastaan vasta kouluspäivien alkaessa. Itse halusin tietenkin lähteä Zén mukaan katsomaan miltä itäisessä Sambiassa näyttäisi, sillä reissuun saisi nimittäin yhdistettyä kätevästi myös viikonlopun South Luangwan kansallispuistossa! Varasinkin safarimme vain muutaman päivän varoitusajalla, mutta sesongin ulkopuolella tilaa onneksi löytyi ja kuljetuskin järjestyi majapaikkamme kautta helposti.

Majapaikkamme sijaitsi aivan kansallispuiston portin ja Mfuwen kylän välissä. Kansallispuiston sisällä sijainneet safarilodget olisivat olleet hintatasoltaan budjettimme ulkopuolella, joten jäimme toiselle puolen Luangwa-jokea. Meillä kun ei ollut tällä reissulla edes mahdollisuutta harkita omatoimista safaria vuokra-auton ja teltan kanssa. Safareiden hintavertailun jälkeen päädyimme halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon ja varasimme Croc Valley Camp -nimisestä safarileiristä itsellemme kahden päivän ja kahden yön safarin, jonka ensimmäinen vuorokausi olisi täysihoidolla. Huonetyypiksi valitsimme halvimman ”family roomin”, perhehuoneen, joka paikan nettisivujen kuvan mukaan näytti olevan isokokoinen safariteltta. Varatessa sähköposteihini vastattiin kyllä nopeasti, mutta suurin osa esittämistäni kysymyksistä jätettiin huomiotta ja jouduin kyselemään samoja asioita moneen kertaan. Lopulta luovutin, toivoen etten näkisi kyseistä asiakaspalvelija-Herbertiä leirissä ollenkaan – enkä muuten nähnytkään. Päätimme mennä paikanpäälle ja katsoa millainen paikka olisi kyseessä. Ainakin meillä olisi joku katto pään päällä ja safareita tiedossa.

croc3 croc2
croc1 croc4

Afrikkalaisin kankain sisustettu huone oli mukava, mutta olimme hieman ihmeissämme kun meidät laitettiinkin ihan oikeaan taloon teltan sijaan. Nettisivujen kuva oli hieman hämäävä tässä kohden, sillä perhehuone todellakin tarkoitti huonetta, eikä telttaa. Yhden telttailusafarin Kafuessa jo koettuamme olimme kuitenkin ihan tyytyväisiä, sillä huone oli aivan uusi ja todella viihtyisä. Parasta oli sänkyjen ylle kiinnitetty valtava hyttysverkko, jota ei tarvinnut tunkea patjan alle tai tarkistella, onko jossakin kohdassa reikä – saati herätä aamulla huomaten, että on yön aikana potkinut verkon puoli metriä auki ja sängyssä ryömii torakka (terveisiä vaan Lusakaan). Sängyt olivat jännillä muuratuilla kivialustoilla, mutta harmi että ne olivat erilliset. Huone sijaitsi rivitalomaisessa upouudessa rakennuksessa, ja parin huoneen päästä löytyi tilava yhteiskäytössä oleva kylpyhuone lämpimällä suihkulla. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa yhteiskylppäristä, koska se lämmin suihku tuntui Lusakan bucket showereiden jälkeen luksukselta, vaikka olimme jo muutaman päivän sellaisia Katetessa käyttäneetkin.

croc8croc18croc6

croc7

Tämä oli ilmeisesti joku huoltorakennus, mutta hauskan näköinen.

croc25croc22

Croc Valley Campissa täysihoito maksoi sesongin ulkopuolella 100 dollaria vuorokaudelta sisältäen majoituksen 2 hengen huoneessa, kaksi safaria päivässä sekä ateriat: kevyen aamiaisen, brunssin, iltapäiväteen ja illallisen. Ruoka oli länsimaista, ja paikka tarjoili myös hyvää kasvisruokaa. Meille länkkäriruoka oli mukavaa vaihtelua, mutta lyhyemmällä matkalla paikallinen ruoka voisi kiinnostaa safarillakin enemmän. Mietin vain, että mistä kaikki ne ruoka-aineet oikein tänne roudataan, mutta ilmeisesti Chipatan kaupungista parin tunnin ajomatkan päästä.

