Ilha Granden luontopolku: Circuito do Abraão

Ilha Granden luultavasti lyhyin patikkareitti löytyy aivan Vila do Abraãon kupeesta, ja siitä sen nimikin tulee: Circuito do Abraão eli Abraão Circuit. Me vietimme häämatkallamme viitisen päivää hidastempoista saarielämää tuolla brasilialaisella paratiisisaarella, ja päätimme eräänä pilvisenä päivänä saaren pääkylässä hengailun ja sen leppoisan fiiliksen aistimisen lisäksi suunnata helpolle patikalle, jolle lähteminen oli niin matalan kynnyksen juttu, että lähdimme laittamaan tassua toisen eteen aivan ekstempore. Polun varrelta löytyi niin vehreää metsää ja rantaluontoa kuin historian havinaakin.

circuit2 circuit1
circuit3 circuit4

Abraão Circuit -reitti lähtee mistäpä muualtakaan kuin Abraãon kylästä, sen pohjoisreunalta. Hiekkatienä alkavan polun alkupisteessä on opastaulu, joka kertoo, että tasoltaan helpolla reitillä on pituutta huimat 2 kilometriä, ja sen kävelemiseen pitäisi mennä 40-50 minuuttia. Jopa Googlen kartasta näkee polun alkupisteineen oikein hyvin.

Alueella on entisaikaan sijainnut muun muassa sokeriruokoplantaasi ja lasaretti, jossa pidettiin meriteitse saapuneita matkalaisia karanteenissa vuosina 1886-1913. Siihen perustettiin myöhemmin Brasilian liittovaltion vankila, joka oli toiminnassa vuosina 1932-1954. Ulkopuolelta sammaleen ja sisäpuolelta graffiteiden peittämä puoliksi maan alle rakennettu kivirakennnus on yhä pystyssä, vaikka luonto on alkanut ottaa sitä yhä enemmän valtaansa. Melko aavemainen paikka, jonka sisälle ei tehnyt mieli astua.

Vuonna 1971 Ilha Grandelle perustettiin valtaosan saaresta kattava suojelualue Parque Estadual da Ilha Grande, eli Ilha Grande State Park, jonka uumenissa Abraão Circuit nyt mutkittelee. 120 neliökilometrin kokoinen suojelualue koostuu suurimmaksi osaksi jopa kilometrin korkeuteen kohoavasta rannikkosademetsästä (Atlantic rain forest), mutta alueella on myös mangrovea, hiekkasärkkiä, puroja, laguuneja, hiekkarantoja ja rantakivikkoa.

circuit5 circuit6
circuit7 circuit8
circuit9 circuit10
circuit11

Ensimmäinen asia, jonka polulla bongasimme, oli jättiläismäinen etana. Siinä se mateli eteenpäin hiekkatien poikki. Kuuntelimme aaltojen lyöntiä rantaan parilla pienellä hiekkarannalla, jotka olivat saaneet hiekkaansa tummia sävyjä tuliperäisistä kivistä. Toisen nimi olikin Praia Preta eli Musta ranta. Ylitimme kivisiä, solisevia puroja, joiden yllä roikkui oksia ja liaaneja. Sademetsän siimeksessä kohosi myös vanha, unohdettu akvedukti, jonka koloissa oli alkanut kasvaa kasveja ja sammalta. Se on ilmeisesti joskus tuonut vuorilta vettä lasarettiin ja vankilaan.

Ehkä taianomaisin paikka polun varrella oli kuitenkin kiviseen puroon muodostunut lampi, jota metsä ympäröi ja kiviä pitkin virtasi vettä. Se oli jotenkin tosi tunnelmallinen paikka. Reitin lopuksi yritimme etsiä tietämme jonkinlaiselle näköalapaikalle. Erään kallion päältä kyllä näkyi vähän pidemmälle, vaikka puut peittivät suurimman osan näköaloista, joten ehkä se oli sitten se oikea paikka.

circuit12
circuit14 circuit13
circuit15

Ilha Grandella kannattaa ehdottomasti lähteä pidemmällekin luontoretkelle saaren sademetsäisille poluille, sillä patikointi on parasta mitä saarella voi tehdä – kenties yleisen relaamisen ja snorklauksen jälkeen. Abraão Circuit voi olla hyvä alkupala, sellainen lämmittelykierros ennen tositoimia. Tai sitten se tarjoaa mukavaa ajanvietettä rentoon lomapäivään, kuten meidän tapauksessa. Polku oli tosiaan jopa liiankin helppo käveltäväksi, enkä ainakaan muista että olisimme kertaakaan meinanneet siltä harhautua. Eli suositus tälle pikku luontoretkelle.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Abraão Circuit is probably the shortest hiking route on the Brazilian island Ilha Grande. It starts just outside the main village Vila do Abraão, hence the name. The trail is very easy and low threshold, which enabled us to step on it quite spontaneously. It has a length of 2 km and it should take some 40-50 minutes. The trail is situated in the Ilha Grande State Park established in 1971, but before the protection measures there had been a sugarcane plantation and a lazaretto, which was later used as a federal prison. This moss and graffiti covered stone building and an old aqueduct give an historical edge to the trail, which runs mostly through Atlantic rain forest, passing also by two beaches with black tones from volcanic rocks as well as some streams. My favourite place along this route was a pool that had formed into a rocky stream and was surrounded by thick forest. At the end of the trail we found some kind of a viewpoint. Hiking is the best thing to do on Ilha Grande (after general relaxing and snorkeling perhaps), and Abraão Circuit can be a good warm-up trail before the longer hikes. Or simply a nice thing to do on a holiday afternoon.

Mainokset

Ilha Grande: Vila do Abraão

Vila do Abraão eli varsin raamatullisesti nimetty Abrahamin kylä on Ilha Granden piskuinen pääkylä, minne lautat mantereelta saapuvat ja mistä löytyy suurin osa brasilialaisen saaren majoituksesta ja muista palveluista. Me emme yöpyneet kylässä, mutta kävimme siellä muutamaan otteeseen pyörimässä. Saarella ei ole autoja, joten tavaroiden liikuttelu tapahtuu paitsi veneillä, myös työnnettävillä kärryillä, joita näkeekin parkkeerattuna kylän liikkeiden eteen.

Abraão ei ole suuren suuri, ja kylän takaa kohoavatkin sademetsän peittämät vuorenrinteet muistuttaen, että saari on suureksi osaksi luonnontilainen. Jopa täällä sivistyksen helmassa voi bongata värikkäitä lintuja ja kuulla mölyapinoiden kiirivät huudot. Korkeimmalle kohoava huippu näyttää aivan kiveen veistetyltä papukaijan päältä, ja siksi sen nimi onkin Pico do Papagaio eli Parrot Peak.

abraao15 abraao4
abraao2
abraao20abraao19
abraao5abraao8abraao12abraao6
abraao25
abraao30 abraao31

Rantabaarit, siellä täällä lojuvat surffilaudat ja huojuvat palmupuut luovat Abraãoon letkeää tunnelmaa. Täällä voi nauttia brasilialaisittain valmistetusta illallisesta kuten moquecasta varpaat hiekassa, aaltojen ääntä kuunnellen ja caipirinha-drinkkiä siemaillen. Päivisin turkoosina välkehtivän meren ja kylän välissä on toki myös koko kylän mitalta jatkuva hiekkaranta, jossa voi paistatella päivää ja vaikka pulahtaa mereen jos vedessä kelluvat veneet eivät haittaa. Saaren parhaat biitsit ovat kuitenkin autiorantoja, jotka löytyvät patikkaretken tai venematkan takaa.

