Tarinani matkailijana

Olinpa ehtinyt jo kokonaan unohtaa Travel Adventures Without End -blogista kauan sitten napsahtaneen haasteen. Se muistui mieleeni vasta, kun muissakin blogeissa alettiin vastailla Anniinan keksimiin hyviin kysymyksiin, jotka kertovat pitkälti niihin vastaavan reissaajan tarinan. Pitihän tässä itsekin vihdoin ja viimein ryhtyä tuumasta toimeen! Otsikosta kiitos kuulunee Globe Called Home -blogille.

tarina2

1. Matkustin ensimmäisen kerran Suomen rajojen ulkopuolelle äitini vatsassa, kun vanhempani lähtivät häämatkalleen Madeiralle. Hieman ironisesti päädyin siis Portugaliin jo ennen kuin olin edes syntynyt. Myöhemminhän olen itse mennyt naimisiin portugalilaisen mieheni kanssa ja suunnittelen muuttavani sinne tulevaisuudessa. Oikean ulkomaanmatkan tein luultavasti laivalla Vaasasta Ruotsin Uumajaan. Se oli lapsuuden jokakesäinen perinne, ja muistankin hämärästi auringonpaisteen, uuden äidin ompeleman mekon ja olkihatun sen ruotsinlaivan kannella.

tarina1

2. Paras matkamuisto lapsuudestani on ehkä matka Lappiin eräänä kesänä perheen ja isovanhempien kanssa, olisiko silloin eletty vuotta 1999. Sallassa syötin kesyille oraville rinkelinmuruja mökin kuistilla, vaelsin Pienen Karhunkierroksen, ylitin pelottavia riippusiltoja, pidin Joulupukkia kädestä Rovaniemellä, sekä kävin tietysti Sallan Äteritsiputeritsipuolilautatsi-baarissa jätskillä. Kaipa tämä härmäläinen luonto jo silloin hurmasi pienen maailmanmatkaajan. Myös kaksi vuotta Tallinnassa jättivät jälkeensä paljon muistoja – niin kultareunaisia kuin neuvostoliitonvärisiäkin.

tarina3-horz

Expatteina uudessa kotikaupungissa Tallinnassa ja Lapissa veljen kanssa.

3. On todella vaikeaa yrittää valita yhtä mieleenpainuvinta matkakokemusta kaikkien niiden upeiden hetkien joukosta, joita on maailmalla kokenut. Mutta ehkä se on matka Tatra-vuorille. Ollessani Tsekissä vaihdossa aloin viettää paljon aikaa erään hassun portugalilaispojan kanssa. Tietokoneeni taustakuvana komeili eräs Puolan ja Slovakian rajalla sijaitseva vuoristo, ja Zé kysyi, mistä kuva on ja sanoi haluavansa mennä sinne. Lähdimme melkein siltä istumalta ostamaan junalippuja Štrbské Plesoon. Reilun viikon kuluttua heräsin junan makuuvaunusta auringonnousuun jossain Slovakiassa. Valloitimme Rysy-huipun, samoilimme kirkasvetisillä vuoristojärvillä ja nukuimme viimeisen yön lokakuisessa vuoristometsässä ilman telttaa, pelkkä lainattu makuupussi ja pyyhe selän alla. Pystytimme leirin pimeässä, sillä metsässä ei tietenkään ollut luvallista yöpyä. Luonnottoman hiljaisessa siimeksessä eivät linnut laulaneet aamullakaan, vain yksinäinen orava rapisteli puussa. Kuulimme vasta jälkikäteen, että nuo metsät kuhisevat karhuja ja alueen vuokramökit on ympäröity sähköaidoin…

tarina7
tarina8

4. Kohde, jossa olen käynyt ja jonne haluaisin palata on ensinnäkin Azorit. Tajunnanräjäyttävä luonto, kylätunnelma, vuoret, kraaterijärvet, vihreys, kieli&kulttuuri ja reissaamisen helppous houkuttelevat. Haluaisin myös koluamaan lisää Kreikkaa ja Kanariansaarien luontoa. Costa Rican sademetsiin ja Meksikoon haluaisin niihinkin uudelleen.

tarina9

Auringonnousun aikaan lähdössä peltotöihin Mastatalissa, Costa Ricassa.

tarina10

Tapachula, Meksiko.