Jos täysihoidon kaikki osaset olisi ostanut erikseen, olisi 100 dollaria päivältä tullut täyteen jo ilman aterioita, joten tämä oli varsin edullinen vaihtoehto. Päälle joutui tosin maksamaan sisäänpääsyn kansallispuistoon kerran päivässä, eikä aterioihin kuulunut kylmiä juomia, vaan ne piti ostaa itse erikseen. Lähtöpäivän aamunakin voi tehdä vielä viimeisen safariajelun, jos ehtii. Me emme ehtineet aamukolmen Lusakan-bussin takia, joten pääsimme yhteensä kolmelle game drivelle. Tämän takia emme ottaneet toiseksi yöksi täysihoitoa vaan varasimme huoneen ja yhden safarin erikseen säästäen näin muutaman kympin. Pääsimme silti täysihoitoon kuuluvalle illalliselle muiden mukana. Kolmen tunnin taksikyyti Katetesta majapaikkaamme taas kustansi muistaakseni 100 dollaria, eli 50 per henkilö.

croc9
croc23croc20

Saapuessamme paikalle leirintäalueen baari-ravintola oli täynnä metelöiviä brittejä, jotka katselivat telkkarista jalkapallopeliä, ja onneksi poistuivat sen loputtua. Jalkapallofanit olivat tulleet tänne naapurileireistä, joissa ei kenties ollut telkkaria ollenkaan, tai sitten meidän töllöttimemme oli parempi. Itsekin katselimme siitä Portugalin Euro-peliä ja kannustimme pojat voittoon.

Leiriin kuului wifillisen baari-/oleskelurakennuksen, huoneiden ja valmiiksi pystytettyjen luksustelttojen lisäksi leirintäalue, jossa näkyi teltta-autoilijoita ja muita omatoimimatkailijoita. Leiristä löytyy myös bungaloweja vuokrattavaksi, eikä hintaeroa huonemajoitukseen ole paljoakaan. Ateriat tarjoiltiin viihtyisässä ruokailutilassa, joka oli avoin olkikattoinen katos. Oli ihanaa syödä siellä brunssia keskipäivän raukeudessa ja illallista kynttilän valossa sirkkojen sirittäessä ja virtahepojen mylviessä joella. Pihalta löytyi hippoystävällinen uima-allas jossa viilentyä päivän kuumimpina hetkinä ja viihdykettä, kuten jättiläisshakkilauta nappuloineen.

Paras paikka oli kuitenkin pihakeinu, joka oli pystytetty paraatipaikalle Luangwa-joen varteen. Sieltä pystyi omassa rauhassa tarkkailemaan joessa kylpeviä virtahepoja, joista osa oli ihan pieniä poikasia. Krokotiilit makoilivat kuivan kauden paljastamilla hiekkapenkoilla odottaen tilaisuutta iskeä hampaansa saaliiseen. Lintuja näimme myös, kuten kirjokalastajan ja hohtavan vihreäkylkisen hadadaiibiksen. Leirissä otettuja kuvia katselemalla vaikuttaisi siltä, ettei ole mitenkään tavatonta nähdä eläimiä kuten kirahveja ja elefantteja lodgen pihassakaan. Yön aikana ovemme eteen olikin mystyisesti ilmaantunut läjä norsun jätöksiä. Seuraavana yönä bussimatkan eväitä huoneessa piilotellessamme en nukkunut kovin hyvin pelätessäni norsulauman tulevan seinästä läpi ruoan haistettuaan – sekin on nimittäin ihan normaalia. Pihapuissa hyppi myös apinoita, vihermarakatteja, joista osa oli oppinut taitaviksi ruokavarkaiksi. Täällä ollaan todellakin kylässä eläinten kotona.

