Auringonlasku Praia da Adragalla

Sintra on muutakin kuin loisteliaita satulinnoja ja kuninkaallista historiaa, vaikka niistä tuo Lissabonin kyljessä sijaitseva kaupunki tunnetaankin parhaiten. Sintra on myös säkenöiviä auringonlaskuja, merestä nousevia monumentaalisia kalliojyrkänteitä ja hämärän laskeutuessa tunnelmallisia hiekkarantoja. Se on luolia, joiden läpi kävellä mereen ja kylien rinteille kohoavia valkoisia, tiilikattoisia talorykelmiä. Vehreän Sintra-vuoriston taikametsien lisäksi se on ennen kaikkea ainutlaatuista Atlantin tyrskyistä ja rantakallioista loistonsa saavaa merellistä luontoa. Onhan koko Sintran rannikko luonnonpuistoa.

Viime talvena Sintran kansallispalatsissa ja Penan palatsin puutarhassa seikkailun jälkeen suuntasimme myöhäiselle lounaalle Sintran rannikolle. Sijainniksi valikoitui Praia Grande, jolta löytyi perinteinen portugalilaisravintola kattoterassilla. Siellä kelpasi täyttää vatsa ja paistatella iltapäivän auringossa rantaa, merta ja rantakadun liikennettä katsellen.

beach3 beach1
beach2

Kun lautaset oli tyhjennetty, alkoi aurinko jo painumaan mailleen. Päätimme kuitenkin ehtiä vielä käydä ihailemassa läheistä Praia da Adragaa, joka on Praia Grandelta seuraava ranta etelään. Ja kyllä kannatti! Korkeiden rantakallioiden ympäröivä hiekkaranta kylpi auringonlaskun pastellisävyissä, eikä siellä ollut montakaan muuta kulkijaa.

beach5
beach4 beach6-horz
beach8 beach9-horz
beach10 beach12
beach13 beach14

Ihmettelimme mereen avautuvaa holvimaista luolaa, rantaan lyöviä tyrskyjä ja merestä nousevia tummia kiviä. Parasta oli kuitenkin upea auringonlasku, jonka saimme kokea. Taivaalla lipuvat pilvenhattarat saivat aikaan varsinaisen taideteoksen, josta ei värien ilotulitusta puuttunut. Aaltojen kastelema rantahiekka heijasti vielä taivaan värit todella kauniisti. Ai että!

Aurinko painui aaltoihin, mutta värispektaakkeli vain parani vielä rannalta lähdettyämmekin: ajaessamme kohti kotia huomasin auton taustapeileistä punavioletin hehkun, josta täytyi vielä napata pari kuvaa auton ikkunasta. Tämä oli varmasti yksi top10-auringonlaskuista, mitä olen nähnyt.

beach15 beach16
beach17

Sintrassa on vielä monta kiinnostavaa paikkaa koluamatta. Rannoista haluaisin käydä tutkimassa kuvissa aivan hullun upealta näyttävän Praia da Ursan ja dyynien ympäröimän Praia Grande do Guinchon, joka tosin sijaitsee Cascaisin puolella. Myös Cabo da Rocan maisemissa olisi kiva tehdä vaellusretki, sillä sinne suuntautuneet visiitit ovat olleet kovin lyhyitä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Sintra is much more than fairytale castles and royal history, even though the town is best known for them. Sintra is also radiant sunsets and beautiful coastline lined with monumental cliffs, sandy beaches and Atlantic nature. Last winter, after visiting the National Palace of Sintra and the garden of the Pena Palace, we headed to the coast. After having a late lunch at a restaurant with a rooftop terrace at Praia Grande, we went to explore the next beach to south, Praia da Adraga. The beach was equipped with a cave arch leading to the sea, and the landscape was bathing in the pastel colors of the setting sun. And what a sunset it was! The flying light clouds painted a spectacular color show on the sky, that kept just getting better after the sun had dived into the waves. Must have been one of the top10 sunsets ever. There are so many places to visit in Sintra. Next I would love to explore the astounding Praia da Ursa and do a hike in Cabo da Roca, because the visits there have been so short.

 

Mainokset

Ilha Granden luontopolku: Circuito do Abraão

Ilha Granden luultavasti lyhyin patikkareitti löytyy aivan Vila do Abraãon kupeesta, ja siitä sen nimikin tulee: Circuito do Abraão eli Abraão Circuit. Me vietimme häämatkallamme viitisen päivää hidastempoista saarielämää tuolla brasilialaisella paratiisisaarella, ja päätimme eräänä pilvisenä päivänä saaren pääkylässä hengailun ja sen leppoisan fiiliksen aistimisen lisäksi suunnata helpolle patikalle, jolle lähteminen oli niin matalan kynnyksen juttu, että lähdimme laittamaan tassua toisen eteen aivan ekstempore. Polun varrelta löytyi niin vehreää metsää ja rantaluontoa kuin historian havinaakin.

circuit2 circuit1
circuit3 circuit4

Abraão Circuit -reitti lähtee mistäpä muualtakaan kuin Abraãon kylästä, sen pohjoisreunalta. Hiekkatienä alkavan polun alkupisteessä on opastaulu, joka kertoo, että tasoltaan helpolla reitillä on pituutta huimat 2 kilometriä, ja sen kävelemiseen pitäisi mennä 40-50 minuuttia. Jopa Googlen kartasta näkee polun alkupisteineen oikein hyvin.

Alueella on entisaikaan sijainnut muun muassa sokeriruokoplantaasi ja lasaretti, jossa pidettiin meriteitse saapuneita matkalaisia karanteenissa vuosina 1886-1913. Siihen perustettiin myöhemmin Brasilian liittovaltion vankila, joka oli toiminnassa vuosina 1932-1954. Ulkopuolelta sammaleen ja sisäpuolelta graffiteiden peittämä puoliksi maan alle rakennettu kivirakennnus on yhä pystyssä, vaikka luonto on alkanut ottaa sitä yhä enemmän valtaansa. Melko aavemainen paikka, jonka sisälle ei tehnyt mieli astua.

Vuonna 1971 Ilha Grandelle perustettiin valtaosan saaresta kattava suojelualue Parque Estadual da Ilha Grande, eli Ilha Grande State Park, jonka uumenissa Abraão Circuit nyt mutkittelee. 120 neliökilometrin kokoinen suojelualue koostuu suurimmaksi osaksi jopa kilometrin korkeuteen kohoavasta rannikkosademetsästä (Atlantic rain forest), mutta alueella on myös mangrovea, hiekkasärkkiä, puroja, laguuneja, hiekkarantoja ja rantakivikkoa.

circuit5 circuit6
circuit7 circuit8
circuit9 circuit10
circuit11

Ensimmäinen asia, jonka polulla bongasimme, oli jättiläismäinen etana. Siinä se mateli eteenpäin hiekkatien poikki. Kuuntelimme aaltojen lyöntiä rantaan parilla pienellä hiekkarannalla, jotka olivat saaneet hiekkaansa tummia sävyjä tuliperäisistä kivistä. Toisen nimi olikin Praia Preta eli Musta ranta. Ylitimme kivisiä, solisevia puroja, joiden yllä roikkui oksia ja liaaneja. Sademetsän siimeksessä kohosi myös vanha, unohdettu akvedukti, jonka koloissa oli alkanut kasvaa kasveja ja sammalta. Se on ilmeisesti joskus tuonut vuorilta vettä lasarettiin ja vankilaan.

Ehkä taianomaisin paikka polun varrella oli kuitenkin kiviseen puroon muodostunut lampi, jota metsä ympäröi ja kiviä pitkin virtasi vettä. Se oli jotenkin tosi tunnelmallinen paikka. Reitin lopuksi yritimme etsiä tietämme jonkinlaiselle näköalapaikalle. Erään kallion päältä kyllä näkyi vähän pidemmälle, vaikka puut peittivät suurimman osan näköaloista, joten ehkä se oli sitten se oikea paikka.

circuit12
circuit14 circuit13
circuit15

Ilha Grandella kannattaa ehdottomasti lähteä pidemmällekin luontoretkelle saaren sademetsäisille poluille, sillä patikointi on parasta mitä saarella voi tehdä – kenties yleisen relaamisen ja snorklauksen jälkeen. Abraão Circuit voi olla hyvä alkupala, sellainen lämmittelykierros ennen tositoimia. Tai sitten se tarjoaa mukavaa ajanvietettä rentoon lomapäivään, kuten meidän tapauksessa. Polku oli tosiaan jopa liiankin helppo käveltäväksi, enkä ainakaan muista että olisimme kertaakaan meinanneet siltä harhautua. Eli suositus tälle pikku luontoretkelle.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Abraão Circuit is probably the shortest hiking route on the Brazilian island Ilha Grande. It starts just outside the main village Vila do Abraão, hence the name. The trail is very easy and low threshold, which enabled us to step on it quite spontaneously. It has a length of 2 km and it should take some 40-50 minutes. The trail is situated in the Ilha Grande State Park established in 1971, but before the protection measures there had been a sugarcane plantation and a lazaretto, which was later used as a federal prison. This moss and graffiti covered stone building and an old aqueduct give an historical edge to the trail, which runs mostly through Atlantic rain forest, passing also by two beaches with black tones from volcanic rocks as well as some streams. My favourite place along this route was a pool that had formed into a rocky stream and was surrounded by thick forest. At the end of the trail we found some kind of a viewpoint. Hiking is the best thing to do on Ilha Grande (after general relaxing and snorkeling perhaps), and Abraão Circuit can be a good warm-up trail before the longer hikes. Or simply a nice thing to do on a holiday afternoon.