abraao10abraao7abraao13-horzabraao11abraao14
abraao16 abraao17-horz
abraao29 abraao18
abraao22abraao21

Abraãon kylästä löytyy ravintoloita, kahviloita, baareja ja majoitusliikkeitä vähän joka sormelle aina paremman luokan majatalosta leirintäalueeseen. Toki myös matkamuistokaupoissa ja erilaisissa retkiä tarjoavissa matkatoimistoissa riittää valinnanvaraa. Värikkäät talot, päällystämättömät tiet, flipflopeissa kulkevat ihmiset ja joka puolelle ulottuva vehreys saavat rennon saarifiiliksen kohoamaan kohti kaakkoa. Ja entäs ihanan kylmän açaí-annoksen lusikoiminen rannan tuntumassa? Kyllä kiitos!

abraao26abraao24abraao27
abraao28

Abraãon kylän edustalla olevien paratiisimaisten Ilhas do Macedo -nimisten pikkusaarien tähystäminen antaa jotain osviittaa siitä, mitä helmiä tältä saarelta löytyykään, kun lähtee saaren pääkylää pidemmälle. Mekin lähdimme veneretkelle päästäksemme snorklaamaan Ilha Granden kirkkaimpiin laguuneihin, mutta siitä lisää myöhemmin. Kuvien säätilasta muuten huomaa, että tässä on kuvia parilta eri päivältä. Viimeisinä päivinä saarella paistoi jo aurinko täydeltä terältä! Kannatti siis viettää täällä kokonaiset viisi päivää honeymoonistamme.

Mukavaa viikonloppua kaikille! Psst, Seikkailijattarien Instastoryyn on tulossa meikäläisen päivityksiä viikonlopun aikana, joten laittakaahan seurantaan!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Vila do Abraão (Abraham’s Village) is the main village of Ilha Grande. The majority of the island’s pousadas is located there, and the village also has many other services from restaurants, cafés and bars to shops and tourist offices organizing tours on the island. Yet the lush hills are rising right behind the small village, with the rocky Parrot Peak on the highest point. In Vila do Abraão one can enjoy the relaxed island vibes in a car-free environment, among colorful houses, surfboards and people in flipflops. The village has a long beach with beach bars and restaurants where one can have a dinner of moqueca and caipirinha with toes in the sand, listening to the sound of waves, or sunbathe in the daytime, if the many boats in the water do not bother. The small Macedo islands off the village give a hint about all the wonders that this island has to offer. We embarked on a boat tour to snorkel in the clearest waters of the island, but that’s another story.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Lopes Mendes – yksi maailman täydellisimpiä rantoja

Ilha Granden saarella Brasiliassa sijaitsevaa Lopes Mendes -nimistä hiekkarantaa sanotaan yhdeksi maailman kauneimmista rannoista ja se onkin yksi saaren nähtävyyksistä, Tripadvisorin mukaan jopa Ilha Granden päänähtävyys. Kyseisen sivuston käyttäjät myös valitsivat Lopes Mendesin maailman 7. parhaimmaksi rannaksi vuonna 2013. Nyttemmin se on jo tippunut listalta, mutta pakkohan sitä oli lähteä katsomaan, kun kerran niin lähellä olimme!

Patikoiden tai veneellä

Lopes Mendesille ei mene teitä, joten sinne pääsee ainoastaan veneellä tai jalkapatikassa. Valitsimme tietysti apostolinkyydin, ihan jo siksikin että venetaksit olivat melko suolaisen hintaisia ja tykkäämme muutenkin kävelystä. Lopes Mendes on myös monesti yksi kohde Ilha Granden ympäri menevillä veneretkillä, joten sekin on yksi mahdollisuus päästä sinne. Patikoimalla pääsee kuitenkin katsastamaan helposti pari muutakin rantaa, ja matka on sopivan pituinen rennoksi päiväretkeksi. Tämä onkin varmasti yksi saaren suosituimmista reiteistä.

Sää oli Ilha Grandelle saapumisestamme lähtien koko ajan hiljalleen parantunut, ja toisena kokonaisena saaripäivänä aurinkokin alkoi jo pilkahdella pilviverhon välistä. Pilvinen, hitusen 20 asteen paremmalla puolella ollut säätila oli kuitenkin mitä parhain saaren polkujen koluamiseen, kun ei ollut mitenkään tuskaisen kuuma.

Lähdimme patikoimaan majapaikastamme Praia de Palmasilta aamiaisen jälkeen. Sukelsimme sademetsän siimekseen, missä polku oli niin hyvin tallattu, ettei siitä ollut epäilystäkään. Matka ei ollut kilometreissä mitattuna kovinkaan pitkä, mutta kyllä siihen silti aikaa upposi, varsinkin kun metsän ääniä ja rapinoita piti pysähdellä kuuntelemaan ja välillä avautuvia maisemia katselemaan. Nousua ja laskua tuli jonkin verran metsäisten kukkuloiden yli talsiessa, mutta ei mitenkään liikaa.

lopes4lopes1lopes2lopes3lopes5lopes7
lopes6

Praia do Pouso

Saavuimme ensin somalle Praia do Pouson rannalle, joka muistutti paljon omaa rantaamme sillä erotuksella, että täältä löytyi enää ainoastaan pari hassua taloa, yksi hylätyn näköinen pousada-hotelli ja bambukepeistä kyhätty hauska pikku juomakioski. No, oli siellä myös laituri ja pari venettä kellui vesillä. Tännekin olisi hyvin voinut jäädä viettämään enemmänkin aikaa. Polku kohti Lopes Mendesiä kuitenkin jatkui rannan toisessa päässä.

Bongasimme metsästä upean kirkkaan värisen sinitanssija-linnun (Chiroxiphia caudata). Saimme myös hieman ennen Lopes Mendesin saavuttamista seuraksemme koirakaverin, joka seurasi meitä vähän matkaa kuin opastaen oikeaan suuntaan ennen kuin hävisi omille teilleen. Myöhemmin kohtaisimme vielä lisää viidakon eläimiä!

lopes8
lopes10 lopes9
lopes12

Lopes Mendes – autio paratiisiranta

Tupsahtaessamme metsästä rantahiekalle Lopes Mendesillä ei ollut ristin sielua. Tuo 2,4 kilometrin mittainen vaaleahiekkainen ranta jatkui täydellisessä kaaressa horisonttiin. Sitä reunusti muutama palmu ja tiheä sademetsä, joka verhosi myös rannan takana kohoavat vehreät kukkulat. Toisella puolella oli kirkas merivesi, jota täplittivät parit pikkusaaret. Aikamoinen paratiisi. Rannan takana kohosivat myös tummat sadepilvet, mutta olo oli niistä huolimatta kuin Robinson Crusoella konsanaan. Täällä me olimme – brasilialaisella saarella, autiolla hiekkarannalla kaukana sivistyksestä. Täytyi ottaa pieni reality check siihen väliin.