croc13
croc19croc21
croc10 croc5
croc24
croc11 croc12
croc16 croc15-horz
croc17

Saavuimme leiriin lounasajan jälkeen, joten tilasimme ravintolasta annokset. Hinnat olivat melko eurooppalaiset, mutta ehkä sen ymmärtää, kun ruoka-aineet joudutaan tuomaan kaukaa. Itse söin jotain hyvin brittiläistä, nimittäin kasvispihvin, jonka päälle oli kasattu läjä perunamuusia ja paistettua sipulia. Ah ja nam! Kaiken sen maissipuuron ja riisin jälkeen perunamuusi maistui ihan taivaalliselle. Ruokahetken kruunasivat tietysti Mosi-olut ja maisemat ohi virtaavalle joelle, mutta yksi pieni häiriötekijäkin löytyi. Nälkäinen vihermarakatti nimittäin tarkkaili syömistämme silmä kovana, ja röyhkeästi tulikin kahmaisemaan lautaseltani kourallisen perunamuusia. Roisto juoksi heti kauemmas mussuttamaan sitä, mutta vartioimme loppuja ruokia niin tiukasti, että se joutui lähtemään muihin pöytiin. Sämpylän puolikas suussaan se kiipesikin tyytyväisenä puun oksalle ahmimaan saalistaan. Kaikkeen nuokin fiksut otukset sopeutuvat, jos on tilaisuus.

Maisemat eivät olleet pöllömpiä myöskään ajaessamme Katetesta kansallispuiston kupeeseen. Tie Chipatasta Mfuween on ennen ollut kuoppainen hiekkatie, mutta se on ihan vastikään päällystetty, joten nykyään matka taittuu huomattavasti nopeammin ja mukavammin. Kukkulat kumpuilivat auton ikkunan takana, ja välillä maisemat aukesivat laajoille tasangoille, joiden takana kohosi lisää kukkuloita. Ohitimme myös paljon pieniä kyliä olkikattoisine savitiilitaloineen. Sambian maaseudulla ei ole vielä tietoakaan sellaisista mukavuuksista kuin sähkö, internet tai juokseva vesi. Jollain kylässä on ehkä pieni aurinkopaneeli, jolla saa ladattua kännykän, mutta siihen se sitten jääkin. Täällä eletään pitkälti maanviljelystä ja karjasta. Siksi olikin vielä tavallistakin surullisempaa huomata musta savupilari tien vieressä. Jonkun onnettoman olkikattotalo oli ilmiliekeissä, eikä asialle ollut selvästikään juuri mitään enää tehtävissä. Talo palaisi maan tasalle, mutta toivon mukaan muut pihapiirin rakennukset säästyisivät. Minulle tuli vasta jälkikäteen mieleen, että olisi pitänyt hypätä ulos autosta ja mennä antamaan sille talon kauhistuneen näköiselle emännälle omista pienistä rahoistamme edes pari kymppiä uusia rakennustarvikkeita varten. Hänellä olisi ollut sille varmasti tärkeämpää käyttöä kuin meillä. Seuraavalla kerralla yritän muistaa.

croc26 croc29

croc27

Sambialainen kyläkoulu.

croc30

Epäonnen päivä.

croc28

Kaiken kaikkiaan vierailumme South Luangwan upeissa maisemissa oli oikein onnistunut. Croc Valley Campin safariajelut olivat laadukkaita, sillä ryhmät eivät olleet liian suuria ja opas oli hyvin asiantunteva. Häneltä saattoi kysyä kansallispuiston luonnosta ja sen asukeista mitä vain, ja sai aina pätevän vastauksen. Omat toiveet otettiin myös niin hyvin huomioon kuin ryhmässä pystyi. Jos kyydissä oli linnuista kiinnostunutta porukkaa, niin lintujakin jäätiin tiirailemaan toviksi jos toiseksikin. Kovin kauaksi porteilta emme ehtineet safarien aikana ajamaan, mutta lenkit olivat kuitenkin joka kerta erilaisia. Eläinten näkeminen on pitkälti tuurista kiinni, eikä asiantuntevinkaan opas voi siihen juuri vaikuttaa. Jos jälkiä ei ole, niin ei niitä voi seuratakaan. Ainoa mikä jäi kaihertamaan oli, ettemme päässeet kävelysafarille – sen järjestämiseen kun oltaisiin tarvittu minimissään 3 henkeä. South Luangwan sanotaan olevan Afrikan ensimmäinen kävelysafareita tarjonnut kansallispuisto ja se on edelleen yksi parhaita paikkoja kokea savannien elämää maan tasolta käsin.

