Quetzaltenango

Halusin mennä Quetzaltenangoon oikeastaan vain siksi, että eräs Von Hertzen Brothersien biisi kertoo samannimisestä kaupungista, vaikka en kylläkään edes tiedä, onko kyse juuri tästä. Nyt oltiin laaksossa jo yli kolmessa tonnissa, viileyteen ehkä totuttu jo tai sitten ihanan mummon pyörittämän kodinomaisen guesthousen paksut ja painavat täkit pitivät kylmän loitolla. Meidän huone oli vanha autotalli, mutta majatalo oli todella halpa, puhdas ja siellä oli keittiö, joten päästiin tekemään itse ruokaa. Voi että se olikin hyvää pitkästä aikaa. Läheisessä lihakaupassa myytiin reissun parasta kotitekoista ja jonkin kasvin lehteen käärittyä juustoa. Quetzaltenangossa oli paljon eurooppalaisiakin nuoria ihmisiä, jotka olivat tulleet sinne opiskelemaan espanjaa tai jopa töihin. Se vaikuttikin jotenkin sellaiselta opiskelijakaupungilta. Käveltiin ympäriinsä kaupungin mäkisillä laitamilla, käytiin syömässä suolaisia creppejä, pelattiin biljardia, metsästettiin yhtä hemmetin avokadoa ainakin viidestätoista eri pikkukaupasta kuitenkin tyytyen lopulta menemään supermarkettiin (kuvien tori sijaitsi toisella puolella kaupunkia), ja hörpittiin olutta litran pullosta puistonpenkillä katsellen, kun joku vastavalittu lapsimissi perheineen poseerasi kameralle säihkyvissä juhlatamineissa. Torinaiset eivät pitäneet valokuvattavana olosta, mutta he olivat niin ihanan näköisiä, etten malttanut olla ottamatta paria kuvaa. Muistankohan oikein jos väitän, että heillä on uskomus, jonka mukaan valokuvaaminen varastaa heidän sielunsa? Toivottavasti eivät pahastuneet kovin paljon.

Chichicastenango

Sen koettelemuksien bussimatkan jälkeen päädyimme auringonlaskun aikaan Chichicastenangon suurempaan naapurikaupunkiin vielä korkeammalle vuoristoon. Siellä saimme odotella taas minibussikyytiä eteenpäin, kun meidän lisäksemme samoilla aikeilla oli liikenteessä bussikaupalla muitakin ihmisiä ja eritoten koulupukuista nuorisoa. Busseja kaartoi vartin välein kulman takaa erääseen tiettyyn kadunkohtaan, jota ei ilman sitä ihmismäärää mitenkään olisi voinut erehtyä luulemaan bussipysäkiksi. Ja kun se minibussi vihdoin tuli, ihmiset juoksivat, tuuppivat, tönivät ja tunkivat päästäkseen juuri siihen nimenomaiseen autoon ja nopeasti kotiin. Me toljotettiin suut auki sitä tunkemisen taitoa ja päätettiin odottaa, vaikka oli jo pimeää. Loppujen lopuksi käytettiin vaan raa’asti samaa tekniikkaa ja puolen tunnin jälkeen saavuttiin markkinoistaan tunnettuun Chichicastenangoon huomataksemme jälleen kerran, ettemme löydä kaupungista yhtäkään auki olevaa ravintolaa. Onneksi kauppa oli auki, ja päädyttiin sytyttämään mukana kanniskellut lämpötuikut ja pitämään piknikkiä kiviseinäisessä jääkylmässä huoneessaamme paksujen täkkien alla.

Chichi oli tunnelmallinen pikku kaupunki täynnä aivan uskomattoman kauniita ihmisiä. Mayat ovat niin ihanan näköisiä pyöreine kasvoineen ja perinteisine vaatteineen. Bongattiin jopa neljä miestä perinteisissä asuissa! Gringoja nähtiin vain yksi koko kolmen päivän aikana, hänkin oli tuolla tekemässä jotakin tutkimusta. Hautausmaalla haudat loistivat sateenkaaren väreissä, kirkon portailla uhrattiin sulassa sovussa intiaanijumalille, ja kukkulalta mäntymetsiköstä löytyi muistaakseni hedelmällisyysjumalan alttari joka oli saanut vierelleen ristin. Teki kyllä todella hyvää päästä pitkästä aikaa metsikköön, joka muistutti suomalaista männikköä. Joku oli uhrannut jumalalle omenia ja pullollisen cocacolaa, avannut korkinkin jotta jumala pystyisi juomaan helpommin. Vanha sympaattinen mummo tuli kauppaamaan meille jotain pikkuesineitä, ja koska hän oli meidän takia jaksanut rankan nousun kukkulalle, ei kehdattu olla ostamatta edes mustaa kivistä sammakkopilliä, joka käy suitsuketelineestä. Ostettiin torilta mansikoita ja pari hienoa matkamuistonaamiota. Joku pikkupoika yritti myös väkisin kaupata meille jotain huiluntapaista, ja roikkui vaikka miten pitkään hihassa mankuen ostamaan sitä, vaikka kuinka sanottiin ettei haluta. Hermostuin ja irvistin sille pojalle, ja hetken päästä hänen luovutettuaan alkoi kuitenkin kaduttaa se irvistys, kun näin miten hän talutti vielä pienempää ja likaista sisartaan kädestä jonnekin.