Lopes Mendesillä ei ole minkäänlaista infrastruktuuria – päivän toista bambukepeistä kyhättyä vettä, juomia ja sipsejä myyvää kioskia ja rannan toisessa päässä sijaitsevaa pientä kappelia lukuunottamatta. Kappeli on siellä muistuttamassa ajoista, jolloin täällä oli asukkaita. Nykyään rannalla ei kuitenkaan ole rantabaareja, majoituslaitoksia eikä vessaa. Ja siinä juuri piilee tämän luonnontilaisen rannan viehätys. Sinne oltiin jo vuosituhannen alkupuolella rakentamassa kolmea resorttia, mutta Parque Estadual da Ilha Granden (Ilha Grande State Park) laajennuksella ranta saatiin onneksi suojeltua. Merivirrat voivat lukemani mukaan olla syvemmälle mentäessä petollisia, mutta rantavesi on turvallista ja matalaa, joten ranta sopii hyvin niin uimareille kuin surffareillekin.

lopes15lopes11lopes13lopes17-horzlopes16
lopes18

Pian meidän jälkeemme sademetsästä alkoi ilmestyä muitakin rannalle patikoineita. Olimme kenties saaneet etumatkaa, sillä suurin osa oli varmaan kävellyt koko matkan Abraãon kylästä asti. Eli vinkkinä tähänkin kohteeseen: mikäli haluat rannan hetkeksi vain itsellesi, suuntaa tänne tarpeeksi aikaisin aamulla.

Zén oli tietysti päästävä kiipeilemään rannan toisessa päässä oleville siirtolohkareille, mistä sade yllätti meidät. Siirryimme puiden alle pitämään sadetta, mutta taivas ei oikeastaan näyttänyt selkenemisen merkkejä, joten päätimme hetken kuluttua jatkaa matkaa, sillä kastuisimme kuitenkin. Onneksi sade kuitenkin lakkasi pian.

lopes19
lopes20 lopes22
lopes21
lopes26

Praia do Santo Antonio

Löysimme tiemme pienelle Santo Antonion rannalle. Matkalla törmäsimme mölyapinoihin, joita olimme koittaneetkin bongailla, sillä Zé ei ollut vielä koskaan nähnyt niitä. Niiden huuto oli kiirinyt viidakossa korviimme useamman kerran tämänkin päivän aikana, kuten kaikkialla Ilha Grandella. Nuo vekkulin näköiset, mutta pelottavan kuuloiset otukset tapittivat meitä oksaltaan ja me tapitimme takaisin, kunnes ne lähtivät tiehensä.

Alas rannalle oli melko jyrkkä, muttei onneksi kovin pitkä laskeutuminen. Täälläkään ei ollut ketään eikä mitään, mikä oli mahtavaa. Löytöretkeilijäfiilis oli huipussaan ja oli pakko päästä pulahtamaan veteen. Ei muuten ollut kovinkaan lämmintä, mutta virkisti mukavasti.

Löysimme rantahiekasta myös ison kissan tassunjäljet. Jäljet olivat sateen kastelemat, joten oli vaikea sanoa kuuluivatko ne puumalle vai jaguaarille, mutta aika hurja bongaus yhtä kaikki! Ajatella, että täällä oli hiljattain hiipinyt jompi kumpi…

lopes24lopes25lopes23
lopes28lopes27

Uimisen jälkeen olikin aika lähteä talsimaan samaa polkua takaisin päin, sillä muita polkuvaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole – ellei sitten kierrä Dois Rioksen kylän kautta, jolloin matkasta tulee kyllä aika älyttömän pitkä ja nousuakin kertyy ihan kiitettävästi lisää.

Söimme vielä myöhäisen lounaan Praia de Palmasin paikallisessa rantaravintolassa ennen kuin keräsimme tavaramme kasaan minibungalowistamme ja muutimme lähemmäs saaren pääkylää, Jungle Lodgen ihanaan merinäköaloin varustettuun open air bungalowiin vuorenrinteellä. Olisimme varmaan viettäneet siellä kaikki viisi yötä, ellei se olisi ollut varattu näinä kahtena ensimmäisenä yönä. Tuo majapaikka ansaitsee kuitenkin ihan oman postauksensa!

Lue myös nämä:

Häämatka halki Brasilian

Palmuranta Brasilian Ilha Grandella

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Lopes Mendes beach, located on the Ilha Grande island in Brazil, is one of the most perfect beaches of the world, and it was voted as the 7th best beach in the world by Tripadvisor users in 2013. It is also ranked the number one destination in Ilha Grande. Of course we had to go see it! There are no roads so the beach can be reached only by foot or by boat. We chose to do the hike on our second whole day on the island. We walked through the rainforest listening its sounds, admired the Praia do Pouso beach that we passed by, and saw a blue manakin bird.

When we stepped onto the sand of Lopes Mendes, there was nobody there. The beach was completely deserted, far from civilization, and I was feeling like Robinson Crusoe. Some palms and hills covered with thick rainforest were lining the perfectly curving beach, and despite the cloudy weather, it was a paradise. There is no infrastructure apart from a small chapel that reminds us of the days when there were inhabitants on this beach, and because the beach is protected as a part of the Ilha Grande State Park, there also won’t be any.

It started raining and after a while we continued our hike to another deserted beach, Santo Antonio, from where we found the footprints of either a puma or a jaguar. How amazing that one of those big cats was here! On the way we spotted some howler monkeys, whose roar had been echoing in the forests all day. I went to take a dip in the cold but refreshing water and soon it was time to head back through the same trail. We were moving to an open air bungalow closer to the main village, so more about it later!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Palmuranta Brasilian Ilha Grandella

Muistaako joku vielä, että olimme viime vuonna häämatkalla Brasiliassa? Olen jo melkein itsekin unohtanut, sillä reissusta on kulunut jo melkein vuoden päivät. Apua! Nyt onkin korkea aika alkaa käydä honeymooniamme läpi täällä bloginkin puolella, reissua, jolla seikkailimme pitkin Rio de Janeiron ja Bahian osavaltioita. Edetään kronologisessa järjestyksessä ja aloitetaan matkan ensimmäisestä kohteesta, Ilha Granden saarelta.

Häämatka alkoi sateisesta Curitibasta paljon ennen aamunkoittoa, kuten niin monet muutkin reissut. Otin taas kerran asuntoni edessä olevan puiston kulmasta ensin taksin linja-autoasemalle ja odottelin siellä lentokenttäbussia monen istuimilla torkkuvan kodittoman ja parin muunkin lentomatkustajan näköisen ihmisen kanssa. Lensin muistaakseni LATAM-lentoyhtiön siivin Rio de Janeiroon, minne Zé oli myös lennähtänyt Helsingin ja New Yorkin kautta. Treffit lentokentällä, aika romanttista! Ja olihan se ihanaa nähdä toinen kahden kuukauden erossaolon jälkeen, en meinannut pysyä penkissäni lentokoneen laskeutuessa Rioon.

palmas1 palmas3
palmas2

Otimme Galeãon lentokentältä bussin kohti Rion keskustaa. Tien vieressä vilistävät, tiilistä kyhätyistä monikerroksisista rakennelmista kootut Rion pohjoispuolen favelat olivat sen verran karun näköisiä, että jopa minä järkytyin. Kävi mielessä, että Sambiassa Lusakan slummeissakin on asiat paremmin. Toki tiesin, että asuinkaupunkini Curitiba on Brasilian kaupungeista oikea malliesimerkki ja lähestulkoon lintukoto, mutta en silti voinut välttää ajattelemasta, että ihan kuin olisi laskeutunut johonkin aivan eri maahan.