5. Kaikista maailman kielistä puhun sujuvasti vain suomea ja englantia. Melko hyvin osaan puhua myös ruotsia, portugalia, espanjaa ja viroa, ja alkeet olen opiskellut ranskasta ja tsekistä. Oikeastaan kaikkia näitä kieliä paitsi tsekkiä ymmärrän hyvin etenkin luettuna, mutta puhuminen tökkii. Toisaalta, suomeksikin kirjoitan mieluummin kuin puhun. Silloin on kai enemmän aikaa miettiä, mitä sanoa. Mutta mikäli petraisin ranskan kanssa ja opettelisin vähän saksaa, olisivat kaikki mantereet paitsi Aasia aika hyvin reissukielten puolesta hallussa! Siis niin, että pärjää ja pystyy keskustelemaan ihmisten kanssa.

tarina12

6. Vuonna 2015 matkustin kolmesti Portugaliin, tein töitä Afrikassa, lähiseutumatkailin, Suomiretkeilin, kävin pikalomalla Tallinnassa, kävin ensimmäistä kertaa Norjassa enkä taaskaan juhlinut uuttavuotta Suomessa. Vuosi 2014 vaihtui seuraavaan Sansibarilla, rantabileissä hiekkaa varpaiden väleissä tanssiessa. Kotiin monitorointimatkalta palasin tammikuun puolivälissä. Helmikuussa kävimme Portugalissa, muistaakseni vain puolentoista viikon verran. Siellä oli sambakarnevaalit ja kevät jo vauhdissa. Kävimme roadtrippailemassa Serra da Estrelalla. Kesäkuussa vierailin Helsingissä ja Tallinnassa. Heinäkuussa lähdimme uudelleen Portugaliin, mutta tällä kertaa vietimme myös viikon Azoreilla. Elokuussa kävimme Pohjanmaalla. Kuun lopussa tuli muutto Jyväskylään ja retket uusiin kotikulmiin tutustumiseksi. Joulukuun alussa liftasin ja työskentelin kaksi viikkoa Ruotsissa ja Norjassa. Joulun jälkeen lähdimme jälleen Portugaliin, ja vuosi vaihtui Sesimbran rantakadulla.

47ca8-nungwi11

Nungwi, Sansibar,  Tansania.

top19

Torre, Serra da Estrela, Portugali.

7. Tämän vuoden matkasuunnitelmat ovat vielä hieman auki. Portugalista palattuamme olemme miettineet, koska mahdamme sinne seuraavan kerran oikein ehtiäkään. Vietämme Zén kanssa kesän Sambian pääkaupungissa Lusakassa, minä gradututkimusta ja Zé työharjoittelua tehden. Aion tutkia lääkeainejäämiä ympäristössä, etenkin kaivovesissä (kaupungissa, jossa joka viides aikuinen on HIV-positiivinen), ja osallistua projektiin jossa lannoitetaan tomaatteja virtsalla. Jännittävää! Saan kunnian myös käsitellä vesinäytteet lähetettäväksi Suomeen, ja olen aina kokenut olevani surkea labrassa. Nyt olisi sitten korkea aika lakata olemasta. Hommien jälkeen toivoisin pääseväni lomailemaan Victorian putouksille, safarille, Mosambikiin ja ehkäpä Madagaskarille. Sain lisäksi juuri tietää, että minut olisi hyväksytty myös Cimo-harjoitteluun Brasiliaan, jonne hain syyskuussa kun kesän suunnitelmat olivat vielä auki. Nyt sitten jännitetään, sopiiko harjoittelupaikalle töiden aloittaminen vasta alkusyksystä. Ymmärrän kyllä jos ei sovikaan, mutta vitsi, olisihan se nyt siistiä lähteä Brasiliaan!