RMK Matkatee: Vaellus läpi kauneimman Viron

Palasin toissapäivänä Virosta, jossa vietin viikon seikkaillen lähinnä maan eteläosissa ystäväni Maijan kanssa. Tämä ensimmäinen juttu tuolta reissulta saa toimia tällaisena sneak peek -tyylisenä koosteena, jonka jälkeen ajattelin avata matkan varrella käymiämme paikkoja vielä tarkemmin omissa postauksissaan.

Matka alkoi mitenkäs muutenkaan kuin seilaamalla rapakon yli Helsingistä Tallinnaan, tällä kertaa Linda Linen kyydissä. Päivä oli ensimmäinen oikeasti kesältä tuntuva päivä, joten oli jo aikakin avata telttailukausi – vaikka sitten telttaillen viikon putkeen yhtä autiotuvassa vietettyä yötä lukuun ottamatta. Hyppäsimme marshrutkan eli minibussin kyytiin ja övyimme Jürin kylässä sijaitsevalla leirintäalueella hieman Tallinnan ulkopuolella. Aamulla lähdimme liftaamaan kohti Etelä-Viroa, kävellen ensin aivan ihanan Lehmjan tammilehdon läpi.

Saimme kyydin nopeasti ja pääsimme ekstrakierrokselle Viron maaseudulle, kun kuskimme täytyi käydä ostamassa kaloja naapurinsa lampeen kalankasvattajatilalta. Seuraavaksi istuimmekin englantia tavaavan pikkupojan vieressä kahden lapsen äidin autossa, ja kohta jo mökkeilemään menossa olevan nuoren perheen vauvan vieressä takapenkillä. Ihanaa, miten virolaiset ottavat liftareita kyytiin lastenkin kanssa ja opettavat näille samalla, ettei tuntemattomiakaan ihmisiä tarvitse aina pelätä.

viro1 viro2
viro4 viro3
viro5

RMK matkatee pähkinänkuoressa

RMK matkatee -nimisiä vaellusreittejä on kaksi ja ne kulkevat Viron läpi maan kauneimpien maisemien kautta. Näistä pidempi vaellusreitti, nimeltään Peraküla-Aegviidu-Ähijärve matkatee, on 820 kilometriä pitkä ja se on merkattu maastoon valkovihrein maalimerkein ja kyltein. Toinen, Oandu-Aegviidu-Ikla -niminen reitti on pituudeltaan 375 kilometriä ja sen varrella merkit ovat valko-punaisia. Rakenteilla on myös vielä kolmas noin 600 kilometrin reitti, joka valmistunee ensi vuonna. RMK eli Viron metsähallitus rakensi nämä vaellusreitit jokunen vuosi sitten yhdistelemällä jo olemassa olleita polkuja ja pikkuteitä sekä merkkaamalla reitin maastoon. Matkan varrelle osuu tiuhaan RMK:n ylläpitämiä leiripaikkoja (lõkkekoht), joista löytyy vähintään tulipaikka halkoineen ja penkkeineen sekä kuivakäymälä. Niillä saa leiriytyä vapaasti. Vesipisteitä ei ole, eli juomavedet täytyy joko ottaa joista ja järvistä keittämällä, tai täyttää pullot matkanvarren kylissä. Hesarin sivuilta löytyy verkkolehden tilaajille RMK:n matkateitä käsittelevä artikkeli, jota en itse harmi kyllä pääse lukemaan.

Me kuljimme ensin mainittua pidempää reittiä pitkin, mutta vain noin 53 kilometrin matkan neljän vaelluspäivän aikana. Aloitimme Lindoran kylästä, joka sijaitsee Kaakkois-Virossa Võrumaalla – tai oikeastaan Setumaalla. Alue on setukaisten alkuperäiskansan maita, ja vähän jäikin kaivelemaan, ettemme käyneet vaikkapa Obinitsan kylässä tutustumassa heidän kulttuuriinsa paremmin. Ensi kerralla sitten! Lindorasta pääsimme suoraan reitillemme, ja kävelimme parin kilometrin matkan Härman leiripaikalle. Luottamusta ei varsinaisesti herättänyt se, että joku humalaiselta vaikuttanut pakumies vaati ajaa meidät perille ja lähti sen jälkeen ajamaan hitaasti perässämme, mutta piilottelimme metsässä sen aikaa, että paku ajoi ohi ja katosi. Leiripaikalle saapui meidän seuraksemme telttailemaan myös kolmen virolaisen opiskelijan porukka, joten omituinen pakuäijä ei onneksi pitkään vaivannut mieltä. Härman leiripaikka niittyineen ja mielettömän sävyisine hiekkakivitörmineen kylpi kultaisessa ilta-auringossa, ja telttapaikka Piusa-jokeen työntyvän ruohikkoisen niemen nokassa oli varmaan kaunein, missä olen kuunaan yöpynyt.

viro31
viro6 viro8
viro7 viro9
viro32pien
viro10

Aamulla aloitimme varsinaisen vaelluksen seuraillen Piusa-jokea (joka on muuten Viron kaltevin joki huimalla 2 metrin pudotuksellaan per kilometri) ja ihmetellen useampaakin upeaa, monisävyistä hiekkakiviseinämää, joista korkein on nimeltään Härma müür. Se on korkeimmillaan 43 metriä ja jatkuu 150 metrin matkalla jokivarressa. Löysimme myös riippusillan ja hiekkakiveen kaivertuneita jänniä luolia polun varrelta. Kokkasimme lounasta Maken leiripaikalla, ja villiyrttisalaatti aurinkokuivatuilla tomaateilla oli aikamoista luksusta retkiruokavalioon. Reittimme ohitti monta somaa maalaismaisemaa taloineen sekä Vastseliinan satumaiset linnanrauniot, mutta pitkään päivään mahtui myös tylsempiä maantieosuuksia. Noin 9 tunnin ja 25 kilometrin vaeltamisen jälkeen jalat huusivat hoosiannaa painavan rinkan alla, mutta pääsimme kuin pääsimmekin perille Kirikumäen autiotuvalle ja yllättävän lämpöiseen järviveteen peseytymään.

viro11 viro12
viro13 viro14

Toisena vaelluspäivänä kävelimme noin 14 kilometriä suurimmaksi osaksi pitkin pieniä maanteitä läpi virolaisten maalaismaisemien. Hieman ennen Haanjaa pysähdyimme Vasknajärven rannalle uimaan ja peseytymään. Olisimme voineet telttailla sielläkin, mutta päätimme jatkaa matkaa vielä Haanjan kylän leiripaikalle asti, sillä meidän piti myös käydä kaupassa. Uimisen lisäksi päivän kohokohta oli Abba-vessadisko aivan ihanassa Suur Muna kohvik -kahvilassa, jossa kävimme syömässä illallista kaupan ollessa jo suljettu.

viro16 viro15
viro17 viro18
viro19 viro20
viro21

Kolmas vaelluspäivä alkoi kiipeämällä Viron ja samalla koko Baltian korkeimmalle huipulle eli Isolle Munamäelle. 318 metriä merenpinnasta kohoavan mäennyppylän suhteellinen korkeus ympäröivästä maastosta on vain noin 60 metriä, joten sinne kapusi rappusia pitkin viidessä minuutissa. Suur Munamäen päältä löytyy 29 metriä korkea näkötorni, jossa totta kai vierailimme ihailemassa tornista avautuvia maisemia. Päivän 9 kilometrin mittainen taival alkoi vasta mäellä käymisen jälkeen. Ohitimme omituisen arboretumin ja tummanpuhuvan suon, kuuntelimme käen kukuntaa ja taivaanvuohen pyrstöääntä. Yövyimme maksullisella leirintäalueella Rõugen Ööbikuorussa.

viro22
viro23 viro24
viro25 viro26
viro27 viro28
viro29

Rõugessa pidimme illalla sadetta leirintäalueen keittiössä ja teimme aamulla pienen lenkin tutkimaan Ööbikuorun viehättävää jokilaaksoa. Rõugessa bongasimme myös Viron syvimmän järven, Suurjärven, ennen kuin aloitimme noin 6 kilometrin päivämatkamme. Viimeinen vaelluspäivä oli ensimmäisen ohella suosikkini, koska pääsimme taas seurailemaan jokivartta ja kulkemaan läpi jumalaisen kauniiden kotkansiipilehtojen, valkovuokkometsien ja voikukkaniittyjen. Kumpuilevat maisemat näyttivät välillä olevan aivan kuin jostain Alppien juurelta. Kävimme reitin lopuksi tutustumassa Hinnin kanjoniin, joka on ainoa laatuaan Virossa. Sitten askelsimme isomman tien varteen ja liftasimme Võruun, jonne pääsimme taas marshrutkan kyydissä – tällä kertaa ilmaiseksi.

Yövyimme hienon Kubijan spa-hotellin leirintäalueella pidettyämme ensin sadetta sen vieressä sijainneen, hylätyn oloisen leirintäalueen purkukuntoisten rakennusten suojissa ja tehtyämme kunnon rynnäkön hotelliin metsän ja sateen läpi. Saimme surffailla hotellin wifillä sekä käyttää henkilökunnan suihkutiloja ja jopa keittiötä, kun paikan ravintolakin oli jo kiinni. Siellä sitten lämmitimme havaijinpataa hotellin henkilökunnan mikrossa ja naureskelimme, mihin olimmekaan taas päätyneet.

viro30

Matka päättyi pienellä Võrun somaan pikkukaupunkiin tutustumisella, puistoterassilla kahvittelulla ja liftaamisella takaisin Tallinnan tuntumaan, sinne samalle Kivitalun leirintäalueelle missä vietimme ensimmäisenkin yön. Meidän molempien syntymäpäivät olivat osuneet reissun ajalle, joten kävimme viimeisenä matkapäivänä vielä synttärilounaalla Vegan Restoran V:ssä, jota on niin kovasti hehkutettu, eikä tosiaankaan tarvinnut pettyä! Shoppailinpa itselleni pienen synttärilahjankin eräästä vanhankaupungin putiikista.

