Pantanal: Kanootin kapean vesille työnsin

Vihdoinkin nämä Pantanalin postaukset ovat finaalissa! Eihän se ihme ole, että vajaan viikon pituisella reissulla jolla tekee sen 2-3 retkeä päivässä, kertyy kuvia ja tarinoita, mutta jotenkin tässä tapauksessa on tuntunut vähän hassultakin kertoa erikseen kaikista niistä lukuisista retkistä. Ai miksikö? No siksi, että kaikki niistä sijoittuivat loppujen lopuksi melko pienen alueen sisälle Pantanalin, maailman suurimman kosteikkoalueen, pusikkoihin kauas kylistä ja sivistyksestä. Mutta juuri siksi olen niistä halunnut niin tarkasti kertoakin – siis sen lisäksi, että valokuvia tuli otettua niin hillitön määrä, että jo niiden jakamiseksikin tarvittiin monta postausta. Olen halunnut ottaa lukijani mukaan tälle erikoiselle maatilamatkalle Pantanalin tulvasavanneille, joille, maatiloille sekä viidakoihin ja näyttää, millaista luontoa ja eläimiä tuossa maailmankolkassa asustaa. Että suuresta Brasiliasta löytyy tällaistakin, ja että Pantanaliin voi aivan hyvin ja kannattaakin ehdottomasti matkustaa.

Ei sitä turhaan taideta sanoa Etelä-Amerikan parhaaksi safarikohteeksi.

Viimeinen Pantanalissa tehty retki oli kanoottimelontaa samaisella majatalomme vieressä virtaavalla Abobral-joella, jolla olimme reissun ensimmäisenä päivänä käyneet veneretkellä aamutuimaan. Tälläkin kertaa pääsimme ensin veneen kyytiin, kun ajoimme joen yläjuoksun suuntaan parkkeerattujen kanoottien luokse. Pysähtelimme vähän väliä katselemaan joen eläimiä ja elämää. Vesisikaperhe uimassa ja poikaset juomassa maitoa, puun oksalla lekotteleva iguaani, ruskotiikerihaikarat tähystämässä majesteettisen näköisinä ja saman lajin poikanen piilottelemassa puunjuurten välissä. Vihreänä hohtavat jakamarit ja joessa pintaa hipovan sukellusveneen lailla lipuvat kaimaanit iltapäivän kuumassa raukeudessa.

Kanooteille päästyämme minut laitettiin samaan kanoottiin saksalaisen miehen kanssa ja reissukaverini S joutui melomaan yksinään isoa intiaanikanoottia. Melominen tuntui ihanalta ja lähdimme kiitämään aikamoista haipakkaa pitkin jokea. Välillä toki pysähdyimme katselemaan ja kuuntelemaan luontoa. S ja oppaamme jäivät taakse, ja kuulemma S olikin yrittänyt meloa mahdollisimman hitaasti, jotta moottoriveneellä kulkenut opas olisi jättänyt hänet omaan rauhaansa ja kaasuttanut pois. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja raukka joutui kuuntelemaan moottorin pärinää koko melontareissun ajan. Melontakuntomme taisi olla parempi kuin oppaamme oli kuvitellut, sillä olimme jo parinkymmenen minuutin kulutta takaisin majatalomme laiturin kohdalla. Olisin mielelläni melonut pidempäänkin!

Siirryimme pakkaamaan ja lähdimme Xaraésista illallisen jälkeen. Edessä oli öinen ajomatka kohti Campo Grandea ja aamuneljältä lähtevää bussia. Matka oli helvetillinen, sillä kaikkia väsytti ja kuskimme meinasi nukahtaa etupenkillä istuvasta juttuseurasta huolimatta. Hän luukutti yhtä ja samaa pop-levyä uudestaan ja uudestaan, enkä edes uskaltanut nukkua kunnolla pelätessäni kuskinkin silloin nukahtavan.

Ajomatkan mielenkiintoisin osuus koettiin, kun liikennepoliisit pysäyttivät meidät jollain tarkistusasemalla, veivät passimme koppiinsa ja alkoivat tivata, ettei kyytimme ole taksi ja siksi olisi ollut ilmeisesti jotenkin laitonta kuskata turisteja ja ottaa siitä rahaa. Valehtelimme poliiseille pokerinaamalla, että olimme maksaneet kyydistä huomattavasti vähemmän mitä oikeasti maksoimme ja vieläpä tilisiirrolla, jotteivät poliisit tajuaisi meidän kantavan melko isoa käteissummaa mukana. Kyllä kuumotti, sillä luotto brasilialaisiin poliiseihin ei ollut maailman parhainta, mutta saimme hetken päästä onneksi jatkaa matkaa eikä S:n heittämä valhekaan paljastunut. Ainakin episodi herätti koko joukon edes vähäksi aikaa ja selvisimme lopulta Campo Granden laitakaupunkeja pitkin ajeltuamme myös sinne linja-autoasemalle, mistä Curitiban-bussini lähti.

Tässä vielä kaikki muutkin julkaisemani Pantanal-aiheiset postaukset aikajärjestyksessä:

Pantanal, maailman suurin kosteikkoalue

Pantanal: maatilamatkalla Etelä-Amerikan parhaassa safarikohteessa

Pantanal: pihapiirin villit eläinystävät

Pantanal: veneretki viidakkojoella

Pantanal: jeeppisafarilla Brasiliassa

Pantanal: aamun ratsastus tulvasavanneilla

Pantanal: murjottavien apinoiden metsä

Auringonnousu Pantanalissa

Pantanal: piraijoita kalastamassa

Seuraavaksi voinkin siirtyä Brasilian tarinoissa eteenpäin ja alkaa kertomaan Rion hoodeilla sekä Koillis-Brasiliassa tehdystä pariviikkoisesta häämatkastamme. Kirjoitin myös Seikkailijattaret-verkkomediaan minun ja mieheni Zén rakkaustarinan, joka julkaistiin viikko sitten. Jos siis kiinnostaa, kuinka tapasimme ja miten päädyin naimisiin 24-vuotiaana, niin kannattaa lukaista!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: Finally these endless posts from Pantanal have come to their end! It has felt a little weird to publish so detailed posts about spending a couple of days in the middle of nowhere. But that’s exactly why I wanted to tell about it (besides sharing the photos of course) – to show the reader that such a place exists and that it’s totally possible to travel there. I guess they don’t say that Pantanal, the largest wetland of the world, is also the best safari destination in South America.

The last trip in Pantanal was canoeing on the Abobral river, which we had been exploring by boat on the first morning. Now we also jumped into the boat which took us to where the canoes were. On the way we stopped several times to watch and listen to the nature and the animals: a swimming capybara family with babies, an iguana relaxing on a branch, tiger herons looking out majestically, jacamars shining emerald green and the caimans gliding under the river water. The paddling was a lot of fun and we started to speed up on the river, but our guide had underestimated our paddling shape since we arrived back to our lodge after only 20 minutes or so. I could have canoed a lot more! We left Xaraés after dinner and survived the horrible night ride to Campo Grande. We got stopped by the police and our driver was almost falling asleep, but in the end we got there and I caught my 4 am bus back to Curitiba.

Pantanal: Piraijoita kalastamassa

Olet varmaan joskus kuullut piraijoista, noista häijyistä kalanpirulaisista, jotka sahalaitaiset hampaat tanassa vaanivat viatonta matkaajaa Etelä-Amerikan viidakkojokien liejupinnan alla?

Brasilian Pantanalissa minulle tarjoutui tilaisuus päästä mukaan piraijankalastusretkelle, jotka tuntuivat olevan jokaikisen Pantanalissa retkiä tarjoavan majatalon ohjelmassa. Itse en juurikaan kalaa syö, joten kieltäydyin kohteliaasti tarttumasta itse onkeen, mutta seurasin kiinnostuneena vierestä saksalaisperheen kalastelua alkuperäisamerikkalaisen oppaamme johdolla. Tai siis seurasin sen, minkä eläinten katselulta ja kamera kädessä juoksemiselta ehdin.