Sunset at the Victoria Falls

Victoria Falls, Sambia. Kuva Flickr-kuvapalvelusta käyttäjältä Mario Micklisch.

Curitiba skyline

Curitiba, Brasilia. Kuva Flickr-kuvapalvelusta käyttäjältä Paul H.

8. Kamalin käymäni paikka on varmasti Intian Ooty, jonka ankeudelle ei ole vielä mikään vetänyt vertoja. Intiassa oli keväällä ihanan lämmin ja aurinkoinen sää juuri ennen monsuunin alkamista. Ylhäällä vuoristossa oli kuitenkin kylmää ja harmaata, vaikka paikkaa kuvaillaan viileän vihreäksi ”summer get-away” -paratiisiksi. Lisäksi kaikki majapaikat tuntuivat olevan joko täynnä tai liian kalliita, joten jouduimme majoittumaan hirvittävän likaiseen majataloon. Intiassa olisi luullut jo tottuneensa ties mihin torakkaluoliin, mutta kyseinen paikka oli saastaisuudessaan ihan omaa luokkaansa. En tiedä pitikö turismin olla tuolla vilkastakin, mutta ei se siltä juuri vaikuttanut, joten en tiedä miksi sitä niin mainostettiin. Väsytti, ketutti ja kerjäläislapset tulivat bussin sisälle repimään hihasta. Taisimme nukkua muutaman tunnin ja lähteä pois saman tien.

tarina14-horz

Ikkuna ehkä kertoo jotain Ootyn ankeudesta.

tarina15

Toisaalta sateisen San Salvadorin ahdistava tunnelma, luodinreikäiset talot ja hätääntyneet alkoholilla stressiään lievittävät ihmiset eivät saaneet minua varsinaisesti pitämään siitäkään kaupungista. Pysähdyimme bussimatkalla Meksikosta Costa Ricaan yöpymään El Salvadorin pääkaupungissa, joka komeilee maailman vaarallisimpien kaupunkien kärkipäässä. Ystävällinen mutta ympärilleen pälyilevä nainen johdatti meidät pimeällä kadulla pieneen kioskiravintolaan, pulperioiksi niitä taidettiin sielläpäin maailmaa kutsua, ja kertoi kuinka kaupungissa käydään oikeastaan yhä sisällissotaa. Silloisella matkaseuralaisellani oli päällä Zapata-paita, mutta onneksi sateesta kioskiin sisään astuneet poliisit eivät sitä huomanneet. Hotellille palatessamme konekivääri kainalossa ovella seisova vartija tosin kauhistui puolikuoliaaksi tapauksesta, ja henkäisi suu ammollaan: ”Zapata!?”

Mutta niin, jos varsinainen matkakohde pitäisi nimetä, olisi Ooty kenties oikeampi valinta.

tarina11

Matkalla San Salvadoriin.

9. Riippuu aivan matkasta, luenko matkaoppaita ennen matkaa vaiko enkö, mutta useammin varmaankin luen kuin en lue. Sambiaa +lukkoonlyömättömiä bonusmaita varten ajattelin oikein ostaa matkaoppaan, suurimpana syynä majoituksen löytäminen reissun päällä, jos nettiä ei ole saatavilla. Lonely Planetit on osoittautuneet tässä suhteessa käteviksi mm. Väli-Amerikassa ja Intiassa. Oppaista on myös mukava lukea paikanpäällä alueen historiasta, johon en etukäteen yleensä niin paljon ehdi ja jaksa tutustua, ja voihan niistä saada myös vinkkejä siitä, missä paikoissa käydä. Etenkin nykyään, kun tietää jo aika hyvin, millaisista paikoista itse tykkää ja mitä mieluummin välttelee. Mutta jos mulla matkaopas on, niin enemmän ehkä luen sitä reissun aikana.

tarina16

Keskittyneenä Lonely Planetia selailemassa Intian Hampissa vuonna 2011.