Viikko Virossa vierähti hullun nopeasti, mutta siinä ajassa ehti tapahtua niin paljon kaikenlaista, että tuntui kuin oltaisiin oltu matkalla pidempikin aika. Säätkin suosivat, joten yöllä ei tarvinnut palella ja selvisimme ainoastaan parilla sadekuurolla. RMK matkateitä suosittelen lämpimästi kaikille luonnon ja patikoinnin ystäville, sillä etenkin kesällä reitin varrella on niin hyvin palveluita ja vesistöjä, että vaelluksella pärjää vallan mainiosti. Etenkin tämä meidän Etelä-Viron superlatiiveja sisältävä reitinpätkämme oli aivan mielettömän kaunista ja rauhallista seutua sekä piti sisällään useampiakin kiinnostavia luonnonnähtävyyksiä, jollaisia ei Suomesta löydy, vaikka niin kovin lähellä ollaankin. Lisäksi Viron maaseutu on kovin valloittavaa ja perinteikästä. Voisin tämän maistiaisen jälkeen vaikka lähteä kokomittaisellekin vaellukselle RMK matkateelle. Vahva suositus! Saatiin tästä myös hyvää viime hetken harjoitusta ensi viikonloppuna koittavaa Hitchball 4000 -liftauskisaa varten, joten tiimimme lähtee sinne seuraavaksi. Jännää!

Oletko sinä käynyt patikoimassa Virossa?


In English: I spent a week hiking in Southern Estonia with my dear friend, and here is a sneak peek to the week-long trip. I started by taking the ferry to Tallinn, where we stayed at a camping ground for the night. After hitchhiking to Southern Estonia we found the hiking trail, RMK matkatee, and pitched the tent on Härma camping spot. With the golden evening sun and the colorful sandstone wall next to a river, that was probably the most beautiful place where I have camped so far. In the morning we left for our 25 km leg of the day. We passed by more gorgeous sandstone walls, a suspension bridge, caves, country houses and a fairytale-like castle ruin in Vastseliina. The last kilometers were tough but we made it to the Kirikumäe wilderness hut. The next day we had 14 km to go through countryside landscapes and small roads. We stopped to swim in a lake and had dinner in a cute cafe with disco toilets.
The following day we conquered the Suur Munamägi hill, which is the highest peak of Estonia and the Baltic countries at 318 m above sea level. That day we hiked 9 km to Rõuge, where we stayed at a commercial camping park. In the morning we had a walk at the beautiful Ööbikuoru river valley and then we left for the last leg of the hike. This and the first day were my favorites as we were again following a river through fern groves, dandelion meadows and rolling landscapes. We also visited the Hinni canyon, one of its kind in Estonia. After that we hitchhiked to Võru where we stayed at a spa hotel’s camping park, and reached Tallinn the next day. I warmly recommend the RMK matkatee hiking trails! Especially this stretch in Southern Estonia was amazingly beautiful and tranquil.

Pääsiäisen Suomi-turnee Porissa ja Pohjanmaalla

Jippiaijee, kerrankin tässä blogissa nähdään tuoretta materiaalia, tällä kertaa kotimaanmatkalta! Moni käyttää pääsiäisen pitkät pyhät hyödyksi ja lähtee reissaamaan tai sukuloimaan. Niin mekin teimme, kun karautimme jo viime viikon keskiviikkona pääsiäisen viettoon. Miniloma hurahti ohi nopeasti, sillä lähes koko ajan oli jonkinnäköistä ohjelmaa. Onneksi ohjelma oli mukavaa ja muutama rentoiluhetkikin ehdittiin viettää.

Linja-auto kuljetti meidät ensin Poriin vanhempieni luokse, missä viivyimme muutaman yön. Vietimme aikaa perheen ja karvaisten sekä karvattomien lemmikeiden kesken, autoimme puutarhassa trimmaamalla pihavaahteran oksia ja kävimme Porin loistavassa ”uudessa” uimahallissa ja testaamassa porilaista katuruokaa kehutussa Turo’s Heavy Kebabissa.  Falafel-pita oli hyvää, vaikka baba ganoush taisikin puuttua välistä. Kävin myös kavereiden kanssa ulkona, ja suuntasimme Baarikaappiin kuuntelemaan paria keikkaa. Ihan jees!

easter1 easter3-horz
easter4 easter2
easter5

Pitkänäperjantaina lähdimme luontoretkeilemään Meri-Poriin. Kävelimme Herrainpäivien luontopolun, joka oli lyhyt mutta aivan hurjan nätti! Olen asunut 8 vuotta Porissa, eikä minulla ollut tähän päivään mennessä ollut hajuakaan koko paikasta. Luontopolku löytyikin ihan perinteisesti googlesta. Tästä täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa!

Lankalauantaina starttasimme (vain noin 3 tuntia aikataulusta myöhässä) kohti Etelä-Pohjanmaata ja pääsiäisvalkeita. Matkalla pysähdyimme moikkaamassa mummuani Ilmajoella, mutta yöksi suuntasimme Lapualle. Matkalla näkyi jo muutama sytytetty pääsiäiskokko, eikä meidänkään tarvinnut perillä kauaa odotella oman valakiamme sytyttämistä.

easter6
easter7 easter8
easter10 easter11
easter13-horz easter12
easter14 easter15-horz
easter17 easter16
easter18 easter19
easter21

Pohjanmaalla poltetaan perinteisesti pääsiäsilauantain iltana pääsiäiskokkoja noitien ja pahojen henkien karkoittamiseksi. Kävimme viimeksi ”valakioolla” kaksi vuotta sitten. Tänä vuonna kokko sytytettiin lumikuurossa, ja se kärytti aluksi niin etten edes halua tietää mitä siellä paloi menemään – ainakin litrakaupalla jäteöljyä. Pääsiäiskokko ei siis ehkä ollut mikään ympäristöystävällisin, mutta komean näköinen se oli joka tapauksessa. Taisi olla kylän suurin! Muutaman kymmenen henkeä oli kokoontunut mutaiselle pellolle sitä ihastelemaan ja asiaankuuluvat nestemäiset eväät oli suurimmalla osalla mukana. Lapset heittelivät oksia kokkoon, sohva oli roudattu polttamista odottelemaan ja naapurin ukkokin könysi paikalle rollaattorinsa ja räkyttävän koiransa kanssa. Myöhemmin kokon hiilloksissa alettiin tietysti paistamaan makkaraa! Itsekin grillasimme maissia, tosin pienemmässä nuotiossa, missä paloi vain puhtaita risuja ja heinää.

easter23
easter22 easter24
easter31easter25
easter26 easter27

Sunnuntaina lähdimme kävelylle Ruhan kylän maalaismaisemiin. Joku näissä avarissa lakeuksissa vaan koskettaa ja ne tuntuvat sielunmaisemalta, vietinhän osan lapsuudestani Etelä-Pohjanmaalla. Juuri tällaisilla peltomaisemilla, joita täplittää muutama heinälato ja halkoo hitaasti virtaava joki, on aivan erityinen paikka sydämessäni. Minun olisi varmaan pitänyt pulahtaa jokeen, olihan se nimeltään Hipinallas. Muilunkylällä toisaalta myös selvisi, mistä termi ”muiluttaa” on peräisin. Kuulimme myös, että ennen lapset ylittivät alla olevassa kuvassa näkyvän kuohuvan kosken koulumatkalla, hypellen kiviä pitkin joen toiselle puolelle, koska bussi pysähtyi vastarannalla.

easter28 easter29
easter30 easter32
easter33 easter34
easter35 easter36
easter38 easter37
easter39 easter40

Joutsenten kaakatus kuului lähes lakkaamatta, sillä ne olivat muuttomatkalla takaisin pohjoiseen. Kymmeniä ellei satoja joutsenia lensi yläpuoleltamme sinä aikana minkä vietimme Lapualla, ja ne kokoontuivat pelloille tai joenuomiin lepäämään ja uiskentelemaan. Toinen varma kevään merkki oli myös vuoden ensimmäinen leskenlehti! Siitä se kukkakausi taas lähtee käyntiin.

Sunnuntaina jätimme Pohjanmaan taaksemme ja ajoimme Suomenselän yli Jyväskylään. Me menimme kotiin siivoamaan kun vanhempani kävivät ystäviensä luona kylässä. Seuraavana päivänä otimme hyödyn irti käytettävissä olevasta autosta ja päätimme lähteä kävelylle johonkin hienoon paikkaan – ja valitsimme luontopolun Tikkakoskella. Itse luontopolku oli vielä lumen peitossa ja väistelimme hiihtäjiä pururadoilla, joita kävelimme pidemmälti kuin sitä varsinaista liukasta luontopolkua. Polku ei ollut kovin erikoinen, mutta kumpuileva kangasmetsä oli siitä huolimatta kaunis. Ihmettelimme pulppuavaa lähdettä sekä hiekkaharjuja, mutta tulomatkalla kiinnostavamman kohteen tittelin oli kuitenkin tainnut vetää ilmailumuseo, jonka pihassa kävimme katselemassa vanhoja armeijan suihkukoneita ja tutkia. Niiden innoittamana meinasimme mennä jopa sotilaskotiin munkkikahveille, mutta se oli kiinni.

easter42 easter43
easter44 easter45
easter46 easter47
easter49 easter48

Tulevan kesän teemana taitaa olla (gradun lisäksi) suomiretkeily ja kotimaanmatkailu, sillä haluan imeä itseeni niin paljon Suomea kuin vielä pystyn – ihan kohta sitä nimittäin asutaankin muilla mailla vierahilla. Tällä pääsiäisen Suomi-turneellakin tuli nähtyä monta paikkaa ja vastaan tuli vaikka minkälaista kauneutta, vaikkei edes ole vielä mitenkään kaunein aika vuodesta. Haluan kesällä ainakin Lappiin, Kolille ja mahdollisimman moneen muuhunkin kansallispuistoon. Yhteen olisi mahdollista lähteä jo tulevana viikonloppuna, mutta saa nähdä tekeekö pakkasyöt, luvattu vesisade ja 0-asteen makuupussini reissusta vähän turhan haastavan näin huhtikuussa.

