Ilha Grande: Vila do Abraão

Vila do Abraão eli varsin raamatullisesti nimetty Abrahamin kylä on Ilha Granden piskuinen pääkylä, minne lautat mantereelta saapuvat ja mistä löytyy suurin osa brasilialaisen saaren majoituksesta ja muista palveluista. Me emme yöpyneet kylässä, mutta kävimme siellä muutamaan otteeseen pyörimässä. Saarella ei ole autoja, joten tavaroiden liikuttelu tapahtuu paitsi veneillä, myös työnnettävillä kärryillä, joita näkeekin parkkeerattuna kylän liikkeiden eteen.

Abraão ei ole suuren suuri, ja kylän takaa kohoavatkin sademetsän peittämät vuorenrinteet muistuttaen, että saari on suureksi osaksi luonnontilainen. Jopa täällä sivistyksen helmassa voi bongata värikkäitä lintuja ja kuulla mölyapinoiden kiirivät huudot. Korkeimmalle kohoava huippu näyttää aivan kiveen veistetyltä papukaijan päältä, ja siksi sen nimi onkin Pico do Papagaio eli Parrot Peak.

abraao15 abraao4
abraao2
abraao20abraao19
abraao5abraao8abraao12abraao6
abraao25
abraao30 abraao31

Rantabaarit, siellä täällä lojuvat surffilaudat ja huojuvat palmupuut luovat Abraãoon letkeää tunnelmaa. Täällä voi nauttia brasilialaisittain valmistetusta illallisesta kuten moquecasta varpaat hiekassa, aaltojen ääntä kuunnellen ja caipirinha-drinkkiä siemaillen. Päivisin turkoosina välkehtivän meren ja kylän välissä on toki myös koko kylän mitalta jatkuva hiekkaranta, jossa voi paistatella päivää ja vaikka pulahtaa mereen jos vedessä kelluvat veneet eivät haittaa. Saaren parhaat biitsit ovat kuitenkin autiorantoja, jotka löytyvät patikkaretken tai venematkan takaa.

abraao10abraao7abraao13-horzabraao11abraao14
abraao16 abraao17-horz
abraao29 abraao18
abraao22abraao21

Abraãon kylästä löytyy ravintoloita, kahviloita, baareja ja majoitusliikkeitä vähän joka sormelle aina paremman luokan majatalosta leirintäalueeseen. Toki myös matkamuistokaupoissa ja erilaisissa retkiä tarjoavissa matkatoimistoissa riittää valinnanvaraa. Värikkäät talot, päällystämättömät tiet, flipflopeissa kulkevat ihmiset ja joka puolelle ulottuva vehreys saavat rennon saarifiiliksen kohoamaan kohti kaakkoa. Ja entäs ihanan kylmän açaí-annoksen lusikoiminen rannan tuntumassa? Kyllä kiitos!

abraao26abraao24abraao27
abraao28

Abraãon kylän edustalla olevien paratiisimaisten Ilhas do Macedo -nimisten pikkusaarien tähystäminen antaa jotain osviittaa siitä, mitä helmiä tältä saarelta löytyykään, kun lähtee saaren pääkylää pidemmälle. Mekin lähdimme veneretkelle päästäksemme snorklaamaan Ilha Granden kirkkaimpiin laguuneihin, mutta siitä lisää myöhemmin. Kuvien säätilasta muuten huomaa, että tässä on kuvia parilta eri päivältä. Viimeisinä päivinä saarella paistoi jo aurinko täydeltä terältä! Kannatti siis viettää täällä kokonaiset viisi päivää honeymoonistamme.

Mukavaa viikonloppua kaikille! Psst, Seikkailijattarien Instastoryyn on tulossa meikäläisen päivityksiä viikonlopun aikana, joten laittakaahan seurantaan!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Vila do Abraão (Abraham’s Village) is the main village of Ilha Grande. The majority of the island’s pousadas is located there, and the village also has many other services from restaurants, cafés and bars to shops and tourist offices organizing tours on the island. Yet the lush hills are rising right behind the small village, with the rocky Parrot Peak on the highest point. In Vila do Abraão one can enjoy the relaxed island vibes in a car-free environment, among colorful houses, surfboards and people in flipflops. The village has a long beach with beach bars and restaurants where one can have a dinner of moqueca and caipirinha with toes in the sand, listening to the sound of waves, or sunbathe in the daytime, if the many boats in the water do not bother. The small Macedo islands off the village give a hint about all the wonders that this island has to offer. We embarked on a boat tour to snorkel in the clearest waters of the island, but that’s another story.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Me muutetaan Portugaliin!

Portugaliin muutto on ollut unelmissa siitä lähtien, kun lähdin ensimmäistä kertaa vierailemaan mieheni kotimaassa kolmisen vuotta sitten. Tai paremminkin pitäisi sanoa, että olemme tienneet muuttavamme sinne ennemmin tai myöhemmin. Olemme puhuneet siitä ystäville ja sukulaisille varovaisesti mutta varmaan niin usein, että puolet ovat luultavasti jo alkaneet pyöritellä silmiään ajatellen, että puhua aina voi, mutta käytännön toteutus on asia erikseen. Olemme tehneet monenlaisia eri suunnitelmia ja jättäneet ne joko hautumaan tai kuopanneet yksi kerrallaan palasten loksahdellessa kohdalleen. Toteutumassa oleva suunnitelma onkin ehkä se kaikkein itsestäänselvin: me muutamme Zén kotitilalle Sesimbraan. Lähtö on ennen elokuun puoliväliä.

pt39 pt1
pt14pt2
pt11

Suurimmalta haasteelta ja huolenaiheelta lähtöpäätöksen tekemisessä on tuntunut toimeentulo, eli töiden saaminen. Zé kuitenkin löytänee ainakin jonkinlaisia töitä suht helposti muuttoon mennessä, joten alkuun pääseminen on melko varmaa. Itse olen löytänyt mahdollisuuden tehdä töitä eräälle järjestölle kotoa käsin, mikä olisi aivan unelmavaihtoehto. Pidetään peukkuja, että kaikki sujuu hyvin sen(kin) suhteen. Suunnitelma B:nä uskon että ainakin Lissabonista löytyy jotain (call center, täältä tullaan?), vaikka työmatkat sinne verottaisivatkin noin 3 tuntia jokaisesta päivästä.

Minusta kuitenkin tuntuu, että tässä vaiheessa on sopiva sauma lähteä. Maisterintutkintomme ovat pian graduja vaille valmiina, emmekä ole hankkineet mitään sen kummempia töitä Suomesta. Tiedän jo etukäteen, että suomalainen hyvä palkka ja työyhteisöön tutustuminen tekisivät lähdöstä vaikeampaa. Mitä järkeä olisi alkaa rakentaa tänne työuraa, kun kuitenkin olemme lähdössä ennemmin tai myöhemmin? Työkokemushan ei koskaan ole pahitteeksi, mutta mieluummin käytämme senkin ajan elämän rakentamiseen Portugalissa. Lisäksi siellä tuntuu olevan niin paljon enemmän mahdollisuuksia kaikkeen muuhun, mitä niiden töiden ohella haluamme elämässämme tehdä, kuten puutarhahommiin ja muuhun omavaraisempaan elämään, kiipeilyyn, patikointiin, polkujuoksuun, vesiaktiviteetteihin, rantahengailuun… You name it. Eiköhän kaikki järjesty.

pt10
pt15 pt16
pt13 pt17
pt19-horz pt18

Joka tapauksessa meillä on katto pään päällä, oma huone ja ruokaa jääkaapissa niin kauan, kunnes löydämme jotain millä elää, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Ja onneksi Portugalissa on ihan normaalia asua vanhempiensa luona vielä kolmekymppisenäkin, heh. Perhekulttuuri on siellä niin erilaista kuin yksilökeskeisessä Suomessa, ja minusta on tavallaan hyvä asia, ettei heti 18-vuotiaana tarvitsekaan pärjätä omillaan, vaan perheiden sisällä autetaan toinen toistaan vaikka vähän hermo siinä kiristyisikin. Ja pakkokin se on, kun sosiaaliturvan taso on melko mitätön eikä Kela ole maksamassa nuorten vuokria, saati sitten että kaikille löytyisi aina heti töitä – ja tämä toimii myös toiseen suuntaan, lapset pitävät huolta vanhoista vanhemmistaan ja niin meidänkin jossain vaiheessa varmaan täytyy tehdä. Onhan siellä toki ongelmansakin, eikä vähiten eriarvoisuus, jos perheellä ei olekaan varaa auttaa ja maksaa koulutusta ynnä muuta. Mutta palattaisiinko tämän sivupolun jälkeen itse aiheeseen.