10. Nostan hattua etenkin yksin reissaaville leideille. Yksi ystäväni polkee parhaillaan pyörällä Kaakkois-Aasiasta Silkkitietä pitkin Suomeen, mikä on yksi siisteimmistä ja pelottavimmistä jutuista mitä tiedän (myötätuulta sinne Lotta)! Itse en oikeastaan ole reissannut yksin, vain matkustanut muutaman kerran lentokoneella yksin ja lähtenyt vaihtoon Tsekkiin yksin, mutta siellä nyt sain melkeinpä heti kavereita ja löysinpä myös elämäni rakkauden. Voisin kyllä hyvin joskus koittaa yksin reissaamista, ihan vaikka vaan testatakseni ja kehittääkseni itseäni. Lyhyt reissu lähelle ilman ohjelmaa olisi varmaan paras tapa aloittaa. Viihdyn kyllä omassa seurassani, mutta lähinnä kotona. Ei minua huvita pyöriä kaupungilla päämäärättömästi keskenäni, vaan olosta tulee heti aivan hölmö, että mitä ihmettä mä täällä oikein teen, menen kotiin. Lisäksi suuntavaistoni on olematon, ja pelkään eksyväni saman tien. Toisen kanssahan se vaan naurattaa, mutta yksin ei enää niinkään. Toisaalta luotan kyllä että kaikki tapahtuu tarkoituksella, joten eksyttyäni luultavasti löytäisin varmaan lopulta jotain huikeaa. Nykyään on onneksi kännykkäkartatkin olemassa.

tarina17

Isoin juttu, mitä olen yksin uskaltanut tehdä, oli muutto tähän tyhjään asuntolahuoneeseen Ústí nad Labemissa.

11. Kolmella sanalla kuvailtuna olen seuraavanlainen matkailija:

Luontoelämyksellinen säästäväinen oppija. 🙂

zan1

Mää ja valtaisa baobab Sansibarilla!

Haasteen kysymykset olivat siis:

1. Milloin matkustit ensimmäisen kerran Suomen rajojen ulkopuolelle?

2. Paras matkamuisto lapsuudestasi?

3. Mieleenpainuvin matkakokemuksesi?

4. Kohde, jossa olet käynyt ja johon haluasit uudelleen?

5. Mitä kieliä osaat puhua?

6. Millaisia matkoja olet tehnyt jo kuluneen vuoden aikana?

7. Entä millaisia matkasuunnitelmia on loppuvuodeksi?

8. Kamalin matkakohde, jossa olet vieraillut?

9. Luetko matkaoppaita ennen matkaa?

10. Mitä mieltä olet yksin matkustamisesta?

11. Kuvaile kolmella sanalla millainen matkailija olet?

In English: Telling my story as a traveler, through questions from a blog meme given to me. Sorry, this time in Finnish only!

Mainokset

Viimeiset seikkailut Amerikan mantereella

Rivas
Lähdettiin aikaisin aamulla Granadasta, jotta ehdittäisiin mahdollisimman pitkälle ennen pimeän tuloa ja bussiliikenteen loppumista. Taas piti suorittaa bussin vaihto Rivasissa. Oli vähän semmoinen fiilis, että taas täällä. Olihan se jo kolmas kerta. Syötiin desayuno típico vegetarianot, mua nauratti valokuvausstudio Lenin Guevara. On siinäkin taas annettu nimi lapselle. Koulubussimatka rajalle jäi viimeiseksi tältä erää, näkymät bussin punaisesta ikkunasta olivat sellaiset, kuin ne melkein jokapuolella Nicaraguaa olivat – savannimaista aukeaa maisemaa, jonka horisontissa siintävät vaihtuvat kartionmalliset tulivuoret.
Costa Rica
Meillä oli kovasti tarkoitus ehtiä käymään pilvimetsässä. Bussimatkustamisen hitaus ja vuorojen harvuus kuitenkin yllätti (vaikka olisihan se pitänyt arvata) ja kaiken kukkuraksi elettiin molemmat siinä uskossa, että meidän lento lähtisi parin päivän päästä aamulla, vaikka se lähtikin oikeasti vasta myöhään iltapäivällä. Oltiin kumminkin tultu jo laidunnummien (entisten sademetsien) ympäröimään Tilarániin asti, ja jumahdettiinkin yöksi sinne. Syötiin kiinalaista ja nukuttiin oikein hienossa hotellissa, jonka aulassa oli suihkulähde ja jonka hinnasta saatiin tingittyä yli puolet pois ja loppujen lopuksi saatiin huone 20 dollarilla. Aamulla päätettiin lähteä takaisin samaa reittiä mitä oltiin tultu, ettei vain myöhästyttäisi siltä lennolta. Oli kamalaa nähdä, miten paljon Costa Ricassa oikeasti onkaan niitä sademetsiä laitettu matalaksi, ja vain sen takia että saadaan lisää lähestulkoon paljasta laidunmaata lihakarjalle. Vaikka sitä kuinka pidetäänkin kansallispuistojen maana ja yhtenä maailman vihreimmistä maista, niin aika helposti siellä Mastatalin lähelläkin tuntui lupia kansallispuistoalueella tapahtuviin hakkuisiin irtoavan.
 Alajuela