Tekikö joku muu kunnon Suomi-kierrosta pääsiäisenä? Entä mihin kotimaan kohteisiin sinä olet suunnitellut meneväsi Suomi 100 -hengessä?


In English: During the Easter mini holiday we did quite a tour around Finland. First we headed to Pori to spend some family time and do some activities like going to the swimming hall and eating at a praised streetfood restaurant. I went out with friends to see some gigs and we did a walk at Herrainpäivät nature trail, which was so pretty that it deserves its own post! On Saturday we took off to Southern Ostrobothnia to see the traditional Easter bonfires and meet some more family. The fires are supposed to drive out witches and evil spirits. The following day we walked in the countryside scenery of Ruha village and watched dozens or hundreds of noisy swans take a rest here before continuing further north. These vast landscapes dotted with barns and rivers will always have a special place in my heart as it is somewhat the landscape of my soul. We spotted the first coltsfoot of the spring as well! Then we drove to Jyväskylä, from where we did a small trip the next day to Tikkakoski. There was an aviation museum with old army jet planes on the yard, and a nature trail that was nothing that special, but a nice hike in the rolling sandy pine forests. I think the coming summer will have the theme of domestic tourism, as I want to go to as many places in Finland as I still can before moving abroad. Especially Lapland, Koli and national parks are on my list.

Pantanal: veneretki viidakkojoella

Pantanalissa, läntisen Brasilian luontoparatiisissa lähdimme ensimmäiselle retkellemme heti Xaraés-majataloon saapumistamme seuraavana aamuna. Luvassa oli letkeä aloitus maailman suurimman kosteikkoalueen tutkimiseen: veneretki majatalomme vieressä hiljalleen lipuvalla Abobral-joella. Vene olisi moottorikäyttöinen, joten kenenkään ei edes tarvitsisi soutaa.

Aamupalan jälkeen tapasimme retkiseuramme, saksalaisen perheen, joelle laskevilla puuportailla vetäessämme pelastusliivejä yllemme. Kuivan kauden lähes tyhjentämän joen toisella puolella kaimaani tarkkaili meitä pensaan juurien lomasta. Perheen pellavapäisellä naperolla oli varmasti ihmeteltävää kaikessa mitä joen varrella näimme, mutta niin oli meillä aikuisillakin.

Tämä Pantanalin kolkka kuului Xaraés-maatilalle, jonka maista osa on karjatilan käytössä ja osa on säilytetty yksityisenä luonnonsuojelualueena. Suurin osa, ellei jopa kaikki, tekemistämme retkistä tehtiin tämän yksityisen luonnonsuojelualueen sisällä. Tämä on Pantanalissa kansallispuistoja lukuunottamatta normaali käytäntö, sillä suurin osa alueesta on yksityisessä omistuksessa.

veneretki57 veneretki3
veneretki1-horz veneretki2

veneretki5

Mölymangrovekana.

veneretki4

Iguaanit lekottelevat joen ylle kurkottavilla puun oksilla.

veneretki7

Kaljunaamahokko.

veneretki12
veneretki9 veneretki15

Joella tuli vastaan heti lähtölaiturista irtauduttuamme paitsi kaimaaneita, myös joen ylle kurkottelevilla puiden oksilla uuteen päivään heräileviä iguaaneja. Miten mahtavia otuksia, ainakin tällaisen liskojen ystävän mielestä. Muistan kun ensi kerran tapasin iguaanin teini-ikäisenä jossakin matelijapuistossa, ja nyt sain tarkkailla niiden elämää aivan omassa elinympäristössään. Joella myös melkein kuhisi lintuja, joita riitti aivan joka lähtöön. Yleisimpiä lintulajeja tuli toisteltua sen verran, että veneretken päätteeksi tunnistin itsekin ainakin muutaman lajin. Joillakin linnuilla on melko huvittavat suomenkieliset nimet, kuten kaljunaamahokko tai mölymangrovekana. Ilmeisesti ovat ihan kuvaavia.

Joella lipuessa piti välillä siityä veneen pohjalle kyyryyn, kun alitimme uoman tukkeeksi kaatuneen puunrungon. Nyt kuivalla kaudella sen alitse pääsi helposti, mutta mitenköhän mahtaa olla asian laita silloin, kun joki on ääriään myöten täynnä vettä?

veneretki10

Ruskotiikerihaikara.

veneretki17
veneretki21veneretki20
veneretki22 veneretki24

Korkeammalle kipuavan auringon säteet siivilöityivät jokea reunustavien puiden latvuksista, kun paattimme putputti jokea ylös. Joella oli hiljaista, mutta välillä jokin eläinten varoitusmerkki tai kutsuhuuto, tai veteen molskahtava vesisika rikkoi tyyneyden. Bolivialainen, alkuperäisamerikkalaiseen heimoon kuuluva oppaamme kertoi asiantuntevasti kaikista kohtaamistamme otuksista, eikä minulla ollut epäilystäkään ettei hän olisi hallinnut kaikenlaisia viidakossa selviytymiskeinoja machete-veitsineen. Tämä myös sammutti veneen moottorin usein, jotta saimme ihailla lintuja ja muita eläimiä kaikessa rauhassa.

Yllättäen rantauduimme ja meidät patistettiin veneestä ulos. Menisimme kuulemma käymään naapurissa, joka mitä luultavimmin oli karjatilalla töitä tekevän perheen koti. Pihalla makoili varmaan kymmenen koiraa, porsaat ja kanat kuopsuttelivat maata etäämmällä. Korkeasta pihapuusta alkoi kuulua kovaäänistä raakkumista, ja meinasin pakahtua hämmästyksestä ja ihastuksesta kun näin kaksi syvän indigonsinistä papukaijaa keikkumassa korkealla puussa. Ne olivat lajiltaan hyasinttiaroja, valtavan kokoisia maailman suurimpia lentäviä papukaijoja, jotka voivat painaa lähemmäs kaksi kiloa. Tämä pariskunta oli valinnut ihmisten pihapiirin asuinalueekseen. Jäimme seuraamaan niiden edesottamuksia ja hullunkurisia ilmeitä toviksi jos toiseksikin. Otin pelkistä aroista kymmenittäin kuvia, joten teleobjektiivi tuli tarpeeseen. Hyasinttiarat eivät suinkaan ollet pihan ainoita sateenkaaren väreissä hehkuvia lintuja, vaan bongasimme myös vihreän sävyisiä huppuaratteja ja arakari-tukaaneja.

veneretki26 veneretki32
veneretki27 veneretki29pieni
veneretki30 veneretki31
veneretki33 veneretki35-horz
veneretki34 veneretki36

veneretki39

Huppuaratit puussa.

veneretki40-horz
veneretki41

veneretki43

Harmaaiibis.

veneretki42

veneretki46

Upea ruskoposkiarakari.

veneretki44

Tulipunainen rubiinityranni eli Pantanalin prinssi.

veneretki45
veneretki47 veneretki49

Tuli aika jättää vastahakoiset hyvästit noille mielettömän upeille linnuille ja jatkaa matkaa. Värikkäiden lintujen ilotulitus ei kuitenkaan siihen loppunut, sillä joella pörräsi yhtenään ruostepyrstöjakamaroja ja kuningaskalastajia. Ihmeteltävää riitti myös joenvarren puissa, joiden juuret riippuivat mangrovemaisen näköisinä joen yllä. Puiden rungoille jääneistä merkeistä näki, että vesi on ollut hyvinkin korkealla, jopa yli joen äyräiden. Sen takia puiden juuret olivat peittyneet harmaaksi kuivuneeseen mutaan, mikä teki niistä jopa hieman aavemaisen, mutta kiehtovan näköisiä. En meinannut taaskaan saada tarpeekseni näiden puiden valokuvaamisesta.

veneretki51 veneretki53

veneretki52

Ruostepyrstöjakamari aterioimassa.

veneretki69

veneretki55

Viherkalastaja.

veneretki61

veneretki59

Amerikankäärmekaula.

veneretki62
veneretki63

veneretki65

Ruskotiikerihaikaran kirjava poikanen.

veneretki68-horz

Iguaani ja puu, josta veden maksimikorkeuden voi nähdä.

veneretki73

Eteläamerikanhaikara lennossa.

veneretki74

Amerikanuikkukana uiskentelemassa.

veneretki76-horz

Oliivimerimetso ja mukava yllätys vaanimassa retkeltä palaajia portaiden juuressa.

veneretki78

Muutama tunti veneretkellä vierähti nopeasti, ja lopulta olikin aika palata takaisin kotilaituriin. Ainoa vain, että sen oli poissaollessamme vallannut isokokoinen alligaattori, jonka leukojen juureen en olisi mitenkään innosta hihkuen ollut asettamassa pelkän flipflopin verhoamaa jalkaani. Lähestulkoon ajoimme hampaitaan näyttelevää otusta päin ja oppaamme sai airoa heiluttelemalla säikyteltyä kaimaanin tiehensä. Hetken jo luulin että se häiriöstä suivaantuneena voisi jopa käydä kimppuun, mutta ei sentään. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja pääsimme ehjin nahoin ja monta upeaa luontokokemusta rikkaampina odottelemaan lounasta ja sitä seuraavaa päivän toista retkeä, josta lisää myöhemmin.

