Syksyn kuulumisia Portugalista

Tervehdys! Ajattelin kirjoitella hieman kuulumisia täältä Portugalista, nyt kun syksy on vaihtumassa talveksi.

Olen ahertanut viimeiset puolitoista kuukautta tiukasti graduni parissa ja se on edistynytkin ihan mukavasti. Eiköhän tässä siis pian valmistuta maisteriksi. Zé on puolestaan löytänyt töitä, joissa viihtyy hyvin ja on mahdollisuus myös työskennellä kotoa, mikä on ihan mahtavaa. Minullakin saattaa alkaa hommat joulukuun alussa Lissabonissa – pidetään peukkuja. Viikon työrupeaman jälkeen ollaan viikonloppuisin hengailtu Zén kavereiden kanssa, tehty pieniä retkiä lähialueille, käyty sushibuffetissa syömässä ja elokuvissa jo useampaan kertaan.

Meillä on myös muutto edessä. Emme mahdu enää kauaa asumaan täällä maatilalla muuten kuin jonkun perheenjäsenen kanssa, joten näiden kahden asian summana olemme etsineet asuntoa kaupungista, ja löysimmekin tilavan huoneen vallan mainiolta vaikuttavasta kimppakämpästä hyvällä sijainnilla. Muutama vuosi sitten haaveilimme yhteisöllisemmästä asumisesta samanhenkisten ihmisten kanssa, ja nyt mahdollisuus siihen tupsahti nenän eteen kun sitä vähiten odotimme. Aika huippua! Lissabonin vuokrat ovat nousseet korkeiksi, joten yhteisöasuminen antaa myös mahdollisuuden säästää enemmän rahaa, mihin sen sitten tulevaisuudessa käytämmekään – ehkäpä ihkaomaan maatilkkuun, jonne voimme rakentaa ekotalon, tai sitten johonkin aivan muuhun.

Pääsen myös treenaamaan portugaliani, kun on kämppiksiä, mutta kerron kenties enemmän sitten kun asia on ajankohtaisempi, huoneemme nimittäin vapautuu vasta joulun aikaan. Summa summarum, elämä tuntuu kaiken tänne muuttoon liittyneen sotkun jälkeen pitkästä aikaa inspiroivalta ja tulevaisuus valoisalta, vaikka suunnitelmat ovat menneet uusiksi jo monta kertaa. Mutta sitä vartenhan niitä kai tehdään. Suomeen palaaminen ei ainakaan ole enää käynyt mielen vieressäkään!

snorklaus3 snorklaus2
snorklaus4 snorklaus8-horz
snorklaus5snorklaus9snorklaus7snorklaus6
snorklaus10 snorkeling

Syksy oli todella lämmin ja kuiva, joten kesäkelit jatkuivat aina lokakuun loppuun saakka. Vasta nyt marraskuun vaihduttua ilmat ovat viilenneet alle 20 asteeseen ja olemme saaneet (vihdoin!) kunnon sateita. Tämä maa on palanut ja ollut muutenkin helisemässä kuivuuden kourissa. Nyt talvi on kuitenkin tullut ja kuiva maa on alkanut vihertää nopeasti, mikä on ollut ihanaa nähdä. Kävimme tällä viikolla jopa tähystelemässä, näkyisikö metsässä sieniä, mutta ehkä ne alkavat kasvaa vasta nyt runsaampien sateiden jälkeen. Ehdimme tämän syksyn aikana käydä useita kertoja nauttimassa rantaelämästä, mutta myös välillä harrastamassa aktiviteetteja. Kävimme esimerkiksi pari kertaa snorklaamassa, kiipeilemässä ja patikoimassa. Patikkareiteistä taidan kirjoitella erikseen, mutta tässä on kuvia snorklausretkeltä Sesimbrasta.

Tuona päivänä lämpötila oli kolmenkympin hujakoilla, ja löysimme Sesimbran rantakallioita pitkin kulkemalla mahtavan snorklausspotin. Ihan kuin luonnon oma uima-allas, pieniä rantakiviin lyöviä aaltoja lukuunottamatta! Hitsi että rakastan veden alle tähystelyä ja kaiken sen vedenalaisen elämän tarkkailua kaikessa rauhassa. Siitä jos mistään tulee minulle todellinen zen-fiilis. Atlantin vesi on täällä päin tosin sen verran kylmää, että ilman märkäpukua snorklatessa on välillä pakko nousta rantakiville lämmittelemään auringossa. Mutta sehän ei haittaa yhtään! Minun snorklaillessani menemään vilukissa-Zé kiipeili vedestä kohoavia kallioita pitkin free water solo’illen. Ei tarvitse patjaa tai köyttä, kun voi otteen livetessä pudota veteen.

azeitao1 azeitao2 azeitao6 azeitao3 azeitao4 azeitao5

Portugalissa harrastetaan perinteisiä viikonloppumarkkinoita, joilla myydään melkein mitä tahansa elävistä eläimistä lähitienoon ruoantuottajien antimiin, paikallisten käsityöläisten tuotteisiin, puutarhakasveihin ja halpoihin vaatteisiin sekä tekstiileihin. Me pistäydyimme eräs viikonloppu läheisillä Azeitãon markkinoilla, jotka järjestetään aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Mercado Mensal de Azeitãosta ei traditionaalisuutta puutu, sillä nämä markkinat ovat saaneet alkunsa jo 1800-luvulla. Meillä oli agendalla päästä eroon häkissään turhanpanttina kököttäneestä fasaanipariskunnasta, josta kukaan ei enää ole halunnut pitää huolta. Onnistuimme, joten toivottavasti fasaanit saivat paremman uuden omistajan. Mukaan markkinoilta tarttui tällä kertaa vain joitain hedelmiä.

Azeitãon markkinoilla vierailemisesta kiinnostuneille tiedoksi, että paikan löytää esim. Google mapsista hakusanalla ”Mercado Mensal de Azeitão”, ja markkinat ovat auki noin kello 9-17.

oliivi1 oliivi2 oliivi3 oliivi4 oliivi5

Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni osallistumaan oliivien sadonkorjuuseen. Tai tarkemmin sanottuna, hoidin yksinäni oliivien sadonkorjuun. Eipä täällä ketään muuta kuin meitä tunnu sadonkorjuu kiinnostavan alkuunkaan, joten hedelmät ovat lähinnä vain mädäntyneet puihin, mikä on melkoinen sääli. Siksi tuntuukin hullulta, ettei meille anneta mahdollisuutta tehdä tästä maatilasta oikeasti kukoistavaa. Mutta onneksi maailma on täynnä maatiloja, joten pitäkää tunkkinne, me voimme hyvin elää unelmaamme jossain muuallakin.