Alajuela sijaitsi lähimpänä lentokenttää ja haluttiin mennä mieluummin sinne kuin jo nähtyyn pääkaupunki San Joséen. Se oli kuitenkin rutkasti tylsempi ja keskiluokkaisempi paikka keskuspuistossa istuskelevine ihmisineen. Viinakaupassa, josta ostettiin tuliaisrommipullo, oli suloinen hassu kissanpentu, joka putosi kirjapinon päältä. Alajuelassa koettiin myöskin reissun viimeiset ruokakiukut normaalien ruokaravintoloiden puutteessa, jälleen kerran. Meidät heitettiin myös baarista ulos, koska meillä ei ollut näyttää papereita! Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kukaan niitä tuolla kyseli, ja sekin tapahtui vasta sen jälkeen, kun meillä oli jo ne olutpullot kädessä. Kaatoivat sentään ne kaljat meille mukaan muovituoppeihin. Siinä vaiheessa kun huomattiin lentoaikataulun oikea laita, alkoi harmittaa ihan vietävästi se pilvimetsänkin väliinjääminen. Mutta ainakin tuntui hyvältä päästä vihdoin ja viimein lähtemään kohti Eurooppaa ja Madridia.

Viimeiset päivät rancholla

Maailman suloisin Lenny, jota sain syöttää tuttipullosta.

Fern Gullyn vetiver-rivit alkavat olla valmiita.

”Meth lab” ja ihan mukavat luontonäkymät pöntöltä.

Bar Mastatal.

Poliisiasema.

Puhelinasia ja nettikahvila.

Villakoira taisi erehtyä pikkuisen väärälle tontille.

Ranchokuukaudesta jäi loppujen lopuksi suuhun vähän kitkerä maku, koska paikan jenkkiemäntä käyttäytyi usein kuin mikäkin aika itsekäs ja ahne akka, mitä en kovin hyvin siedä, ja niin kuin usein käy, yksi mätämuna yhteisössä pystyy pilaamaan muilta aika paljon. Mutta ei sentään kaikkea, suurimman osan nautin suunnattomasti ja kokemuksena nuo sademetsän sylissä, pienessä costaricalaisessa kylässä vietetyt päivät oli ihan jotain muuta kuin mitä olen ikinä kokenut. Täysin kuivat lompakot homehtuvat, heinäsirkat sirittävät lujempaa kuin moottorisaha, sateet tulevat iltapäivisin lähes samalla hetkellä, siemenet itävät huimaa vauhtia ja kaikki huikkaavat kylänraitilla myös meille gringoille ”Hola!”

Ranchoelämää, osa 3

Viverolla vietettyjen monien tuntien jälkeen siellä vallitsi vihdoin suomalainen kuri ja järjestys.

Mangoja putoili puusta päähän.

Lehdenleikkaajamuurahaiset olivat ahkerina tyhjentämässä jo toista puuta lehdistä.

Kolibri tai joku sen sukulainen.

Pidempiaikaisten harjoittelijoiden asumus, jossa olisi varmaan ollut samaan aikaan ihanaa ja kuumottavaa nukkua.