Siinä olikin aikamoinen kuvakimara kaikennäköistä tropiikin eläjää, joten toivottavasti ei kyllästyminen päässyt iskemään kenellekään näitä katsellessa. On nuo värikkäinä hehkuvat linnutkin vaan niin kiehtovia! Katso täältä myös aikaisempi postaukseni pihapiirimme eksoottisista vipeltäjistä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa,Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: The first trip we did in Pantanal was a boat trip along the Abobral river. It was dry season and the river was almost empty, with a caiman on the other side keeping an eye on us. We hopped on a motor boat and our guide started navigating it on the river. Immediately we spotted some iguanas on the trees, as well as many different species of birds. It was quite silent when we turned off the engine and concentrated on admiring the wildlife, just the occasional bird calls and capybaras jumping into the river were making noises. At some point we stopped at a small farm, which was part of the Xaraés cattle farm. There we saw the huge, indigo blue hyacinth macaws playing around in their tree, and I was totally in awe watching their goings and expressions. They were not the only colorful birds though – we also saw nanday parakeets and chestnut-eared aracaris among others. Finally it was time to return to the boat, but the colorful bird watching was nowhere near over with the jacamars and green kingfishers flitting over the river. When we got back to the home dock, there was a slightly scary surprise waiting for us… a large alligator. Luckily we managed to scare it on its way and got to wait for lunch and our next excursion. More about it in the next post! See the previous posts from Pantanal from here and here.

Pantanal: pihapiirin villit eläinystävät

Pantanalissa ei tarvinnut edes poistua Pousada Xaraésin pihasta minnekään, ja silti oli koko ajan kaikenlaisia eksoottisia tropiikin eläimiä näköpiirissä. Majatalo sijaitsi niin luonnon keskellä, että eläimet käyttivät ihan itse pihaa elinympäristönsä jatkeena. Niiden touhuja oli ihanaa seurata omasta varjoon ripustetusta riippumatosta, keskipäivän kuumuudessa lekotellen ja kylmää cokista tai olutta siemaillen. Tuntui vähän siltä kuin makoilisi kotisohvalla, mutta Avara Luonto pyörisi telkkarin sijaan ihan oikeasti ympärillä. Safarilla tulee vähän sama fiilis, mutta tämä oli kaikessa lokoisuudessaan ihan eri mukavuustasoa kuin tärisevän jeepin takapenkki.

Majatalomme oli toimiva paikallinen maatila, ja sen ympärillä oli kotieläinten kuten hevosten, muulien, sikojen ja nautojen takia jonkinlaiset aidat, mutta pienemmät villit eläimet pääsivät menemään ja tulemaan etenkin tonttia rajaavan joen yli ihan kuten tahtoivat. Ne siis elivät aivan vapaina omassa elinympäristössään, mutta olivat kotiutuneet karjatilan ruohikkoiselle pihalle varmaankin helpon asuinpaikan ja loputtoman tarjolla olevan ruohon vuoksi. Ehkäpä ihmisten läheisyys pitää myös pedot loitommalla.

pantanalanimals23

Vyötiäiset pesäkuoppaa kaivamassa.

pantanalanimals3
pantanalanimals1

pantanalanimals4

Paimentyrannit ratsastavat muulilla.

pantanalanimals2 pantanalanimals5

pantanalanimals6

Pikkukondori taivaalla liitelemässä.

pantanalanimals7

Lauma kapybaroja eli vesisikoja toimittamassa ruohonleikkurin virkaa.

Omat lempparini kaikista pihapiirin asukeista olivat touhottavat vyötiäiset ja ruohoa rouskuttavat kapybarat eli vesisiat. Vesisika on maailman suurin jyrsijä. Nämä hieman jättiläismäistä marsua muistuttavat veijarit voivat parhaimmillaan kasvaa ison koiran kokoisiksi ja painaa 66 kiloa. Jotkut pitävät kapybaroja lemmikkeinä ja toiset kasvattavat lihan ja turkin takia, mutta rapsuteltavasta ulkonäöstään huolimatta ne ovat villejä eläimiä ja lähtivät nopeasti kauemmaksi, jos niitä yritti lähestyä.

Yksi ja sama vesisikaperhe toimi majatalon ruohonleikkurina päivästä toiseen, puputtaen ruohoa joen rannassa. Niilläkin taisi olla siinä oma reviiri, jolle ei muita vesisikoja päästetä. Nimensä mukaisesti vesisiat ovat hyviä uimareita ja niiden ruuminrakennekin on kuin suunniteltu hommaan, sillä silmät ja sieraimet sijaitsevat lähellä päälakea ja niillä on jopa pienet räpylät. Jos kapybarojen olo kävi liian kuumaksi, nämä tyypit hyppivät ketarat ojossa vinkaisten jokeen, ja se jos mikä oli hullunkurisen näköistä! Joessa päivystävät kaimaanit odottivat kuitenkin jatkuvasti tilaisuuttaan, joten vesisikojen piti olla valppaana vedessä.

pantanalanimals8

pantanalanimals10

Amazonianiibis huutelee puussaan.

pantanalanimals11

Lehdenleikkaajamuurahaiset ovat iskeneet pinkkiin puskaan.

pantanalanimals9
pantanalanimals12

pantanalanimals16

Tästä uimakaveri altaaseen, anyone?

pantanalanimals13

pantanalanimals14

Kaklattaja eli chacalaca.

Pihapiirissä näki myös kaikenlaisia lintuja näyttävän värisistä naamioväijyistä gondoreihin, iibiksiin ja karakaroihin. Kaklattajat taas pitivät järkyttävää meteliä, joka alkoi auringon noustua huoneemme ikkunan takana pihapuussa. Siihen varmasti viimeistään heräsi aamu-unisinkin, mutta ääni ei todellakaan ole mitenkään miellyttävä. Kuunnelkaa vaikka. Myös joella liikuttaessa kaklattajat pitivät välillä korvia huumaavaa mekkalaa jokivarren puissa.

pantanalanimals17

pantanalanimals18

Vyötiäisralli vauhdissa.

pantanalanimals15

Eteläntöyhtökarakara näyttää hauskasti kotkan ja kanan sekoitukselta.

pantanalanimals20
pantanalanimals21

pantanalanimals19

Naamioväijyn pesä oli sopivasti riippumaton yläpuolella, ja linnun erittäin kovaäänistä laulua sai kuunnella ihan tarpeekseen.

pantanalanimals24

Vyötiäinen taas on hassunnäköinen eläin, joka muistuttaisi hieman isoa siiltä tai myyrää, ellei sillä olisi suojanaan jykevää panssaria piikkien sijaan ja liskomaista häntää. Nämä pihapiirin vyötiäiset olivat lajiltaan kuusivyövyötiäisiä, mutta Pantanalissa elää myös jättiläisvyötiäisiä. Aluksi vyötiäiset keskittyivät lähinnä kaivelemaan kuoppia yksikseen myyrämäisten eturaajojensa avulla, mutta yhtenä päivänä ne ilmeisesti vain päättivät villiintyä keväästä alkaen jahdata toisiaan villisti. Olisiko kyseessä ollut kahden koiraan yritys paritella naarasvyötiäisen kanssa, mutta kolmen kimppa niitä vilisti pitkin pihaa ristiin rastiin. Lopulta toinen jahtaajista sai takaa-ajolleen onnekkaan lopun ja toinen sai tyytyä kaivamaan sinkkupesäänsä syvemmäksi. Tämän näytöksen katselu oli todellakin parasta hupia, etenkin kun vyötiäisiä ennen pihalla oli juoksennellut iloisesti pari porsasta.

pantanalanimals22
pantanalanimals25

Tämä oli kyllä eläimellisin majatalokokemus, johon olen tähän mennessä törmännyt. Ihan mahtava paikka, eikä varmasti käynyt aika pitkäksi edes keskipäivän hitaina tunteina. Seuraavaksi lähdetään katsomaan, minkälaista luontoa ja sen asukeita pihapiirin ulkopuolelta Pantanalista löytyikään.

Missä sinä olet päässyt ihmettelemään villieläinten touhuja paraatipaikalta?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: In Pantanal I didn’t even have to move anywhere from the yard of our lodge Pousada Xaraés in order to see wild animals of the tropics. Exactly the opposite – we were so much surrounded by nature, that the wild animals used the yard as their normal living environment. It was fascinating to view their hustle and bustle while taking it easy in a hammock with a cold coke or a beer in hand. Just like watching a nature documentary on your home couch, except that here all the life was not on the screen but actually surrounding me. My favorites were the capybaras, the largest rodents of the world who look a bit like guinea pigs but can be the size of a large dog, and the armadillos who were digging holes on the yard. One day they suddenly decided that spring had arrived and went totally crazy, chasing each other around the lawn. In the end one of them got lucky and the other continued to dig its single nest in the soil. I also spotted a lot of birds such as great kiskadees, caracaras and the terribly noisy chakalakas who woke my up every morning.

IGTT: Brasilian jylhimmissä maisemissa

Chapada Diamantinan kansallispuisto oli ehdottomasti yksi mahtavimmista paikoista, missä kävimme Brasilian-häämatkamme aikana. Vaikka trooppisesta Brasiliasta eivät heti ensimmäisenä tulekaan mieleen jylhät, kiven ja pusikkomaisen kasvillisuuden hallitsemat maisemat, niin niitäkin pääsee todistamaan tässä Bahian osavaltion sisämaassa sijaitsevassa kansallispuistossa. Chapada Diamantina kätkee sisäänsä niin korkeilta pöytävuorilta alas laaksoihin aukeavia mielettömiä maisemia kuin vesiputouksia, jotka ovat niin korkeita että hajoavat vesipisaroiksi ennen kuin edes osuvat maahan. Vaikka nämä vuoret eivät kilometrien korkeuksiin kohoakaan, pääsee niiden laelle kavutessaan silti korkealle.