Pihapuiden oliivit kypsyivät etuajassa, ja ne täytyi kerätä talteen jo viime kuussa. Suurin osa hedelmistä oli matoisia, joten sato ei ollut suuren suuri. Öljyä noista ei olisi paljoa puristettu, mutta oliiveja tuli juuri sopivasti niiden säilömisen harjoitteluun. En ehtinyt laittaa kaikkia samalla kertaa suolaliemeen, ja yhden yön liikaa seisonut pienempi satsi menikin pilalle. Onneksi kuvan 7-litrainen laatikko tuntuu onnistuneen ja oliivit ovat nyt jo aika hyviä! Vielä niissä on hieman kitkeryyttä jäljellä, joten ne saavat tekeytyä suola- ja mausteliemessään vielä jonkin aikaa.

kanat2 kanat3
kanat4 kanat6
kanat1 kanat5

Arkeen on myös kuulunut tiiviisti kanojen hoitaminen. Neljä tipuista selvisi, ja ne ovat jo kasvaneet vauhdilla sen verran suuriksi, etteivät rotat enää niitä uhkaa. Näissä kuvissakin tipuset näyttävät ihan untuvikoilta nykyiseen verrattuna! Tipuista kolme taitaa olla kanoja ja yksi kukko. Annettiin kanoille nimiksi Bertta, Martta ja Hertta. Kanaemoa ja kukkoa on kutsuttu Helgaksi ja Hugoksi. Tuskin niille on kukaan muu nimiä antanut. Pikkukukkoa olen tähän asti kutsunut vain Pojaksi, koska saattaa olla että se ei jää meille.

Päivittäiseen hoitorutiiniin on kuulunut ruokinta aamulla ja kopin siivous sekä toinen ruokinta illalla, jolloin ne ovat myös usein saaneet herkkuja kuten vihannesten kuoria, salaattia tai ruoantähteitä. Välillä vesiastia on täytetty ja kopin lattia pesty. Kanat on myös suljettu koppiinsa aina yöksi, jotta ne ovat paremmassa turvassa. Ne eivät kuitenkaan mene orrelleen nukkumaan eivätkä edes niille laitettuihin pehkuihin, vaan koisivat mieluummin paljaalla betonilattialla – omituisia tyyppejä. Niiden touhuja ja kuopsutteluja on kuitenkin ollut hauska seurailla, ja kovasti ilahduttaa kun ne juoksevat aina innoissaan portille vastaan. Kanoja tuleekin varmasti ikävä Lissabonissa, kun joudumme jättämään ne muiden hoteisiin. Toivottavasti saamme mahdollisuuden hoitaa pikkukanamme itse taas jossain vaiheessa.

Saimme myös syys-lokakuun vaihteessa viikonlopuksi vieraan Suomesta, ja joulukuussa on tulossa kahden seurueen verran lisää vieraita – itseasiassa koko kuukaudeksi, huh! Mutta ihanaa, että tärkeät ystävät jaksavat lähteä kyläilemään tänne asti ja saamme paitsi viettää aikaa heidän kanssaan, myös näyttää kaikki nämä upeat paikat. Täytyisi ehtiä kirjoitella meidän turistiviikonlopusta paremmin!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: The warm autumn has passed and winter has arrived to Portugal with rains and cooler temperatures. I have been busy writing my master’s thesis, picking and curing olives and taking care of our chicks. We have also found time for some activities such as snorkeling, climbing, hiking and beaching in Sesimbra, which has been awesome in the warm weather and sun. One weekend we visited the traditional Mercado Mensal de Azeitão that has been organized the first Sunday of every month since the 19th century. Zé found a great job and I’m also hopefully about to, and we decided to move to Lisbon in an apartment shared with like-minded people. We will also be able to save more money for buying a land and building an eco home, or maybe something else. Anyway, after all the mess, life feels suddenly very inspiring and the future seems bright, despite all the changes of plans. But that’s what plans are for, right? At least returning to Finland hasn’t been crossing our minds anymore!

Mainokset

Lopes Mendes – yksi maailman täydellisimpiä rantoja

Ilha Granden saarella Brasiliassa sijaitsevaa Lopes Mendes -nimistä hiekkarantaa sanotaan yhdeksi maailman kauneimmista rannoista ja se onkin yksi saaren nähtävyyksistä, Tripadvisorin mukaan jopa Ilha Granden päänähtävyys. Kyseisen sivuston käyttäjät myös valitsivat Lopes Mendesin maailman 7. parhaimmaksi rannaksi vuonna 2013. Nyttemmin se on jo tippunut listalta, mutta pakkohan sitä oli lähteä katsomaan, kun kerran niin lähellä olimme!

Patikoiden tai veneellä

Lopes Mendesille ei mene teitä, joten sinne pääsee ainoastaan veneellä tai jalkapatikassa. Valitsimme tietysti apostolinkyydin, ihan jo siksikin että venetaksit olivat melko suolaisen hintaisia ja tykkäämme muutenkin kävelystä. Lopes Mendes on myös monesti yksi kohde Ilha Granden ympäri menevillä veneretkillä, joten sekin on yksi mahdollisuus päästä sinne. Patikoimalla pääsee kuitenkin katsastamaan helposti pari muutakin rantaa, ja matka on sopivan pituinen rennoksi päiväretkeksi. Tämä onkin varmasti yksi saaren suosituimmista reiteistä.

Sää oli Ilha Grandelle saapumisestamme lähtien koko ajan hiljalleen parantunut, ja toisena kokonaisena saaripäivänä aurinkokin alkoi jo pilkahdella pilviverhon välistä. Pilvinen, hitusen 20 asteen paremmalla puolella ollut säätila oli kuitenkin mitä parhain saaren polkujen koluamiseen, kun ei ollut mitenkään tuskaisen kuuma.

Lähdimme patikoimaan majapaikastamme Praia de Palmasilta aamiaisen jälkeen. Sukelsimme sademetsän siimekseen, missä polku oli niin hyvin tallattu, ettei siitä ollut epäilystäkään. Matka ei ollut kilometreissä mitattuna kovinkaan pitkä, mutta kyllä siihen silti aikaa upposi, varsinkin kun metsän ääniä ja rapinoita piti pysähdellä kuuntelemaan ja välillä avautuvia maisemia katselemaan. Nousua ja laskua tuli jonkin verran metsäisten kukkuloiden yli talsiessa, mutta ei mitenkään liikaa.

lopes4lopes1lopes2lopes3lopes5lopes7
lopes6

Praia do Pouso

Saavuimme ensin somalle Praia do Pouson rannalle, joka muistutti paljon omaa rantaamme sillä erotuksella, että täältä löytyi enää ainoastaan pari hassua taloa, yksi hylätyn näköinen pousada-hotelli ja bambukepeistä kyhätty hauska pikku juomakioski. No, oli siellä myös laituri ja pari venettä kellui vesillä. Tännekin olisi hyvin voinut jäädä viettämään enemmänkin aikaa. Polku kohti Lopes Mendesiä kuitenkin jatkui rannan toisessa päässä.