Toivon mukaan meidän ei siis kuitenkaan tarvitse viettää kovin pitkää aikaa Zén perheen nurkissa, vaan voimme siirtyä samalla sukutilalla noin 100 metrin päähän omaan residenssiimme, kun pystymme maksamaan omat laskumme. Miehen isovanhempien entisessä isossa, vanhassa kivitalossa sähköpattereista koituva sähkölasku syö talvisin melko suuren loven kukkaroon, mutta tuli takassa pitää sähkölaskut maltillisina. Koska minähän en siinä jääkaapissa ilman lämmitystä asu! Silti, talon laskuihin menee luultavasti vähemmän rahaa kuin mitä jonkin pienen asunnon vuokraan ja muihin kuluihin menisi. Talo on tällä hetkellä vuokrauskäytössä turisteille, ja ajattelimme että voisimme pitää ainakin yhden makuuhuoneen AirBnB:ssä vuokralla vastakin.

pt3 pt4-horz
pt5 pt6
pt7 pt9

Olen aina tuntenut itseni vähän juurettomaksi muutettuani koko elämäni paikasta toiseen muutaman vuoden välein, ja viime vuosina olen alkanut kaivata paikkaa, jossa voisi asua pidempäänkin kuin puoli vuotta-vuoden kerrallaan. Sellaista kotia, jonne kasvattaa juuret. Henkinen kodittomuus on varmaan tehnyt minusta tällaisen maailmalle janoavan seikkailijasielun, ja se onkin varmasti avuksi myös ulkomaille pysyvästi muutettaessa – ei tee pahemmin tuskaa repäistä itseään irti tutuista ympyröistä, kun sitä on tottunut tekemään koko elämänsä ajan. ”Koti on siellä missä sydän on” on luultavasti yksi kuluneimmista kliseistä mitä maa päällään kantaa, mutta tässä tapauksessa se on ihan totta. Oma sydän ei ole enää vuosiin tuntenut olevansa kotonaan Suomessa, vaikka kotimaasta monta rakastettavaa asiaa löytyykin (eikä näitä ole suinkaan vähiten läheiset ihmiset tai Suomen metsäluonto).

pt20 pt23
pt21 pt24
pt25 pt22
pt26 pt28

pt34

Ikivanhat korkkitammet ovat suuri rakkauteni aihe, ja kohta pääsen näkemään niitä joka päivä ja jopa omasta ikkunastani.

pt27

Toisaalta myös pidemmillä reissuilla kaukomailla olo on ollut levoton, eivätkä Sambia tai Brasilia tuntuneet paikoilta, jonne haluaisin jäädä ikuisiksi ajoiksi (vaikka nyt voisin kyllä ilomielin lähteä takaisin, mutta vain käymään). Päin vastoin, taisinpa potea välillä koti-ikävää, enkä suinkaan Suomeen vaan Portugaliin. Se tuntuu olevan paikka, missä en pode ”sitten kun -syndroomaa”, eli odota pääseväni jonnekin muualle tai vähintäänkin ole tietoinen, että pian on taas muutettava jonnekin ja elo tässäkin kodissa on vain väliaikaista. Päinvastoin, en haluaisi lähteä sieltä pois ollenkaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että elämä Portugalissakaan olisi pelkkää ruusuilla tanssimista. Arki ja arjen murheet ovat läsnä missä ikinä asuikaan, mutta kyse onkin siitä, millaista arkea haluaa viettää, koska suurin osa elämästä kuitenkin on juuri sitä. Parempi tehdä arjestaan sellaista, että siitä ei edes tee mieli lähteä lomailemaan – tai ainakaan kovin usein, sillä en usko että reissut tähän muuttoon ovat kokonaan loppumassa.

pt30 pt31
pt32 pt33

Senpä takia en malta pääseväni sulkemaan tämän jyväskyläläisen opiskelija-asunnon ovea takanani ja rakentamaan sellaista elämää, joka tuntuu omalta. Minulla on jo alustava suunnitelma 300-vuotiaalle sukutilalle perustettavaa permakulttuuripuutarhaa varten, ja olemme pohdiskelleet pienen pihasaunan ja ekologisen uimalammen rakentamista sitten jossain vaiheessa – vaikka rannallekaan ei tietysti ole kuin muutama kilometri. Jonkinlainen ekomökkikin olisi hauska tehdä tontille, vaikka puumaja! Kanoja on jo valmiiksi, koirakin pitäisi saada, ja ehkäpä uskallamme ottaa jossain vaiheessa myös pari vuohta tai lammasta? Tai mehiläisiä? Sen näkee sitten tulevaisuudessa. Ensin pitänee aloittaa kartoittamalla, mitä puutarhassa kasvaa jo nyt – se kun on monesta kohtaa hieman ylikasvanutta pöpelikköä, joka odottelisi raivaajaansa. Appelsiinipuita, oliivipuita ja viiniköynnöksiäkin näyttäisi olevan, jos ne vain kaivaisi esiin. Koko markki ei tietenkään ole vain meidän, vaan tilan jakavilla sukulaisilla on omat alueensa, joista saavat päättää, mutta viljelytilaa taitaa silti olla enemmän kuin tarpeeksi meidänkin käyttöön.

pt40-horz pt41
pt35 pt36

Nyt pitäisi enää hankkiutua eroon kaikesta kertyneestä tavarasta, laittaa opinnot pakettiin ja nauttia täysin rinnoin Suomen kesästä, koska se tulee näillä näkymin olemaan viimeinen kokonainen kesä täällä pohjolassa.  Lennot on jo varattu, joten uskallan julistaa asian lukkoonlyödyksi. 1700-luvun alkupuoliskolla perustettu maatila on todellakin juureva paikka ja säilynyt aikamoisena keitaana ympärillä leviävän omakotialueen keskellä. Ehkäpä ne minunkin juureni sopisivat sinne samaan multaan.  Nyt tuntuu aika onnekkaalta.

pt38 pt37

Postauksen kuvat ovat tulevalta kotitilaltamme ja sen lähialueilta naapurustosta (paitsi jälkimmäinen kuva Arrábidan vuoristoon, joka on vähän kauempaa). Ne on otettu viime vuoden joulukuussa keskellä talvea. Sesimbran seutu on yksi Portugalin kauneimmista alueista, ja olen kiitollinen että saamme asettua aloillemme juuri sinne. Paikkakunnan vanha kalastajakylämäinen keskusta on sekin vain parin kilometrin päässä, mutta se on tavallaan erillinen kokonaisuus alhaalla meren rannassa, joten kertonen siitä lisää joku toinen kerta. Tästä postauksesta saa kyllä hieman vihiä, miltä tulevassa kotikylässämme muuten näyttää.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: We are moving to Portugal! We have already bought the flights for mid-August, so I dare to say it’s really happening. Neither of us has secured a job yet, but there are some opportunities that hopefully will turn out just fine. Anyway, I’m sure there is always something at least for Zé to get us established. Besides work-related matters, Portugal is just offering so much more of those things we want to spend our days doing: gardening and other homesteading things, rock climbing, hiking, trail running, water activities, beaches… We are also not just jumping into emptiness but we have a place to stay for as long as needed, until we hopefully will move to the neighboring house on the same 300-year old family farm. The house used to belong to Zé’s grandparents and it’s now being rented for tourists.

Portugal is a place where we both feel at home, even to the event that my wandering soul does not want to leave from there at all (as seems to happen in most other places). In the last years I have been longing for a place where I can grow roots into, from where I don’t have to move after some months or a couple of years. It does not mean that life in Portugal would always be easy and glorious either, but everyday life has its sorrows anywhere, and it’s more about what kind of everyday one wants to have, since most of our lives is just that. Better make one’s everyday life into a life that does not make one want to take a holiday from it (at least not too often). We have already a lot of plans for the permaculture garden and we are dreaming about a dog and other animals (also a Finnish sauna), but we need to start with mapping the already existing plants in the garden – there are at least orange and olive trees and seems live some wine is growing also among all the other growth. A 300-year old family farm is a steady place to grow one’s roots, and I think mine could fit into that soil as well. I feel quite lucky.

Veneilyä Sambian Lake Kariballa

Lake Kariban rannalla Sambiassa oli reissun toinen eli viimeinen päivä aluillaan. Tai oikeastaan se oli jo melkein puolessa, koska olimme edellisillan hippokohtaamisen jälkeen nukkuneet myöhään ja nautiskelleet hotellin aamupalasta oikein pitkän kaavan kautta. Halusimme käydä tutustumassa järveen myös vesiltä käsin ja olimme katselleet mahdollisuutta kanoottivuokraukseen, jonka olisimme voineet hoitaa eräässä toisessa hotellissa. Paikka olisi kuitenkin sijainnut aivan Siavongan kylän toisella puolella suht pitkän matkan takana, joten päädyimme melomisen sijasta sittenkin veneajelulle järvenselälle.

Venekyyti ei ollut aivan halpaa lystiä, mutta eipä olisi ollut kanootin vuokrauskaan, joten pistimme elämän risaiseksi. Viikonlopun teemana oli muutenkin vähän ollut luksustelu ja sellainen perinteinen lomailu, joka ei yleensä meidän reissuihin juuri kuulu. Sitäpaitsi pääsisimme katsomaan Kariba Dam Wallia, eli Kariban patoa, joka jauhaa Sambialle vesivoimaa Sambesi-jokeen padotun Kariban tekojärven itäpäässä. Kariban historiasta voit lukea lisää aiemmasta postauksestani. Eipä käynyt mielessä, että sijaitsimme padon yläpuolella, eikä pato tietenkään näytä yläpuolelta käsin juuri miltään. Mutta tulipahan sekin nähtyä.

boatride2
boatride4
boatride7
boatride8boatride3 boatride9
boatride10 boatride11

Nousimme resorttimme rannasta valkean pikaveneen kyytiin ja hurautimme kohti järvenselkää. Olo oli kuin jollain pohatalla huvijahdillaan, aurinko paistoi ja leppeä järvituuli vilvoitti mukavasti kuuman keskipäivän lähestyessä. Metsäiset maisemat kumpuilivat oranssin, ruskean ja keltaisen sävyissä hyvin kuivan näköisinä sinisen järven takana. Olin kuitenkin kiskonut pelastusliivit tiukasti ylleni, koska uimataidoillani ei varsinaisesti voi kehuskella ja eihän sitä ikinä tiedä… Järvivesi (tai oikeammin jokivesi) ei edes kelluttaisi samalla tavalla kuin merivesi!