Kompostikäymälä, vähän tyylikkäämpi kun suomalaiset puucee-serkkunsa.

Istutettiin ananaksien pyrstöjä! En tiennyt että niin voi tehdä, enkä myöskään että ne kasvaa noin pöljännäköisinä, tikun päässä keskellä puskaa.

Osa eli Perävaunu. Sillä oli kaveri nimeltä Jack eli Majakka, joka kulki aina edellä ja tuo pulskempi perässä. Saapuivat taloon kun Pico oli päättänyt lähteä vihreämmille laitumille.

Voi että noita! Haluan oman vuohen jooko.

Ranchoelämää, osa 2

Wizards & grandmas -bileet, joihin tehtiin calzone-pizzoja ja jonne saapui puoli kylää. Itsehän olin aika tavalla venäläisempi muori hiilellä piirrettyine rilleineni kun noi modernit california-eläkeläiset Naomi ja Hélène, mut mun lemppari oli silti toi hullu hollantilainen koripäävelho.

Aishling, Ruud ja Corina juhlatunnelmissa

Spencer :—D

Tori ja Krystal

Nämä kaikki kylvettiin ja vieläpä ilmeisen onnistuneesti.

Biodigesteri, tuolta ja vessan säiliöstä tuli metaania keittiön kaasulieteen.

Tätä se ranchoelämä sitten oli suurimman osan ajasta, tuolla rinteessä kykkimistä ja alemman kuvan puiden istuttelua.

Ämpärin halkaisija oli n. puoli metriä, siitä voi päätellä ton hirvityksen koon. Pesin muuten vaatteeni tossa soikossa vielä ton vierailunkin jälkeen.

Ihanat itikanpistot ja muut naarmut, tässä sitten se viidakossa oleilun hinta. Hyttyskarkotetta en laittanut sen jälkeen kun sain jostain melkein pelkkää DEETiä sisältävästä suihkeesta kivan punotuksen. Ja jo kolmas Coelho menossa. Ne oli niin helppolukuisia englanniksi ja tietty muutenkin loistavia.

Ranchoelämää, osa 1

Rancho Mastatalin sateista lauantai-iltapäivää päärakennukselta. Melkein kaikki muut olivat katsomassa jalkapalloa viereisessä kioski-ravintola-soodassa tai kuka missäkin. Oltiin saavuttu perille kaksi päivää aiemmin, tutustuttu paikkoihin, ihmisiin sekä eläimiin ja kotiuduttu jo hiukan main housessa sijaitsevaan huoneeseemme. Oli sadekausi ja sateet tulivat aina iltapäivisin, harvoin satoi aamulla. Ja sitä vettä sitten myös tuli, kerrankin kaksi ja puoli tuumaa päivässä. Silti vain muutaman kerran kastuin läpimäräksi istutustöitä tehdessä.

Sunnuntaibrunssi, om nom. Ruoka oli ihan loistavaa, hyvää, puhdasta ja terveellistä. Niin ja aina kasvista. Suuri osa siitä tuli omista hedelmäpuista, vuohista, kanoista ja viljelyksistä ja loputkin lähikylistä. Maistoin ekaa kertaa ainakin yuccaa eli kassavaa, plataania, keefiriä ja kaikkia outoja puutarhan salaattiaineksia kuten hibiscusta. Itsetehdyt vuohenjuustot ja hapankaali oli kyllä mun lemppareita. Ei tuolla kuitenkaan kaikkea ruokaa pystytty itse tuottamaan, kun vuoden kiireisimpään aikaan joudutaan kokkaamaan yli 120 ateriaa päivässä. Nyt oli kuitenkin hiljaista, enimmillään 20 ihmistä. Kokki- ja siivousvuoroja tosin sitten napsahtelikin yhteensä seitsemän viikossa.

Rupikonnat tulivat aina iltaisin verannalle ja sisällekin asti.

Puulieden muuri, cob-nimistä hyvin eristävää ainetta joka oli käsittääkseni aika pitkälti savista maata.