Bongasimme metsästä upean kirkkaan värisen sinitanssija-linnun (Chiroxiphia caudata). Saimme myös hieman ennen Lopes Mendesin saavuttamista seuraksemme koirakaverin, joka seurasi meitä vähän matkaa kuin opastaen oikeaan suuntaan ennen kuin hävisi omille teilleen. Myöhemmin kohtaisimme vielä lisää viidakon eläimiä!

lopes8
lopes10 lopes9
lopes12

Lopes Mendes – autio paratiisiranta

Tupsahtaessamme metsästä rantahiekalle Lopes Mendesillä ei ollut ristin sielua. Tuo 2,4 kilometrin mittainen vaaleahiekkainen ranta jatkui täydellisessä kaaressa horisonttiin. Sitä reunusti muutama palmu ja tiheä sademetsä, joka verhosi myös rannan takana kohoavat vehreät kukkulat. Toisella puolella oli kirkas merivesi, jota täplittivät parit pikkusaaret. Aikamoinen paratiisi. Rannan takana kohosivat myös tummat sadepilvet, mutta olo oli niistä huolimatta kuin Robinson Crusoella konsanaan. Täällä me olimme – brasilialaisella saarella, autiolla hiekkarannalla kaukana sivistyksestä. Täytyi ottaa pieni reality check siihen väliin.

Lopes Mendesillä ei ole minkäänlaista infrastruktuuria – päivän toista bambukepeistä kyhättyä vettä, juomia ja sipsejä myyvää kioskia ja rannan toisessa päässä sijaitsevaa pientä kappelia lukuunottamatta. Kappeli on siellä muistuttamassa ajoista, jolloin täällä oli asukkaita. Nykyään rannalla ei kuitenkaan ole rantabaareja, majoituslaitoksia eikä vessaa. Ja siinä juuri piilee tämän luonnontilaisen rannan viehätys. Sinne oltiin jo vuosituhannen alkupuolella rakentamassa kolmea resorttia, mutta Parque Estadual da Ilha Granden (Ilha Grande State Park) laajennuksella ranta saatiin onneksi suojeltua. Merivirrat voivat lukemani mukaan olla syvemmälle mentäessä petollisia, mutta rantavesi on turvallista ja matalaa, joten ranta sopii hyvin niin uimareille kuin surffareillekin.

lopes15lopes11lopes13lopes17-horzlopes16
lopes18

Pian meidän jälkeemme sademetsästä alkoi ilmestyä muitakin rannalle patikoineita. Olimme kenties saaneet etumatkaa, sillä suurin osa oli varmaan kävellyt koko matkan Abraãon kylästä asti. Eli vinkkinä tähänkin kohteeseen: mikäli haluat rannan hetkeksi vain itsellesi, suuntaa tänne tarpeeksi aikaisin aamulla.

Zén oli tietysti päästävä kiipeilemään rannan toisessa päässä oleville siirtolohkareille, mistä sade yllätti meidät. Siirryimme puiden alle pitämään sadetta, mutta taivas ei oikeastaan näyttänyt selkenemisen merkkejä, joten päätimme hetken kuluttua jatkaa matkaa, sillä kastuisimme kuitenkin. Onneksi sade kuitenkin lakkasi pian.

lopes19
lopes20 lopes22
lopes21
lopes26

Praia do Santo Antonio

Löysimme tiemme pienelle Santo Antonion rannalle. Matkalla törmäsimme mölyapinoihin, joita olimme koittaneetkin bongailla, sillä Zé ei ollut vielä koskaan nähnyt niitä. Niiden huuto oli kiirinyt viidakossa korviimme useamman kerran tämänkin päivän aikana, kuten kaikkialla Ilha Grandella. Nuo vekkulin näköiset, mutta pelottavan kuuloiset otukset tapittivat meitä oksaltaan ja me tapitimme takaisin, kunnes ne lähtivät tiehensä.

Alas rannalle oli melko jyrkkä, muttei onneksi kovin pitkä laskeutuminen. Täälläkään ei ollut ketään eikä mitään, mikä oli mahtavaa. Löytöretkeilijäfiilis oli huipussaan ja oli pakko päästä pulahtamaan veteen. Ei muuten ollut kovinkaan lämmintä, mutta virkisti mukavasti.

Löysimme rantahiekasta myös ison kissan tassunjäljet. Jäljet olivat sateen kastelemat, joten oli vaikea sanoa kuuluivatko ne puumalle vai jaguaarille, mutta aika hurja bongaus yhtä kaikki! Ajatella, että täällä oli hiljattain hiipinyt jompi kumpi…

lopes24lopes25lopes23
lopes28lopes27

Uimisen jälkeen olikin aika lähteä talsimaan samaa polkua takaisin päin, sillä muita polkuvaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole – ellei sitten kierrä Dois Rioksen kylän kautta, jolloin matkasta tulee kyllä aika älyttömän pitkä ja nousuakin kertyy ihan kiitettävästi lisää.

Söimme vielä myöhäisen lounaan Praia de Palmasin paikallisessa rantaravintolassa ennen kuin keräsimme tavaramme kasaan minibungalowistamme ja muutimme lähemmäs saaren pääkylää, Jungle Lodgen ihanaan merinäköaloin varustettuun open air bungalowiin vuorenrinteellä. Olisimme varmaan viettäneet siellä kaikki viisi yötä, ellei se olisi ollut varattu näinä kahtena ensimmäisenä yönä. Tuo majapaikka ansaitsee kuitenkin ihan oman postauksensa!

Lue myös nämä:

Häämatka halki Brasilian

Palmuranta Brasilian Ilha Grandella

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Lopes Mendes beach, located on the Ilha Grande island in Brazil, is one of the most perfect beaches of the world, and it was voted as the 7th best beach in the world by Tripadvisor users in 2013. It is also ranked the number one destination in Ilha Grande. Of course we had to go see it! There are no roads so the beach can be reached only by foot or by boat. We chose to do the hike on our second whole day on the island. We walked through the rainforest listening its sounds, admired the Praia do Pouso beach that we passed by, and saw a blue manakin bird.