Olimme käyneet samana aamuna jo ihailemassa spektaakkelimaista auringonnousua ja nautiskelleet brasilialaisen ja tavallista runsaamman café da manhãn eli aamiaisen. Vatsat täynnä marssimme ensiksi kokeilemaan, miten kala söisi aivan majatalomme viereisessä tulvalammikossa. Spotti oli niin kaunis, että keskityin enemmän vesilintujen ja maisemien tiirailuun kuin ongenkohon poukkoiluun. Tuntui hassulta miettiä, miten kalat selviytyvät meneillään olleesta kuivasta kaudesta Pantanalissa, kun suurimman osan vuodesta vedestä lainehtivat kosteikot  ja lammikot muuttuvat ruohomättäiksi.

Ensimmäisessä paikassa kala ei ilmeisesti syönyt kovin hyvin, ja siirryimme joen rantaan. Touhu kävi astetta jännittävämmäksi, sillä hetken aikaa rannassa kalasteltuamme paikalle ui iso ja nälkäinen kaimaani. Saksalaiset saivat kuitenkin saaliiksi aika monta kalaa, jotka valmistettiin myöhemmin lounaaksi. Aika häijyn näköisiä ne piraijat olivat myös paistettuina, sahalaitahampaat suusta pilkottaen. Piraijoiden paha maine on kuitenkin liioiteltu, sillä ne hyökkäävät harvoin ihmisen kimppuun. Silti en välttämättä menisi uimaan jokeen, jossa elää piraijaparvia.

Piranhoita houkuteltiin koukkuun lihapaloilla, mutta kalastajia vaaninut kaimaani sai kalastussession loputtua kitusiinsa lihapalojen sijasta vain parit piraijat. Niitä ei kuulemma passaa totuttaa lihan makuun, tai seuraavalla kerralla kaimaanin suuhun voikin kadota vaikka oma jalka. Oppaan neuvoa ei totisesti tullut mieleenkään kyseenalaistaa, kun katseli kaimaanin vahvojen leukojen loksahtavan kiinni ja piraijan murskautuvan monta senttiä pitkissä hampaissa. Siinä eivät piraijan hampaat tainneet tuntua enää miltään.

Aika hauska kalaretki, jopa tällaiselle vegeilijälle joka ei edes osallistunut pääaktiviteettiin. Jos matkustat Pantanaliin, voi olla varma, että pääset itsekin piraijoita kalastamaan. Jotkut majatalot vievät vieraansa kalastamaan veneestä ja toiset rannalta, joten jos asia on sinulle tärkeä, kannattaa ottaa selvää etukäteen.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: You have probably heard of piranhas, those vicious fishes that are lurking innocent travelers under the surface of the South American rivers? In the Brazilian Pantanal I got to attend piranha fishing, which is an activity that all of the pousadas of Pantanal offer for their guests. I didn’t partake, but it was interesting to watch the others fish. We had already been watching a spectacular sunrise and eaten a hearty breakfast when we left for a pond that was right next to the guesthouse. I was more interested in the pretty views and the undertakings of the water birds, and apparently the place wasn’t that fruitful either, because we soon moved to the river bank. The activity got a little more thrilling after a big, hungry caiman swam next to us. The German family was fishing piranhas with meat bits, but the caiman only got one of the caught fishes. Our guide explained that you shouldn’t bring the caiman to the taste of the meat, because next thing they might bite off is your own foot. I didn’t question that, especially after seeing the caiman’s jaws crush the piranha. The fish catch was later prepared for lunch, and the piranhas still looked evil even when fried and on the plate. However, their reputation is exaggerated, because they rarely attack humans. If you travel to Pantanal, you can be sure that you will also take part to piranha fishing. It was quite fun, even for a vegetarian who skipped the activity itself!

Auringonnousu Pantanalissa

Brasilian Pantanalissa kännykän herätyskello soi aamuneljältä. Kömmin ylös lämpimästä vuoteestani ja tarkistan, ettei vessanpöntössä tällä kertaa piilottele sammakkoa. Nopeasti olemme reissukaverini kanssa ulkona, vain hiukan viileässä aamuyössä, jossa sirkat vielä sirittävät. Yllämme avautuu suunnaton tähtitaivas, jonka lukemattomat pienet kaasupallot loistavat ehkä kirkkaampina kuin koskaan. Linnunrata piirtyy selkeästi taivaankaarelle, sillä täällä, kaukana kylistä ja kaupungeista, ei juuri valosaastetta ole. Yritämme ottaa kuvia tähdistä, mutta omistani tulee vaappuvan minijalustan ansiosta enemmän tai vähemmän heilahtaneita. Kyllä niistä silti saa hieman osviittaa, miltä tähtitaivas tuona yönä näytti.

Emme kuitenkaan ole heränneet ennen kukonlaulua ainoastaan tämän loistavan tähtitaivaan vuoksi. Olemme suuntaamassa katsomaan auringonnousua maailman suurimman kosteikkoalueen ylle safarijeepin kyydissä.

Lähdemme matkaan kolmestaan oppaamme kanssa, kun on vielä pimeää. Päivä kuitenkin nousee nopeasti, niin kuin näillä leveysasteilla on tapana – tähdet häviävät ja taivaanranta alkaa punertaa. Pomppuinen jeeppikyyti päättyy pienen matkan päähän yhdelle Xaraésin maiden karjatiloista. Täältä aukeaa hyvä näkymä itään, mistä aurinko on parhaillaan nousemassa.

Montako papukaijaa bongaat palmusta?

Parkkeeraamme jeepin aitiopaikalle ja jäämme seuraamaan spektaakkelia oppaamme lähtiessä jutustelemaan maatilan väen kanssa. Ja voi veljet millainen auringonnousu se onkaan! Puiden takaa kohoavan, värehtivän valopallon lisäksi katselemme onnessamme lähellä heräilevää siniotsa-amatsonia ja muita vihreitä papukaijoja – lentääpä ohitse myös pari syvän sinistä hyasinttiaraa. Maatilan hevoset ja kissa verryttelevät valmistautuen uuteen päivään. Tuntuu uskomattomalta olla täällä.

Aurinko kipuaa taivaalle vauhdilla. Punaisena ja keltaisena hehkuneen aamuruskon jälkeen kuivia tulvasavanneja valaisee pehmeä aamuvalo, jota ihastelemme lähtiessämme ajamaan takaisin majapaikkaamme. Pysähdymme myös toviksi katselemaan kenties aamiaistaan kalastavaa jabiru-haikaraa.

Olemme takaisin Xaraés-majatalossamme juuri sopivasti aamiaistarjoilun alkaessa. Juustotoastit ja hedelmät maistuvat normaaliakin paremmilta mahtavan varhaisaamun jälkeen, ja uusi Pantanal-päivä piraijankalastuksineen sekä kanoottiretkineen on vielä kokonaisena edessä ennen kotiinlähtöä. Kannatti herätä ennen kukonlaulua!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: One morning in the Brazilian Pantanal, my alarm clock was ringing at 4 am. When I got out with my travel friend, the most spectacular starry skies were shining upon us. The milky way could be seen clearly here, far from light pollution. We tried to take photos of the sky, but most of them were shaken. However, we did not get up just because of the endless, beautiful night sky. We were heading to watch the sunrise over the largest wetland of the world. We started the safari jeep when it was still dark, but soon the stars disappeared and the horizon turned red. After parking the jeep on a local cattle farm, the spectacle begun and we were admiring it from the best seats. And oh boy what a dawn it was! The parrots, horses and the farm cat were also waking up to the new day and I felt so lucky to be there. The sun climbed up fast and the light of dawn turned into morning light. We left back to the guesthouse, where a hearty breakfast was waiting. The last day in Pantanal was still ahead. It was totally worth it to wake up before the cockcrow!