Chapada Diamantina on maisemaonnellisen, patikoijan ja upeita näköaloja rakastavan unelma. Siellä olisi voinut trekata ja patikoida vaikka viikkotolkulla, mutta ehdimme mekin muutaman päivän visiitillämme näkemään yhtä ja toista Chapadan parhaista paloista. Tässä postauksessa keskitytään näistä paikkoihin, joissa pääsimme kapuamaan korkealle, arjen yläpuolelle.

Morro do Pai Inácio

igtt1 igtt7
igtt2 igtt8
igtt9

Morro do Pai Inácio on yksi Chapadan suosituimmista näköalapaikoista, koska se on aivan naurettavan helppo saavuttaa: parkkipaikalta joutuu kävelemään polkua ylös mäen päälle vain vaivaiset 15 minuuttia. Ylhäältä aukeavat sellaiset maisemat, että ensin sitä haukkoo henkeä ja sitten tekisi mieli huutaa. Alas pusikkomaisen kasvillisuuden valtaamiin avariin laaksoihin näkee kilometrien ja taas kilometrien päähän, ja niitä reunustavat tasahuippuiset pöytävuoret, samanlaiset kuin millä itse seisomme. Näyttää aivan siltä, kuin joku korkeampi voima olisi asetellut kivilaattoja päällekkäin, rakentaen tämän jylhän maiseman mieleisekseen ja kuorruttaen lopuksi laaksot vihreällä matolla.

Ylhäällä kävi navakka tuuli, mutta viihdyimme siellä silti auringonlaskuun saakka. Kapusimme alas pöytävuoren päältä ja etsimme rauhallisen paikan, jossa ei ollut ketään muuta. Aurinko laski ensin pilvilauttojen väliin ja sitten vuorten taakse. Se ei ollut upeimman värinen auringonlasku, mutta siitä huolimatta yksi elämäni kauneimmista. Tässä erikoislaatuisessa paikassa kaikki oli kaunista.

Cachoeira da Fumaça

igtt11
igtt3igtt12
igtt10 igtt5
igtt6igtt4

Brasilian korkeimman vesiputouksen uskottiin pitkään löytyvän juuri Chapada Diamantinasta, mutta jokin aika sitten Amazonin sademetsän kätköistä löydettiin vielä hiukan korkeampi putous. Aika uskomatonta, miten maailmasta edelleen löytyy kaikenlaista uutta ja länsimaiselle sivistykselle tuntematonta, niin kuin esimerkiksi monisatametrisiä vesiputouksia. Me tietysti teimme tästä huolimatta patikkaretken tälle hopeasijalle alennetulle vesiputoukselle, sillä olihan se nyt aivan valtavan upea sekin.

Cachoeira da Fumaçalle päästäkseen täytyy nähdä hieman enemmän vaivaa kuin Morro do Pai Inácion kanssa. Patikointi taisi kestää noin 2,5 tuntia suuntaansa, joten reissuun menee koko päivä. Ajoimme ensin Lençoisin kylästä lähes pari tuntia polun lähtöpisteelle, jännittäen juuttuisiko vuokrakotteromme kuoppaisen hiekkatien vesilätäköihin. Juuri kun saimme auton parkkiin alkoi sataa, ja tuuli vihmoi vesipisaroita vaakatasossa päin naamaa, mitä kesti melkein koko menomatkan. Pilvien lomasta ei nähnyt oikein mitään muuta kuin ympäröivää kasvillisuutta ja polun värikkäitä kiviä. Siinä tuli oikeasti aika kylmä, vaikka tropiikissa oltiinkin. Perillä sisukkuutemme kuitenkin palkittiin: pilvet väistyivät ja aurinko tuli kuivattamaan märät vaatteemme. Näimme alla levittäytyvän Vale do Capãon laakson koko komeudessaan ja voittajafiilis valtasi meidät häämatkalaiset.

Melkein kävelin kurkkaamaan Cachoeira da Fumaçan vesiputousta kielekkeen reunalta, mutta vanhempi naishenkilö pysäytti minut ja käski ryömiä reunalle katsomaan alas. Kuraisesta kalliosta huolimatta vinkki tuli tarpeeseen, koska vesiputous todellakin oli suoraan allamme. Vettä ryöppysi kapeana suihkuna yli 300-metriseen pudotukseensa, pirstoututen miljooniksi vesipisaroiksi ennen kuin se pääsi lähellekään maankamaraa. Siitä tämä ”savuava vesiputous” on nimensäkin saanut. Reunan yli kurkistaessa alla aukeneva pudotus alkoi hieman huimata, sillä kieleke jolla makasin, oli tyhjän päällä. Minua ei varsinaisesti pelottanut, sillä luotin tukevaan kallioon, mutta kovin kauaa ei silti tehnyt mieli katsella alas, ei edes tuota satumaista vesiputousta. Lintuperspektiivistä oli vaikeaa saada otetta putouksen korkeudesta, mutta sitä pääsi onneksi katselemaan myös sivulta käsin. Vietimme tovin jos toisenkin eväitä syöden ja alas putoavaa vettä sekä edessämme avautuvia maisemia katsellen.

Chapada Diamantina, hitsi miten upea olitkaan. Näitä näkymiä emme unohda koskaan.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, jonka ideana on jakaa matkailuinspiraatiota ja hyvää reissufiilistä Instagram-kuvien avulla. Sitä vietetään aina kuun ensimmäisenä torstaina. Maaliskuun teemana on ylhäällä, korkealla. Tempauksen järjestäjinä toimivat TravelloverMuru Mou ja Skimbaco. Lue ohjeet täältä.

Minut löytää Instagramista nimimerkillä @johannahulda.


In English: It’s Instagram Travel Thursday with the theme high. Here are some photos from the Chapada Diamantina national park located in the state of Bahia in Brazil. Morro do Pai Inácio and Cachoeira da Fumaça had so amazing views from high above that I will never forget them. We visited this beautiful park on our honeymoon, and it was a truly unforgettable experience.

Croc Valley Camp – majapaikka South Luangwassa

South Luangwan safari majapaikkoineen piti järjestää melko nopealla aikataululla, sillä miehen työharjoitteluun liittyvän Sambian itäisessä provinssissa Katetessa järjestetyn opettajankoulutustilaisuuden aikataulut selvisivät oikeastaan vasta kouluspäivien alkaessa. Itse halusin tietenkin lähteä Zén mukaan katsomaan miltä itäisessä Sambiassa näyttäisi, sillä reissuun saisi nimittäin yhdistettyä kätevästi myös viikonlopun South Luangwan kansallispuistossa! Varasinkin safarimme vain muutaman päivän varoitusajalla, mutta sesongin ulkopuolella tilaa onneksi löytyi ja kuljetuskin järjestyi majapaikkamme kautta helposti.

Majapaikkamme sijaitsi aivan kansallispuiston portin ja Mfuwen kylän välissä. Kansallispuiston sisällä sijainneet safarilodget olisivat olleet hintatasoltaan budjettimme ulkopuolella, joten jäimme toiselle puolen Luangwa-jokea. Meillä kun ei ollut tällä reissulla edes mahdollisuutta harkita omatoimista safaria vuokra-auton ja teltan kanssa. Safareiden hintavertailun jälkeen päädyimme halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon ja varasimme Croc Valley Camp -nimisestä safarileiristä itsellemme kahden päivän ja kahden yön safarin, jonka ensimmäinen vuorokausi olisi täysihoidolla. Huonetyypiksi valitsimme halvimman ”family roomin”, perhehuoneen, joka paikan nettisivujen kuvan mukaan näytti olevan isokokoinen safariteltta. Varatessa sähköposteihini vastattiin kyllä nopeasti, mutta suurin osa esittämistäni kysymyksistä jätettiin huomiotta ja jouduin kyselemään samoja asioita moneen kertaan. Lopulta luovutin, toivoen etten näkisi kyseistä asiakaspalvelija-Herbertiä leirissä ollenkaan – enkä muuten nähnytkään. Päätimme mennä paikanpäälle ja katsoa millainen paikka olisi kyseessä. Ainakin meillä olisi joku katto pään päällä ja safareita tiedossa.

croc3 croc2
croc1 croc4

Afrikkalaisin kankain sisustettu huone oli mukava, mutta olimme hieman ihmeissämme kun meidät laitettiinkin ihan oikeaan taloon teltan sijaan. Nettisivujen kuva oli hieman hämäävä tässä kohden, sillä perhehuone todellakin tarkoitti huonetta, eikä telttaa. Yhden telttailusafarin Kafuessa jo koettuamme olimme kuitenkin ihan tyytyväisiä, sillä huone oli aivan uusi ja todella viihtyisä. Parasta oli sänkyjen ylle kiinnitetty valtava hyttysverkko, jota ei tarvinnut tunkea patjan alle tai tarkistella, onko jossakin kohdassa reikä – saati herätä aamulla huomaten, että on yön aikana potkinut verkon puoli metriä auki ja sängyssä ryömii torakka (terveisiä vaan Lusakaan). Sängyt olivat jännillä muuratuilla kivialustoilla, mutta harmi että ne olivat erilliset. Huone sijaitsi rivitalomaisessa upouudessa rakennuksessa, ja parin huoneen päästä löytyi tilava yhteiskäytössä oleva kylpyhuone lämpimällä suihkulla. Ei olisi tullut mieleenkään valittaa yhteiskylppäristä, koska se lämmin suihku tuntui Lusakan bucket showereiden jälkeen luksukselta, vaikka olimme jo muutaman päivän sellaisia Katetessa käyttäneetkin.

croc8croc18croc6

croc7

Tämä oli ilmeisesti joku huoltorakennus, mutta hauskan näköinen.

croc25croc22

Croc Valley Campissa täysihoito maksoi sesongin ulkopuolella 100 dollaria vuorokaudelta sisältäen majoituksen 2 hengen huoneessa, kaksi safaria päivässä sekä ateriat: kevyen aamiaisen, brunssin, iltapäiväteen ja illallisen. Ruoka oli länsimaista, ja paikka tarjoili myös hyvää kasvisruokaa. Meille länkkäriruoka oli mukavaa vaihtelua, mutta lyhyemmällä matkalla paikallinen ruoka voisi kiinnostaa safarillakin enemmän. Mietin vain, että mistä kaikki ne ruoka-aineet oikein tänne roudataan, mutta ilmeisesti Chipatan kaupungista parin tunnin ajomatkan päästä.