South Luangwa on toki turistisoituneempi kuin esimerkiksi myös Sambiassa sijaitseva Kafuen kansallispuisto, mutta netistä lukemieni juttujen mukaan kuitenkin melko hiljainen kohde verrattuna esimerkiksi Krugeriin. Se on enemmänkin sellainen erilaisen loman viettopaikka, kun taas Kafue on enemmän seikkailuhenkisempiä luontoihmisiä varten. Croc Valley Campistä löytää safarilomailuun mukavat ja turvalliset puitteet hyvillä hinnoilla. Paikallisessa omistuksessa se ei kuitenkaan ole, joten sitä ehkä miettisin kahdesti ennen bookkaamista. Voisin silti kuvitella tulevani tänne takaisinkin oman vuokra-auton ja teltan kera!

Lue muut South Luangwa -aiheiset postaukseni näiden linkkien takaa:

Afrikan savanneilla: South Luangwan kansallispuisto

Aamusafari South Luangwassa

South Luangwa: kohtaaminen leopardin kanssa

Millaisissa majoituksissa sinä olet yöpynyt safareillasi?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: We needed to book our safari in South Luangwa national park in Zambia only a couple of days before our arrival, but luckily there was enough space in Croc Valley Camp, located between the Mfuwe village and the park gates. We had booked a family room that looked like a tent on the webpage, and were a bit surprised to find out that it actually meant a proper room. We were happy with it, as the room was new and cozy with a huge, problem-free mosquito net. There was a shared bathroom, a swimming pool and a giant chess at the camp, and a bar-restaurant with hanging out space and WiFi zone. We chose a full board package (100 dollars per day), that included the room, two safari rides per day and all meals. Other lodging options consisted of a campground for those arriving with rental cars, luxury tents, and bungalows. The best place was the swing by the Luangwa river, from which we could observe the bathing hippos, lazy crocodiles and birds. Elephants are not unheard of in the camp, and we found a pile of fresh elephant dung in front of our door one morning. We tested the restaurant for a lunch on our day of arrival, and there was a hungry vervet monkey stealing part of my mashed potatoes. She also stole a bun from another table. Here one is definitely only a visitor at the home of the animals. All in all, our visit to South Luangwa was really nice. It is a more touristic safari destination than Kafue, but it feels more like a holiday whereas Kafue is better for adventurers, and it’s still not too crowded. I could imagine going back someday with a tent-car.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or follow my Instagram account! You can find me there with the name @johannahulda.

Florianópoliksen Campeche on Pikku Prinssiä ja hiekkadyynejä

Florianópolis, tuttujen kesken Floripa, on rannikkokaupunki eteläisessä Brasiliassa Santa Catarinan osavaltiossa. Osavaltionsa pääkaupunki sijaitsee kauniilla saarella, jota paikalliset kutsuvat usein Ilha da Magiaksi, lumousten saareksi. Voisi kuvitella, että vihreiden vuorten ja hiekkarantojen Floripa olisi saanut lempinimensä kävijän lumoavan luonnonkauneutensa perusteella, mutta nimi tulee sittenkin ihan oikeasta taiasta: saaren asukkien myyteistä ja legendoista.