Jäimme bussista Rion toisella lentokentällä Santos Dumontilla, sillä määränpäämme oli hotelli aivan sen vieressä. Olimme varanneet Easy Transfersilta kyydin Ilha Granden saarelle, ja meidät poimittaisiin kyytiin tuon hotellin edestä. Olisihan sinne päässyt julkisellakin liikenteellä, mutta halusimme ottaa häämatkan kunniaksi rauhassa ja nauttia toistemme seurasta ilman usean eri bussin ja lautan kanssa säätämistä. Easy Transfer maksoi 95 realia (noin 25 euroa) hengeltä sisältäen minibussikyydin ja lauttamatkan Ilha Grandelle, ja vaikka se oli noin puolet kalliimpi kuin paikalliset bussit, niin ihan mielellään sitä kympin verran investoi mukavampaan matkaan. Meidät ja kahvilasta mukaan otettu aamiaisemme poimittiin modernin ja tilavan pikkubussin kyytiin sovitusti, ja matka saattoi alkaa. Noukimme kyytiin muitakin reissaajia Copacabanan ja Ipaneman lähistöltä, joten päästiin samalla tekemään pientä sightseeingiä Riossa. Kaupungista ulos ajettuamme muutaman tunnin matka kului rattoisasti torkkuen ja toistemme olkapäitä vasten kuolaten, ja pitipä bussi jopa lounastauonkin tienvarren buffet por quilo -ravintolassa.

palmas10
palmas5 palmas6

Aamuinen auringonpaiste oli vaihtunut pilviksi ja matkalla alkoikin sataa. Pikkubussi jätti meidät Conceição de Jacareín kylään, missä odottelimme hetken aikaa veneeseen pääsyä ennen kuin meidät lastattiin natisevaan puupaattiin. Hieman hirvitti siinä myräkässä keikkua ja huojua aalloilla jossain Brasilian edustalla ja kävi mielessä, että onkohan tämä nyt taas ihan fiksua. Keskityin tuijottamaan alkaalla roikkuvien pilvien verhoamia vehreitä vuoria lähtöpisteemme yllä ja tuntemaan vähemmän pakokauhua. Zé ei tietenkään ollut millänsäkään myrskyssä seilaamisesta.

Rantautuessamme pienelle hiekkarannalle satoi yhä kaatamalla. Tämä oli veneen ensimmäinen pysäkki, jolla meidän oli määrä jäädä pois. Vaihdoimme päälle haikkausvaatteet, sillä emme yöpyisi saaren pääkylässä Vila do Abraãossa, vaan meidän tulisi ensin kävellä määränpäähämme. Ilha Grandella kulkee tasan yksi tie, eikä se vienyt yöpaikkaamme Praia de Palmasin rannalle, joten ei kun reppu selkään ja mutaista viidakkopolkua jyrkkään ylämäkeen. Vähän hoppukin oli, sillä auringonlaskuun ei ollut enää montaa tuntia aikaa. Noin tunnin patikoinnin jälkeen astuimme ulos sademetsästä rantahiekalle läpimärkinä ja kintut kurassa, mutta kaikki tavarat edelleen mukana. Olimme päässeet heti kosketuksiin Ilha Granden syvimmän olemuksen kanssa. Tämä saari on villi ja kaikessa kesyttämättömyydessään hurjan upea. Takana oli aikamoinen matkapäivä, jonka aikana olin matkustanut taksilla, bussilla, lentokoneella, minibussilla, veneellä ja jalkapatikassa.

palmas8 palmas7
palmas9-horz palmas11
palmas25

Yövyimme Camping Pousada Acordessa, missä meidät otti vastaan sydämellinen vanhempi pariskunta. Minibungalowimme oli nimensä mukaisesti todella pieni ja hieman kämäinenkin, mutta se ei paljoa haitannut, sillä se taisi nimittäin olla saaren halvin oma bungalow muutaman metrin päässä hiekkarannalta. Paikka olisi tietysti hyvällä säällä kivempi, mutta kyllä siellä mukavasti kuunteli kattoon ropisevaa sadettakin. Olimme lisäksi onnessamme saadessamme vain olla yhdessä. Majapaikka sai meidät puolelleen viimeistään kuullessamme, että perheen koiran nimi on Maapähkinä.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä Ilha Grandella vain olimme ja tutkimme rantaamme. Praia de Palmas eli palmuranta oli nimensä veroinen. Kaartuvaa vaaleahiekkaista rantaa reunustivat hiekan ylle kurottavat palmut, ja ympärillä kohosivat sademetsän verhoamat kukkulat. Palmasissa on pari majataloa ja ravintolaa, ja lisäksi siellä asuu paikallista väkeä. Se olikin pariksi päiväksi mukavan rauhallinen tukikohta, mistä löytyi kuitenkin myös joitain palveluja. Enää ei onneksi satanut kaatamalla, mutta pilvisen sään lisäksi saimme päivän aikana joitakin sadekuuroja. Ei myöskään ollut mikään varsinainen helle, joten uiminen sai odottaa.

palmas12
palmas26
palmas24
palmas27 palmas23
palmas4 palmas13-horz
palmas14

Praia de Palmasin pohjoispuolella on toinen, pienempi biitsi Praia Brava de Palmas. Siellä näytti olevan yksi ainoa, mutta aika ihanan näköinen bungalowipaikka Cabanas Paraíso, joka ei tosin oman vierailumme aikaan lokakuussa ollut auki.

Tässä siis vinkki Ilha Grandelle: jos budjettiin sopii noin 50 euron yöpymiset, niin varaisin Praia Brava de Palmasilta biitsimökin privaattirannalla!

Rannalle vievää polkua talsiessamme bongasimme muuten ehkä vähiten biitsille sopivan eläimen: oravan.

palmas18
palmas17 palmas19
palmas20 palmas22
palmas21 palmas28
palmas29

Kävimme vielä syömässä aikaista illallista rantaravintolassa. Aterian kruunasi ihanan kylmä açaí na tigela eli açaí bowl, joita tuli honeymoonin aikana syötyä melkein päivittäin. Nam! Tuo superherkku on selkeästi pohjoisemman trooppisen Brasilian juttu, sillä Curitibassa niitä ei juuri näkynyt.

Seuraavaksi kerron Lopes Mendesin rannasta, joka on valittu koko maailman kauneimpien rantojen top kymppiin. Kaikki biitsihirmut, pysykää siis kuulolla!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Do you still remember that we spent our honeymoon in Brazil last year? We were exploring the states of Rio de Janeiro and Bahia for two perfect weeks. The trip started by having a date at the airport of Rio de Janeiro, where I flew from Curitiba and Zé from Finland. We were so happy to see each other after two months on the other side of the world. We headed to the center of Rio, from where we had booked an Easy Transfer ride to the island of Ilha Grande, to avoid any hassle. The journey went well snoozing in a minibus, but it started raining before stepping on our creaking wooden boat. It was quite a scary ride wobbling on the stormy seas, but we did land on a small sandy beach. That was not our final destination though – we had to hike almost an hour in the rain, on the muddy rainforest trail before reaching Praia das Palmas beach, where we stayed at Camping Pousada Acorde. We got to experience the soul of Ilha Grande immediately: it was wild and gorgeous in its raw untamedness.