Maanteitä ja Cobánia

Ja lisää reissukuvia, toivottavasti ette oo jo ihan kyllästyneitä. Maisemat vaihtuu kumminkin! Ne vaihtuivat jälleen erinäisillä minibussitaipaleilla ensin hassuun kaupunkiin, jonka keskellä virtasi sillaton joki ja sen toiselle puolelle pääsi vain venekyydillä, ja illansuussa perille Cobánin linja-autoasemalle, joka oli yksi suuri mutalätäkkö täynnä ihmisiä, busseja ja matkaevästen myyjiä. Oltiin yli tuhannessa metrissä ja ilmasto oli viileä, ja kylmältä se tuntuikin. Suihkut onneksi olivat lämpimät. Taas oli sunnuntai ja päädyttiin syömään jonkin hienomman hotellin ravintolaan, josta sai mukavuusruokaa eli mozzarellatikkuja ja salaattia. Aamu oli ihana, hieman utuinen, mutta tuolla vuoristossa kuitenkin tuntui että taivas oli kirkkaamman sininen ja lähempänä. Lähetettiin pari postikorttia kotiin, käytiin aamupalalla comedorissa, jossa oli avokeittiö, ja suunnistettiin esittelykierrokselle kahvifarmille, joka oli lähes kaupungin keskustassa (meinattiin kyllä kääntyä pois kun huomattiin, että paikan omistaja olikin joku saksalainen). Symppis maya-mummo jopa kertoi englanniksi kahvinvalmistuksen saloja, ja lopuksi tietty saatiin kunnon tuoreet kupposet. Kyllä maistuikin kaiken sen pikakahvikuran jälkeen.

Matka Cobánista eteenpäin olikin sitten koko reissun hermojaraastavin, vaikka maisemat olivatkin upeat varsinkin loppumatkasta. Minibussissa kun on normaalisti toisella puolella kaksipaikkainen penkki ja toisella puolella yksipaikkainen, niin tuollapa olikin isketty siihen näiden keskelle joku pieni kaadettava ja vinossa oleva hyvällä tuurilla 50 senttiä leveä lisäjakkara, johon meidät molemmat sitten istutettiin. Edessä oli kuusi tuntia asennon korjailua ja vieressä istuvan bisnesmiehen tuuppimista, eikä siltikään oltu vielä perillä määränpäässä. Tämän lisäksi Guatemalan vuoristoteillä (ja oikeastaan kaikilla muillakin teillä) on oikeasti varmaan 30 metrin välein liikennehidastetöyssy, koska ilmeisesti ihmiset eivät muuten osaa noudattaa nopeusrajoituksia asutusalueilla, ja niiden väleillä kuski jaksaa vielä kaasuttaa täyteen vauhtiin ja sitten taas äkkijarrutus ja töyssy. Ai kun ihanaa. Parasta hupia tämä on tietysti ison bussin takapenkissä. Kaiken huipuksi tie oli kahden kilometrin matkalta poikki, koska ilmeisesti kaivostoiminta oli saanut puoli vuorta tulemaan maanvyörymänä alas vieden tien mennessään. Valtio ei ole halunnut tietä korjata joten paikalliset ovat tehneet sen itse ja perivät pientä tullimaksua pitääkseen tietä edes jotenkin ajettavana, se on kuitenkin ainoa tie vuoriston halki siltä kohtaa ja tärkeä niin vuoriston asukkaille kuin koko maanlaajuisellekin liikenteelle. Jotain kertonee se, että kukaan ei ole niin hullu että lähtisi ajamaan siitä sateella. Nyt oli kuitenkin aurinkoinen ja kuiva ilma, kun se täyteen ahdettu ja liitoksissaan natiseva minibussi rullasi sille kapealle hiekkatielle (ohi valtion pystyttämän ”Hazardi alue – kulku omalla vastuulla” -kyltin), jonka reunalta oli mukavan sorainen ja pitkä pudotus paljasta seinämää alas. Luojan kiitos ajettiin sitä vuorenpuolta, mutta silti pidin silmät visusti kiinni ja todella toivoin, että kuski osaa hommansa eikä renkaat lipeä hiekassa. Hengissä ja chokobanaanien (suklaaseen dipattuja pakastettuja banskuja tikunnokassa, noms!) voimalla siitäkin matkasta sitten selvittiin.