Pantanal: murjottavien apinoiden metsä

Heipsan, toivottavasti kaikilla oli lystikäs vappu! Itse suuntasin viettämään sitä Poriin, joten blogissa on ollut hiljaista. Palaillaanpa kuitenkin Brasiliaan ja Pantanalin tunnelmiin. Näitä juttuja vaan riittää ja riittää, mutta Pantanalissa tuli tehtyä todella monta erilaista retkeä ja valokuvattua niin paljon, että käydään kaikki materiaali nyt aivan perusteellisesti läpi.

Oltuamme aamulla ratsastamassa maailman suurimman kosteikkoalueen tulvasavanneilla, hyppäsimme iltapäivällä jälleen jeepin kyytiin. Emme olleet kuitenkaan lähdössä toiselle jeeppisafarille, vaan tekemään pienen patikkalenkin Pantanalin viidakoissa. Löysimme muurahaiskarhun jäännökset paikasta, johon jätimme auton. Jos en onnistunutkaan bongaamaan sellaista elävänä, niin kuolleena edes. Kuvan jätin kuitenkin postauksen ulkopuolelle. Sujahdimme piikkilanka-aitojen ali urucuripalmuja kasvavaan hämärään metsään, jonne hiippailimme oppaamme perässä hipihiljaa. Pian hän jo osoittikin korkean lehtipuun latvaan, mistä kaksi mölyapinaa tuijotti meitä. Musta uros pysyi pidempään aloillaan, mutta ruskea naaras lähti melko vikkelästi kauemmas.

Mölyapinat ovat maailman äänekkäimpiä maaeläimiä, ja niiden huuto kantaa jopa lähes viiden kilometrin (3 mailin) päähän tiheidenkin viidakoiden yllä. Ääni on todella pelottava sen kaikuessa viidakoissa auringonnousun- ja laskun aikaan ja monesti ihan päivälläkin. Etenkin mölyapinoiden ollessa lähellä niiden huuto kuulostaa joltain kymmenen kertaa suuremmalta ja sata kertaa vaarallisemmalta pedolta. Esimerkiksi tästä voit kuunnella, millainen ääni mölyapinoista lähtee. Mölyapinat ovat yksiä Amerikan suurimmista apinoista, mutta eivät ne mitenkään valtavia ole. Niiden ulkonäkö on mielestäni myös jotenkin huvittava, koska niiden suun asento näyttää siltä, että ne murjottaisivat jatkuvasti. Vibat Muumien esi-isästä ovat myös vahvasti läsnä. Niinpä tuo urucurimetsäkin sai lempinimen murjottavien apinoiden metsänä.

Apinoiden puun jälkeen näimme vielä pari palmuissa viihtyvää apinaa, mutta sen jälkeen metsässä oli hiljaista joitakin lintuja lukuunottamatta. Kävelimme pitkään hissukseen oppaan perässä urucuripalmujen hämärässä, luottaen hänen tuntevan maaston kuin omat taskunsa. Emme puhuneet, jotta eläimet eivät säikkyisi pakoon. Bongasimmekin vielä alankotrogonin, joka oli aivan hurjan kaunis lintu sinivihreä-punaisessa ja mustavalkoisen kirjavassa asussaan. Minä yritin myös metsästää kuivaa ja hyväkuntoista urucuripalmun siemenkotaa, jonka voisin viedä kotiin tuliaisiksi. Se on aivan kuin tehty pitkulaiseksi koristevadiksi pöydälle, miten niitä olikin laitettu esille majatalossamme. Suurin osa maassa makaavista oli jo lahonneita, mutta lopulta löysin palmusta kiskomalla itselleni hyväkuntoisen siemenkodan. Sain sen myös kuljetettua kotiin asti, ja se on kyllä tosi nätti!

Pieni patikkaretkemme Pantanalin metsissä kesti pari-kolme tuntia. Ilta alkoikin jo laskeutumaan, kun tulimme ulos metsästä ja lähdimme köröttelemään takaisin kohti majapaikkaamme. Saimme samalla ihastella pastellista auringonlaskua, joka oli jälleen aivan hurjan kaunis. Oppaamme patisti meitä nousemaan seuraavana aamuna aikaisin lähteäksemme katsomaan auringonnousua – siitä siis ensi kerralla!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: Back to Pantanal – these stories seem never ending! After spending the morning horse riding on the flood savannas, we left for a small hiking trip in the afternoon. The first thing we saw in the forest were the remains of a long dead anteater. I didn’t manage to spot one alive, but dead at least. We climbed inside the fences and started following our guide quietly, and soon he pointed to a treetop, where two howler monkeys were staring at us. They are the loudest land animals of the world and their howling travels up to 3 miles above the dense jungles. They also sound like very scary beasts, even though the monkeys are quite small and harmless-looking. The howler monkeys also look like they are grumpy and sulking all the time. We continued the walk in silence through the shady urucuri palm forests, trusting our guide to know the way. We saw a blue-crowned trogon, which was such a beautiful bird. I was also hunting for a seed pod from the urucuri palms in good condition, which I eventually found and brought home. The small hike lasted for a couple of hours, after which we got to admire one more spectacular sunset of Pantanal. But the following morning we would go see the sunrise on the wetlands!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

Pantanal: Aamun ratsastus tulvasavanneilla

Ratsastusretki on monen valinta Pantanalin luontoon tutustumiseen, ja niinpä meilläkin safarireissun ohjelmaan sisältyi aamuinen ratsastusretki ja maisemien katselua hevonselkäperspektiivistä. Toisena varsinaisena päivänä Pantanalissa siis nousimme uljaiden ratsujen selkään ja lähdimme laukkaamaan tukka ja hevosen harja hulmuten pitkin ruohoa kasvavia tulvasavanneja aamunkoitteessa…

Vitsit sikseen, sillä todellisuus retkelle lähtiessä ei ehkä ihan vastannut kyseistä mielikuvaa. Minua nimittäin jännitti suht pienikokoisen maalaishevosenkin selkään nouseminen, sillä olin viimeksi ollut hevosen selässä lapsena, ja ratsun lähdettyä yhtäkkiä ravaamaan en osannut muuta kuin kiljua ja puristaa satulan kauhukahvaa. Vaadin saada alleni pienimmän ja rauhallisimman mahdollisen hevosen, reissukaverini taas laitumen suurimman ja villeimmän.

Tällä kertaa pelkoon ei ollut aihetta, sillä minulle osoitettu ratsu oli jopa liiankin rauhallinen. Koni jäi heti lampsimaan jonon hännille ja sitä sai oikein patistaa eteenpäin, ettemme jäisi liikaa jälkeen muusta porukasta. Mielenkiinto oli enemmän mehevissä ruohotupoissa kuin eteenpäin kävelemisessä, ja monta kertaa pysähdyimme rouskuttamaan ruohoa, kun olisi pitänyt vaikka ylittää lätäkkö. Oppaamme käski potkimaan hevosta kantapäillä kylkiin, mutta en minä raaskinut. Hitaasta menosta huolimatta tunsin itseni satulassa melkein kuin oikeaksi paikalliseksi gaúchoksi konsanaan – ainakin silloin kuin eteenpäin meno sujui jouhevammin.

Liikkeelle lähdimme aamulla heti aamiaisen jälkeen. Sain luvan ottaa mukaani repun, koska täytyihän mukaan saada kaikenlaista kamerasta kännykkään ja vesipulloon. Ihmeekseni meille iskettiin jopa kypärät päähän – Xaraésin majatalo selkeästi piti huolta asiakkaistaan. Oppaalla sellaista ei tietenkään ollut, mutta eipä se cowboybootsien ja -hatun kanssa oikein olisi sopinutkaan.