Our mini bungalow was cramped but cozy – and probably the most budget-friendly bungalow on the island. It didn’t matter much though, we were so pleased just to be with each other. And that’s what we did on our first whole day on Ilha Grande: simply being and exploring our beach and the smaller beach Praia Brava das Palmas just next to it. Our beach was also very pretty with palm trees reaching onto the sand. Luckily it wasn’t pouring anymore, but it was cloudy and we still got some rain showers, so the weather could have been better. But there is no such thing that a cold, delicious açaí bowl would not fix! Next time I will tell you about a beach that was chosen in TOP10 of the whole world – so beach freaks stay tuned!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Pantanal: Kanootin kapean vesille työnsin

Vihdoinkin nämä Pantanalin postaukset ovat finaalissa! Eihän se ihme ole, että vajaan viikon pituisella reissulla jolla tekee sen 2-3 retkeä päivässä, kertyy kuvia ja tarinoita, mutta jotenkin tässä tapauksessa on tuntunut vähän hassultakin kertoa erikseen kaikista niistä lukuisista retkistä. Ai miksikö? No siksi, että kaikki niistä sijoittuivat loppujen lopuksi melko pienen alueen sisälle Pantanalin, maailman suurimman kosteikkoalueen, pusikkoihin kauas kylistä ja sivistyksestä. Mutta juuri siksi olen niistä halunnut niin tarkasti kertoakin – siis sen lisäksi, että valokuvia tuli otettua niin hillitön määrä, että jo niiden jakamiseksikin tarvittiin monta postausta. Olen halunnut ottaa lukijani mukaan tälle erikoiselle maatilamatkalle Pantanalin tulvasavanneille, joille, maatiloille sekä viidakoihin ja näyttää, millaista luontoa ja eläimiä tuossa maailmankolkassa asustaa. Että suuresta Brasiliasta löytyy tällaistakin, ja että Pantanaliin voi aivan hyvin ja kannattaakin ehdottomasti matkustaa.

Ei sitä turhaan taideta sanoa Etelä-Amerikan parhaaksi safarikohteeksi.

kanootti5 kanootti16
kanootti1 kanootti17
kanootti2

Viimeinen Pantanalissa tehty retki oli kanoottimelontaa samaisella majatalomme vieressä virtaavalla Abobral-joella, jolla olimme reissun ensimmäisenä päivänä käyneet veneretkellä aamutuimaan. Tälläkin kertaa pääsimme ensin veneen kyytiin, kun ajoimme joen yläjuoksun suuntaan parkkeerattujen kanoottien luokse. Pysähtelimme vähän väliä katselemaan joen eläimiä ja elämää. Vesisikaperhe uimassa ja poikaset juomassa maitoa, puun oksalla lekotteleva iguaani, ruskotiikerihaikarat tähystämässä majesteettisen näköisinä ja saman lajin poikanen piilottelemassa puunjuurten välissä. Vihreänä hohtavat jakamarit ja joessa pintaa hipovan sukellusveneen lailla lipuvat kaimaanit iltapäivän kuumassa raukeudessa.

kanootti3 kanootti9
kanootti4 kanootti6
kanootti19 kanootti8
kanootti10 kanootti20
kanootti7 kanootti12

Kanooteille päästyämme minut laitettiin samaan kanoottiin saksalaisen miehen kanssa ja reissukaverini S joutui melomaan yksinään isoa intiaanikanoottia. Melominen tuntui ihanalta ja lähdimme kiitämään aikamoista haipakkaa pitkin jokea. Välillä toki pysähdyimme katselemaan ja kuuntelemaan luontoa. S ja oppaamme jäivät taakse, ja kuulemma S olikin yrittänyt meloa mahdollisimman hitaasti, jotta moottoriveneellä kulkenut opas olisi jättänyt hänet omaan rauhaansa ja kaasuttanut pois. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja raukka joutui kuuntelemaan moottorin pärinää koko melontareissun ajan. Melontakuntomme taisi olla parempi kuin oppaamme oli kuvitellut, sillä olimme jo parinkymmenen minuutin kulutta takaisin majatalomme laiturin kohdalla. Olisin mielelläni melonut pidempäänkin!

kanootti11 kanootti13
kanootti14 kanootti21
kanootti15

Siirryimme pakkaamaan ja lähdimme Xaraésista illallisen jälkeen. Edessä oli öinen ajomatka kohti Campo Grandea ja aamuneljältä lähtevää bussia. Matka oli helvetillinen, sillä kaikkia väsytti ja kuskimme meinasi nukahtaa etupenkillä istuvasta juttuseurasta huolimatta. Hän luukutti yhtä ja samaa pop-levyä uudestaan ja uudestaan, enkä edes uskaltanut nukkua kunnolla pelätessäni kuskinkin silloin nukahtavan.

Ajomatkan mielenkiintoisin osuus koettiin, kun liikennepoliisit pysäyttivät meidät jollain tarkistusasemalla, veivät passimme koppiinsa ja alkoivat tivata, ettei kyytimme ole taksi ja siksi olisi ollut ilmeisesti jotenkin laitonta kuskata turisteja ja ottaa siitä rahaa. Valehtelimme poliiseille pokerinaamalla, että olimme maksaneet kyydistä huomattavasti vähemmän mitä oikeasti maksoimme ja vieläpä tilisiirrolla, jotteivät poliisit tajuaisi meidän kantavan melko isoa käteissummaa mukana. Kyllä kuumotti, sillä luotto brasilialaisiin poliiseihin ei ollut maailman parhainta, mutta saimme hetken päästä onneksi jatkaa matkaa eikä S:n heittämä valhekaan paljastunut. Ainakin episodi herätti koko joukon edes vähäksi aikaa ja selvisimme lopulta Campo Granden laitakaupunkeja pitkin ajeltuamme myös sinne linja-autoasemalle, mistä Curitiban-bussini lähti.

kanootti22
kanootti24 kanootti25
kanootti23

Tässä vielä kaikki muutkin julkaisemani Pantanal-aiheiset postaukset aikajärjestyksessä:

Pantanal, maailman suurin kosteikkoalue

Pantanal: maatilamatkalla Etelä-Amerikan parhaassa safarikohteessa

Pantanal: pihapiirin villit eläinystävät

Pantanal: veneretki viidakkojoella

Pantanal: jeeppisafarilla Brasiliassa

Pantanal: aamun ratsastus tulvasavanneilla

Pantanal: murjottavien apinoiden metsä

Auringonnousu Pantanalissa

Pantanal: piraijoita kalastamassa

Seuraavaksi voinkin siirtyä Brasilian tarinoissa eteenpäin ja alkaa kertomaan Rion hoodeilla sekä Koillis-Brasiliassa tehdystä pariviikkoisesta häämatkastamme. Kirjoitin myös Seikkailijattaret-verkkomediaan minun ja mieheni Zén rakkaustarinan, joka julkaistiin viikko sitten. Jos siis kiinnostaa, kuinka tapasimme ja miten päädyin naimisiin 24-vuotiaana, niin kannattaa lukaista!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Finally these endless posts from Pantanal have come to their end! It has felt a little weird to publish so detailed posts about spending a couple of days in the middle of nowhere. But that’s exactly why I wanted to tell about it (besides sharing the photos of course) – to show the reader that such a place exists and that it’s totally possible to travel there. I guess they don’t say that Pantanal, the largest wetland of the world, is also the best safari destination in South America.