Jos täysihoidon kaikki osaset olisi ostanut erikseen, olisi 100 dollaria päivältä tullut täyteen jo ilman aterioita, joten tämä oli varsin edullinen vaihtoehto. Päälle joutui tosin maksamaan sisäänpääsyn kansallispuistoon kerran päivässä, eikä aterioihin kuulunut kylmiä juomia, vaan ne piti ostaa itse erikseen. Lähtöpäivän aamunakin voi tehdä vielä viimeisen safariajelun, jos ehtii. Me emme ehtineet aamukolmen Lusakan-bussin takia, joten pääsimme yhteensä kolmelle game drivelle. Tämän takia emme ottaneet toiseksi yöksi täysihoitoa vaan varasimme huoneen ja yhden safarin erikseen säästäen näin muutaman kympin. Pääsimme silti täysihoitoon kuuluvalle illalliselle muiden mukana. Kolmen tunnin taksikyyti Katetesta majapaikkaamme taas kustansi muistaakseni 100 dollaria, eli 50 per henkilö.

croc9
croc23croc20

Saapuessamme paikalle leirintäalueen baari-ravintola oli täynnä metelöiviä brittejä, jotka katselivat telkkarista jalkapallopeliä, ja onneksi poistuivat sen loputtua. Jalkapallofanit olivat tulleet tänne naapurileireistä, joissa ei kenties ollut telkkaria ollenkaan, tai sitten meidän töllöttimemme oli parempi. Itsekin katselimme siitä Portugalin Euro-peliä ja kannustimme pojat voittoon.

Leiriin kuului wifillisen baari-/oleskelurakennuksen, huoneiden ja valmiiksi pystytettyjen luksustelttojen lisäksi leirintäalue, jossa näkyi teltta-autoilijoita ja muita omatoimimatkailijoita. Leiristä löytyy myös bungaloweja vuokrattavaksi, eikä hintaeroa huonemajoitukseen ole paljoakaan. Ateriat tarjoiltiin viihtyisässä ruokailutilassa, joka oli avoin olkikattoinen katos. Oli ihanaa syödä siellä brunssia keskipäivän raukeudessa ja illallista kynttilän valossa sirkkojen sirittäessä ja virtahepojen mylviessä joella. Pihalta löytyi hippoystävällinen uima-allas jossa viilentyä päivän kuumimpina hetkinä ja viihdykettä, kuten jättiläisshakkilauta nappuloineen.

Paras paikka oli kuitenkin pihakeinu, joka oli pystytetty paraatipaikalle Luangwa-joen varteen. Sieltä pystyi omassa rauhassa tarkkailemaan joessa kylpeviä virtahepoja, joista osa oli ihan pieniä poikasia. Krokotiilit makoilivat kuivan kauden paljastamilla hiekkapenkoilla odottaen tilaisuutta iskeä hampaansa saaliiseen. Lintuja näimme myös, kuten kirjokalastajan ja hohtavan vihreäkylkisen hadadaiibiksen. Leirissä otettuja kuvia katselemalla vaikuttaisi siltä, ettei ole mitenkään tavatonta nähdä eläimiä kuten kirahveja ja elefantteja lodgen pihassakaan. Yön aikana ovemme eteen olikin mystyisesti ilmaantunut läjä norsun jätöksiä. Seuraavana yönä bussimatkan eväitä huoneessa piilotellessamme en nukkunut kovin hyvin pelätessäni norsulauman tulevan seinästä läpi ruoan haistettuaan – sekin on nimittäin ihan normaalia. Pihapuissa hyppi myös apinoita, vihermarakatteja, joista osa oli oppinut taitaviksi ruokavarkaiksi. Täällä ollaan todellakin kylässä eläinten kotona.

croc13
croc19croc21
croc10 croc5
croc24
croc11 croc12
croc16 croc15-horz
croc17

Saavuimme leiriin lounasajan jälkeen, joten tilasimme ravintolasta annokset. Hinnat olivat melko eurooppalaiset, mutta ehkä sen ymmärtää, kun ruoka-aineet joudutaan tuomaan kaukaa. Itse söin jotain hyvin brittiläistä, nimittäin kasvispihvin, jonka päälle oli kasattu läjä perunamuusia ja paistettua sipulia. Ah ja nam! Kaiken sen maissipuuron ja riisin jälkeen perunamuusi maistui ihan taivaalliselle. Ruokahetken kruunasivat tietysti Mosi-olut ja maisemat ohi virtaavalle joelle, mutta yksi pieni häiriötekijäkin löytyi. Nälkäinen vihermarakatti nimittäin tarkkaili syömistämme silmä kovana, ja röyhkeästi tulikin kahmaisemaan lautaseltani kourallisen perunamuusia. Roisto juoksi heti kauemmas mussuttamaan sitä, mutta vartioimme loppuja ruokia niin tiukasti, että se joutui lähtemään muihin pöytiin. Sämpylän puolikas suussaan se kiipesikin tyytyväisenä puun oksalle ahmimaan saalistaan. Kaikkeen nuokin fiksut otukset sopeutuvat, jos on tilaisuus.

Maisemat eivät olleet pöllömpiä myöskään ajaessamme Katetesta kansallispuiston kupeeseen. Tie Chipatasta Mfuween on ennen ollut kuoppainen hiekkatie, mutta se on ihan vastikään päällystetty, joten nykyään matka taittuu huomattavasti nopeammin ja mukavammin. Kukkulat kumpuilivat auton ikkunan takana, ja välillä maisemat aukesivat laajoille tasangoille, joiden takana kohosi lisää kukkuloita. Ohitimme myös paljon pieniä kyliä olkikattoisine savitiilitaloineen. Sambian maaseudulla ei ole vielä tietoakaan sellaisista mukavuuksista kuin sähkö, internet tai juokseva vesi. Jollain kylässä on ehkä pieni aurinkopaneeli, jolla saa ladattua kännykän, mutta siihen se sitten jääkin. Täällä eletään pitkälti maanviljelystä ja karjasta. Siksi olikin vielä tavallistakin surullisempaa huomata musta savupilari tien vieressä. Jonkun onnettoman olkikattotalo oli ilmiliekeissä, eikä asialle ollut selvästikään juuri mitään enää tehtävissä. Talo palaisi maan tasalle, mutta toivon mukaan muut pihapiirin rakennukset säästyisivät. Minulle tuli vasta jälkikäteen mieleen, että olisi pitänyt hypätä ulos autosta ja mennä antamaan sille talon kauhistuneen näköiselle emännälle omista pienistä rahoistamme edes pari kymppiä uusia rakennustarvikkeita varten. Hänellä olisi ollut sille varmasti tärkeämpää käyttöä kuin meillä. Seuraavalla kerralla yritän muistaa.

croc26 croc29

croc27

Sambialainen kyläkoulu.

croc30

Epäonnen päivä.

croc28

Kaiken kaikkiaan vierailumme South Luangwan upeissa maisemissa oli oikein onnistunut. Croc Valley Campin safariajelut olivat laadukkaita, sillä ryhmät eivät olleet liian suuria ja opas oli hyvin asiantunteva. Häneltä saattoi kysyä kansallispuiston luonnosta ja sen asukeista mitä vain, ja sai aina pätevän vastauksen. Omat toiveet otettiin myös niin hyvin huomioon kuin ryhmässä pystyi. Jos kyydissä oli linnuista kiinnostunutta porukkaa, niin lintujakin jäätiin tiirailemaan toviksi jos toiseksikin. Kovin kauaksi porteilta emme ehtineet safarien aikana ajamaan, mutta lenkit olivat kuitenkin joka kerta erilaisia. Eläinten näkeminen on pitkälti tuurista kiinni, eikä asiantuntevinkaan opas voi siihen juuri vaikuttaa. Jos jälkiä ei ole, niin ei niitä voi seuratakaan. Ainoa mikä jäi kaihertamaan oli, ettemme päässeet kävelysafarille – sen järjestämiseen kun oltaisiin tarvittu minimissään 3 henkeä. South Luangwan sanotaan olevan Afrikan ensimmäinen kävelysafareita tarjonnut kansallispuisto ja se on edelleen yksi parhaita paikkoja kokea savannien elämää maan tasolta käsin.