Ratsastimme noin puolentoista tunnin lenkin Pantanalin tulvasavanneilla, jotka olivat kuivalla kaudella melko helppokulkuisia. Muutama suurempi vesilätäkkö tuli vastaan, jolloin jännitti, ettei hevonen vain liukastuisi tai kompastuisi mihinkään. Emme juuri bongailleet eläimiä, paitsi joitain lintuja tietysti. Kuljimme saman maatilan läpi, jolla olimme pysähtyneet veneretkellämme, ja näimme saman kirkkaansinisen hyasinttiara-pariskunnan istuvan puussaan.

Puolitoista tuntia hurahti satulassa ohitse aivan liian nopeasti, ja kohta olimme jo palanneet majatalomme pihamaalle ja silittelimme meitä kantaneita samettiturpia. Olin rentoutunut satulassa nopeasti ja jopa nautin ratsastusretkestä vehreiden maisemien läpi, mistä olin melko ylpeä. Myös se yhteys, joka hevosen ja ratsastajan (tällaisenkin, joka ei tiedä miten hevosta ohjataan) välille syntyy oli mahtavaa kokea. Tietysti tuo yhteys on varmasti paljon syvempi jos hevosen selässä viettää enemmänkin aikaa. Reilun tunnin jälkeen oma takalistoni oli kuitenkin jo sen verran hellänä, että taisi tuo kuitenkin olla ihan sopivan mittainen aloitus ratsastusuralle. Haaveissani on ollut ties kuinka kauan ratsastusvaellus Mongolian aroilla, mutta sitä varten täytyisi ehkä treenata tätä touhua vähän lisää. Ainakin voitin pelkoni ja nousin onnistuneesti hevosen selkään jopa pysyen siellä!

Myös retkiryhmäämme kuulunut ehkä 3- tai 4-vuotias pikkutyttö pääsi isänsä kanssa ratsastukselle mukaan.

Aamuratsastuksen jälkeen oli paljon aikaa ennen iltapäivän retkeä, joten vietin osan siitä tarkkailemalla majatalomme ohi virtaavan joen elämää. Joen penkalla juoksenteli mustavalkoinen tegu-lisko, joka muistuttaa hieman varaania. Seurailin ja valokuvailin sen touhuja jonkin aikaa. Aika hauskannäköinen kaveri.

Kylläpä haukotuttaa…

Joessa tietenkin uiskenteli isompiakin liskoja, eli useita häijyn näköisiä kaimaaneita. Niiden takia en alas veden äärelle viitsinyt mennäkään. Bongasimpa jälleen myös kauniin kirkkaanvärisen, pikkuruisen jacamar-linnun. Vietin joen penkalla, suuren puun varjossa ja ihanassa luonnon hiljaisuudessa tovin jos toisenkin. Siinä oli jotenkin sellainen täydellinen kesäpäivä -fiilis. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin siirtyä keskipäivien vakiopaikkaani eli riippumattoon.

Iltapäivällä lähtisimme patikoimaan, ja viidakon tutkiminen jalkaisin oli ehkä yksi Pantanalin-reissun odotetuimpia aktiviteettejä! Siitä siis lisää seuraavaksi.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: Horseback riding is a popular way to get to see the nature of Pantanal, and also our safari trip included a riding tour. I was a little nervous because I had only ridden once as a child, and that time made me a bit scared. Now there was nothing to worry about, since my relatively small country horse was super calm, even too slow, and I was able to relax and enjoy the ride, feeling almost like a local gaúcho. My horse was more interested in munching on the grass than walking forward, and we were always the last pair in the queue. 1,5 hours of riding through the grasslands and flood savannas passed by almost too quickly and soon we were petting our carriers on their noses back at the lodge. There was still plenty of time before the afternoon trip, and I spent some of it by the river following an Argentine black and white tegu lizard and hanging out in the shade of a tree. It felt like a perfect summer day, just with the exception of the evil-looking caimans down in the river staring at me. After lunch we would go hiking in the jungle, which was one of the most awaited activities of the whole trip. More about that next time!

Pantanal: jeeppisafarilla Brasiliassa

Jos aamulla olimme päässeet upealle veneretkelle Abobral-joelle, niin ei iltapäivän jeeppisafarikaan kaikessa hienoudessaan siitä kauaksi jäänyt. Minä ja reissukaverini olimme saaneet lisää retkiseuraa, ja jo tutuksi tulleen saksalaisen lapsiperheen lisäksi meillä oli seuranamme kaksi jenkkiläistä eläkeläispariskuntaa. Aika sekalainen seurakunta siis! Ehkäpä se kertoo jotain siitä, että Pantanalista hullaantuvat luonnonystävät vauvasta vaariin?

Niin tai näin, ainakin me olimme jo rakastuneet Pantanaliin. Hyppäsimme safarijeepin kyytiin ja lähdimme  pomppuiselle ajelulle maailman suurimmalle kosteikkoalueelle. Kuivan kauden ansiosta Pantanalissa pääsi hyvin ajelemaan nelivedolla, isoja lätäköitäkin tuli vastaan vain muutamia ja pienempien lätäkköjen täplittämät tulvasavannit olivat vihreinä ruohosta. Kevät oli aluillaan ja muuttolintujen aurat palailivat pohjoisesta.

Aurinkorasvakerros naamalle ja unohtuneen lippiksen tilalle huiviviritys päätä suojaamaan.

Ensimmäiseksi pääsimme hieman jaloittelemaan. Sukelsimme urucuripalmuja kasvavan viidakon siimekseen, mistä yritimme oppaamme johdolla etsiä mölyapinoita – hän kuulemma pystyi jäljittämään niitä hajun perusteella ja nuuhkimisen kanssa oli selvästi kova yritys. Emme kuitenkaan löytäneet apinoita, vaikka hiivimme oppaan perässä niin hiljaa kuin kahisevien lehtien ja katkeilevien risujen seassa pystyimme. Sen sijaan löysimme maasta jaguaarin jäljet ja rapujen kaivamia kuoppia. Enpä tiennyt, että metsässäkin elää rapuja!

Isomustahaukka (ehkä).

Hyasinttiara lennossa.

Maailman söpöin preeriapöllö.

Jabiru-haikara.

Suohirvi-naaras.

Harmaaiibis ja muita vesilintuja kahlailemassa.

Metsäretken jälkeen kapusimme takaisin jeeppiin ja lähdimme ajelemaan tulvasavannien läpi. Vesilinnut viihtyivät niiden kosteimmissa kohdissa, ja bongasimme niiden lisäksi jälleen hyasinttiaran, preeriapöllön ja haukan, sekä pusikon suojiin nopeasti katoavan suohirven. Niin ja lehmälauman, joita ei eteläisessä Pantanalaissa voi olla näkemättä. Joitakin vyötiäisiäkin näkyi illan aikana.

Eteläamerikanhaikara ja kaimaani samassa lammessa.

Paimentyranni.

Siniotsa-amatsoni.

Huppuaratti.

Laahustyranni hevosaidalla.

Brasiliankultatikka.

Seuraavana vierailukohteena oli taas yksi alueen palmujen ympäröimistä karjatiloista. Jostain syystä niiden pihoilla bongasi parhaiten papukaijoja. Niin tälläkin kertaa, näimme keltavihreitä siniotsa-amatsoneja ja huppuaratteja. Jouduin myös kärpästen hyökkäyksen kohteeksi harhautuessani erään puun alle. Ihan samalla tavalla käyttäytyivät kuin hirvikärpäset, paitsi laumana, hyi olkoon! Arvatenkin juoksin huutaen pakoon pudistellen samalla vaatteitani ja hiuksiani. Uudelleen liikkeelle lähdettyämme saimme ihailla myös brasiliankultatikkaa, jonka nakutus kuului laidunten yllä silloin tällöin.