Nämä tarinat ovat säilyneet hengissä ja siirtyneet sukupolvelta toiselle siitäkin huolimatta, että saarelle, kuten koko Brasiliaan, on muuttanut väkeä vähän joka puolelta maailmaa. Koko saaren kattavat legendat kertovat noidista, jotka kiusasivat kalastajia heidän seilatessaan saaren edustalla, tai tekivät hevosten harjoihin takkuja. Edelleen uskotaan, että noita esittäytyy kätellen vasemmalla kädellä, ja että Florianópolikseen muuttavien pitäisi pyytää noitien lupa muuttoonsa elääkseen rauhassa saarella. Muut uskomukset ovat sidottuja tiettyihin paikkoihin saarella, ja niissä esiintyy niin hirtettyjen uhrien kummituksia, ihmissusia, punaisia valoja joilla on saappaanmuotoinen varjo, luoliin kadonneita munkkeja kuin perheensä menettäneitä neitojakin.

florianopolis1

florianopolis24

Florianópoliksen keskustaa.

florianopolis4 florianopolis2florianopolis3 florianopolis5

Floripaa ei kuitenkaan tunneta ensisijaisesti myyteistään, vaan nimenomaan kauniista hiekkarannoistaan. Niiden perässä minäkin sinne matkustin, pakoon Curitiban sateista viikonloppua. Ei Floripassakaan ilmat varsinaisesti hellineet ensimmäisenä päivänä, mutta ainakaan siellä ei ollut yhtä sateista ja kylmää. Sen sijaan oli harmaata, tuulista ja viileää, eikä syyskuussa, eteläisen pallonpuoliskon keväällä, kylänraitilla saati rannoilla ollut todellakaan ruuhkaa. Seuraavan päivän auringonpaiste kuitenkin osoitti, että Floripastakin löytyy elämää, se on vain säästä riippuvaista. Seikkailu oli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa Curitiban ulkopuolelle suuntautunut reissu, jonka tein Brasiliassa yksin.

Olin lähtenyt Curitibasta bussilla varhain aamulla ja saavuin Floripaan puolen päivän aikoihin. Ensimmäinen etappini oli Campeche, jossa viettäisin yön. Olin kuullut, että saaren eteläpuoli olisi pohjoista kauniimpaa, joten päätin suunnata sinne. Paikallisbussiasema löytyi helposti aivan pitkän matkan linja-autojen terminaalin kupeesta, ja otin ensimmäiseksi bussin kohti Terminal Rio Tavaresia (TIRIO), josta bussit saaren eteläisille rannoille lähtevät. Hieman jännitti, osaisinko perille, ja seurasin matkaa koko ajan gps:n avulla. Hienosti päästiin kuitenkin perille ja TIRIOlla oikea laiturin kohta löytyi helposti opasteiden avulla. Olisin oikeastaan voinut kävelläkin perille, mutta koska bussin vaihdosta terminaaleissa ei koidu lisämaksua, jäin odottelemaan vaihtokyytiäni.

florianopolis6 florianopolis8 florianopolis7 florianopolis9 florianopolis10 florianopolis11

Campechessa menin vahingossa pääkadulla – Avenida do Pequeno Principellä – sijainneen pysäkkini ohi, ja jouduin talsimaan takaisin päin jonkin matkaa. Puhelimen kartta tuli tarpeeseen myös hostellilleni suunnistaessa. Olin valinnut majapaikakseni hyvät arvostelut saaneen, mutta edullisen The House Sport Hostellin joka sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä rannasta. Yö dormissa kustansi noin 15 euroa, sisältäen aamupalan. Kahvi, mehu, juustotoastit, murot ja hedelmät olivat ihan hyvä aamun aloitus, katutaiteella ja surffilaudoilla koristeltu hostelli oli riittävän siisti ja kodinomainen, eikä huoneessa ollut lisäkseni kuin yksi ihminen, saksaa puhunut nuori reppureissaajapoika. Voisin suositella muillekin pikkubudjetilla reissaaville. Skeittiramppikin löytyi pihalta!