When we stepped onto the sand of Lopes Mendes, there was nobody there. The beach was completely deserted, far from civilization, and I was feeling like Robinson Crusoe. Some palms and hills covered with thick rainforest were lining the perfectly curving beach, and despite the cloudy weather, it was a paradise. There is no infrastructure apart from a small chapel that reminds us of the days when there were inhabitants on this beach, and because the beach is protected as a part of the Ilha Grande State Park, there also won’t be any.

It started raining and after a while we continued our hike to another deserted beach, Santo Antonio, from where we found the footprints of either a puma or a jaguar. How amazing that one of those big cats was here! On the way we spotted some howler monkeys, whose roar had been echoing in the forests all day. I went to take a dip in the cold but refreshing water and soon it was time to head back through the same trail. We were moving to an open air bungalow closer to the main village, so more about it later!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Pantanal: Kanootin kapean vesille työnsin

Vihdoinkin nämä Pantanalin postaukset ovat finaalissa! Eihän se ihme ole, että vajaan viikon pituisella reissulla jolla tekee sen 2-3 retkeä päivässä, kertyy kuvia ja tarinoita, mutta jotenkin tässä tapauksessa on tuntunut vähän hassultakin kertoa erikseen kaikista niistä lukuisista retkistä. Ai miksikö? No siksi, että kaikki niistä sijoittuivat loppujen lopuksi melko pienen alueen sisälle Pantanalin, maailman suurimman kosteikkoalueen, pusikkoihin kauas kylistä ja sivistyksestä. Mutta juuri siksi olen niistä halunnut niin tarkasti kertoakin – siis sen lisäksi, että valokuvia tuli otettua niin hillitön määrä, että jo niiden jakamiseksikin tarvittiin monta postausta. Olen halunnut ottaa lukijani mukaan tälle erikoiselle maatilamatkalle Pantanalin tulvasavanneille, joille, maatiloille sekä viidakoihin ja näyttää, millaista luontoa ja eläimiä tuossa maailmankolkassa asustaa. Että suuresta Brasiliasta löytyy tällaistakin, ja että Pantanaliin voi aivan hyvin ja kannattaakin ehdottomasti matkustaa.

Ei sitä turhaan taideta sanoa Etelä-Amerikan parhaaksi safarikohteeksi.

kanootti5 kanootti16
kanootti1 kanootti17
kanootti2

Viimeinen Pantanalissa tehty retki oli kanoottimelontaa samaisella majatalomme vieressä virtaavalla Abobral-joella, jolla olimme reissun ensimmäisenä päivänä käyneet veneretkellä aamutuimaan. Tälläkin kertaa pääsimme ensin veneen kyytiin, kun ajoimme joen yläjuoksun suuntaan parkkeerattujen kanoottien luokse. Pysähtelimme vähän väliä katselemaan joen eläimiä ja elämää. Vesisikaperhe uimassa ja poikaset juomassa maitoa, puun oksalla lekotteleva iguaani, ruskotiikerihaikarat tähystämässä majesteettisen näköisinä ja saman lajin poikanen piilottelemassa puunjuurten välissä. Vihreänä hohtavat jakamarit ja joessa pintaa hipovan sukellusveneen lailla lipuvat kaimaanit iltapäivän kuumassa raukeudessa.

kanootti3 kanootti9
kanootti4 kanootti6
kanootti19 kanootti8
kanootti10 kanootti20
kanootti7 kanootti12

Kanooteille päästyämme minut laitettiin samaan kanoottiin saksalaisen miehen kanssa ja reissukaverini S joutui melomaan yksinään isoa intiaanikanoottia. Melominen tuntui ihanalta ja lähdimme kiitämään aikamoista haipakkaa pitkin jokea. Välillä toki pysähdyimme katselemaan ja kuuntelemaan luontoa. S ja oppaamme jäivät taakse, ja kuulemma S olikin yrittänyt meloa mahdollisimman hitaasti, jotta moottoriveneellä kulkenut opas olisi jättänyt hänet omaan rauhaansa ja kaasuttanut pois. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja raukka joutui kuuntelemaan moottorin pärinää koko melontareissun ajan. Melontakuntomme taisi olla parempi kuin oppaamme oli kuvitellut, sillä olimme jo parinkymmenen minuutin kulutta takaisin majatalomme laiturin kohdalla. Olisin mielelläni melonut pidempäänkin!

kanootti11 kanootti13
kanootti14 kanootti21
kanootti15

Siirryimme pakkaamaan ja lähdimme Xaraésista illallisen jälkeen. Edessä oli öinen ajomatka kohti Campo Grandea ja aamuneljältä lähtevää bussia. Matka oli helvetillinen, sillä kaikkia väsytti ja kuskimme meinasi nukahtaa etupenkillä istuvasta juttuseurasta huolimatta. Hän luukutti yhtä ja samaa pop-levyä uudestaan ja uudestaan, enkä edes uskaltanut nukkua kunnolla pelätessäni kuskinkin silloin nukahtavan.

Ajomatkan mielenkiintoisin osuus koettiin, kun liikennepoliisit pysäyttivät meidät jollain tarkistusasemalla, veivät passimme koppiinsa ja alkoivat tivata, ettei kyytimme ole taksi ja siksi olisi ollut ilmeisesti jotenkin laitonta kuskata turisteja ja ottaa siitä rahaa. Valehtelimme poliiseille pokerinaamalla, että olimme maksaneet kyydistä huomattavasti vähemmän mitä oikeasti maksoimme ja vieläpä tilisiirrolla, jotteivät poliisit tajuaisi meidän kantavan melko isoa käteissummaa mukana. Kyllä kuumotti, sillä luotto brasilialaisiin poliiseihin ei ollut maailman parhainta, mutta saimme hetken päästä onneksi jatkaa matkaa eikä S:n heittämä valhekaan paljastunut. Ainakin episodi herätti koko joukon edes vähäksi aikaa ja selvisimme lopulta Campo Granden laitakaupunkeja pitkin ajeltuamme myös sinne linja-autoasemalle, mistä Curitiban-bussini lähti.

kanootti22
kanootti24 kanootti25
kanootti23

Tässä vielä kaikki muutkin julkaisemani Pantanal-aiheiset postaukset aikajärjestyksessä:

Pantanal, maailman suurin kosteikkoalue

Pantanal: maatilamatkalla Etelä-Amerikan parhaassa safarikohteessa

Pantanal: pihapiirin villit eläinystävät

Pantanal: veneretki viidakkojoella

Pantanal: jeeppisafarilla Brasiliassa

Pantanal: aamun ratsastus tulvasavanneilla

Pantanal: murjottavien apinoiden metsä

Auringonnousu Pantanalissa

Pantanal: piraijoita kalastamassa

Seuraavaksi voinkin siirtyä Brasilian tarinoissa eteenpäin ja alkaa kertomaan Rion hoodeilla sekä Koillis-Brasiliassa tehdystä pariviikkoisesta häämatkastamme. Kirjoitin myös Seikkailijattaret-verkkomediaan minun ja mieheni Zén rakkaustarinan, joka julkaistiin viikko sitten. Jos siis kiinnostaa, kuinka tapasimme ja miten päädyin naimisiin 24-vuotiaana, niin kannattaa lukaista!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Finally these endless posts from Pantanal have come to their end! It has felt a little weird to publish so detailed posts about spending a couple of days in the middle of nowhere. But that’s exactly why I wanted to tell about it (besides sharing the photos of course) – to show the reader that such a place exists and that it’s totally possible to travel there. I guess they don’t say that Pantanal, the largest wetland of the world, is also the best safari destination in South America.