The last trip in Pantanal was canoeing on the Abobral river, which we had been exploring by boat on the first morning. Now we also jumped into the boat which took us to where the canoes were. On the way we stopped several times to watch and listen to the nature and the animals: a swimming capybara family with babies, an iguana relaxing on a branch, tiger herons looking out majestically, jacamars shining emerald green and the caimans gliding under the river water. The paddling was a lot of fun and we started to speed up on the river, but our guide had underestimated our paddling shape since we arrived back to our lodge after only 20 minutes or so. I could have canoed a lot more! We left Xaraés after dinner and survived the horrible night ride to Campo Grande. We got stopped by the police and our driver was almost falling asleep, but in the end we got there and I caught my 4 am bus back to Curitiba.

Pantanal: Piraijoita kalastamassa

Olet varmaan joskus kuullut piraijoista, noista häijyistä kalanpirulaisista, jotka sahalaitaiset hampaat tanassa vaanivat viatonta matkaajaa Etelä-Amerikan viidakkojokien liejupinnan alla?

Brasilian Pantanalissa minulle tarjoutui tilaisuus päästä mukaan piraijankalastusretkelle, jotka tuntuivat olevan jokaikisen Pantanalissa retkiä tarjoavan majatalon ohjelmassa. Itse en juurikaan kalaa syö, joten kieltäydyin kohteliaasti tarttumasta itse onkeen, mutta seurasin kiinnostuneena vierestä saksalaisperheen kalastelua alkuperäisamerikkalaisen oppaamme johdolla. Tai siis seurasin sen, minkä eläinten katselulta ja kamera kädessä juoksemiselta ehdin.

kalassa3 kalassa1
kalassa4kalassa2
kalassa5 kalassa7
kalassa6 kalassa8
kalassa9 kalassa11
kalassa10

Olimme käyneet samana aamuna jo ihailemassa spektaakkelimaista auringonnousua ja nautiskelleet brasilialaisen ja tavallista runsaamman café da manhãn eli aamiaisen. Vatsat täynnä marssimme ensiksi kokeilemaan, miten kala söisi aivan majatalomme viereisessä tulvalammikossa. Spotti oli niin kaunis, että keskityin enemmän vesilintujen ja maisemien tiirailuun kuin ongenkohon poukkoiluun. Tuntui hassulta miettiä, miten kalat selviytyvät meneillään olleesta kuivasta kaudesta Pantanalissa, kun suurimman osan vuodesta vedestä lainehtivat kosteikot  ja lammikot muuttuvat ruohomättäiksi.

kalassa12
kalassa15-horz kalassa13

Ensimmäisessä paikassa kala ei ilmeisesti syönyt kovin hyvin, ja siirryimme joen rantaan. Touhu kävi astetta jännittävämmäksi, sillä hetken aikaa rannassa kalasteltuamme paikalle ui iso ja nälkäinen kaimaani. Saksalaiset saivat kuitenkin saaliiksi aika monta kalaa, jotka valmistettiin myöhemmin lounaaksi. Aika häijyn näköisiä ne piraijat olivat myös paistettuina, sahalaitahampaat suusta pilkottaen. Piraijoiden paha maine on kuitenkin liioiteltu, sillä ne hyökkäävät harvoin ihmisen kimppuun. Silti en välttämättä menisi uimaan jokeen, jossa elää piraijaparvia.

Piranhoita houkuteltiin koukkuun lihapaloilla, mutta kalastajia vaaninut kaimaani sai kalastussession loputtua kitusiinsa lihapalojen sijasta vain parit piraijat. Niitä ei kuulemma passaa totuttaa lihan makuun, tai seuraavalla kerralla kaimaanin suuhun voikin kadota vaikka oma jalka. Oppaan neuvoa ei totisesti tullut mieleenkään kyseenalaistaa, kun katseli kaimaanin vahvojen leukojen loksahtavan kiinni ja piraijan murskautuvan monta senttiä pitkissä hampaissa. Siinä eivät piraijan hampaat tainneet tuntua enää miltään.

kalassa16 kalassa19
kalassa17 kalassa18-horz
kalassa20

Aika hauska kalaretki, jopa tällaiselle vegeilijälle joka ei edes osallistunut pääaktiviteettiin. Jos matkustat Pantanaliin, voi olla varma, että pääset itsekin piraijoita kalastamaan. Jotkut majatalot vievät vieraansa kalastamaan veneestä ja toiset rannalta, joten jos asia on sinulle tärkeä, kannattaa ottaa selvää etukäteen.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: You have probably heard of piranhas, those vicious fishes that are lurking innocent travelers under the surface of the South American rivers? In the Brazilian Pantanal I got to attend piranha fishing, which is an activity that all of the pousadas of Pantanal offer for their guests. I didn’t partake, but it was interesting to watch the others fish. We had already been watching a spectacular sunrise and eaten a hearty breakfast when we left for a pond that was right next to the guesthouse. I was more interested in the pretty views and the undertakings of the water birds, and apparently the place wasn’t that fruitful either, because we soon moved to the river bank. The activity got a little more thrilling after a big, hungry caiman swam next to us. The German family was fishing piranhas with meat bits, but the caiman only got one of the caught fishes. Our guide explained that you shouldn’t bring the caiman to the taste of the meat, because next thing they might bite off is your own foot. I didn’t question that, especially after seeing the caiman’s jaws crush the piranha. The fish catch was later prepared for lunch, and the piranhas still looked evil even when fried and on the plate. However, their reputation is exaggerated, because they rarely attack humans. If you travel to Pantanal, you can be sure that you will also take part to piranha fishing. It was quite fun, even for a vegetarian who skipped the activity itself!

Auringonnousu Pantanalissa

Brasilian Pantanalissa kännykän herätyskello soi aamuneljältä. Kömmin ylös lämpimästä vuoteestani ja tarkistan, ettei vessanpöntössä tällä kertaa piilottele sammakkoa. Nopeasti olemme reissukaverini kanssa ulkona, vain hiukan viileässä aamuyössä, jossa sirkat vielä sirittävät. Yllämme avautuu suunnaton tähtitaivas, jonka lukemattomat pienet kaasupallot loistavat ehkä kirkkaampina kuin koskaan. Linnunrata piirtyy selkeästi taivaankaarelle, sillä täällä, kaukana kylistä ja kaupungeista, ei juuri valosaastetta ole. Yritämme ottaa kuvia tähdistä, mutta omistani tulee vaappuvan minijalustan ansiosta enemmän tai vähemmän heilahtaneita. Kyllä niistä silti saa hieman osviittaa, miltä tähtitaivas tuona yönä näytti.

dawn1 dawn2
dawn3

Emme kuitenkaan ole heränneet ennen kukonlaulua ainoastaan tämän loistavan tähtitaivaan vuoksi. Olemme suuntaamassa katsomaan auringonnousua maailman suurimman kosteikkoalueen ylle safarijeepin kyydissä.