Mainitsin jo, että Campechen pääkatu on nimeltään Pikku Prinssin katu. Kylästä löytyy myös Saint-Exupéryn mukaan nimetty kuja, eikä Pikku Prinssi -hahmoilta voi tässä kylässä välttyä muutenkaan. Aivan hellyyttävän ihanaa! Itse olen jonkinmoinen Pikku Prinssi -fani, joten hymy nousi huulilleni joka ikinen kerta, kun noita hahmoja seinillä tai kylteissä näin. Syynä tähän erikoisuuteen on se, että Antoine de Saint-Exupéry vieraili Campechessa 1920-1940-luvuilla ainakin kolme kertaa. Florianópoliksessa kun sijaitsi ranskalaisen postitoimiston Aero Postalen lentotukikohta, jossa pysähdyttiin pitkillä postinkuljetusmatkoilla Buenos Airesin ja Pariisin välillä. Kirjailijan nimi vääntyi paikallisten kalastajien suussa lopulta Zé Perriksi. Campeche onkin ainoa paikka Ranskan ulkopuolella, josta löytyy näin paljon historiallista tietoa yhdestä maailman käännetyimmistä kirjailijoista.

Yritin kysellä hostellilta, löytyisikö Campechesta kasvisravintolaa, ja sain vastaukseksi paikan, joka sinne päästyäni osoittautuikin luomupuodiksi. Ihan kiva, mutta ei sitten kuitenkaan. Kyselin sitten sieltä kaupasta ravintolan perään, ja lähdin kävelemään tien vartta pitkin osoitettuun suuntaan. Vastaan tuli kuitenkin hypermarketti, joten päätin suunnata sinne hakemaan piknikeväät ja mennä rannalle syömään niitä. Nälissään tuli ostettua kaikenlaista, kuten valkosipulivoipatonkeja, passionhedelmämoussea, banaaneja, juustonaksuja, suklaata ja yksi olut.

florianopolis12 florianopolis13 florianopolis14 florianopolis15 florianopolis16

Rannalla oli yksi leijalautailijaporukka ilmeisesti harjoittelemassa leijan lennätystä, eikä montakaan muuta kulkijaa näkynyt. Tämä ranta oli minulle vain! Etsin tuulensuojan hiekkadyynien välistä, ja laitoin piknikiksi. Vastapäätä nökötti Ilha do Campechen saari, jonne olisi päässyt veneretkelle. Jätin sen kuitenkin mahdollista ensi kertaa ja parempia säitä varten.

Syötyäni suurimman osan mittavista eväistäni ja rannalla värjöttelemisestä tarpeeksi saatuani lähdin kävelemään pitkin Campechea. Rantojen lisäksi paikassa ei juuri varsinaista nähtävää ole, mutta oli hauska vain vaellella ympäriinsä taloja katsellen ja brasilialaisen surffikylän tunnelmaa fiilistellen. Löytyipä talorivistöjen ja leikkipuiston takaa pieni kosteikkokin, jonka keskelle kulki varsin uuden näköinen puusilta. Lintubongareita varten, kenties. En yhtään ihmettele, että moni ihastuu saaren letkeään tunnelmaan niin kovin, että haluaa muuttaa tänne pysyvästi.

florianopolis17 florianopolis19 florianopolis18 florianopolis20

Suunnistin takaisin hostellilleni jo ennen auringonlaskua kylmän tuulen ajamana. Lämmin suihku tuli tarpeeseen, mutta sen ja pienen rentoutumisen jälkeen suuntasin takaisin ulos. Oli lauantai-ilta ja hostellin pihabaariin oli tulossa trubaduuri keikalle, joten pitihän se nyt nähdä. Söin samalla parsakaalipizzaa ja join tuttua Sol-olutta riippumatossa keinutellen ja välillä hostellin työntekijätytön kanssa niitä näitä jutellen. Keikka ja meininki muutenkin olivat oikein hyviä ja kaiken kruunasi varpaita lämmittävä nuotio. Ilta vain viileni viilenemistään, mutta surffikylässä kun oltiin, olin laittanut flipflopit jalkaan ainoastaan huomatakseni, että kaikilla muilla oli jalassa nahkasaappaat tai vähintäänkin tennarit. Hullut suomalaiset ja sitä rataa. Menin kuitenkin melko aikaisin nukkumaan, sillä seuraavaksi päiväksi oltiin luvattu parempaa säätä. Jatkaisin aamulla matkaani vieläkin etelämmäs tällä lumotulla saarella.

florianopolis23 florianopolis21 florianopolis26-horz
florianopolis22

Muut Brasilia-aiheiset postaukseni löydät Brazil-kategorian alta. Mikäli turvallisuus Brasiliassa huolettaa, niin lue ensimmäiseksi tämä postaus, jossa olen avannut faktoja ja omaa näkökantaani asiaan.