Tikal, Mayojen kaupunki

Olin aina halunnut käydä jossakin intiaanien muinaisessa kaupungissa, joten Mayojen yli 2400 vuotta sitten perustama ja vuosisatoja tiheän viidakon keskellä uinunut Tikal oli yksi niistä harvoista paikoista, joissa olimme jo ennen matkalle lähtöä päättäneet käydä Guatemalassa. Ja olihan se vaikuttava (kun ensin hääsi mielestään kuvat jostain vuorten ympäröimän Macchu Picchun tapaisesta). Kävelimme viidakkopolkuja ensin pienemmille temppeleille ja muille rakennuksille, kiipesimme niistä monen huipulle, ja viimeiseksi seisoimme keskellä muinaista keskusaukiota katselemassa, kuinka ukkonen nousi korkean intiaanipyramidin takaa. Kuvittelin, millaista niiden lähes sadantuhannen ihmisen elämä on täällä joskus ollut ja miltä kaupunki on silloin näyttänyt. Paljon värikkäämmältä tietysti, kun sade ei ole vielä pessyt rakennusten kirjavia maalauksia pois. Yritin myös arvailla, miksi se sitten autioitui, teorioita kun riittää. Metsäkato ja kuivuusko johti Mayojen muuttamiseen muille maille? Aika ue-mäiset fiilikset!
On jotenkin hauskaa, että joskus 700-luvulla tehdyistä kaiverruksista voidaan lukea tarkka päivämäärä, kahdeksas joulukuuta. Eipä taida kovin monesta samanikäisestä eurooppalaisesta teoksesta semmoista löytyä. Tuolla tiedettiin astronomiasta vaikka mitä jo paljon ennen kuin täällä edes tajuttiin, että maapallo ei olekkaan pannukakku ja maailman keskipiste. Ja sekin on hauskaa, että vanha kulttuuri oikeasti elää ja noita muinaisia alttareita käytetään taas nykyään Mayojen palvontamenoihin. Taitaa olla ruuhkainen paikka loppuvuodesta!

Guatemala

Rio Dulce

Guatemalan rajanylitys oli kummallinen, raja-asemien välissä oli kilometritolkulla tietä ja banaaniplantaaseja. Minibussilla päästiin saamaan leimat passiin ja matka jatkui lähimpään kylään. Seisoskeltiin tien varressa hedelmämyyjän kojun vieressä sateessa ja odoteltiin seuraavaa minibussia paikkakunnalle x, josta pääsisi jatkamaan matkaa seuraavalla minibussilla paikkojen x ja x bussinvaihtojen kautta määränpäähän, joka oli alle sadan kilometrin päässä. Kun se ääriään myöten täyteen lastattu minibussi viimein tuli, ahtauduimme seisomaan jonkinlaiseen hyvin epämukavaan vänkyräasentoon, rahastaja kiipesi katolle ja matka jatkui Rio Dulceen. Se oli pieni kaupunki, jonka pääkatu oli Pan-American highway. Siinä sitten väännettiin tortillaa tienvarren syömälässä, mukavassa rekka-autojen pakokaasunkäryssä. Guatemalassa oli jotenkin erilainen tunnelma, Mayat huomasi kadulla ja he käyttivät perinteisiä intiaanivaatteitaan. Illalla ukkosti ja seuraavana aamuna jatkettiin matkaa, jälleen monella eri minibussilla, joiden runkojen halkeamia oli hitsailtu keskeltä, kun ei niitä pakuja ole tehty kestämään parhaillaan 25 ihmisen ja matkatavaroiden painoa.

Flores

Ihanan siisti, puhdas ja värikäs Flores, rauhallinen ja järven ympäröimä kaupunginosasaari toisen kaupungin kyljessä. Siellä tunnelma oli melkein välimerellinen, ihmiset ajelivat skoottereilla ja talojen maalaussääntönä luultavasti, että ennen maalin ostoa on katsottava, ettei oma torppa vaan ole samanvärinen vierekkäisten talojen kanssa. Paikassa ei ollut muuta vikaa kuin se, että se oli läheisten Maya-raunioiden takia aikamoinen samsonite-turistirysä ja sen mukaiset olivat sitten valitettavasti hinnatkin. Mutta oli se ihan kivaa päästä välillä kuumaan suihkuun ja puhtaaseen huoneeseen nukkumaan, niin ja (ylihinnoiteltuun) pesulaan ja matkamuistokrääsäkauppaan! Niitä kun ei oikeasti ollut oikein missään. Saatiin kuppilassa seuraa tällä kertaa meksikolaiselta miesporukalta. Yritettiinkin kyllä valitakin se mahdollisimman paikallisennäköinen mesta, ei mitään jenkeille tehtyä hippiluolaa vaikka semmoinen tänne koti-Turkuun kelpaisikin. Ne meksikaanot olivat ihan ihmeissään meistä, olivat itse kuulemma jostain maalta eivätkä varmaan olleet nähneet kovin montaa kertaa ennen Floresiin tuloaan valkoista naamaa muuten kuin telkkarissa, ja kyselivät meiltä kaikenlaista ja selittivät hilpeinä. Vastasin espanjaksi mitenkuten ja sain varmaan kymmenen kertaa pusun (jota en olisi kaivannut) kädelle, hah.