Aurinko alkoi laskemaan, mutta vielä olisi safarin paras kohtaaminen edessä – nimittäin oranssinokkaisen kuningastukaanin! Näitä oli bongattu jo tulomatkalla auton ikkunasta (ja häkissä olevia lajitovereitaan katseltu säälivästi Curitibassa puistossa), mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin katselemaan rauhassa villiä tukaania. Ei se kovin lähellä ollut, mutta telelinssin läpi sen näki melko hyvin. Mahtava lintu, ja näyttää hauskasti kuin sillä olisi smokki päällä.

Amerikantuulihaukka.

Oranssin, pinkin ja liilan sävyissä hehkuva auringonlasku kruunasi hienoja luontokokemuksia täynnä olleen päivän, ja viimeiseksi bongasimme vielä aidantolpalla istuvan pikkuruisen amerikantuulihaukan ja tien poikki vilistävän coatin. Tästä ei hirveästi enää safaripäivä Etelä-Amerikassa parane!

Seuraavana aamuna lähtisimme katsomaan, miltä Pantanal näyttää hevosen selästä katseltuna. Minua jännitti jo illalla tämä tuleva koitos, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: On the afternoon of our first day in Pantanal, the largest wetland of the world, we headed to a jeep safari. If the boat trip in the morning had been a blast, this didn’t fall much behind. We started our trip by taking a walk in the urucuri palm jungle where we tried to find howler monkeys with no success. Instead, we found a jaguar footprint and crab holes. Then we continued the bumpy ride on the safari jeep and spotted loads of different kinds of birds, including jabirus, burrowing owls and more hyacinth macaws. We had a break at a local cattle farm, which was a good place to see parrots: turquoise-fronted amazons and nanday parakeets. Cows and horses too! I got attacked by a nasty swarm of flies and had to flee running and shouting. The sun was starting to set but the best encounter of the day was still ahead – the toco toucan! What a bird. Also the campo flicker and american kestrel were nice birds to watch, and the coati we saw crossing the road. The colorful sunset was a perfect ending for a successful safari day in South America.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

Pantanal: veneretki viidakkojoella

Pantanalissa, läntisen Brasilian luontoparatiisissa lähdimme ensimmäiselle retkellemme heti Xaraés-majataloon saapumistamme seuraavana aamuna. Luvassa oli letkeä aloitus maailman suurimman kosteikkoalueen tutkimiseen: veneretki majatalomme vieressä hiljalleen lipuvalla Abobral-joella. Vene olisi moottorikäyttöinen, joten kenenkään ei edes tarvitsisi soutaa.

Aamupalan jälkeen tapasimme retkiseuramme, saksalaisen perheen, joelle laskevilla puuportailla vetäessämme pelastusliivejä yllemme. Kuivan kauden lähes tyhjentämän joen toisella puolella kaimaani tarkkaili meitä pensaan juurien lomasta. Perheen pellavapäisellä naperolla oli varmasti ihmeteltävää kaikessa mitä joen varrella näimme, mutta niin oli meillä aikuisillakin.

Tämä Pantanalin kolkka kuului Xaraés-maatilalle, jonka maista osa on karjatilan käytössä ja osa on säilytetty yksityisenä luonnonsuojelualueena. Suurin osa, ellei jopa kaikki, tekemistämme retkistä tehtiin tämän yksityisen luonnonsuojelualueen sisällä. Tämä on Pantanalissa kansallispuistoja lukuunottamatta normaali käytäntö, sillä suurin osa alueesta on yksityisessä omistuksessa.

Mölymangrovekana.

Iguaanit lekottelevat joen ylle kurkottavilla puun oksilla.

Kaljunaamahokko.

Joella tuli vastaan heti lähtölaiturista irtauduttuamme paitsi kaimaaneita, myös joen ylle kurkottelevilla puiden oksilla uuteen päivään heräileviä iguaaneja. Miten mahtavia otuksia, ainakin tällaisen liskojen ystävän mielestä. Muistan kun ensi kerran tapasin iguaanin teini-ikäisenä jossakin matelijapuistossa, ja nyt sain tarkkailla niiden elämää aivan omassa elinympäristössään. Joella myös melkein kuhisi lintuja, joita riitti aivan joka lähtöön. Yleisimpiä lintulajeja tuli toisteltua sen verran, että veneretken päätteeksi tunnistin itsekin ainakin muutaman lajin. Joillakin linnuilla on melko huvittavat suomenkieliset nimet, kuten kaljunaamahokko tai mölymangrovekana. Ilmeisesti ovat ihan kuvaavia.

Joella lipuessa piti välillä siityä veneen pohjalle kyyryyn, kun alitimme uoman tukkeeksi kaatuneen puunrungon. Nyt kuivalla kaudella sen alitse pääsi helposti, mutta mitenköhän mahtaa olla asian laita silloin, kun joki on ääriään myöten täynnä vettä?

Ruskotiikerihaikara.

Korkeammalle kipuavan auringon säteet siivilöityivät jokea reunustavien puiden latvuksista, kun paattimme putputti jokea ylös. Joella oli hiljaista, mutta välillä jokin eläinten varoitusmerkki tai kutsuhuuto, tai veteen molskahtava vesisika rikkoi tyyneyden. Bolivialainen, alkuperäisamerikkalaiseen heimoon kuuluva oppaamme kertoi asiantuntevasti kaikista kohtaamistamme otuksista, eikä minulla ollut epäilystäkään ettei hän olisi hallinnut kaikenlaisia viidakossa selviytymiskeinoja machete-veitsineen. Tämä myös sammutti veneen moottorin usein, jotta saimme ihailla lintuja ja muita eläimiä kaikessa rauhassa.

Yllättäen rantauduimme ja meidät patistettiin veneestä ulos. Menisimme kuulemma käymään naapurissa, joka mitä luultavimmin oli karjatilalla töitä tekevän perheen koti. Pihalla makoili varmaan kymmenen koiraa, porsaat ja kanat kuopsuttelivat maata etäämmällä. Korkeasta pihapuusta alkoi kuulua kovaäänistä raakkumista, ja meinasin pakahtua hämmästyksestä ja ihastuksesta kun näin kaksi syvän indigonsinistä papukaijaa keikkumassa korkealla puussa. Ne olivat lajiltaan hyasinttiaroja, valtavan kokoisia maailman suurimpia lentäviä papukaijoja, jotka voivat painaa lähemmäs kaksi kiloa. Tämä pariskunta oli valinnut ihmisten pihapiirin asuinalueekseen. Jäimme seuraamaan niiden edesottamuksia ja hullunkurisia ilmeitä toviksi jos toiseksikin. Otin pelkistä aroista kymmenittäin kuvia, joten teleobjektiivi tuli tarpeeseen. Hyasinttiarat eivät suinkaan ollet pihan ainoita sateenkaaren väreissä hehkuvia lintuja, vaan bongasimme myös vihreän sävyisiä huppuaratteja ja arakari-tukaaneja.

Huppuaratit puussa.

Harmaaiibis.

Upea ruskoposkiarakari.

Tulipunainen rubiinityranni eli Pantanalin prinssi.

Tuli aika jättää vastahakoiset hyvästit noille mielettömän upeille linnuille ja jatkaa matkaa. Värikkäiden lintujen ilotulitus ei kuitenkaan siihen loppunut, sillä joella pörräsi yhtenään ruostepyrstöjakamaroja ja kuningaskalastajia. Ihmeteltävää riitti myös joenvarren puissa, joiden juuret riippuivat mangrovemaisen näköisinä joen yllä. Puiden rungoille jääneistä merkeistä näki, että vesi on ollut hyvinkin korkealla, jopa yli joen äyräiden. Sen takia puiden juuret olivat peittyneet harmaaksi kuivuneeseen mutaan, mikä teki niistä jopa hieman aavemaisen, mutta kiehtovan näköisiä. En meinannut taaskaan saada tarpeekseni näiden puiden valokuvaamisesta.