The last trip in Pantanal was canoeing on the Abobral river, which we had been exploring by boat on the first morning. Now we also jumped into the boat which took us to where the canoes were. On the way we stopped several times to watch and listen to the nature and the animals: a swimming capybara family with babies, an iguana relaxing on a branch, tiger herons looking out majestically, jacamars shining emerald green and the caimans gliding under the river water. The paddling was a lot of fun and we started to speed up on the river, but our guide had underestimated our paddling shape since we arrived back to our lodge after only 20 minutes or so. I could have canoed a lot more! We left Xaraés after dinner and survived the horrible night ride to Campo Grande. We got stopped by the police and our driver was almost falling asleep, but in the end we got there and I caught my 4 am bus back to Curitiba.

Pantanal: Piraijoita kalastamassa

Olet varmaan joskus kuullut piraijoista, noista häijyistä kalanpirulaisista, jotka sahalaitaiset hampaat tanassa vaanivat viatonta matkaajaa Etelä-Amerikan viidakkojokien liejupinnan alla?

Brasilian Pantanalissa minulle tarjoutui tilaisuus päästä mukaan piraijankalastusretkelle, jotka tuntuivat olevan jokaikisen Pantanalissa retkiä tarjoavan majatalon ohjelmassa. Itse en juurikaan kalaa syö, joten kieltäydyin kohteliaasti tarttumasta itse onkeen, mutta seurasin kiinnostuneena vierestä saksalaisperheen kalastelua alkuperäisamerikkalaisen oppaamme johdolla. Tai siis seurasin sen, minkä eläinten katselulta ja kamera kädessä juoksemiselta ehdin.

kalassa3 kalassa1
kalassa4kalassa2
kalassa5 kalassa7
kalassa6 kalassa8
kalassa9 kalassa11
kalassa10

Olimme käyneet samana aamuna jo ihailemassa spektaakkelimaista auringonnousua ja nautiskelleet brasilialaisen ja tavallista runsaamman café da manhãn eli aamiaisen. Vatsat täynnä marssimme ensiksi kokeilemaan, miten kala söisi aivan majatalomme viereisessä tulvalammikossa. Spotti oli niin kaunis, että keskityin enemmän vesilintujen ja maisemien tiirailuun kuin ongenkohon poukkoiluun. Tuntui hassulta miettiä, miten kalat selviytyvät meneillään olleesta kuivasta kaudesta Pantanalissa, kun suurimman osan vuodesta vedestä lainehtivat kosteikot  ja lammikot muuttuvat ruohomättäiksi.

kalassa12
kalassa15-horz kalassa13

Ensimmäisessä paikassa kala ei ilmeisesti syönyt kovin hyvin, ja siirryimme joen rantaan. Touhu kävi astetta jännittävämmäksi, sillä hetken aikaa rannassa kalasteltuamme paikalle ui iso ja nälkäinen kaimaani. Saksalaiset saivat kuitenkin saaliiksi aika monta kalaa, jotka valmistettiin myöhemmin lounaaksi. Aika häijyn näköisiä ne piraijat olivat myös paistettuina, sahalaitahampaat suusta pilkottaen. Piraijoiden paha maine on kuitenkin liioiteltu, sillä ne hyökkäävät harvoin ihmisen kimppuun. Silti en välttämättä menisi uimaan jokeen, jossa elää piraijaparvia.

Piranhoita houkuteltiin koukkuun lihapaloilla, mutta kalastajia vaaninut kaimaani sai kalastussession loputtua kitusiinsa lihapalojen sijasta vain parit piraijat. Niitä ei kuulemma passaa totuttaa lihan makuun, tai seuraavalla kerralla kaimaanin suuhun voikin kadota vaikka oma jalka. Oppaan neuvoa ei totisesti tullut mieleenkään kyseenalaistaa, kun katseli kaimaanin vahvojen leukojen loksahtavan kiinni ja piraijan murskautuvan monta senttiä pitkissä hampaissa. Siinä eivät piraijan hampaat tainneet tuntua enää miltään.

kalassa16 kalassa19
kalassa17 kalassa18-horz
kalassa20

Aika hauska kalaretki, jopa tällaiselle vegeilijälle joka ei edes osallistunut pääaktiviteettiin. Jos matkustat Pantanaliin, voi olla varma, että pääset itsekin piraijoita kalastamaan. Jotkut majatalot vievät vieraansa kalastamaan veneestä ja toiset rannalta, joten jos asia on sinulle tärkeä, kannattaa ottaa selvää etukäteen.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: You have probably heard of piranhas, those vicious fishes that are lurking innocent travelers under the surface of the South American rivers? In the Brazilian Pantanal I got to attend piranha fishing, which is an activity that all of the pousadas of Pantanal offer for their guests. I didn’t partake, but it was interesting to watch the others fish. We had already been watching a spectacular sunrise and eaten a hearty breakfast when we left for a pond that was right next to the guesthouse. I was more interested in the pretty views and the undertakings of the water birds, and apparently the place wasn’t that fruitful either, because we soon moved to the river bank. The activity got a little more thrilling after a big, hungry caiman swam next to us. The German family was fishing piranhas with meat bits, but the caiman only got one of the caught fishes. Our guide explained that you shouldn’t bring the caiman to the taste of the meat, because next thing they might bite off is your own foot. I didn’t question that, especially after seeing the caiman’s jaws crush the piranha. The fish catch was later prepared for lunch, and the piranhas still looked evil even when fried and on the plate. However, their reputation is exaggerated, because they rarely attack humans. If you travel to Pantanal, you can be sure that you will also take part to piranha fishing. It was quite fun, even for a vegetarian who skipped the activity itself!