Pääsimme kuitenkin turvallisesti niin lähelle Kariban patoa kuin oli sallittua mennä. Kieltokyltit osoittivat etäisyyden, jota lähemmäs ei sopinut ajaa. Varmaan  padossa olisi aikamoinen imukin, jos turhan lähelle erehtyisi. Tosin Wikipedia kertoo padon toimineen tammikuussa 2016 (sadekauden huipulla) vain 12 prosentilla sen täydestä tehosta El Niño -ilmiön aikaansaamien surkeiden sateiden takia. BBC taas raportoi Kariban padon olevan niin huonossa kunnossa, että se saattaa ilman korjaustoimenpiteitä jopa romahtaa kokonaan, luoden valtavan tsunamin alajuoksulle vieden joen muutkin padot mennessään, puhumattakaan joenvarren ihmis- ja eläinasukkaista.

Pysähtyessämme ihailemaan patoa ja venekuskimme sammuttaessa moottorin vasta huomasimme, kuinka lujaa hän huudatti radiota. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, kun radiosta tuli jotain kristillistä Jeesus-ohjelmaa niin lujaa, ettei kuski edes kuullut pyyntöäni sammuttaa radio. Zé sai kuitenkin hänet hiljentämään kammottavan huudatuksen, ja saimme kuunnella rauhassa järven liplatusta.

boatride12 boatride13
boatride14 boatride16
boatride15 boatride17
boatride19 boatride18

Paluumatkalla bongasimme erään järven saaren puusta kiljumerikotkan, joka oli tullut tutuksi safareilta. Onneksi se pääsi sentään lentämään saarelta poiskin, toisin kuin BBC:n artikkelissa mainittu, jo kolme vuotta alajuoksun saarella viettänyt paviaani. Puukanootilla melova mies tuli myöskin vastaan, lieneekö ollut sama heppu kuin edellisen illan kalastaja.

Veneretkeltä palattuamme laitoimme kimpsut ja kampsut kokoon ja lähdimme takaisin kohti Lusakaa. Halusimme olla siellä ajoissa ennen auringonlaskua, jotta pääsisimme minibussilla kotiin taksin sijaan. Bussinvaihto Lusakan laitakaupungilla pimeän aikaan ei nimittäin ole kaikkein miellyttävin kokemus, ainakaan vitivalkoisen hipiän kanssa. Ainoa vain, että Siavongan kylän jonkinnäköiselle torin ja bussiaseman yhdistelmälle päästyämme ja Lusakaan menevän minibussin etupenkille asettauduttuamme odotimme sen lähtöä vielä parisen tuntia. Muita Lusakaan menijöitä kun ei aivan ruuhkaksi asti ollut, eivätkäkä bussit liiku Sambiassa puolityhjinä mihinkään. Vessahätähän siinä ehti tulla, mutta juuri kun olin lähtenyt läheiselle kylän marketille etsimään käymälää, Zé soittaa bussin olevan tietenkin juuri silloin lähdössä. Pieni paniikkihan siinä iski, mutta bussi ei onneksi lähtenyt matkaan ilman minua ja vessakin löytyi. Nolosti se jäi kyllä maksamatta, kun ei ollut sopivaa pikkurahaa mukana.

boatride20

boatride21

Torielämää Siavongan kylässä.

boatride22 boatride24
boatride23 boatride25

boatride27

Kuvan mies on selvästi pysähtynyt vihanneskojulle tullessaan sunnuntaikirkosta, kun on musta puku päällä.

boatride26

Puuhiilen myyjiä tienposkessa.

boatride28 boatride29
boatride31 boatride30

Lusakaan köröteltiin samoja tietöiden takia raivattuja pölyäviä kiertoteitä kuin tullessakin. Matkan varrella oli alue, jolla kasvoi hurjasti baobab-puita, ja pitihän niistä ottaa muutama valokuvakin. Viimeisen kuvan baobab oli kaikista suurin, heittämällä paljon suurempi kuin rekka-auto. Yhden kylän bussipysäkillä lapset koittivat kovasti kaupata meille pieniä keltaoransseja lokvatti-hedelmiä (ilmeisesti, tunnetaan myös nimellä japaninmispeli), mutta ei ostettu, ne kun eivät haise kovin houkuttelevalle ja suurin osa olisi varmaan jäänyt syömättä. Niitä kasvaa myös Portugalissa melkein joka pihassa, joten voidaan maistaa niitä myöhemminkin. Kotimatka sujui huomattavasti sutjakammin kuin tulomatka, ja ehdimme käydä jopa syömässä Lusakan keskustassa ennen kotiin suuntaamista.

Lue muutkin postaukseni Kariba-järven reissulta:

Minibussilla Kariba-järvelle

Auringonlasku Lake Kariballa

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: The second and last day on the banks of Lake Kariba in Zambia was beginning, and we wanted to go explore the lake. We had thought about renting a canoe but ended up going on a boat trip to the Kariba Dam Wall as it would live just from the dock of our hotel. We were upstream from the dam, so it didn’t look like much from above. However, the views to the dry autumn-colored lake shores with rolling hills were nice and the lake breeze felt dreamy at the heat of the day. We had to tell the driver to turn off the radio as he was listening to some christian channel super loudly and we couldn’t hear the silence. On the way back we spotted a fish eagle that we had seen a lot on the safaris, and a man paddling in a wooden canoe – perhaps the same fisherman from the evening before. After the trip we left back towards Lusaka, after two hours of waiting for more customers in the minibus that was standing at the bus station and marketplace of Siavonga village. Of course, just when I went to the market to find a toilet, the bus was leaving, but luckily they didn’t leave me there. The roads back were the same dusty ones because of roadworks, but we got to admire some huge baobab trees. Kids were trying to sell us loquat fruits but we didn’t buy any, and they also grow on almost every yard in Portugal.

Pääsiäisen Suomi-turnee Porissa ja Pohjanmaalla

Jippiaijee, kerrankin tässä blogissa nähdään tuoretta materiaalia, tällä kertaa kotimaanmatkalta! Moni käyttää pääsiäisen pitkät pyhät hyödyksi ja lähtee reissaamaan tai sukuloimaan. Niin mekin teimme, kun karautimme jo viime viikon keskiviikkona pääsiäisen viettoon. Miniloma hurahti ohi nopeasti, sillä lähes koko ajan oli jonkinnäköistä ohjelmaa. Onneksi ohjelma oli mukavaa ja muutama rentoiluhetkikin ehdittiin viettää.

Linja-auto kuljetti meidät ensin Poriin vanhempieni luokse, missä viivyimme muutaman yön. Vietimme aikaa perheen ja karvaisten sekä karvattomien lemmikeiden kesken, autoimme puutarhassa trimmaamalla pihavaahteran oksia ja kävimme Porin loistavassa ”uudessa” uimahallissa ja testaamassa porilaista katuruokaa kehutussa Turo’s Heavy Kebabissa.  Falafel-pita oli hyvää, vaikka baba ganoush taisikin puuttua välistä. Kävin myös kavereiden kanssa ulkona, ja suuntasimme Baarikaappiin kuuntelemaan paria keikkaa. Ihan jees!

easter1 easter3-horz
easter4 easter2
easter5

Pitkänäperjantaina lähdimme luontoretkeilemään Meri-Poriin. Kävelimme Herrainpäivien luontopolun, joka oli lyhyt mutta aivan hurjan nätti! Olen asunut 8 vuotta Porissa, eikä minulla ollut tähän päivään mennessä ollut hajuakaan koko paikasta. Luontopolku löytyikin ihan perinteisesti googlesta. Tästä täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa!

Lankalauantaina starttasimme (vain noin 3 tuntia aikataulusta myöhässä) kohti Etelä-Pohjanmaata ja pääsiäisvalkeita. Matkalla pysähdyimme moikkaamassa mummuani Ilmajoella, mutta yöksi suuntasimme Lapualle. Matkalla näkyi jo muutama sytytetty pääsiäiskokko, eikä meidänkään tarvinnut perillä kauaa odotella oman valakiamme sytyttämistä.

easter6
easter7 easter8
easter10 easter11
easter13-horz easter12
easter14 easter15-horz
easter17 easter16
easter18 easter19
easter21

Pohjanmaalla poltetaan perinteisesti pääsiäsilauantain iltana pääsiäiskokkoja noitien ja pahojen henkien karkoittamiseksi. Kävimme viimeksi ”valakioolla” kaksi vuotta sitten. Tänä vuonna kokko sytytettiin lumikuurossa, ja se kärytti aluksi niin etten edes halua tietää mitä siellä paloi menemään – ainakin litrakaupalla jäteöljyä. Pääsiäiskokko ei siis ehkä ollut mikään ympäristöystävällisin, mutta komean näköinen se oli joka tapauksessa. Taisi olla kylän suurin! Muutaman kymmenen henkeä oli kokoontunut mutaiselle pellolle sitä ihastelemaan ja asiaankuuluvat nestemäiset eväät oli suurimmalla osalla mukana. Lapset heittelivät oksia kokkoon, sohva oli roudattu polttamista odottelemaan ja naapurin ukkokin könysi paikalle rollaattorinsa ja räkyttävän koiransa kanssa. Myöhemmin kokon hiilloksissa alettiin tietysti paistamaan makkaraa! Itsekin grillasimme maissia, tosin pienemmässä nuotiossa, missä paloi vain puhtaita risuja ja heinää.