Ruostepyrstöjakamari aterioimassa.

Viherkalastaja.

Amerikankäärmekaula.

Ruskotiikerihaikaran kirjava poikanen.

Iguaani ja puu, josta veden maksimikorkeuden voi nähdä.

Eteläamerikanhaikara lennossa.

Amerikanuikkukana uiskentelemassa.

Oliivimerimetso ja mukava yllätys vaanimassa retkeltä palaajia portaiden juuressa.

Muutama tunti veneretkellä vierähti nopeasti, ja lopulta olikin aika palata takaisin kotilaituriin. Ainoa vain, että sen oli poissaollessamme vallannut isokokoinen alligaattori, jonka leukojen juureen en olisi mitenkään innosta hihkuen ollut asettamassa pelkän flipflopin verhoamaa jalkaani. Lähestulkoon ajoimme hampaitaan näyttelevää otusta päin ja oppaamme sai airoa heiluttelemalla säikyteltyä kaimaanin tiehensä. Hetken jo luulin että se häiriöstä suivaantuneena voisi jopa käydä kimppuun, mutta ei sentään. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja pääsimme ehjin nahoin ja monta upeaa luontokokemusta rikkaampina odottelemaan lounasta ja sitä seuraavaa päivän toista retkeä, josta lisää myöhemmin.

Siinä olikin aikamoinen kuvakimara kaikennäköistä tropiikin eläjää, joten toivottavasti ei kyllästyminen päässyt iskemään kenellekään näitä katsellessa. On nuo värikkäinä hehkuvat linnutkin vaan niin kiehtovia! Katso täältä myös aikaisempi postaukseni pihapiirimme eksoottisista vipeltäjistä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa,Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: The first trip we did in Pantanal was a boat trip along the Abobral river. It was dry season and the river was almost empty, with a caiman on the other side keeping an eye on us. We hopped on a motor boat and our guide started navigating it on the river. Immediately we spotted some iguanas on the trees, as well as many different species of birds. It was quite silent when we turned off the engine and concentrated on admiring the wildlife, just the occasional bird calls and capybaras jumping into the river were making noises. At some point we stopped at a small farm, which was part of the Xaraés cattle farm. There we saw the huge, indigo blue hyacinth macaws playing around in their tree, and I was totally in awe watching their goings and expressions. They were not the only colorful birds though – we also saw nanday parakeets and chestnut-eared aracaris among others. Finally it was time to return to the boat, but the colorful bird watching was nowhere near over with the jacamars and green kingfishers flitting over the river. When we got back to the home dock, there was a slightly scary surprise waiting for us… a large alligator. Luckily we managed to scare it on its way and got to wait for lunch and our next excursion. More about it in the next post! See the previous posts from Pantanal from here and here.

Pantanal: pihapiirin villit eläinystävät

Pantanalissa ei tarvinnut edes poistua Pousada Xaraésin pihasta minnekään, ja silti oli koko ajan kaikenlaisia eksoottisia tropiikin eläimiä näköpiirissä. Majatalo sijaitsi niin luonnon keskellä, että eläimet käyttivät ihan itse pihaa elinympäristönsä jatkeena. Niiden touhuja oli ihanaa seurata omasta varjoon ripustetusta riippumatosta, keskipäivän kuumuudessa lekotellen ja kylmää cokista tai olutta siemaillen. Tuntui vähän siltä kuin makoilisi kotisohvalla, mutta Avara Luonto pyörisi telkkarin sijaan ihan oikeasti ympärillä. Safarilla tulee vähän sama fiilis, mutta tämä oli kaikessa lokoisuudessaan ihan eri mukavuustasoa kuin tärisevän jeepin takapenkki.

Majatalomme oli toimiva paikallinen maatila, ja sen ympärillä oli kotieläinten kuten hevosten, muulien, sikojen ja nautojen takia jonkinlaiset aidat, mutta pienemmät villit eläimet pääsivät menemään ja tulemaan etenkin tonttia rajaavan joen yli ihan kuten tahtoivat. Ne siis elivät aivan vapaina omassa elinympäristössään, mutta olivat kotiutuneet karjatilan ruohikkoiselle pihalle varmaankin helpon asuinpaikan ja loputtoman tarjolla olevan ruohon vuoksi. Ehkäpä ihmisten läheisyys pitää myös pedot loitommalla.

Vyötiäiset pesäkuoppaa kaivamassa.

Paimentyrannit ratsastavat muulilla.

Pikkukondori taivaalla liitelemässä.

Lauma kapybaroja eli vesisikoja toimittamassa ruohonleikkurin virkaa.

Omat lempparini kaikista pihapiirin asukeista olivat touhottavat vyötiäiset ja ruohoa rouskuttavat kapybarat eli vesisiat. Vesisika on maailman suurin jyrsijä. Nämä hieman jättiläismäistä marsua muistuttavat veijarit voivat parhaimmillaan kasvaa ison koiran kokoisiksi ja painaa 66 kiloa. Jotkut pitävät kapybaroja lemmikkeinä ja toiset kasvattavat lihan ja turkin takia, mutta rapsuteltavasta ulkonäöstään huolimatta ne ovat villejä eläimiä ja lähtivät nopeasti kauemmaksi, jos niitä yritti lähestyä.

Yksi ja sama vesisikaperhe toimi majatalon ruohonleikkurina päivästä toiseen, puputtaen ruohoa joen rannassa. Niilläkin taisi olla siinä oma reviiri, jolle ei muita vesisikoja päästetä. Nimensä mukaisesti vesisiat ovat hyviä uimareita ja niiden ruuminrakennekin on kuin suunniteltu hommaan, sillä silmät ja sieraimet sijaitsevat lähellä päälakea ja niillä on jopa pienet räpylät. Jos kapybarojen olo kävi liian kuumaksi, nämä tyypit hyppivät ketarat ojossa vinkaisten jokeen, ja se jos mikä oli hullunkurisen näköistä! Joessa päivystävät kaimaanit odottivat kuitenkin jatkuvasti tilaisuuttaan, joten vesisikojen piti olla valppaana vedessä.

Amazonianiibis huutelee puussaan.

Lehdenleikkaajamuurahaiset ovat iskeneet pinkkiin puskaan.

Tästä uimakaveri altaaseen, anyone?

Kaklattaja eli chacalaca.

Pihapiirissä näki myös kaikenlaisia lintuja näyttävän värisistä naamioväijyistä gondoreihin, iibiksiin ja karakaroihin. Kaklattajat taas pitivät järkyttävää meteliä, joka alkoi auringon noustua huoneemme ikkunan takana pihapuussa. Siihen varmasti viimeistään heräsi aamu-unisinkin, mutta ääni ei todellakaan ole mitenkään miellyttävä. Kuunnelkaa vaikka. Myös joella liikuttaessa kaklattajat pitivät välillä korvia huumaavaa mekkalaa jokivarren puissa.

Vyötiäisralli vauhdissa.

Eteläntöyhtökarakara näyttää hauskasti kotkan ja kanan sekoitukselta.

Naamioväijyn pesä oli sopivasti riippumaton yläpuolella, ja linnun erittäin kovaäänistä laulua sai kuunnella ihan tarpeekseen.