Auringonnousu Pantanalissa

Brasilian Pantanalissa kännykän herätyskello soi aamuneljältä. Kömmin ylös lämpimästä vuoteestani ja tarkistan, ettei vessanpöntössä tällä kertaa piilottele sammakkoa. Nopeasti olemme reissukaverini kanssa ulkona, vain hiukan viileässä aamuyössä, jossa sirkat vielä sirittävät. Yllämme avautuu suunnaton tähtitaivas, jonka lukemattomat pienet kaasupallot loistavat ehkä kirkkaampina kuin koskaan. Linnunrata piirtyy selkeästi taivaankaarelle, sillä täällä, kaukana kylistä ja kaupungeista, ei juuri valosaastetta ole. Yritämme ottaa kuvia tähdistä, mutta omistani tulee vaappuvan minijalustan ansiosta enemmän tai vähemmän heilahtaneita. Kyllä niistä silti saa hieman osviittaa, miltä tähtitaivas tuona yönä näytti.

dawn1 dawn2
dawn3

Emme kuitenkaan ole heränneet ennen kukonlaulua ainoastaan tämän loistavan tähtitaivaan vuoksi. Olemme suuntaamassa katsomaan auringonnousua maailman suurimman kosteikkoalueen ylle safarijeepin kyydissä.

Lähdemme matkaan kolmestaan oppaamme kanssa, kun on vielä pimeää. Päivä kuitenkin nousee nopeasti, niin kuin näillä leveysasteilla on tapana – tähdet häviävät ja taivaanranta alkaa punertaa. Pomppuinen jeeppikyyti päättyy pienen matkan päähän yhdelle Xaraésin maiden karjatiloista. Täältä aukeaa hyvä näkymä itään, mistä aurinko on parhaillaan nousemassa.

dawn5
dawn4 dawn6
dawn8 dawn7
dawn9 dawn12

dawn10

Montako papukaijaa bongaat palmusta?

dawn13
dawn11 dawn14

Parkkeeraamme jeepin aitiopaikalle ja jäämme seuraamaan spektaakkelia oppaamme lähtiessä jutustelemaan maatilan väen kanssa. Ja voi veljet millainen auringonnousu se onkaan! Puiden takaa kohoavan, värehtivän valopallon lisäksi katselemme onnessamme lähellä heräilevää siniotsa-amatsonia ja muita vihreitä papukaijoja – lentääpä ohitse myös pari syvän sinistä hyasinttiaraa. Maatilan hevoset ja kissa verryttelevät valmistautuen uuteen päivään. Tuntuu uskomattomalta olla täällä.

dawn15 dawn16
dawn17 dawn18
dawn19 dawn21
dawn22 dawn20

Aurinko kipuaa taivaalle vauhdilla. Punaisena ja keltaisena hehkuneen aamuruskon jälkeen kuivia tulvasavanneja valaisee pehmeä aamuvalo, jota ihastelemme lähtiessämme ajamaan takaisin majapaikkaamme. Pysähdymme myös toviksi katselemaan kenties aamiaistaan kalastavaa jabiru-haikaraa.

dawn24 dawn23
dawn25 dawn26
dawn27

Olemme takaisin Xaraés-majatalossamme juuri sopivasti aamiaistarjoilun alkaessa. Juustotoastit ja hedelmät maistuvat normaaliakin paremmilta mahtavan varhaisaamun jälkeen, ja uusi Pantanal-päivä piraijankalastuksineen sekä kanoottiretkineen on vielä kokonaisena edessä ennen kotiinlähtöä. Kannatti herätä ennen kukonlaulua!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: One morning in the Brazilian Pantanal, my alarm clock was ringing at 4 am. When I got out with my travel friend, the most spectacular starry skies were shining upon us. The milky way could be seen clearly here, far from light pollution. We tried to take photos of the sky, but most of them were shaken. However, we did not get up just because of the endless, beautiful night sky. We were heading to watch the sunrise over the largest wetland of the world. We started the safari jeep when it was still dark, but soon the stars disappeared and the horizon turned red. After parking the jeep on a local cattle farm, the spectacle begun and we were admiring it from the best seats. And oh boy what a dawn it was! The parrots, horses and the farm cat were also waking up to the new day and I felt so lucky to be there. The sun climbed up fast and the light of dawn turned into morning light. We left back to the guesthouse, where a hearty breakfast was waiting. The last day in Pantanal was still ahead. It was totally worth it to wake up before the cockcrow!

Pantanal: murjottavien apinoiden metsä

Heipsan, toivottavasti kaikilla oli lystikäs vappu! Itse suuntasin viettämään sitä Poriin, joten blogissa on ollut hiljaista. Palaillaanpa kuitenkin Brasiliaan ja Pantanalin tunnelmiin. Näitä juttuja vaan riittää ja riittää, mutta Pantanalissa tuli tehtyä todella monta erilaista retkeä ja valokuvattua niin paljon, että käydään kaikki materiaali nyt aivan perusteellisesti läpi.

Oltuamme aamulla ratsastamassa maailman suurimman kosteikkoalueen tulvasavanneilla, hyppäsimme iltapäivällä jälleen jeepin kyytiin. Emme olleet kuitenkaan lähdössä toiselle jeeppisafarille, vaan tekemään pienen patikkalenkin Pantanalin viidakoissa. Löysimme muurahaiskarhun jäännökset paikasta, johon jätimme auton. Jos en onnistunutkaan bongaamaan sellaista elävänä, niin kuolleena edes. Kuvan jätin kuitenkin postauksen ulkopuolelle. Sujahdimme piikkilanka-aitojen ali urucuripalmuja kasvavaan hämärään metsään, jonne hiippailimme oppaamme perässä hipihiljaa. Pian hän jo osoittikin korkean lehtipuun latvaan, mistä kaksi mölyapinaa tuijotti meitä. Musta uros pysyi pidempään aloillaan, mutta ruskea naaras lähti melko vikkelästi kauemmas.

hike2 hike1
hike8 hike3
hike10 hike9
hike5

Mölyapinat ovat maailman äänekkäimpiä maaeläimiä, ja niiden huuto kantaa jopa lähes viiden kilometrin (3 mailin) päähän tiheidenkin viidakoiden yllä. Ääni on todella pelottava sen kaikuessa viidakoissa auringonnousun- ja laskun aikaan ja monesti ihan päivälläkin. Etenkin mölyapinoiden ollessa lähellä niiden huuto kuulostaa joltain kymmenen kertaa suuremmalta ja sata kertaa vaarallisemmalta pedolta. Esimerkiksi tästä voit kuunnella, millainen ääni mölyapinoista lähtee. Mölyapinat ovat yksiä Amerikan suurimmista apinoista, mutta eivät ne mitenkään valtavia ole. Niiden ulkonäkö on mielestäni myös jotenkin huvittava, koska niiden suun asento näyttää siltä, että ne murjottaisivat jatkuvasti. Vibat Muumien esi-isästä ovat myös vahvasti läsnä. Niinpä tuo urucurimetsäkin sai lempinimen murjottavien apinoiden metsänä.