easter23
easter22 easter24
easter31easter25
easter26 easter27

Sunnuntaina lähdimme kävelylle Ruhan kylän maalaismaisemiin. Joku näissä avarissa lakeuksissa vaan koskettaa ja ne tuntuvat sielunmaisemalta, vietinhän osan lapsuudestani Etelä-Pohjanmaalla. Juuri tällaisilla peltomaisemilla, joita täplittää muutama heinälato ja halkoo hitaasti virtaava joki, on aivan erityinen paikka sydämessäni. Minun olisi varmaan pitänyt pulahtaa jokeen, olihan se nimeltään Hipinallas. Muilunkylällä toisaalta myös selvisi, mistä termi ”muiluttaa” on peräisin. Kuulimme myös, että ennen lapset ylittivät alla olevassa kuvassa näkyvän kuohuvan kosken koulumatkalla, hypellen kiviä pitkin joen toiselle puolelle, koska bussi pysähtyi vastarannalla.

easter28 easter29
easter30 easter32
easter33 easter34
easter35 easter36
easter38 easter37
easter39 easter40

Joutsenten kaakatus kuului lähes lakkaamatta, sillä ne olivat muuttomatkalla takaisin pohjoiseen. Kymmeniä ellei satoja joutsenia lensi yläpuoleltamme sinä aikana minkä vietimme Lapualla, ja ne kokoontuivat pelloille tai joenuomiin lepäämään ja uiskentelemaan. Toinen varma kevään merkki oli myös vuoden ensimmäinen leskenlehti! Siitä se kukkakausi taas lähtee käyntiin.

Sunnuntaina jätimme Pohjanmaan taaksemme ja ajoimme Suomenselän yli Jyväskylään. Me menimme kotiin siivoamaan kun vanhempani kävivät ystäviensä luona kylässä. Seuraavana päivänä otimme hyödyn irti käytettävissä olevasta autosta ja päätimme lähteä kävelylle johonkin hienoon paikkaan – ja valitsimme luontopolun Tikkakoskella. Itse luontopolku oli vielä lumen peitossa ja väistelimme hiihtäjiä pururadoilla, joita kävelimme pidemmälti kuin sitä varsinaista liukasta luontopolkua. Polku ei ollut kovin erikoinen, mutta kumpuileva kangasmetsä oli siitä huolimatta kaunis. Ihmettelimme pulppuavaa lähdettä sekä hiekkaharjuja, mutta tulomatkalla kiinnostavamman kohteen tittelin oli kuitenkin tainnut vetää ilmailumuseo, jonka pihassa kävimme katselemassa vanhoja armeijan suihkukoneita ja tutkia. Niiden innoittamana meinasimme mennä jopa sotilaskotiin munkkikahveille, mutta se oli kiinni.

easter42 easter43
easter44 easter45
easter46 easter47
easter49 easter48

Tulevan kesän teemana taitaa olla (gradun lisäksi) suomiretkeily ja kotimaanmatkailu, sillä haluan imeä itseeni niin paljon Suomea kuin vielä pystyn – ihan kohta sitä nimittäin asutaankin muilla mailla vierahilla. Tällä pääsiäisen Suomi-turneellakin tuli nähtyä monta paikkaa ja vastaan tuli vaikka minkälaista kauneutta, vaikkei edes ole vielä mitenkään kaunein aika vuodesta. Haluan kesällä ainakin Lappiin, Kolille ja mahdollisimman moneen muuhunkin kansallispuistoon. Yhteen olisi mahdollista lähteä jo tulevana viikonloppuna, mutta saa nähdä tekeekö pakkasyöt, luvattu vesisade ja 0-asteen makuupussini reissusta vähän turhan haastavan näin huhtikuussa.

Tekikö joku muu kunnon Suomi-kierrosta pääsiäisenä? Entä mihin kotimaan kohteisiin sinä olet suunnitellut meneväsi Suomi 100 -hengessä?


In English: During the Easter mini holiday we did quite a tour around Finland. First we headed to Pori to spend some family time and do some activities like going to the swimming hall and eating at a praised streetfood restaurant. I went out with friends to see some gigs and we did a walk at Herrainpäivät nature trail, which was so pretty that it deserves its own post! On Saturday we took off to Southern Ostrobothnia to see the traditional Easter bonfires and meet some more family. The fires are supposed to drive out witches and evil spirits. The following day we walked in the countryside scenery of Ruha village and watched dozens or hundreds of noisy swans take a rest here before continuing further north. These vast landscapes dotted with barns and rivers will always have a special place in my heart as it is somewhat the landscape of my soul. We spotted the first coltsfoot of the spring as well! Then we drove to Jyväskylä, from where we did a small trip the next day to Tikkakoski. There was an aviation museum with old army jet planes on the yard, and a nature trail that was nothing that special, but a nice hike in the rolling sandy pine forests. I think the coming summer will have the theme of domestic tourism, as I want to go to as many places in Finland as I still can before moving abroad. Especially Lapland, Koli and national parks are on my list.

Pantanal: jeeppisafarilla Brasiliassa

Jos aamulla olimme päässeet upealle veneretkelle Abobral-joelle, niin ei iltapäivän jeeppisafarikaan kaikessa hienoudessaan siitä kauaksi jäänyt. Minä ja reissukaverini olimme saaneet lisää retkiseuraa, ja jo tutuksi tulleen saksalaisen lapsiperheen lisäksi meillä oli seuranamme kaksi jenkkiläistä eläkeläispariskuntaa. Aika sekalainen seurakunta siis! Ehkäpä se kertoo jotain siitä, että Pantanalista hullaantuvat luonnonystävät vauvasta vaariin?

Niin tai näin, ainakin me olimme jo rakastuneet Pantanaliin. Hyppäsimme safarijeepin kyytiin ja lähdimme  pomppuiselle ajelulle maailman suurimmalle kosteikkoalueelle. Kuivan kauden ansiosta Pantanalissa pääsi hyvin ajelemaan nelivedolla, isoja lätäköitäkin tuli vastaan vain muutamia ja pienempien lätäkköjen täplittämät tulvasavannit olivat vihreinä ruohosta. Kevät oli aluillaan ja muuttolintujen aurat palailivat pohjoisesta.

safari50 safari1
safari3

safari2

Aurinkorasvakerros naamalle ja unohtuneen lippiksen tilalle huiviviritys päätä suojaamaan.

Ensimmäiseksi pääsimme hieman jaloittelemaan. Sukelsimme urucuripalmuja kasvavan viidakon siimekseen, mistä yritimme oppaamme johdolla etsiä mölyapinoita – hän kuulemma pystyi jäljittämään niitä hajun perusteella ja nuuhkimisen kanssa oli selvästi kova yritys. Emme kuitenkaan löytäneet apinoita, vaikka hiivimme oppaan perässä niin hiljaa kuin kahisevien lehtien ja katkeilevien risujen seassa pystyimme. Sen sijaan löysimme maasta jaguaarin jäljet ja rapujen kaivamia kuoppia. Enpä tiennyt, että metsässäkin elää rapuja!

safari4 safari6-horz
safari5 safari9
safari19-horz

safari10

Isomustahaukka (ehkä).

safari11

safari12

Hyasinttiara lennossa.

safari16

safari14

Maailman söpöin preeriapöllö.

safari15

safari17

Jabiru-haikara.

safari18

safari20

Suohirvi-naaras.

safari22 safari21

safari23

Harmaaiibis ja muita vesilintuja kahlailemassa.

Metsäretken jälkeen kapusimme takaisin jeeppiin ja lähdimme ajelemaan tulvasavannien läpi. Vesilinnut viihtyivät niiden kosteimmissa kohdissa, ja bongasimme niiden lisäksi jälleen hyasinttiaran, preeriapöllön ja haukan, sekä pusikon suojiin nopeasti katoavan suohirven. Niin ja lehmälauman, joita ei eteläisessä Pantanalaissa voi olla näkemättä. Joitakin vyötiäisiäkin näkyi illan aikana.

safari24

Eteläamerikanhaikara ja kaimaani samassa lammessa.

safari25 safari27
safari26 safari28

safari30

Paimentyranni.

safari29
safari31

safari32

Siniotsa-amatsoni.

safari33 safari36
safari34

safari35

Huppuaratti.

safari37

safari38

Laahustyranni hevosaidalla.

safari39

safari40

Brasiliankultatikka.

safari41 safari43
safari42

Seuraavana vierailukohteena oli taas yksi alueen palmujen ympäröimistä karjatiloista. Jostain syystä niiden pihoilla bongasi parhaiten papukaijoja. Niin tälläkin kertaa, näimme keltavihreitä siniotsa-amatsoneja ja huppuaratteja. Jouduin myös kärpästen hyökkäyksen kohteeksi harhautuessani erään puun alle. Ihan samalla tavalla käyttäytyivät kuin hirvikärpäset, paitsi laumana, hyi olkoon! Arvatenkin juoksin huutaen pakoon pudistellen samalla vaatteitani ja hiuksiani. Uudelleen liikkeelle lähdettyämme saimme ihailla myös brasiliankultatikkaa, jonka nakutus kuului laidunten yllä silloin tällöin.