South Luangwa on toki turistisoituneempi kuin esimerkiksi myös Sambiassa sijaitseva Kafuen kansallispuisto, mutta netistä lukemieni juttujen mukaan kuitenkin melko hiljainen kohde verrattuna esimerkiksi Krugeriin. Se on enemmänkin sellainen erilaisen loman viettopaikka, kun taas Kafue on enemmän seikkailuhenkisempiä luontoihmisiä varten. Croc Valley Campistä löytää safarilomailuun mukavat ja turvalliset puitteet hyvillä hinnoilla. Paikallisessa omistuksessa se ei kuitenkaan ole, joten sitä ehkä miettisin kahdesti ennen bookkaamista. Voisin silti kuvitella tulevani tänne takaisinkin oman vuokra-auton ja teltan kera!

Lue muut South Luangwa -aiheiset postaukseni näiden linkkien takaa:

Afrikan savanneilla: South Luangwan kansallispuisto

Aamusafari South Luangwassa

South Luangwa: kohtaaminen leopardin kanssa

Millaisissa majoituksissa sinä olet yöpynyt safareillasi?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: We needed to book our safari in South Luangwa national park in Zambia only a couple of days before our arrival, but luckily there was enough space in Croc Valley Camp, located between the Mfuwe village and the park gates. We had booked a family room that looked like a tent on the webpage, and were a bit surprised to find out that it actually meant a proper room. We were happy with it, as the room was new and cozy with a huge, problem-free mosquito net. There was a shared bathroom, a swimming pool and a giant chess at the camp, and a bar-restaurant with hanging out space and WiFi zone. We chose a full board package (100 dollars per day), that included the room, two safari rides per day and all meals. Other lodging options consisted of a campground for those arriving with rental cars, luxury tents, and bungalows. The best place was the swing by the Luangwa river, from which we could observe the bathing hippos, lazy crocodiles and birds. Elephants are not unheard of in the camp, and we found a pile of fresh elephant dung in front of our door one morning. We tested the restaurant for a lunch on our day of arrival, and there was a hungry vervet monkey stealing part of my mashed potatoes. She also stole a bun from another table. Here one is definitely only a visitor at the home of the animals. All in all, our visit to South Luangwa was really nice. It is a more touristic safari destination than Kafue, but it feels more like a holiday whereas Kafue is better for adventurers, and it’s still not too crowded. I could imagine going back someday with a tent-car.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or follow my Instagram account! You can find me there with the name @johannahulda.

South Luangwa: kohtaaminen leopardin kanssa

Minulla on ollut viime päivinä sellainen fiilis, että voisin lähteä takaisin Afrikkaan. Mieluusti ottaisin sieltä työpaikankin, vaikka elämä siellä ei aina olekaan helppoa, vaan välillä hermoja koetellaan ihan kunnolla. Joskus syynä ovat sähkökatkokset, toisinaan taas asioiden  (ja ihmisten, kaikella rakkaudella) hidas eteneminen. Lusakan kaivoista ja vessoista ottamani näytteet on sentään saatu Suomeen, joten maisteriksi valmistuminen alkaa jo häämöttää lähitulevaisuudessa. Enää puuttuu vain itse kirjoitustyö.

Ne kolme kuukautta, jotka vietimme Sambiassa, ovat muuttuneet lämpimiksi muistoiksi – vaikka välillä oli tosi kylmäkin, mitä ei ensimmäiseksi Afrikasta ajattelisi. South Luangwan kansallispuistossa ei kuitenkaan vilu vaivannut. Sambian itäisessä provinssissa sijaitseva puisto lumosi minut asukeillaan sekä joenvarren auringonlaskuillaan ja -nousuillaan.

luangwa2

luangwa1

Vihermarakattiperhe.

luangwa3

luangwa5

Kunnon Discovery channel -meininkiä.

luangwa4luangwa6

Viimeinen safariajelumme Kyproksen kokoisessa South Luangwassa oli kaavaltaan aika samanlainen kuin ensimmäinenkin game drivemme kyseisessä puistossa. Sama auto, sama opas, sama ajankohta, vaan eri päivä, eri reitti ja eri kanssamatkustajat. Ryhmäämme kuului tällä kertaa perusturistista poikkeavaa porukkaa: eteläafrikkalainen valkoinen pariskunta, joka oli perustanut sambialaiseen pikkukaupunkiin maatalouskonefirman, ja pitkin maailmaa matkaava luonnonsuojelukouluttaja, joka kapusi safariautoonkin valkeissa pitsihepenissä ja manikyyrit paikoillaan. Yleensä en niin innostu ryhmäreissuista tuntemattomien kanssa, mutta näköjään ennakkoluulot voisi heittää tämänkin suhteen romukoppaan – näiden ihmisten kanssa oli oikeasti kiinnostavaa turista niitä näitä ja kysellä heidän elämästään. Puistoon päästyämme keskustelu kuitenkin taukosi, sillä kaikki halusivat keskittyä eläinten ja luonnon kiertokulun tarkkailuun.

luangwa8 luangwa7
luangwa11luangwa9
luangwa10 luangwa12

Tälläkin safarilla pysähdyimme noin puolivälissä Luangwa-joen äärelle katselemaan auringonlaskua ja kumoamaan sundownerseja. Muilla oli jopa take away gin tonicit mukana, mutta minä tyydyin paikalliseen Mosi-olueen. Zé joi tapansa mukaan mehua, ja popcorniakin oli taas tarjolla. Afrikan auringonlaskut olivat sellaisia spektaakkeleita, että kyllä niiden katseluun nuo perinteiset leffanaposteltavat sopivatkin oikein hyvin. Oli sellainen samaan aikaan maadoittunut, mutta mukavasti irrallinen fiilis, oli ihanaa olla lomalla. Luonnon puhtautta ymmärsi myös arvostaa aivan eri tavalla, kun oli ensin viettänyt aikaa melko saasteisessa ympäristössä. Safarin aikana peityimme ehkä hieman pölyyn, mutta ainakaan näköpiirissä ei ollut yhden yhtä roskaa tai muutakaan Lusakasta tuttua ihmisjätettä.

luangwa13 luangwa15
luangwa14 luangwa16
luangwa17

luangwa18

Löydätkö kuvasta heinäsirkan?

luangwa19

luangwa20

Genetti eli kintsi kannolla.

luangwa21

Afrikkalainen saukko.

Pimeän laskeutuessa lähdimme eteenpäin. Bongasimme pienempiä eläimiä kuten saukon sekä genetin eli kintsin, joka on pieni sivettikissalaji. Genettejä löytyy muuten myös Euroopasta, Iberian niemimaalta ja Baleaareilta.

Jossain vaiheessa saimme vastaantulevasta safariautosta vinkin, että lähellä on leopardi. Oppaamme laittoi tallan pohjaan. Leopardin puu oli helppo tunnistaa siitä, että paikalla oli muutama muukin auto, ja kaikkien valonheittimet haravoivat läheisten puiden latvuksia. Ja kohta tärppäsi – leopardi löytyi puusta saaliinsa kera. Se oli raahannut pyydystämänsä impalan muutaman metrin korkuiselle oksalleen. Hyeenat makasivat hiljaa puun alla, odottaen luita ja muita tähteitä. Olimme vain puolentoista metrin etäisyydella niistä, ja pystyin haistamaan niiden koiramaisen hajun. Itse leopardista näkyi vain palanen sen kuviollista turkkia, eikä se pistänyt päätään lehvästöstä esiin vaikka odottelimme sitä puun juurella jonkin aikaa. No, en minäkään haluaisi välttämättä aterioida niin että tusina ihmisiä osoittelee lampulla, joten leopardikin varmaan vain odotti meidän jättävän sen rauhaan. Oli silti aivan käsittämätöntä olla niin lähellä tuota taianomaista olentoa. South Luangwa on yksi Afrikan parhaista kansallipuistoista leopardien bongailuun, joten sen suhteen meidän ei tarvinnut pettyä! Big Fivestä jäi siis puuttumaan vain leijonat.

luangwa22
luangwa23

South Luangwasta olisi vielä yksi postaus tulossa, ja siinä kurkataan majapaikkaamme eli safarileiriin Luangwa-joen varrella, sekä jaetaan vinkkejä vierailuun tässä valtavan kauniissa kansallispuistossa, joka on jäänyt Krugereiden ja muiden tunnetumpien safarikohteiden varjoon aivan suotta. Pysykäähän siis kuulolla!

Ps. Vähän harmittaa, että tämänvuotinen Travel Bloggers Give Back -kampanja meni minulta ihan ohi, sillä olisin mielelläni lahjoittanut ottamani valokuvan Matkamessuilla myytäväksi tukemaan lasten koulutusta Laosissa. Hyväntekeväisyystempaukseen voit tutustua lisää täällä. En tosin muutenkaan olisi päässyt Matkamessuille tänä vuonna, mutta hyviä ja matkainspiraation täyteisiä messuja kaikille sinne suuntaaville!


In English: Our last safari ride in South Luangwa national park was as enchanting and quite similar than our first evening ride in the park. We had  the same guide but different people in the group, with whom it was interesting to chat a bit. Everyone went silent as we entered the park, and concentrated in watching the animals and the circle of life there. Half way in our ride we stopped again by the Luangwa river to have some sundowners and eat popcorn. This movie snack was perfect for the spectacle that the setting sun arranged for us! At the same time I felt very down-to-earth and floating, because it was so nice to be on a holiday. One can also value the purity of nature after spending time in a filthy city like Lusaka. After we started moving again, we heard that there is a leopard close by. It had dragged an impala up to the tree, and we were looking at it from down under. The leopard never showed its face, so we could only see a small patch of its patterned skin. But it was amazing to be so close – only a few meters from such a magical creature. Hyenas were waiting for bones and other leftovers underneath the tree, and I could smell their dog-like scent. South Luangwa is one of the best national parks in Africa to spot a leopard, and we didn’t have to be disappointed either. There will be one more post from South Luangwa, so stay tuned!