Ihanaa alkanutta helmikuuta kaikille!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Florianópolis is the capital of the Santa Catarina state in Southern Brazil, and it is located on a beautiful island that the locals call Ilha da Magia, the Island of Magic. One could think that the name is because of this natural beauty of beaches and mountains, but the folklore is also filled with real magic: witches, werewolfs, ghosts and whatnot. I travelled to Floripa alone to escape the rainy and cold weather of Curitiba, and headed to the mellow surfing town of Campeche on the Southern part of the island. You can get to these southern parts by taking a local bus to Terminal Rio Tavares (TIRIO) and changing the buses there. In Campeche one cannot avoid bumping into The Little Prince related things everywhere. Even the main avenue is called Avenida do Pequeno Principe, which is super cute! That’s because the author of this book, Antoine de Saint-Exupéry, visited the village several times between 1920’s and 1940’s as the French Aero Postale had an airbase there, on the postal route between Buenos Aires and Paris.

The weather in Florianópolis was not the best either, but at least it wasn’t raining. I had a picnic on the windy beach between the dunes watching over the Campeche Island and walked around the sleepy streets, looking around and feeling the vibrations of the surfing town. In the evening I watched a gig at my hostel, accompanied by broccoli pizza, Sol beer, bonfire and hammocks. The hostel was pretty decent for the cheap price (dorm bed 15 e per night, including breakfast), and especially the evening was enjoyable. I went to sleep quite early though, because the next day had a better weather forecast, and I was going to travel even further south on this magical island.

Elämää lammastilalla Norjassa

Norjalainen lammastila oli kotini viikon ajan joulukuussa 2015. Sieltä jäi niin hyvät muistot, että olen hieman haaveillut Norjaan palaamisesta ja maan kansallispuistojen koluamisesta siinä samalla. Mitään ei ole silti vielä suunniteltu, kunhan haaveilen. Roadtrip auton ja teltan kera tai vaikka pyöräreissu maan läpi voisi olla melko upeaa toteuttaa joskus. Kurkataan kuitenkin, miltä näyttää asuminen ja yksinkertainen eläminen talvella lammastilalla Norjan vuoristoseudulla, Rondanen kansallispuiston kyljessä.

norja7 norja1
norja2-horz

Asuimme vanhassa maalaistalossa, joka oli aikoinaan rakennettu rinteeseen luonnonkivien varaan ja luultavasti jokaisesta kulmastaan vinossa. Sen lankkulattiat narisivat tunnelmallisesti, joka puolella oli taidetta tai kuivuvia lampaanpotkia ja viemärit olivat niin huonot, että kosteusvaurioilta tuskin oli vältytty. Talon vanhan isännän siivousinnottomuus ei sisäilmaa ainakaan auttanut, mutta talo oli kaikesta pölystä ja koirankarvoista huolimatta aivan valtavan kodikas, etenkin kun saimme keittiön aluetta hieman siivoiltua. Pidempää aikaa en siellä silti ehkä uskaltaisi mahdollisen homeongelman takia viettää.

Minun huoneeni oli pieni ja suloinen koppero, jonka hyllylle edelliset vapaaehtoistyöntekijät olivat jättäneet kasan kirjoja. Huoneen alkuperäisen vanhasta ikkunasta veti aika tavalla, mutta sähköpatteri lämmitti ilmaa tehokkaasti. Siis sitten, kun sen parin päivän päästä majaksi asettumisesta olin älynnyt laittaa päälle. Sitä ennen nukuin lukuisten peittojen alla pakkasilmojen kylmettämässä huoneessa. Talon kylpyhuonetta en niinkään halua muistella, ja vessa löytyi ulkohuussista tai vesiwc toisesta talosta. Aika mökkiolosuhteet siis.

lammas3pieni
norja4-horz
norja10norja5
norja6 norja12
norja9 norja33norja11
norja35norja13

Päivät Kvamissa kuluivat lampaita ruokkien, koirien kanssa leikkien, vuoristomaisemia ihaillen ja puisen pirtinpöydän ääressä teetä juoden ja vanhan Anders -isännän tekemiä loistavia kokkailuja syöden. Se oli sellainen paikka auringossa, joka usein paistoi puhtaampiakin päiviä nähneestä ikkunasta sisään.