Aurinko alkoi laskemaan, mutta vielä olisi safarin paras kohtaaminen edessä – nimittäin oranssinokkaisen kuningastukaanin! Näitä oli bongattu jo tulomatkalla auton ikkunasta (ja häkissä olevia lajitovereitaan katseltu säälivästi Curitibassa puistossa), mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin katselemaan rauhassa villiä tukaania. Ei se kovin lähellä ollut, mutta telelinssin läpi sen näki melko hyvin. Mahtava lintu, ja näyttää hauskasti kuin sillä olisi smokki päällä.

safari44
safari45-horz safari46
safari48 safari49
safari51

safari52

Amerikantuulihaukka.

safari53

Oranssin, pinkin ja liilan sävyissä hehkuva auringonlasku kruunasi hienoja luontokokemuksia täynnä olleen päivän, ja viimeiseksi bongasimme vielä aidantolpalla istuvan pikkuruisen amerikantuulihaukan ja tien poikki vilistävän coatin. Tästä ei hirveästi enää safaripäivä Etelä-Amerikassa parane!

Seuraavana aamuna lähtisimme katsomaan, miltä Pantanal näyttää hevosen selästä katseltuna. Minua jännitti jo illalla tämä tuleva koitos, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: On the afternoon of our first day in Pantanal, the largest wetland of the world, we headed to a jeep safari. If the boat trip in the morning had been a blast, this didn’t fall much behind. We started our trip by taking a walk in the urucuri palm jungle where we tried to find howler monkeys with no success. Instead, we found a jaguar footprint and crab holes. Then we continued the bumpy ride on the safari jeep and spotted loads of different kinds of birds, including jabirus, burrowing owls and more hyacinth macaws. We had a break at a local cattle farm, which was a good place to see parrots: turquoise-fronted amazons and nanday parakeets. Cows and horses too! I got attacked by a nasty swarm of flies and had to flee running and shouting. The sun was starting to set but the best encounter of the day was still ahead – the toco toucan! What a bird. Also the campo flicker and american kestrel were nice birds to watch, and the coati we saw crossing the road. The colorful sunset was a perfect ending for a successful safari day in South America.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

Pantanal: pihapiirin villit eläinystävät

Pantanalissa ei tarvinnut edes poistua Pousada Xaraésin pihasta minnekään, ja silti oli koko ajan kaikenlaisia eksoottisia tropiikin eläimiä näköpiirissä. Majatalo sijaitsi niin luonnon keskellä, että eläimet käyttivät ihan itse pihaa elinympäristönsä jatkeena. Niiden touhuja oli ihanaa seurata omasta varjoon ripustetusta riippumatosta, keskipäivän kuumuudessa lekotellen ja kylmää cokista tai olutta siemaillen. Tuntui vähän siltä kuin makoilisi kotisohvalla, mutta Avara Luonto pyörisi telkkarin sijaan ihan oikeasti ympärillä. Safarilla tulee vähän sama fiilis, mutta tämä oli kaikessa lokoisuudessaan ihan eri mukavuustasoa kuin tärisevän jeepin takapenkki.

Majatalomme oli toimiva paikallinen maatila, ja sen ympärillä oli kotieläinten kuten hevosten, muulien, sikojen ja nautojen takia jonkinlaiset aidat, mutta pienemmät villit eläimet pääsivät menemään ja tulemaan etenkin tonttia rajaavan joen yli ihan kuten tahtoivat. Ne siis elivät aivan vapaina omassa elinympäristössään, mutta olivat kotiutuneet karjatilan ruohikkoiselle pihalle varmaankin helpon asuinpaikan ja loputtoman tarjolla olevan ruohon vuoksi. Ehkäpä ihmisten läheisyys pitää myös pedot loitommalla.

pantanalanimals23

Vyötiäiset pesäkuoppaa kaivamassa.

pantanalanimals3
pantanalanimals1

pantanalanimals4

Paimentyrannit ratsastavat muulilla.

pantanalanimals2 pantanalanimals5

pantanalanimals6

Pikkukondori taivaalla liitelemässä.

pantanalanimals7

Lauma kapybaroja eli vesisikoja toimittamassa ruohonleikkurin virkaa.

Omat lempparini kaikista pihapiirin asukeista olivat touhottavat vyötiäiset ja ruohoa rouskuttavat kapybarat eli vesisiat. Vesisika on maailman suurin jyrsijä. Nämä hieman jättiläismäistä marsua muistuttavat veijarit voivat parhaimmillaan kasvaa ison koiran kokoisiksi ja painaa 66 kiloa. Jotkut pitävät kapybaroja lemmikkeinä ja toiset kasvattavat lihan ja turkin takia, mutta rapsuteltavasta ulkonäöstään huolimatta ne ovat villejä eläimiä ja lähtivät nopeasti kauemmaksi, jos niitä yritti lähestyä.

Yksi ja sama vesisikaperhe toimi majatalon ruohonleikkurina päivästä toiseen, puputtaen ruohoa joen rannassa. Niilläkin taisi olla siinä oma reviiri, jolle ei muita vesisikoja päästetä. Nimensä mukaisesti vesisiat ovat hyviä uimareita ja niiden ruuminrakennekin on kuin suunniteltu hommaan, sillä silmät ja sieraimet sijaitsevat lähellä päälakea ja niillä on jopa pienet räpylät. Jos kapybarojen olo kävi liian kuumaksi, nämä tyypit hyppivät ketarat ojossa vinkaisten jokeen, ja se jos mikä oli hullunkurisen näköistä! Joessa päivystävät kaimaanit odottivat kuitenkin jatkuvasti tilaisuuttaan, joten vesisikojen piti olla valppaana vedessä.

pantanalanimals8

pantanalanimals10

Amazonianiibis huutelee puussaan.

pantanalanimals11

Lehdenleikkaajamuurahaiset ovat iskeneet pinkkiin puskaan.

pantanalanimals9
pantanalanimals12

pantanalanimals16

Tästä uimakaveri altaaseen, anyone?

pantanalanimals13

pantanalanimals14

Kaklattaja eli chacalaca.

Pihapiirissä näki myös kaikenlaisia lintuja näyttävän värisistä naamioväijyistä gondoreihin, iibiksiin ja karakaroihin. Kaklattajat taas pitivät järkyttävää meteliä, joka alkoi auringon noustua huoneemme ikkunan takana pihapuussa. Siihen varmasti viimeistään heräsi aamu-unisinkin, mutta ääni ei todellakaan ole mitenkään miellyttävä. Kuunnelkaa vaikka. Myös joella liikuttaessa kaklattajat pitivät välillä korvia huumaavaa mekkalaa jokivarren puissa.

pantanalanimals17

pantanalanimals18

Vyötiäisralli vauhdissa.

pantanalanimals15

Eteläntöyhtökarakara näyttää hauskasti kotkan ja kanan sekoitukselta.

pantanalanimals20
pantanalanimals21

pantanalanimals19

Naamioväijyn pesä oli sopivasti riippumaton yläpuolella, ja linnun erittäin kovaäänistä laulua sai kuunnella ihan tarpeekseen.

pantanalanimals24

Vyötiäinen taas on hassunnäköinen eläin, joka muistuttaisi hieman isoa siiltä tai myyrää, ellei sillä olisi suojanaan jykevää panssaria piikkien sijaan ja liskomaista häntää. Nämä pihapiirin vyötiäiset olivat lajiltaan kuusivyövyötiäisiä, mutta Pantanalissa elää myös jättiläisvyötiäisiä. Aluksi vyötiäiset keskittyivät lähinnä kaivelemaan kuoppia yksikseen myyrämäisten eturaajojensa avulla, mutta yhtenä päivänä ne ilmeisesti vain päättivät villiintyä keväästä alkaen jahdata toisiaan villisti. Olisiko kyseessä ollut kahden koiraan yritys paritella naarasvyötiäisen kanssa, mutta kolmen kimppa niitä vilisti pitkin pihaa ristiin rastiin. Lopulta toinen jahtaajista sai takaa-ajolleen onnekkaan lopun ja toinen sai tyytyä kaivamaan sinkkupesäänsä syvemmäksi. Tämän näytöksen katselu oli todellakin parasta hupia, etenkin kun vyötiäisiä ennen pihalla oli juoksennellut iloisesti pari porsasta.

pantanalanimals22
pantanalanimals25

Tämä oli kyllä eläimellisin majatalokokemus, johon olen tähän mennessä törmännyt. Ihan mahtava paikka, eikä varmasti käynyt aika pitkäksi edes keskipäivän hitaina tunteina. Seuraavaksi lähdetään katsomaan, minkälaista luontoa ja sen asukeita pihapiirin ulkopuolelta Pantanalista löytyikään.

Missä sinä olet päässyt ihmettelemään villieläinten touhuja paraatipaikalta?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: In Pantanal I didn’t even have to move anywhere from the yard of our lodge Pousada Xaraés in order to see wild animals of the tropics. Exactly the opposite – we were so much surrounded by nature, that the wild animals used the yard as their normal living environment. It was fascinating to view their hustle and bustle while taking it easy in a hammock with a cold coke or a beer in hand. Just like watching a nature documentary on your home couch, except that here all the life was not on the screen but actually surrounding me. My favorites were the capybaras, the largest rodents of the world who look a bit like guinea pigs but can be the size of a large dog, and the armadillos who were digging holes on the yard. One day they suddenly decided that spring had arrived and went totally crazy, chasing each other around the lawn. In the end one of them got lucky and the other continued to dig its single nest in the soil. I also spotted a lot of birds such as great kiskadees, caracaras and the terribly noisy chakalakas who woke my up every morning.