Kepeet mullat, Pico. Hän oli aika kipeä niinkuin näkyy, mutta pääsi lopulta koirien taivaaseen.

Keittelin tähtihedelmä-arazáhilloa ja luin Coelhoa. Siihen menikin sitten koko päivä. Se on hauskaa kun reissussa voi unohtaa kännykän olemassaolon ja siityä rannekellon käyttäjäksi, tai parhaassa tapauksessa unohtaa senkin sinne rinkan uumeniin.

Pico laittoi lopulta tuon meidän huoneessa lymynneen jättiläismäisen kaverin hengiltä.

Mastatalia ja sen asukkaita odottamassa kaupunkiin menevää bussia. Oli lauantai-aamu, kello puoli kuusi ja aurinko oli juuri noussut.

Sitten ajettiin auton lavalla viereiseen kylään ja istutettiin vetiver-ruohoa tuolla paahteisessa rinteessä puoli päivää. Toivottavasti se juurtui ja eroosio vähenee maissipellosta.
Samana päivänä oli läheisessä San Miguelissa kolmen kuukauden välein järjestettävä disco, ja olihan sinne nyt pakko lähteä – jonkun karjankuljetusauton lavalla seisten. Paikalla oli älyttömästi jengiä vauvasta vaariin kaikista lähikylistä ja meininki oli aikamoinen. Disco meni kiinni puolenyön aikaan ja takaisin tultiin samalla lava-autokyydillä, kuski vain ajoi melkoisesti hiljempaa. Taisi olla itsekkin vähän ottanut, haha. Porukka jäi hengailemaan Mastatalin baarin pihaan, baarimikko tietysti mukana ja hetken aikaa päätä pyöriteltyään se vaan kantoi pari koppaa kaljaa siihen pihalle että ottakaa. Hehe, ei Suomessa! Siittä trooppisesta krapulasta ei sitten varmaan tarvitsekaan kertoa.

Tää soma pikku kaveri kiipesi Kassun kädelle ja halusi jäädä siihen, aaw.

Sademetsäpatikointi

Käytiin viidakossa kansallispuistossa puolen päivän patikkaretkellä heti toisena kokonaisena ranchopäivänä. Naama valui kosteankuumassa ilmassa hikeä jo viiden minuutin jälkeen ja keltaiset kengät olivat kotiinpäästyä lähinnä punaruskeat mutakokkareet, mutta tuo luonto. Todellakin vaatteiden mutaamisen arvoista. Matkan varrella oli sekä sekundaarista että primääristä trooppista sademetsää kaikenlaisine elämänmuotoineen, harmi vain ettei yhtäkään isompaa elikkoa tullut bongattua. Etenkin rakastuin ihanan viileisiin vesiputouksiin, vaikka olinkin joukon ainoa nynny joka ei uskaltanut kiivetä sellaisen päälle. Yritin kumminkin!
Nyt odottelen vieraita saapuviksi, tänään on kotiinpaluujuhlat ja grillailtavat odottelee jääkaapissa. Ihan parasta nähdä kaikkia kivoja pitkästä aikaa!

San José & Santiago de Puriscal

Heipparallaa!
Koko kesä on mennyt bloggauspimennossa, sillä olen sen sijaan nauttinut matkailusta. Väli-Amerikka tuli kierrettyä Costa Ricasta aina Meksikoon asti ja takaisin, reissutunnelmat vaihteli loistokkaista hermojaraastaviin ja kuumottavista kauniisiin, mutta niistä saatte kuulla lisää kunhan postailen enemmän kuvia (näitä en jaksanut ainakaan alkaa muokkaamaan). Nyt 18 tunnin omassa sängyssä nukuttujen unien jälkeen on ihanaa olla takaisin koti-Suomessa ja kotona muutenkin (itse asiassa olin jo Madridissa ihan tohkeissani siitä, kuinka ihana Eurooppa onkaan), kun saa jopa normaalia ruokaa ja varsinkin ruisleipää. Siitä tuli unelmoitua monet kerrat kun turhauduttiin siihen, että joka kadunkulmassa on pelkkää friteerattua kanaa ja ranskalaisia myyvä kioski tai vähintään jokin hampurilaispikaruokaketju, ja normaalia ruokaravintolaa sai etsiä tuntikaupalla ja siltikin löysi vain sen iänikuisen kiinalaisen. Ei silti, että se normaalin ravintolankaan annos olisi oikeastaan käsittänyt mitään kovin paljon riisiä, papuja ja kananmunia herkullisempaa. Mutta paskasta ruuasta huolimatta reissusta jäi mieleen ja kameran muistikortille paljon sellaista, jota muistelee jälkikäteen hyvillä mielin ja kaivaten.
Madrid