Lähdemme matkaan kolmestaan oppaamme kanssa, kun on vielä pimeää. Päivä kuitenkin nousee nopeasti, niin kuin näillä leveysasteilla on tapana – tähdet häviävät ja taivaanranta alkaa punertaa. Pomppuinen jeeppikyyti päättyy pienen matkan päähän yhdelle Xaraésin maiden karjatiloista. Täältä aukeaa hyvä näkymä itään, mistä aurinko on parhaillaan nousemassa.

dawn5
dawn4 dawn6
dawn8 dawn7
dawn9 dawn12

dawn10

Montako papukaijaa bongaat palmusta?

dawn13
dawn11 dawn14

Parkkeeraamme jeepin aitiopaikalle ja jäämme seuraamaan spektaakkelia oppaamme lähtiessä jutustelemaan maatilan väen kanssa. Ja voi veljet millainen auringonnousu se onkaan! Puiden takaa kohoavan, värehtivän valopallon lisäksi katselemme onnessamme lähellä heräilevää siniotsa-amatsonia ja muita vihreitä papukaijoja – lentääpä ohitse myös pari syvän sinistä hyasinttiaraa. Maatilan hevoset ja kissa verryttelevät valmistautuen uuteen päivään. Tuntuu uskomattomalta olla täällä.

dawn15 dawn16
dawn17 dawn18
dawn19 dawn21
dawn22 dawn20

Aurinko kipuaa taivaalle vauhdilla. Punaisena ja keltaisena hehkuneen aamuruskon jälkeen kuivia tulvasavanneja valaisee pehmeä aamuvalo, jota ihastelemme lähtiessämme ajamaan takaisin majapaikkaamme. Pysähdymme myös toviksi katselemaan kenties aamiaistaan kalastavaa jabiru-haikaraa.

dawn24 dawn23
dawn25 dawn26
dawn27

Olemme takaisin Xaraés-majatalossamme juuri sopivasti aamiaistarjoilun alkaessa. Juustotoastit ja hedelmät maistuvat normaaliakin paremmilta mahtavan varhaisaamun jälkeen, ja uusi Pantanal-päivä piraijankalastuksineen sekä kanoottiretkineen on vielä kokonaisena edessä ennen kotiinlähtöä. Kannatti herätä ennen kukonlaulua!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: One morning in the Brazilian Pantanal, my alarm clock was ringing at 4 am. When I got out with my travel friend, the most spectacular starry skies were shining upon us. The milky way could be seen clearly here, far from light pollution. We tried to take photos of the sky, but most of them were shaken. However, we did not get up just because of the endless, beautiful night sky. We were heading to watch the sunrise over the largest wetland of the world. We started the safari jeep when it was still dark, but soon the stars disappeared and the horizon turned red. After parking the jeep on a local cattle farm, the spectacle begun and we were admiring it from the best seats. And oh boy what a dawn it was! The parrots, horses and the farm cat were also waking up to the new day and I felt so lucky to be there. The sun climbed up fast and the light of dawn turned into morning light. We left back to the guesthouse, where a hearty breakfast was waiting. The last day in Pantanal was still ahead. It was totally worth it to wake up before the cockcrow!

Pantanal: murjottavien apinoiden metsä

Heipsan, toivottavasti kaikilla oli lystikäs vappu! Itse suuntasin viettämään sitä Poriin, joten blogissa on ollut hiljaista. Palaillaanpa kuitenkin Brasiliaan ja Pantanalin tunnelmiin. Näitä juttuja vaan riittää ja riittää, mutta Pantanalissa tuli tehtyä todella monta erilaista retkeä ja valokuvattua niin paljon, että käydään kaikki materiaali nyt aivan perusteellisesti läpi.

Oltuamme aamulla ratsastamassa maailman suurimman kosteikkoalueen tulvasavanneilla, hyppäsimme iltapäivällä jälleen jeepin kyytiin. Emme olleet kuitenkaan lähdössä toiselle jeeppisafarille, vaan tekemään pienen patikkalenkin Pantanalin viidakoissa. Löysimme muurahaiskarhun jäännökset paikasta, johon jätimme auton. Jos en onnistunutkaan bongaamaan sellaista elävänä, niin kuolleena edes. Kuvan jätin kuitenkin postauksen ulkopuolelle. Sujahdimme piikkilanka-aitojen ali urucuripalmuja kasvavaan hämärään metsään, jonne hiippailimme oppaamme perässä hipihiljaa. Pian hän jo osoittikin korkean lehtipuun latvaan, mistä kaksi mölyapinaa tuijotti meitä. Musta uros pysyi pidempään aloillaan, mutta ruskea naaras lähti melko vikkelästi kauemmas.

hike2 hike1
hike8 hike3
hike10 hike9
hike5

Mölyapinat ovat maailman äänekkäimpiä maaeläimiä, ja niiden huuto kantaa jopa lähes viiden kilometrin (3 mailin) päähän tiheidenkin viidakoiden yllä. Ääni on todella pelottava sen kaikuessa viidakoissa auringonnousun- ja laskun aikaan ja monesti ihan päivälläkin. Etenkin mölyapinoiden ollessa lähellä niiden huuto kuulostaa joltain kymmenen kertaa suuremmalta ja sata kertaa vaarallisemmalta pedolta. Esimerkiksi tästä voit kuunnella, millainen ääni mölyapinoista lähtee. Mölyapinat ovat yksiä Amerikan suurimmista apinoista, mutta eivät ne mitenkään valtavia ole. Niiden ulkonäkö on mielestäni myös jotenkin huvittava, koska niiden suun asento näyttää siltä, että ne murjottaisivat jatkuvasti. Vibat Muumien esi-isästä ovat myös vahvasti läsnä. Niinpä tuo urucurimetsäkin sai lempinimen murjottavien apinoiden metsänä.

hike11
hike12 hike13
hike6 hike14
hike15 hike7
hike16 hike17

Apinoiden puun jälkeen näimme vielä pari palmuissa viihtyvää apinaa, mutta sen jälkeen metsässä oli hiljaista joitakin lintuja lukuunottamatta. Kävelimme pitkään hissukseen oppaan perässä urucuripalmujen hämärässä, luottaen hänen tuntevan maaston kuin omat taskunsa. Emme puhuneet, jotta eläimet eivät säikkyisi pakoon. Bongasimmekin vielä alankotrogonin, joka oli aivan hurjan kaunis lintu sinivihreä-punaisessa ja mustavalkoisen kirjavassa asussaan. Minä yritin myös metsästää kuivaa ja hyväkuntoista urucuripalmun siemenkotaa, jonka voisin viedä kotiin tuliaisiksi. Se on aivan kuin tehty pitkulaiseksi koristevadiksi pöydälle, miten niitä olikin laitettu esille majatalossamme. Suurin osa maassa makaavista oli jo lahonneita, mutta lopulta löysin palmusta kiskomalla itselleni hyväkuntoisen siemenkodan. Sain sen myös kuljetettua kotiin asti, ja se on kyllä tosi nätti!

hike18 hike19
hike21 hike20
hike23 hike22
hike24

Pieni patikkaretkemme Pantanalin metsissä kesti pari-kolme tuntia. Ilta alkoikin jo laskeutumaan, kun tulimme ulos metsästä ja lähdimme köröttelemään takaisin kohti majapaikkaamme. Saimme samalla ihastella pastellista auringonlaskua, joka oli jälleen aivan hurjan kaunis. Oppaamme patisti meitä nousemaan seuraavana aamuna aikaisin lähteäksemme katsomaan auringonnousua – siitä siis ensi kerralla!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Back to Pantanal – these stories seem never ending! After spending the morning horse riding on the flood savannas, we left for a small hiking trip in the afternoon. The first thing we saw in the forest were the remains of a long dead anteater. I didn’t manage to spot one alive, but dead at least. We climbed inside the fences and started following our guide quietly, and soon he pointed to a treetop, where two howler monkeys were staring at us. They are the loudest land animals of the world and their howling travels up to 3 miles above the dense jungles. They also sound like very scary beasts, even though the monkeys are quite small and harmless-looking. The howler monkeys also look like they are grumpy and sulking all the time. We continued the walk in silence through the shady urucuri palm forests, trusting our guide to know the way. We saw a blue-crowned trogon, which was such a beautiful bird. I was also hunting for a seed pod from the urucuri palms in good condition, which I eventually found and brought home. The small hike lasted for a couple of hours, after which we got to admire one more spectacular sunset of Pantanal. But the following morning we would go see the sunrise on the wetlands!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