Vyötiäinen taas on hassunnäköinen eläin, joka muistuttaisi hieman isoa siiltä tai myyrää, ellei sillä olisi suojanaan jykevää panssaria piikkien sijaan ja liskomaista häntää. Nämä pihapiirin vyötiäiset olivat lajiltaan kuusivyövyötiäisiä, mutta Pantanalissa elää myös jättiläisvyötiäisiä. Aluksi vyötiäiset keskittyivät lähinnä kaivelemaan kuoppia yksikseen myyrämäisten eturaajojensa avulla, mutta yhtenä päivänä ne ilmeisesti vain päättivät villiintyä keväästä alkaen jahdata toisiaan villisti. Olisiko kyseessä ollut kahden koiraan yritys paritella naarasvyötiäisen kanssa, mutta kolmen kimppa niitä vilisti pitkin pihaa ristiin rastiin. Lopulta toinen jahtaajista sai takaa-ajolleen onnekkaan lopun ja toinen sai tyytyä kaivamaan sinkkupesäänsä syvemmäksi. Tämän näytöksen katselu oli todellakin parasta hupia, etenkin kun vyötiäisiä ennen pihalla oli juoksennellut iloisesti pari porsasta.

Tämä oli kyllä eläimellisin majatalokokemus, johon olen tähän mennessä törmännyt. Ihan mahtava paikka, eikä varmasti käynyt aika pitkäksi edes keskipäivän hitaina tunteina. Seuraavaksi lähdetään katsomaan, minkälaista luontoa ja sen asukeita pihapiirin ulkopuolelta Pantanalista löytyikään.

Missä sinä olet päässyt ihmettelemään villieläinten touhuja paraatipaikalta?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: In Pantanal I didn’t even have to move anywhere from the yard of our lodge Pousada Xaraés in order to see wild animals of the tropics. Exactly the opposite – we were so much surrounded by nature, that the wild animals used the yard as their normal living environment. It was fascinating to view their hustle and bustle while taking it easy in a hammock with a cold coke or a beer in hand. Just like watching a nature documentary on your home couch, except that here all the life was not on the screen but actually surrounding me. My favorites were the capybaras, the largest rodents of the world who look a bit like guinea pigs but can be the size of a large dog, and the armadillos who were digging holes on the yard. One day they suddenly decided that spring had arrived and went totally crazy, chasing each other around the lawn. In the end one of them got lucky and the other continued to dig its single nest in the soil. I also spotted a lot of birds such as great kiskadees, caracaras and the terribly noisy chakalakas who woke my up every morning.

Pantanal: maatilamatkalla Etelä-Amerikan parhaassa safari-kohteessa

Brasilian tarinoissa on aika edetä Pantanalin-reissuun, jonka tein viime vuoden syyskuussa Brasilian itsenäisyyspäivän lomilla. Kirjoitin heti matkalta palattuani reissun tiivistävän fiilistelypostauksen, mutta sen jälkeen tunsin tarvetta jättää Pantanalin tarinat kuvineen hautumaan joksikin aikaa. Nyt tuntuisi olevan oikea hetki alkaa purkaa kaikkea tuossa syrjäisen luonnonkauniissa maailmankolkassa näkemääni ja kokemaani. Paljon tässä luontoparatiisissa ehtikin muutamassa päivässä nähdä, ja kenties juuri siksi prosessointikin otti aikansa.

Pantanal – Etelä-Amerikan paras safarikohde

Portugalin kielen sana pantanal tarkoittaa kosteikkoa (wetland), joten nimeen voi törmätä monessakin paikassa, missä sijaitsee jokin ruohottunut lätäkkö. Brasilian länsiosissa Mato Grosson ja Mato Grosso do Sulin osavaltioiden sekä osaksi Bolivian ja Paraguaynkin alueelle levittäytyvä The Pantanal tunnetaan kuitenkin maailman suurimpana kosteikkoalueena, joka kuhisee elämää. Pantanal on yksi maailman rikkaimmista elinympäristöistä, ja ihmisten maatilat elävät täällä rinta rinnan ympäröivän luonnon kanssa. Kosteikkoalueen koko käsittää noin puolet Suomen pinta-alasta, mikä antaa hieman perspektiiviä siitä, miten valtava alue on kyseessä. Sen pinta-ala vaihtelee kuitenkin vuodenaikojen mukaan. Kuivalla kaudella syyskuukausina on paras aika vierailla Pantanalissa, sillä lopun vuotta se toimii tulvatasankona, missä vesi peittää alleen suurimman osan maa-alasta. Ylängöiltä Pantanalin läpi hiljalleen valuva vesi laskee lopulta Paraguay-jokeen.

Pantanalissa on paremmat mahdollisuudet bongata Brasilian kiehtovaa eläimistöä kuin Amazoniassa, koska laajojen soiden, järvien ja laidunten takia Pantanalissa yksinkertaisesti näkee pidemmälle. Eläimet on paljon helpompi huomata avoimessa maisemassa kuin tiheän sademetsän siimeksessä. Etenkin Pantanalin pohjoisosien flora ja fauna ovat pitkälti samoja kuin Amazonin sademetsässäkin, mutta ei eteläisestäkään Pantanalista tarvitse tyhjin käsin (eikä muistikortein) poistua. Pantanalia pidetäänkin Etelä-Amerikan parhaana safarikohteena, mutta se on siitä huolimatta vielä melko vähän tunnettu.

Löytyy Pantanalista silti myös metsiä, joiden kosteassa siimeksessä jaguaarit ja puumat vaanivat saalistaan ja mölyapinat ovat puiden valtiaita korkealla urucuripalmuista koostuvien hämärien viidakoiden yläpuolella. Maatilojen puissa viihtyvät kirkkaanväriset papukaijat, myös siniset hyasinttiarat. Ruskeavetisillä joilla ja taivaan sinistä heijastavilla järvillä näkee kaikkea mahdollista alligaattoreista iguaaneihin ja veteen hyppivistä hullunkurisista vesisioista majesteettisiin lintuihin. Varo kuitenkin ettei piraija pure sormesta! Täällä on mahdollista bongata myös isomuurahaiskarhu, jättiläissaukko, coati tai pelottava anakonda.

Pantanaliin kuuluu monia eri alueita, joiden maisemat ovat hieman eri tyyppisiä. Minä kävin Abobralin seudulla, joka ainakin oli uskomattoman kaunista aluetta eteläisessä Pantanalissa. Uskon silti, että kaunista on aivan joka puolella Pantanalia.

Loputon bussimatka ja seikkailun tuntua ilmassa

Pantanalin reissu alkoi vuorokauden mittaisella matkustamisella Curitibasta, missä hyppäsin reissukaverini kanssa Campo Granden kaupunkiin vievään yöbussiin. Olin muuten linja-autoasemalla todella hyvissä ajoin, koska Curitibassa oli kotikadullani liikenne poikki presidenttiä vastustavan mielenosoituksen takia (niitä olikin harva se päivä, joten ”Fora Temer!” kaikuu päässä varmaan koko loppuelämäni). Melkein vaakatasoon kallistuvan penkin ja kunnon eväiden ansiosta sain jopa jonkin verran nukuttua bussissa, vaikka mutkaisella vuoristotieosuudella matkustajat heiluivatkin villisti puolelta toiselle.

Yötä seurannut aamupäivä bussissa ei taas meinannut kulua millään. Ikkunan takana vilistivät pikkukaupungit ja fazendat eli suuret maatilat jättimäisine peltoineen ja laitumineen. Campo Grandessa meitä oli vastassa majapaikan kautta järjestetty taksikuski. Täältä olisi vielä kuuden tunnin ajomatka Pousada Xaraésiin, majataloomme keskellä ei-mitään. Kävimme ensin kaupassa ostamassa tykötarpeita, kuten pullovettä, juomia ja snäksejä (ja säästimme pitkän pennin majatalon hintoihin nähden). Kuskimme Ceará oli mukava ja hänellä oli hauska punottu olkihattu; auton peilistä roikkui tietysti rukousnauha. Koko matka kuunneltiin brasilialaista poppia, sama levy soi uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä vaihdettiin hetkeksi jopa radioon. Alkoihan se hieman tulla korvista ulos.