hike11
hike12 hike13
hike6 hike14
hike15 hike7
hike16 hike17

Apinoiden puun jälkeen näimme vielä pari palmuissa viihtyvää apinaa, mutta sen jälkeen metsässä oli hiljaista joitakin lintuja lukuunottamatta. Kävelimme pitkään hissukseen oppaan perässä urucuripalmujen hämärässä, luottaen hänen tuntevan maaston kuin omat taskunsa. Emme puhuneet, jotta eläimet eivät säikkyisi pakoon. Bongasimmekin vielä alankotrogonin, joka oli aivan hurjan kaunis lintu sinivihreä-punaisessa ja mustavalkoisen kirjavassa asussaan. Minä yritin myös metsästää kuivaa ja hyväkuntoista urucuripalmun siemenkotaa, jonka voisin viedä kotiin tuliaisiksi. Se on aivan kuin tehty pitkulaiseksi koristevadiksi pöydälle, miten niitä olikin laitettu esille majatalossamme. Suurin osa maassa makaavista oli jo lahonneita, mutta lopulta löysin palmusta kiskomalla itselleni hyväkuntoisen siemenkodan. Sain sen myös kuljetettua kotiin asti, ja se on kyllä tosi nätti!

hike18 hike19
hike21 hike20
hike23 hike22
hike24

Pieni patikkaretkemme Pantanalin metsissä kesti pari-kolme tuntia. Ilta alkoikin jo laskeutumaan, kun tulimme ulos metsästä ja lähdimme köröttelemään takaisin kohti majapaikkaamme. Saimme samalla ihastella pastellista auringonlaskua, joka oli jälleen aivan hurjan kaunis. Oppaamme patisti meitä nousemaan seuraavana aamuna aikaisin lähteäksemme katsomaan auringonnousua – siitä siis ensi kerralla!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Back to Pantanal – these stories seem never ending! After spending the morning horse riding on the flood savannas, we left for a small hiking trip in the afternoon. The first thing we saw in the forest were the remains of a long dead anteater. I didn’t manage to spot one alive, but dead at least. We climbed inside the fences and started following our guide quietly, and soon he pointed to a treetop, where two howler monkeys were staring at us. They are the loudest land animals of the world and their howling travels up to 3 miles above the dense jungles. They also sound like very scary beasts, even though the monkeys are quite small and harmless-looking. The howler monkeys also look like they are grumpy and sulking all the time. We continued the walk in silence through the shady urucuri palm forests, trusting our guide to know the way. We saw a blue-crowned trogon, which was such a beautiful bird. I was also hunting for a seed pod from the urucuri palms in good condition, which I eventually found and brought home. The small hike lasted for a couple of hours, after which we got to admire one more spectacular sunset of Pantanal. But the following morning we would go see the sunrise on the wetlands!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

Pantanal: Aamun ratsastus tulvasavanneilla

Ratsastusretki on monen valinta Pantanalin luontoon tutustumiseen, ja niinpä meilläkin safarireissun ohjelmaan sisältyi aamuinen ratsastusretki ja maisemien katselua hevonselkäperspektiivistä. Toisena varsinaisena päivänä Pantanalissa siis nousimme uljaiden ratsujen selkään ja lähdimme laukkaamaan tukka ja hevosen harja hulmuten pitkin ruohoa kasvavia tulvasavanneja aamunkoitteessa…

Vitsit sikseen, sillä todellisuus retkelle lähtiessä ei ehkä ihan vastannut kyseistä mielikuvaa. Minua nimittäin jännitti suht pienikokoisen maalaishevosenkin selkään nouseminen, sillä olin viimeksi ollut hevosen selässä lapsena, ja ratsun lähdettyä yhtäkkiä ravaamaan en osannut muuta kuin kiljua ja puristaa satulan kauhukahvaa. Vaadin saada alleni pienimmän ja rauhallisimman mahdollisen hevosen, reissukaverini taas laitumen suurimman ja villeimmän.

riding8 riding1
riding2 riding5
riding3 riding4

Tällä kertaa pelkoon ei ollut aihetta, sillä minulle osoitettu ratsu oli jopa liiankin rauhallinen. Koni jäi heti lampsimaan jonon hännille ja sitä sai oikein patistaa eteenpäin, ettemme jäisi liikaa jälkeen muusta porukasta. Mielenkiinto oli enemmän mehevissä ruohotupoissa kuin eteenpäin kävelemisessä, ja monta kertaa pysähdyimme rouskuttamaan ruohoa, kun olisi pitänyt vaikka ylittää lätäkkö. Oppaamme käski potkimaan hevosta kantapäillä kylkiin, mutta en minä raaskinut. Hitaasta menosta huolimatta tunsin itseni satulassa melkein kuin oikeaksi paikalliseksi gaúchoksi konsanaan – ainakin silloin kuin eteenpäin meno sujui jouhevammin.

Liikkeelle lähdimme aamulla heti aamiaisen jälkeen. Sain luvan ottaa mukaani repun, koska täytyihän mukaan saada kaikenlaista kamerasta kännykkään ja vesipulloon. Ihmeekseni meille iskettiin jopa kypärät päähän – Xaraésin majatalo selkeästi piti huolta asiakkaistaan. Oppaalla sellaista ei tietenkään ollut, mutta eipä se cowboybootsien ja -hatun kanssa oikein olisi sopinutkaan.