 

Saavuttiin Madridiin illalla, ja koska jouduttaisiin odottelemaan jatkolentoa aamukymmeneen saakka, ajeltiin hirmu kalliilla metrolla keskustaan ja käytiin syömässä juustofondueta ja katselemassa vähän paikkoja. Puolen yön jälkeen mentiin takaisin kentälle, viritettiin hieno leiri johonkin hiljaiseksi arvelemaamme nurkkaan ja nukuttiin niin hyvin kuin kovalla lattialla nyt pystyy.

San José
Costa Rican pääkaupungin kosteus ja kuumuus sekä hulina ja hälinä iskivät 11 tunnin lennon ryydyttämien matkalaisten kasvoille kun hypättiin ulos lentokenttäbussista. Kipitettiinkin hyvin nopeasti lähimmän kuppilan suojiin nauttimaan paikalliset oluet. Aurinko alkoi laskea yllättävän varhain, ja puoli seitsemältä oli jo pimeää. Jokaisen talon katolla ja parvekkeilla oli massiiviset piikkilankaviritykset, ja mietin, että onkohan täällä oikeasti näin vaarallista, kun käveltiin kaduilla pimeässä etsimässä yösijaa ja löydettiin viimein paikkaan, jossa oli hauskoja seinämaalauksia. Aamulla käytiin aamupalalla keskusaukiolla sijaitsevassa kahvilassa, ihmettelin ihmisten määrää kaduilla jo siihen aikaan aamusta ja tulin siihen tulokseen että tämä on aamuvirkkua kansaa. Annoin sokealle katusoittajalle muutaman kolikon. Pää oli hieman sekaisin 9 tunnin aikaerosta ja jatkettiin matkaa bussilla Puriscaliin.
 
Santiago de Puriscal
Puriscal oli perus costaricalainen pikkukaupunki, jonka keskusassa huomasin heti upean hylätyn kirkon. Suureksi harmikseni sitä ympäröi korkea ja reiätön piikkilanka-aita, ei siis mahdollisuutta vierailuun. Käytiin kahvilla jäätelöbaarissa (kahvi oli muuten ehkä Väli-Amerikan pahin pettymys! Paikalliset juo jotain Nestlen pikakuraa vaikka kahvi on yks tärkeimmistä vientituotteista. Ei näin…), lounastamassa típicoa ja vaihtamassa Mastataliin menevään jenkkien vanhaan koulubussiin, joka oli yleisin liikkumisväline tuossa maailmankolkassa ja yleensä lastattu ihan liian täyteen ihmisiä sen lisäksi että nuo bussithan on alunperin suunniteltu kuljettamaan lapsia, ei aikuisia. Ihme ettei ykskään vehje oikeasti hyytynyt ylämäkeen, vauhti kylläkin oli sitä luokkaa että kävellen varmaan olisi päässyt enemmin perille, haha! Ja vain kahdesta meni rengas puhki. Kaiken lisäksi jotkut oli maalanneet noita uudestaan erittäinkin hilpeillä väreillä, ja bussin etuosassa komeili joskus taulu-tv, jossa pyöri kuumimmat paikalliset musiikkivideot ja jumputus ja räminä oli sen mukainen. Yhdellä guatemalalaisella kuskilla näin myös massiivisen pehmolelukokoelman bussinsa etuosassa, aww. Sadekausi ropisi bussin ikkunoihin ja vihreät vuoristomaisemat muuttuivat vähän harmaammiksi.