Pantanal: maatilamatkalla Etelä-Amerikan parhaassa safari-kohteessa

Brasilian tarinoissa on aika edetä Pantanalin-reissuun, jonka tein viime vuoden syyskuussa Brasilian itsenäisyyspäivän lomilla. Kirjoitin heti matkalta palattuani reissun tiivistävän fiilistelypostauksen, mutta sen jälkeen tunsin tarvetta jättää Pantanalin tarinat kuvineen hautumaan joksikin aikaa. Nyt tuntuisi olevan oikea hetki alkaa purkaa kaikkea tuossa syrjäisen luonnonkauniissa maailmankolkassa näkemääni ja kokemaani. Paljon tässä luontoparatiisissa ehtikin muutamassa päivässä nähdä, ja kenties juuri siksi prosessointikin otti aikansa.

Pantanal – Etelä-Amerikan paras safarikohde

Portugalin kielen sana pantanal tarkoittaa kosteikkoa (wetland), joten nimeen voi törmätä monessakin paikassa, missä sijaitsee jokin ruohottunut lätäkkö. Brasilian länsiosissa Mato Grosson ja Mato Grosso do Sulin osavaltioiden sekä osaksi Bolivian ja Paraguaynkin alueelle levittäytyvä The Pantanal tunnetaan kuitenkin maailman suurimpana kosteikkoalueena, joka kuhisee elämää. Pantanal on yksi maailman rikkaimmista elinympäristöistä, ja ihmisten maatilat elävät täällä rinta rinnan ympäröivän luonnon kanssa. Kosteikkoalueen koko käsittää noin puolet Suomen pinta-alasta, mikä antaa hieman perspektiiviä siitä, miten valtava alue on kyseessä. Sen pinta-ala vaihtelee kuitenkin vuodenaikojen mukaan. Kuivalla kaudella syyskuukausina on paras aika vierailla Pantanalissa, sillä lopun vuotta se toimii tulvatasankona, missä vesi peittää alleen suurimman osan maa-alasta. Ylängöiltä Pantanalin läpi hiljalleen valuva vesi laskee lopulta Paraguay-jokeen.

Pantanalissa on paremmat mahdollisuudet bongata Brasilian kiehtovaa eläimistöä kuin Amazoniassa, koska laajojen soiden, järvien ja laidunten takia Pantanalissa yksinkertaisesti näkee pidemmälle. Eläimet on paljon helpompi huomata avoimessa maisemassa kuin tiheän sademetsän siimeksessä. Etenkin Pantanalin pohjoisosien flora ja fauna ovat pitkälti samoja kuin Amazonin sademetsässäkin, mutta ei eteläisestäkään Pantanalista tarvitse tyhjin käsin (eikä muistikortein) poistua. Pantanalia pidetäänkin Etelä-Amerikan parhaana safarikohteena, mutta se on siitä huolimatta vielä melko vähän tunnettu.

Löytyy Pantanalista silti myös metsiä, joiden kosteassa siimeksessä jaguaarit ja puumat vaanivat saalistaan ja mölyapinat ovat puiden valtiaita korkealla urucuripalmuista koostuvien hämärien viidakoiden yläpuolella. Maatilojen puissa viihtyvät kirkkaanväriset papukaijat, myös siniset hyasinttiarat. Ruskeavetisillä joilla ja taivaan sinistä heijastavilla järvillä näkee kaikkea mahdollista alligaattoreista iguaaneihin ja veteen hyppivistä hullunkurisista vesisioista majesteettisiin lintuihin. Varo kuitenkin ettei piraija pure sormesta! Täällä on mahdollista bongata myös isomuurahaiskarhu, jättiläissaukko, coati tai pelottava anakonda.

Pantanaliin kuuluu monia eri alueita, joiden maisemat ovat hieman eri tyyppisiä. Minä kävin Abobralin seudulla, joka ainakin oli uskomattoman kaunista aluetta eteläisessä Pantanalissa. Uskon silti, että kaunista on aivan joka puolella Pantanalia.

ranchpantanal2 ranchpantanal1
ranchpantanal4 ranchpantanal3
ranchpantanal5 ranchpantanal7
ranchpantanal6 ranchpantanal8
ranchpantanal9 ranchpantanal11
ranchpantanal10

Loputon bussimatka ja seikkailun tuntua ilmassa

Pantanalin reissu alkoi vuorokauden mittaisella matkustamisella Curitibasta, missä hyppäsin reissukaverini kanssa Campo Granden kaupunkiin vievään yöbussiin. Olin muuten linja-autoasemalla todella hyvissä ajoin, koska Curitibassa oli kotikadullani liikenne poikki presidenttiä vastustavan mielenosoituksen takia (niitä olikin harva se päivä, joten ”Fora Temer!” kaikuu päässä varmaan koko loppuelämäni). Melkein vaakatasoon kallistuvan penkin ja kunnon eväiden ansiosta sain jopa jonkin verran nukuttua bussissa, vaikka mutkaisella vuoristotieosuudella matkustajat heiluivatkin villisti puolelta toiselle.

Yötä seurannut aamupäivä bussissa ei taas meinannut kulua millään. Ikkunan takana vilistivät pikkukaupungit ja fazendat eli suuret maatilat jättimäisine peltoineen ja laitumineen. Campo Grandessa meitä oli vastassa majapaikan kautta järjestetty taksikuski. Täältä olisi vielä kuuden tunnin ajomatka Pousada Xaraésiin, majataloomme keskellä ei-mitään. Kävimme ensin kaupassa ostamassa tykötarpeita, kuten pullovettä, juomia ja snäksejä (ja säästimme pitkän pennin majatalon hintoihin nähden). Kuskimme Ceará oli mukava ja hänellä oli hauska punottu olkihattu; auton peilistä roikkui tietysti rukousnauha. Koko matka kuunneltiin brasilialaista poppia, sama levy soi uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä vaihdettiin hetkeksi jopa radioon. Alkoihan se hieman tulla korvista ulos.

Olin toivonut erityisesti näkeväni vähintään vesisian ja tukaanin, ja nämä oli bongattu jo ennen kuin pääsimme edes perille.

Maisema muuttui koko ajan villimmäksi ja vetisemmäksi, kun ajoimme läpi aina vain pienempien paikkakuntien. Ikkunasta bongasimme vesisikoja, ohi lentäviä tukaaneja ja jopa nanduja! Tai ainakin matkakaverini vannoi nähneensä kyseisen jättikokoisen strutsilinnun pellolla. Olin toivonut erityisesti näkeväni vähintäänkin vesisian ja tukaanin, ja nämä oli bongattu jo ennen kuin pääsimme edes perille. Käännyimme valtatieltä pienemmälle hiekkatielle Buraco das Piranhas eli Piraijakuoppa-nimisessä paikassa. Oli sopivasti auringonlaskun aika, ja pääsimme ihailemaan yhtä retkemme hehkuvimmista taivaista ajaessamme syvemmälle ja syvemmälle kosteikkoalueen siimekseen. Jännitti. Ilmassa kihelmöi sellainen vatsanpohjaa kutittava seikkailun tuntu, emmehän tienneet minne oikeastaan olimme edes menossa. Käännyimme hiekkatieltä vieläkin pienemmälle kuoppaiselle kinttupolulle, jossa ei todellakaan olisi enää päässyt eteenpäin ilman nelivetoa. Muta roiskui ja lammen kokoisia vesilätäköitä ylitettiin, pimeys laskeutui ja kaskaat alkoivat sirittää. Pimeässä tuli vastaan valkoisia lehmiä, jotka näyttivät aivan haamuilta auton ajovaloissa. Onneksi Ceará tunsi tien paremmin kuin hyvin.

ranchpantanal23
ranchpantanal12 ranchpantanal14
ranchpantanal15-horz ranchpantanal16
ranchpantanal24

xaraeslodge

Kuva: Pousada Xaraés.

Elämää brasilialaisella maatilalla

Majoituimme Pousada do Xaraés -nimisessä majatalossa, joka oli samalla myös ihkaoikea brasilialainen maatila Abobral-joen rannalla. Pihamaalla tuli vastaan milloin sikoja ja milloin muuleja, mutta kaikkein useimmiten taisin nähdä vyötiäisiä ja kapybaroja eli vesisikoja. Minun täytyi laittaa kaikki pihapiirissä otetut eläinkuvat aivan omaksi postauksekseen, joten perästä kuuluu. Fazendalla oli tietysti myös lehmiä ja hevosia, joiden selässä pääsimme yhtenä päivänä ratsastamaan. Paikkaa pyörittää São Paulosta tänne luonnon keskelle muuttanut nuori perhe, jotka olivat vauvoineen todella sympaattista väkeä. Aikamoinen elämänmuutos, jos minulta kysytään, ja tuntui hyvältä olla tukemassa heidän unelmansa todeksi tulemista. Melkein 50 henkeä majoittava majatalo on ollut toiminnassa yli 25 vuotta, mutta sen omistajat ovat vaihtuneet pari kertaa. Xaraés on alunperin ollut alueella asuneen, nyt jo kadonneen intiaaniheimon nimi.