Olin toivonut erityisesti näkeväni vähintään vesisian ja tukaanin, ja nämä oli bongattu jo ennen kuin pääsimme edes perille.

Maisema muuttui koko ajan villimmäksi ja vetisemmäksi, kun ajoimme läpi aina vain pienempien paikkakuntien. Ikkunasta bongasimme vesisikoja, ohi lentäviä tukaaneja ja jopa nanduja! Tai ainakin matkakaverini vannoi nähneensä kyseisen jättikokoisen strutsilinnun pellolla. Olin toivonut erityisesti näkeväni vähintäänkin vesisian ja tukaanin, ja nämä oli bongattu jo ennen kuin pääsimme edes perille. Käännyimme valtatieltä pienemmälle hiekkatielle Buraco das Piranhas eli Piraijakuoppa-nimisessä paikassa. Oli sopivasti auringonlaskun aika, ja pääsimme ihailemaan yhtä retkemme hehkuvimmista taivaista ajaessamme syvemmälle ja syvemmälle kosteikkoalueen siimekseen. Jännitti. Ilmassa kihelmöi sellainen vatsanpohjaa kutittava seikkailun tuntu, emmehän tienneet minne oikeastaan olimme edes menossa. Käännyimme hiekkatieltä vieläkin pienemmälle kuoppaiselle kinttupolulle, jossa ei todellakaan olisi enää päässyt eteenpäin ilman nelivetoa. Muta roiskui ja lammen kokoisia vesilätäköitä ylitettiin, pimeys laskeutui ja kaskaat alkoivat sirittää. Pimeässä tuli vastaan valkoisia lehmiä, jotka näyttivät aivan haamuilta auton ajovaloissa. Onneksi Ceará tunsi tien paremmin kuin hyvin.

Kuva: Pousada Xaraés.

Elämää brasilialaisella maatilalla

Majoituimme Pousada do Xaraés -nimisessä majatalossa, joka oli samalla myös ihkaoikea brasilialainen maatila Abobral-joen rannalla. Pihamaalla tuli vastaan milloin sikoja ja milloin muuleja, mutta kaikkein useimmiten taisin nähdä vyötiäisiä ja kapybaroja eli vesisikoja. Minun täytyi laittaa kaikki pihapiirissä otetut eläinkuvat aivan omaksi postauksekseen, joten perästä kuuluu. Fazendalla oli tietysti myös lehmiä ja hevosia, joiden selässä pääsimme yhtenä päivänä ratsastamaan. Paikkaa pyörittää São Paulosta tänne luonnon keskelle muuttanut nuori perhe, jotka olivat vauvoineen todella sympaattista väkeä. Aikamoinen elämänmuutos, jos minulta kysytään, ja tuntui hyvältä olla tukemassa heidän unelmansa todeksi tulemista. Melkein 50 henkeä majoittava majatalo on ollut toiminnassa yli 25 vuotta, mutta sen omistajat ovat vaihtuneet pari kertaa. Xaraés on alunperin ollut alueella asuneen, nyt jo kadonneen intiaaniheimon nimi.

Pantanalissa on tavallista, että majoituksen hintaan sisältyy kaikki ateriat ja luontoretket. Meillä oli oma kodikas kahden hengen huone (jonka vessanpöntöstä tosin löytyi kerran pieni sammakko) ja hauska sekä todella asiantunteva bolivialaiseen intiaaniheimoon kuuluva opas, joka vei meitä ikimuistoisille retkille pitkin jokia, metsiä ja savannimaisia aukeita. Hän jos joku tiesi, miten liikkua Pantanalin luonnossa ja tyyppi pystyi kuulemma jopa haistamaan mölyapinoiden läsnäolon puiden latvuksissa. Teimme kaksi tai kolme retkeä päivässä, ja jokainen päivä oli erilainen. Keskipäivän kuumimpaan aikaan vietimme siestaa lojuen maatilan lukuisissa riippumatoissa hyvän kirjan ja kylmän juoman kera tai uima-altaalla viilentyen. Eläimetkään eivät ole kovin aktiivisia keskipäivällä, joten retket tehdään varhain aamulla ja myöhään iltapäivällä. Riippumatosta käsin saattoi kuitenkin mainiosti tarkkailla pihapiirissä vilistäviä vyötiäisiä, ruohoa rouskuttavaa vesisikaperhettä ja taivaalla kaartelevia lintuja.

Xaraésin ruokasali oli tunnelmallinen ja ruoka oli hyvää, vaikka kasvisruokailijoiden proteiininlähteet rajoittuivatkin pitkälti papuihin ja kananmuniin. Näiden lisäksi tarjolla oli riisiä ja farofaa eli paahdettua kassavajauhoa, kasviksia, perunoita ja salaattia. Ja tietysti lihaa. Jälkiruoaksi saimme tuoreita hedelmiä ja erilaisia kotitekoisia hilloja. Todella makeita! Aamupalan juustotoastit ja munakokkeli tarjoiltiin kuivakakun ja tuoreen mehun kera, joista oma suosikkini oli passionhedelmämehu. Eräänä päivänä saimme jopa syödä lounaaksi aamulla joesta kalastamamme piraijat. Itse en kylläkään onkinut, mutta sain silti maistiaisen.

Pantanalissa syötiin aamiaiseksi tuoreita meloneja ja ananasta sekä vastapuristettua mehua.

Pantanalista osa on suojeltu kansallispuiston ja erityisreservien statuksella, ja nämä alueet kuuluvat myös UNESCO:n maailmanperintökohteiden luetteloon. Suurin osa maailman laajimmasta trooppisesta kosteikkoalueesta on kuitenkin yksityisessä omistuksessa koostuen lähinnä suurista karjatiloista. Sellaisella mekin vietimme kolme huikeaa päivää tarkkaillen pihapiirin veikeitä eläimiä ja aistien ympäröivää luontoa milloin mistäkin perspektiivistä. Iltaisin pihamaalla pörräsivät sadat tulikärpäset ja yllä kaareutuva tähtitaivas linnunratoineen kilpaili niiden kanssa yön kirkkaimmasta loisteesta uskomattoman näköisenä.

Seuraavissa postauksissa otan teidät mukaani niille upeille retkille, joita teimme tukikohdastamme Xaraésista käsin. Pysykäähän kuulolla!

Muita Pantanal-aiheisia blogijuttuja löydät Adalmina’s Adventures -blogista. Nämä olivatkin ainoat suomenkieliset postaukset, jotka löysin.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa,Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: Pantanal is the largest tropical wetland in the world and is titled as the best safari destination of South America, even better than the Amazon rainforest. Most of the year, Pantanal is a floodplain of the Paraguay river, with most of its land area under water. Therefore the best time to visit is during the dry season in the autumn months. One can spot numerous exciting animals and observe the vegetation of the area. It is best done by staying at a local fazenda, a farmhouse, where a knowledgeable guide will take you to different trips in the surrounding nature. I visited the southern Pantanal last September.

We took a nightbus from Curitiba to Campo Grande, and from there we still had to continue 6 hours by car to reach our remote and beautiful lodge, Pousada do Xaraés. We had a cozy twin room and all delicious meals were included, with fresh fruits for dessert and fresh juices for breakfast. In the mornings and afternoons we did unforgettable excursions with our native American guide and during the midday heat I was reading a book in one of the many hammocks of cooling off by the pool. All the time it was possible to observe capybaras, armadillos and birds, to say the least. In Pantanal it is possible to spot jaguars, giant anteaters, alligators, giant otters, numerous birds including parrots and even anacondas. It is a paradise for a naturelover. In the following posts I will take you to the different trips we did during our three-day stay, so stay tuned!