Pantanal: Aamun ratsastus tulvasavanneilla

Ratsastusretki on monen valinta Pantanalin luontoon tutustumiseen, ja niinpä meilläkin safarireissun ohjelmaan sisältyi aamuinen ratsastusretki ja maisemien katselua hevonselkäperspektiivistä. Toisena varsinaisena päivänä Pantanalissa siis nousimme uljaiden ratsujen selkään ja lähdimme laukkaamaan tukka ja hevosen harja hulmuten pitkin ruohoa kasvavia tulvasavanneja aamunkoitteessa…

Vitsit sikseen, sillä todellisuus retkelle lähtiessä ei ehkä ihan vastannut kyseistä mielikuvaa. Minua nimittäin jännitti suht pienikokoisen maalaishevosenkin selkään nouseminen, sillä olin viimeksi ollut hevosen selässä lapsena, ja ratsun lähdettyä yhtäkkiä ravaamaan en osannut muuta kuin kiljua ja puristaa satulan kauhukahvaa. Vaadin saada alleni pienimmän ja rauhallisimman mahdollisen hevosen, reissukaverini taas laitumen suurimman ja villeimmän.

riding8 riding1
riding2 riding5
riding3 riding4

Tällä kertaa pelkoon ei ollut aihetta, sillä minulle osoitettu ratsu oli jopa liiankin rauhallinen. Koni jäi heti lampsimaan jonon hännille ja sitä sai oikein patistaa eteenpäin, ettemme jäisi liikaa jälkeen muusta porukasta. Mielenkiinto oli enemmän mehevissä ruohotupoissa kuin eteenpäin kävelemisessä, ja monta kertaa pysähdyimme rouskuttamaan ruohoa, kun olisi pitänyt vaikka ylittää lätäkkö. Oppaamme käski potkimaan hevosta kantapäillä kylkiin, mutta en minä raaskinut. Hitaasta menosta huolimatta tunsin itseni satulassa melkein kuin oikeaksi paikalliseksi gaúchoksi konsanaan – ainakin silloin kuin eteenpäin meno sujui jouhevammin.

Liikkeelle lähdimme aamulla heti aamiaisen jälkeen. Sain luvan ottaa mukaani repun, koska täytyihän mukaan saada kaikenlaista kamerasta kännykkään ja vesipulloon. Ihmeekseni meille iskettiin jopa kypärät päähän – Xaraésin majatalo selkeästi piti huolta asiakkaistaan. Oppaalla sellaista ei tietenkään ollut, mutta eipä se cowboybootsien ja -hatun kanssa oikein olisi sopinutkaan.

Ratsastimme noin puolentoista tunnin lenkin Pantanalin tulvasavanneilla, jotka olivat kuivalla kaudella melko helppokulkuisia. Muutama suurempi vesilätäkkö tuli vastaan, jolloin jännitti, ettei hevonen vain liukastuisi tai kompastuisi mihinkään. Emme juuri bongailleet eläimiä, paitsi joitain lintuja tietysti. Kuljimme saman maatilan läpi, jolla olimme pysähtyneet veneretkellämme, ja näimme saman kirkkaansinisen hyasinttiara-pariskunnan istuvan puussaan.

riding6 riding9
riding7 riding10
riding11 riding12
riding13

Puolitoista tuntia hurahti satulassa ohitse aivan liian nopeasti, ja kohta olimme jo palanneet majatalomme pihamaalle ja silittelimme meitä kantaneita samettiturpia. Olin rentoutunut satulassa nopeasti ja jopa nautin ratsastusretkestä vehreiden maisemien läpi, mistä olin melko ylpeä. Myös se yhteys, joka hevosen ja ratsastajan (tällaisenkin, joka ei tiedä miten hevosta ohjataan) välille syntyy oli mahtavaa kokea. Tietysti tuo yhteys on varmasti paljon syvempi jos hevosen selässä viettää enemmänkin aikaa. Reilun tunnin jälkeen oma takalistoni oli kuitenkin jo sen verran hellänä, että taisi tuo kuitenkin olla ihan sopivan mittainen aloitus ratsastusuralle. Haaveissani on ollut ties kuinka kauan ratsastusvaellus Mongolian aroilla, mutta sitä varten täytyisi ehkä treenata tätä touhua vähän lisää. Ainakin voitin pelkoni ja nousin onnistuneesti hevosen selkään jopa pysyen siellä!

Myös retkiryhmäämme kuulunut ehkä 3- tai 4-vuotias pikkutyttö pääsi isänsä kanssa ratsastukselle mukaan.

Aamuratsastuksen jälkeen oli paljon aikaa ennen iltapäivän retkeä, joten vietin osan siitä tarkkailemalla majatalomme ohi virtaavan joen elämää. Joen penkalla juoksenteli mustavalkoinen tegu-lisko, joka muistuttaa hieman varaania. Seurailin ja valokuvailin sen touhuja jonkin aikaa. Aika hauskannäköinen kaveri.

riding15
riding16 riding20

riding14

Kylläpä haukotuttaa…

riding17
riding22-horz riding18
riding21 riding19

Joessa tietenkin uiskenteli isompiakin liskoja, eli useita häijyn näköisiä kaimaaneita. Niiden takia en alas veden äärelle viitsinyt mennäkään. Bongasimpa jälleen myös kauniin kirkkaanvärisen, pikkuruisen jacamar-linnun. Vietin joen penkalla, suuren puun varjossa ja ihanassa luonnon hiljaisuudessa tovin jos toisenkin. Siinä oli jotenkin sellainen täydellinen kesäpäivä -fiilis. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin siirtyä keskipäivien vakiopaikkaani eli riippumattoon.

Iltapäivällä lähtisimme patikoimaan, ja viidakon tutkiminen jalkaisin oli ehkä yksi Pantanalin-reissun odotetuimpia aktiviteettejä! Siitä siis lisää seuraavaksi.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Horseback riding is a popular way to get to see the nature of Pantanal, and also our safari trip included a riding tour. I was a little nervous because I had only ridden once as a child, and that time made me a bit scared. Now there was nothing to worry about, since my relatively small country horse was super calm, even too slow, and I was able to relax and enjoy the ride, feeling almost like a local gaúcho. My horse was more interested in munching on the grass than walking forward, and we were always the last pair in the queue. 1,5 hours of riding through the grasslands and flood savannas passed by almost too quickly and soon we were petting our carriers on their noses back at the lodge. There was still plenty of time before the afternoon trip, and I spent some of it by the river following an Argentine black and white tegu lizard and hanging out in the shade of a tree. It felt like a perfect summer day, just with the exception of the evil-looking caimans down in the river staring at me. After lunch we would go hiking in the jungle, which was one of the most awaited activities of the whole trip. More about that next time!