Pantanalissa on tavallista, että majoituksen hintaan sisältyy kaikki ateriat ja luontoretket. Meillä oli oma kodikas kahden hengen huone (jonka vessanpöntöstä tosin löytyi kerran pieni sammakko) ja hauska sekä todella asiantunteva bolivialaiseen intiaaniheimoon kuuluva opas, joka vei meitä ikimuistoisille retkille pitkin jokia, metsiä ja savannimaisia aukeita. Hän jos joku tiesi, miten liikkua Pantanalin luonnossa ja tyyppi pystyi kuulemma jopa haistamaan mölyapinoiden läsnäolon puiden latvuksissa. Teimme kaksi tai kolme retkeä päivässä, ja jokainen päivä oli erilainen. Keskipäivän kuumimpaan aikaan vietimme siestaa lojuen maatilan lukuisissa riippumatoissa hyvän kirjan ja kylmän juoman kera tai uima-altaalla viilentyen. Eläimetkään eivät ole kovin aktiivisia keskipäivällä, joten retket tehdään varhain aamulla ja myöhään iltapäivällä. Riippumatosta käsin saattoi kuitenkin mainiosti tarkkailla pihapiirissä vilistäviä vyötiäisiä, ruohoa rouskuttavaa vesisikaperhettä ja taivaalla kaartelevia lintuja.

Xaraésin ruokasali oli tunnelmallinen ja ruoka oli hyvää, vaikka kasvisruokailijoiden proteiininlähteet rajoittuivatkin pitkälti papuihin ja kananmuniin. Näiden lisäksi tarjolla oli riisiä ja farofaa eli paahdettua kassavajauhoa, kasviksia, perunoita ja salaattia. Ja tietysti lihaa. Jälkiruoaksi saimme tuoreita hedelmiä ja erilaisia kotitekoisia hilloja. Todella makeita! Aamupalan juustotoastit ja munakokkeli tarjoiltiin kuivakakun ja tuoreen mehun kera, joista oma suosikkini oli passionhedelmämehu. Eräänä päivänä saimme jopa syödä lounaaksi aamulla joesta kalastamamme piraijat. Itse en kylläkään onkinut, mutta sain silti maistiaisen.

ranchpantanal25

Pantanalissa syötiin aamiaiseksi tuoreita meloneja ja ananasta sekä vastapuristettua mehua.

ranchpantanal19
ranchpantanal17ranchpantanal22
ranchpantanal18ranchpantanal21
ranchpantanal20
ranchpantanal26

Pantanalista osa on suojeltu kansallispuiston ja erityisreservien statuksella, ja nämä alueet kuuluvat myös UNESCO:n maailmanperintökohteiden luetteloon. Suurin osa maailman laajimmasta trooppisesta kosteikkoalueesta on kuitenkin yksityisessä omistuksessa koostuen lähinnä suurista karjatiloista. Sellaisella mekin vietimme kolme huikeaa päivää tarkkaillen pihapiirin veikeitä eläimiä ja aistien ympäröivää luontoa milloin mistäkin perspektiivistä. Iltaisin pihamaalla pörräsivät sadat tulikärpäset ja yllä kaareutuva tähtitaivas linnunratoineen kilpaili niiden kanssa yön kirkkaimmasta loisteesta uskomattoman näköisenä.

Seuraavissa postauksissa otan teidät mukaani niille upeille retkille, joita teimme tukikohdastamme Xaraésista käsin. Pysykäähän kuulolla!

Muita Pantanal-aiheisia blogijuttuja löydät Adalmina’s Adventures -blogista. Nämä olivatkin ainoat suomenkieliset postaukset, jotka löysin.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa,Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Pantanal is the largest tropical wetland in the world and is titled as the best safari destination of South America, even better than the Amazon rainforest. Most of the year, Pantanal is a floodplain of the Paraguay river, with most of its land area under water. Therefore the best time to visit is during the dry season in the autumn months. One can spot numerous exciting animals and observe the vegetation of the area. It is best done by staying at a local fazenda, a farmhouse, where a knowledgeable guide will take you to different trips in the surrounding nature. I visited the southern Pantanal last September.

We took a nightbus from Curitiba to Campo Grande, and from there we still had to continue 6 hours by car to reach our remote and beautiful lodge, Pousada do Xaraés. We had a cozy twin room and all delicious meals were included, with fresh fruits for dessert and fresh juices for breakfast. In the mornings and afternoons we did unforgettable excursions with our native American guide and during the midday heat I was reading a book in one of the many hammocks of cooling off by the pool. All the time it was possible to observe capybaras, armadillos and birds, to say the least. In Pantanal it is possible to spot jaguars, giant anteaters, alligators, giant otters, numerous birds including parrots and even anacondas. It is a paradise for a naturelover. In the following posts I will take you to the different trips we did during our three-day stay, so stay tuned!

Rantatunnelmaa ja rumpaleita Florianópoliksessa

Florianópoliksen sooloseikkailullani pääsin fiilistelemään brasilialaista rantatunnelmaa Havaianasit jalassa hiekkarannoilla vaellellen. Parin päivän aikana tuli nähtyä monenlaista maisemaa pienelläkin alueella. Aloitin Campechen surffikylästä, ja jatkoin seuraavana päivänä Matadeiron palmurannalle.

Viimeiseksi oli vuorossa Armaçãon kylä samannimisine rantoineen. Johtuiko siististä kevyen liikenteen väylästä, puolipilvisestä taivaasta, Portugalista tutusta rantakasvillisuudesta vai mistä, mutta tunnelma kylän rantakadulla kävellessä oli jotenkin eurooppalainen, huolimatta rantaa takapihanaan käyttävistä paikallisista. Puoli kylää oli nimittäin kokoontunut viettämään sunnuntaipäivää hiekkarannalle. Miehet pelasivat jalkapalloa, naiset istuskelivat rantatuoleissaan ja nuoret olivat kokoontuneet ryhmiksi juttelemaan niitä näitä. Kauempana rannasta jokunen pariskunta joi mateta siihen tarkoitetusta pillillä varustetusta kupista. Kofeiinipitoisen chimarrãon juominen on hyvin tavallista eteläisessä Brasiliassa, kuten myös Argentiinassa, Paraguayssa ja Uruguayssa.

floripa22 floripa1

floripa3

Portugalin rannoilta tuttuja Carpobrotus-kukkia, jotka ovat alunperin kotoisin Etelä-Afrikasta.

floripa2
floripa5 floripa4
floripa6 floripa8
floripa9 floripa7
floripa10 floripa11

En malttanut olla kahlaamatta rantaveteen, vaikka uimaan asti en Florianópoliksessa uskaltautunutkaan – parinkympin alapuolelle jäänyt lämpötila ei ihan vielä houkutellut siihen. Armaçãon hiekka ei ollut enää puuterinpehmeää kuten Matadeirolla, ja jalkapohjia alkoi nopeasti pakottaa.

Suuntasin lounaalle kylän keskustan ravintolaan, jonka olin bongannut jo aamulla paikalle saapuessani. Kasvisruokaa ei tarjoiltu, joten päätin testata tuoreita mereneläviä. Useimmat annoksista olivat kahdelle, mutta sain tilattua yhden hengen annoksen friteerattuja katkarapuja, kalaa ja mustekalarenkaita 60 prosentilla alkuperäishinnasta. Kylkeen tuli ranskalaisia, riisiä ja salaattia. Pieniä oluitakaan ei myyty, vaan ”jouduin” tilaamaan 0,6 litran pönikän ihan vain itselleni. Kuten arvata saattaa, annos oli valtava ja vietin ravintolan terassilla tovin jos toisenkin katsellen laudat kainalossa suuntaan tai toiseen kiiruhtavia surffareita, pakumatkailijoita ja paikallisia kulkijoita sekä yrittäen ottaa luksuslounaastani kaiken irti. Kello kuitenkin tikitti koko ajan lähemmäs viimeisen keskustan-bussin lähtöaikaa, joten jossain vaiheessa minun täytyi nousta katsastamaan pieni kylän edustalla oleva saari, jonne pääsi kävelemään siltaa pitkin.

floripa12 floripa13
floripa14 floripa15
floripa16 floripa18
floripa17 floripa19
floripa21 floripa20
floripa23
floripa25floripa24

Saareen vievälle sillalle löytäminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Se löytyi lopulta värikkäiden kalastajapaattien takaa kylän hiekkarantaisesta satamasta, missä sai puikkelehtia veneiden välissä varoen, etteivät aallot kastelisi varpaita. Pikkupojat pelasivat satamarakennuksen käytävällä jalkapalloa ja joku älypää oli töhrinyt saaresta löytyvän pienen alttarin pentagrammilla. Saari oli selvästi paikallisten lemppari selfieidennottopaikka, joten en tosiaankaan ollut ainoa, joka päätyi napsaisemaan itsestään kuvamuiston tuolla tuulisella ja kivisellä pikku saarella, jossa kasvoi kaktuksia. Parasta olivat kuitenkin ne älyttömän kauniit maisemat!

Ennen bussiin hyppäämistä päädyin vielä ostamaan tuliaisen paikallisesta ompelimosta, nimittäin käsinommellun hupullisen kylpyviitan. Olen unelmoinut sellaisesta ties monetko kerrat milloin milläkin rannalla, mutta niitä näytetään myytävän usein vain lapsille. Päädyin kuitenkin lahjoittamaan viitan Zélle, mutta ehkä tätä ei haittaa jos viittaa joskus vähän lainaa… Olisin ehkä ostanut kaksikin, jollei se toinen olisi ollut kirkuvan pinkki.

floripa28
floripa26 floripa29

Sitten kello tuli kaksi ja oli aika hypätä Floripan keskustaan menevään bussiin. Takaisin Curitibaan lähtöön oli kuitenkin vielä useampi tunti aikaa, joten päätin hieman kierrellä kaupungin keskustaa. Fiilis oli vähän nihkeä, sillä sunnuntain takia suurin osa kaupoista ja muista oli kiinni, ja keskustaelämä tuntui koostuvan lähinnä laitapuolenkulkijoista. Tiesin näyttäväni turistilta reppuni kanssa ja yritin pitää matalaa profiilia. Kauniiden pastellinväristen rakennusten seuraaminen johdatti minut kaupungin keskusaukiolle, jonne kaikki väki oli näköjään kokoontunut – ei ihme, että muualla oli ollut niin hiljaista. Aukiolle oli koottu loputtomasti rumpusettejä, ja niiden takana istui eri tahtiin rummuttelemassa 211 rumpalia.  Alkamassa oli rumpuorkesterin kokoontumisajot, ja paikalle eksyttyäni päätin todellakin jäädä kuuntelemaan, millainen show olisi tiedossa.