Jos kauhat ja pannut pysyivät 82-vuotiaalla isännällä kädessä, niin pysyivät myös työkalut. Hän oli itse tehnyt puusta melkein kaikki talonsa kalusteet kirjahyllyistä sohviin, pöytiin, ikkunanpieliin ja keinutuoleihin. Ja aivan törkeän taidokkaita veistoksia ne olivatkin! Myös talon edesmennyt englantilainen emäntä oli jättänyt sinne jälkensä, ja seinillä ja nojatuoleilla oli ihanan värikkäitä, hänen käsin tekemiään tekstiilejä. Sekä tietysti lampaantaljoja. Mittavat kirja- ja levykokoelmat oikein kutsuivat viettämään aikaa sohvannurkkaan, ja niin me monena iltana teimmekin, vanhan isännän valmistamia kotiviinejä siemaillen ja hänen eläväisiä tarinoitaan kuunnellen. Niitä kerrottiin muunmuassa hänen kahdesta entisestä vaimostaan, nuoruuden reissuistaan ja lammastilan amerikkalaisten vaihto-opiskelijoiden värittämästä historiasta. Lemppareitani olivat silti 60-luvun Kaliforniasta kertovat tarinat, sillä vanha Anders oli tainnut nuorena olla aikamoinen hippi – ja oli kyllä edelleen. Melko ronskeja vitsejäkin hän heitti ja jaksoi aina ylistää suomalaisia väkijuomia, mutta oli silti sellainen todella ihana isoisätyyppi.

norja36-horznorja34
norja37

Sellainen koti meillä oli Norjan vuorilla. Hyvin erilainen reissuviikko, mutta muistot ja tarinat jäivät tuosta kodikkaasta paikasta elämään. En ole mikään maailman puheliain ihminen, mutta yksi matkailun parhaista puolista ovat silti paikallisten ihmisten kertomat tarinat. Niiden kautta pääsee sisälle kulttuuriinkin paljon helpommin ja kuulee kaikenlaista jännittävää, mihin ei muuten ikinä törmäisi. Minulla on vieläkin näiden lampaiden merinovillasta kehrättyä lankaa, josta aion kutoa jotain lämpöistä ja ihanaa, joka muistuttaa minua aina Norjasta. Kiitos Leine Merino -lammastila!

Muut postaukseni Norjasta löydät näiden linkkien takaa:

Sinisiä hetkiä Rondane-vuorilla

Viikkoni norjalaisena lammasfarmarina

On the road in Sweden & Norway


In English: This is how our home for a week looked like, when we were volunteering at a sheep farm in the mountains of Norway.  It was an oblique and not the cleanest house with wooden floors and art and drying lamb shanks everywhere, but still so cozy. My room was tiny and the old window was letting the cold air in, but a heater fixed this problem after the first days when I finally understood to turn it on. The old man Anders living in the house had made almost all the furniture by himself from wood – bookshelves, rocking chairs, even window frames. There were also lovely colorful textiles everywhere, and of course warm sheepskins. We were often sitting in the corner of the living room or by the dining table, sipping homemade wine and listening to the grandfather-like person’s lively stories from hippie times in the 60’s California, the farm’s history with American exchange students, or the two ladies that had formerly lived in the house. Even if I’m not the most talkative person myself, stories told by local people are one of the best things in traveling, as you can get to dive into the culture via them, and know things you wouldn’t otherwise had bumped into at all. We had a lovely home for a week, thank you Leine Merino sheep farm!