Jossain vaiheessa harjoittelun kakofonia lakkasi, ja rumpalit alkoivat kirkon portaille pystytetyn bändin sekä metallimieheltä näyttävän (ja kuulostavan) solistin johdattamina paukuttaa eetteriin tunnettuja rockhittejä The White Stripesilta, Metallicalta, Bon Jovilta ja ties milta muilta bändeiltä. Paikalle oli kerääntynyt uutisten mukaan 2500 mukana jammailevaa katsojaa, ja rumpaleitakin oli melkein vauvasta vaariin. Monta naisrumpaliakin oli joukossa soittamassa. Voitte uskoa, että yli 200 rumpalia soittamassa yhtä aikaa on aika samaan aikaan hämmentävä, mutta kirjaimellisestikin aika päräyttävä kokemus! Kaikenlaiseen sitä reissussa ollessaan törmääkin. Kaikista hauskinta oli kuitenkin eräs vanhempi pariskunta, joka huomasi heti etten ollut paikallisia ja huolehti kovasti että mahdun heidän viereensä istumaan ja etten heiluttele kameraani liian näkyvillä roistoja houkuttelemassa. Ihania tuommoiset huolenpitäjät.

floripa27
floripa31floripa30

Brasiliassa kun oltiin, niin kaupungin keskusaukion kulmasta näkyi mikäpä muukaan kuin rinnettä pitkin kohoava värikäs favela. Hetken aikaa rumpumusiikki kuitenkin yhdisti kaikki yhteiskuntaluokat eikä ollut väliä, oliko se vieressä rokin tahtiin jammaileva naapuri rikas vai köyhä. That’s the power of music.

Millaisia hämmentäviä yllätyksiä sun matkojen varrella on tullut vastaan?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: After the surfer’s Campeche and palm tree lined Matadeiro, it was time to explore Armação of Florianópolis. The beach was a living room for the locals as they were playing football and sitting around enjoying their Sunday. I couldn’t resist wading about in the water even though the sand was not as powder-like as on the other beaches. I had lunch at a seafood restaurant and sat there for a good while watching surfers, van tourists and locals walk by. Then I took a walk to a small island off the village coast. It was a bit hard to find the beginning of the wooden bridge behind all the colorful fishing boats. On the island I wasn’t the only one wanting to take a selfie with the beautiful views. Then it was time to hop on the bus taking me back to the city center, where I still had a couple of hours before my bus to Curitiba would take off. I found myself in the middle of a drum orchestra gathering surrounded by the cacophony of the rehearsing 211 drummers. I decided to stay and see the show, which was quite amazing. One can only imagine how over 200 drummers sound like when they perform famous rock songs lead by a band and a singer! All kinds of surprises one can bump into while traveling.

Elämää lammastilalla Norjassa

Norjalainen lammastila oli kotini viikon ajan joulukuussa 2015. Sieltä jäi niin hyvät muistot, että olen hieman haaveillut Norjaan palaamisesta ja maan kansallispuistojen koluamisesta siinä samalla. Mitään ei ole silti vielä suunniteltu, kunhan haaveilen. Roadtrip auton ja teltan kera tai vaikka pyöräreissu maan läpi voisi olla melko upeaa toteuttaa joskus. Kurkataan kuitenkin, miltä näyttää asuminen ja yksinkertainen eläminen talvella lammastilalla Norjan vuoristoseudulla, Rondanen kansallispuiston kyljessä.

norja7 norja1
norja2-horz

Asuimme vanhassa maalaistalossa, joka oli aikoinaan rakennettu rinteeseen luonnonkivien varaan ja luultavasti jokaisesta kulmastaan vinossa. Sen lankkulattiat narisivat tunnelmallisesti, joka puolella oli taidetta tai kuivuvia lampaanpotkia ja viemärit olivat niin huonot, että kosteusvaurioilta tuskin oli vältytty. Talon vanhan isännän siivousinnottomuus ei sisäilmaa ainakaan auttanut, mutta talo oli kaikesta pölystä ja koirankarvoista huolimatta aivan valtavan kodikas, etenkin kun saimme keittiön aluetta hieman siivoiltua. Pidempää aikaa en siellä silti ehkä uskaltaisi mahdollisen homeongelman takia viettää.

Minun huoneeni oli pieni ja suloinen koppero, jonka hyllylle edelliset vapaaehtoistyöntekijät olivat jättäneet kasan kirjoja. Huoneen alkuperäisen vanhasta ikkunasta veti aika tavalla, mutta sähköpatteri lämmitti ilmaa tehokkaasti. Siis sitten, kun sen parin päivän päästä majaksi asettumisesta olin älynnyt laittaa päälle. Sitä ennen nukuin lukuisten peittojen alla pakkasilmojen kylmettämässä huoneessa. Talon kylpyhuonetta en niinkään halua muistella, ja vessa löytyi ulkohuussista tai vesiwc toisesta talosta. Aika mökkiolosuhteet siis.

lammas3pieni
norja4-horz
norja10norja5
norja6 norja12
norja9 norja33norja11
norja35norja13

Päivät Kvamissa kuluivat lampaita ruokkien, koirien kanssa leikkien, vuoristomaisemia ihaillen ja puisen pirtinpöydän ääressä teetä juoden ja vanhan Anders -isännän tekemiä loistavia kokkailuja syöden. Se oli sellainen paikka auringossa, joka usein paistoi puhtaampiakin päiviä nähneestä ikkunasta sisään.

Jos kauhat ja pannut pysyivät 82-vuotiaalla isännällä kädessä, niin pysyivät myös työkalut. Hän oli itse tehnyt puusta melkein kaikki talonsa kalusteet kirjahyllyistä sohviin, pöytiin, ikkunanpieliin ja keinutuoleihin. Ja aivan törkeän taidokkaita veistoksia ne olivatkin! Myös talon edesmennyt englantilainen emäntä oli jättänyt sinne jälkensä, ja seinillä ja nojatuoleilla oli ihanan värikkäitä, hänen käsin tekemiään tekstiilejä. Sekä tietysti lampaantaljoja. Mittavat kirja- ja levykokoelmat oikein kutsuivat viettämään aikaa sohvannurkkaan, ja niin me monena iltana teimmekin, vanhan isännän valmistamia kotiviinejä siemaillen ja hänen eläväisiä tarinoitaan kuunnellen. Niitä kerrottiin muunmuassa hänen kahdesta entisestä vaimostaan, nuoruuden reissuistaan ja lammastilan amerikkalaisten vaihto-opiskelijoiden värittämästä historiasta. Lemppareitani olivat silti 60-luvun Kaliforniasta kertovat tarinat, sillä vanha Anders oli tainnut nuorena olla aikamoinen hippi – ja oli kyllä edelleen. Melko ronskeja vitsejäkin hän heitti ja jaksoi aina ylistää suomalaisia väkijuomia, mutta oli silti sellainen todella ihana isoisätyyppi.

norja36-horznorja34
norja37

Sellainen koti meillä oli Norjan vuorilla. Hyvin erilainen reissuviikko, mutta muistot ja tarinat jäivät tuosta kodikkaasta paikasta elämään. En ole mikään maailman puheliain ihminen, mutta yksi matkailun parhaista puolista ovat silti paikallisten ihmisten kertomat tarinat. Niiden kautta pääsee sisälle kulttuuriinkin paljon helpommin ja kuulee kaikenlaista jännittävää, mihin ei muuten ikinä törmäisi. Minulla on vieläkin näiden lampaiden merinovillasta kehrättyä lankaa, josta aion kutoa jotain lämpöistä ja ihanaa, joka muistuttaa minua aina Norjasta. Kiitos Leine Merino -lammastila!

Muut postaukseni Norjasta löydät näiden linkkien takaa:

Sinisiä hetkiä Rondane-vuorilla

Viikkoni norjalaisena lammasfarmarina

On the road in Sweden & Norway


In English: This is how our home for a week looked like, when we were volunteering at a sheep farm in the mountains of Norway.  It was an oblique and not the cleanest house with wooden floors and art and drying lamb shanks everywhere, but still so cozy. My room was tiny and the old window was letting the cold air in, but a heater fixed this problem after the first days when I finally understood to turn it on. The old man Anders living in the house had made almost all the furniture by himself from wood – bookshelves, rocking chairs, even window frames. There were also lovely colorful textiles everywhere, and of course warm sheepskins. We were often sitting in the corner of the living room or by the dining table, sipping homemade wine and listening to the grandfather-like person’s lively stories from hippie times in the 60’s California, the farm’s history with American exchange students, or the two ladies that had formerly lived in the house. Even if I’m not the most talkative person myself, stories told by local people are one of the best things in traveling, as you can get to dive into the culture via them, and know things you wouldn’t otherwise had bumped into at all. We had a lovely home for a week, thank you Leine Merino sheep farm!