Ratsastimme noin puolentoista tunnin lenkin Pantanalin tulvasavanneilla, jotka olivat kuivalla kaudella melko helppokulkuisia. Muutama suurempi vesilätäkkö tuli vastaan, jolloin jännitti, ettei hevonen vain liukastuisi tai kompastuisi mihinkään. Emme juuri bongailleet eläimiä, paitsi joitain lintuja tietysti. Kuljimme saman maatilan läpi, jolla olimme pysähtyneet veneretkellämme, ja näimme saman kirkkaansinisen hyasinttiara-pariskunnan istuvan puussaan.

riding6 riding9
riding7 riding10
riding11 riding12
riding13

Puolitoista tuntia hurahti satulassa ohitse aivan liian nopeasti, ja kohta olimme jo palanneet majatalomme pihamaalle ja silittelimme meitä kantaneita samettiturpia. Olin rentoutunut satulassa nopeasti ja jopa nautin ratsastusretkestä vehreiden maisemien läpi, mistä olin melko ylpeä. Myös se yhteys, joka hevosen ja ratsastajan (tällaisenkin, joka ei tiedä miten hevosta ohjataan) välille syntyy oli mahtavaa kokea. Tietysti tuo yhteys on varmasti paljon syvempi jos hevosen selässä viettää enemmänkin aikaa. Reilun tunnin jälkeen oma takalistoni oli kuitenkin jo sen verran hellänä, että taisi tuo kuitenkin olla ihan sopivan mittainen aloitus ratsastusuralle. Haaveissani on ollut ties kuinka kauan ratsastusvaellus Mongolian aroilla, mutta sitä varten täytyisi ehkä treenata tätä touhua vähän lisää. Ainakin voitin pelkoni ja nousin onnistuneesti hevosen selkään jopa pysyen siellä!

Myös retkiryhmäämme kuulunut ehkä 3- tai 4-vuotias pikkutyttö pääsi isänsä kanssa ratsastukselle mukaan.

Aamuratsastuksen jälkeen oli paljon aikaa ennen iltapäivän retkeä, joten vietin osan siitä tarkkailemalla majatalomme ohi virtaavan joen elämää. Joen penkalla juoksenteli mustavalkoinen tegu-lisko, joka muistuttaa hieman varaania. Seurailin ja valokuvailin sen touhuja jonkin aikaa. Aika hauskannäköinen kaveri.

riding15
riding16 riding20

riding14

Kylläpä haukotuttaa…

riding17
riding22-horz riding18
riding21 riding19

Joessa tietenkin uiskenteli isompiakin liskoja, eli useita häijyn näköisiä kaimaaneita. Niiden takia en alas veden äärelle viitsinyt mennäkään. Bongasimpa jälleen myös kauniin kirkkaanvärisen, pikkuruisen jacamar-linnun. Vietin joen penkalla, suuren puun varjossa ja ihanassa luonnon hiljaisuudessa tovin jos toisenkin. Siinä oli jotenkin sellainen täydellinen kesäpäivä -fiilis. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin siirtyä keskipäivien vakiopaikkaani eli riippumattoon.

Iltapäivällä lähtisimme patikoimaan, ja viidakon tutkiminen jalkaisin oli ehkä yksi Pantanalin-reissun odotetuimpia aktiviteettejä! Siitä siis lisää seuraavaksi.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Horseback riding is a popular way to get to see the nature of Pantanal, and also our safari trip included a riding tour. I was a little nervous because I had only ridden once as a child, and that time made me a bit scared. Now there was nothing to worry about, since my relatively small country horse was super calm, even too slow, and I was able to relax and enjoy the ride, feeling almost like a local gaúcho. My horse was more interested in munching on the grass than walking forward, and we were always the last pair in the queue. 1,5 hours of riding through the grasslands and flood savannas passed by almost too quickly and soon we were petting our carriers on their noses back at the lodge. There was still plenty of time before the afternoon trip, and I spent some of it by the river following an Argentine black and white tegu lizard and hanging out in the shade of a tree. It felt like a perfect summer day, just with the exception of the evil-looking caimans down in the river staring at me. After lunch we would go hiking in the jungle, which was one of the most awaited activities of the whole trip. More about that next time!

Pantanal: jeeppisafarilla Brasiliassa

Jos aamulla olimme päässeet upealle veneretkelle Abobral-joelle, niin ei iltapäivän jeeppisafarikaan kaikessa hienoudessaan siitä kauaksi jäänyt. Minä ja reissukaverini olimme saaneet lisää retkiseuraa, ja jo tutuksi tulleen saksalaisen lapsiperheen lisäksi meillä oli seuranamme kaksi jenkkiläistä eläkeläispariskuntaa. Aika sekalainen seurakunta siis! Ehkäpä se kertoo jotain siitä, että Pantanalista hullaantuvat luonnonystävät vauvasta vaariin?

Niin tai näin, ainakin me olimme jo rakastuneet Pantanaliin. Hyppäsimme safarijeepin kyytiin ja lähdimme  pomppuiselle ajelulle maailman suurimmalle kosteikkoalueelle. Kuivan kauden ansiosta Pantanalissa pääsi hyvin ajelemaan nelivedolla, isoja lätäköitäkin tuli vastaan vain muutamia ja pienempien lätäkköjen täplittämät tulvasavannit olivat vihreinä ruohosta. Kevät oli aluillaan ja muuttolintujen aurat palailivat pohjoisesta.

safari50 safari1
safari3

safari2

Aurinkorasvakerros naamalle ja unohtuneen lippiksen tilalle huiviviritys päätä suojaamaan.

Ensimmäiseksi pääsimme hieman jaloittelemaan. Sukelsimme urucuripalmuja kasvavan viidakon siimekseen, mistä yritimme oppaamme johdolla etsiä mölyapinoita – hän kuulemma pystyi jäljittämään niitä hajun perusteella ja nuuhkimisen kanssa oli selvästi kova yritys. Emme kuitenkaan löytäneet apinoita, vaikka hiivimme oppaan perässä niin hiljaa kuin kahisevien lehtien ja katkeilevien risujen seassa pystyimme. Sen sijaan löysimme maasta jaguaarin jäljet ja rapujen kaivamia kuoppia. Enpä tiennyt, että metsässäkin elää rapuja!

safari4 safari6-horz
safari5 safari9
safari19-horz

safari10

Isomustahaukka (ehkä).

safari11

safari12

Hyasinttiara lennossa.

safari16

safari14

Maailman söpöin preeriapöllö.

safari15

safari17

Jabiru-haikara.

safari18

safari20

Suohirvi-naaras.

safari22 safari21

safari23

Harmaaiibis ja muita vesilintuja kahlailemassa.

Metsäretken jälkeen kapusimme takaisin jeeppiin ja lähdimme ajelemaan tulvasavannien läpi. Vesilinnut viihtyivät niiden kosteimmissa kohdissa, ja bongasimme niiden lisäksi jälleen hyasinttiaran, preeriapöllön ja haukan, sekä pusikon suojiin nopeasti katoavan suohirven. Niin ja lehmälauman, joita ei eteläisessä Pantanalaissa voi olla näkemättä. Joitakin vyötiäisiäkin näkyi illan aikana.

safari24

Eteläamerikanhaikara ja kaimaani samassa lammessa.

safari25 safari27
safari26 safari28

safari30

Paimentyranni.

safari29
safari31

safari32

Siniotsa-amatsoni.

safari33 safari36
safari34

safari35

Huppuaratti.

safari37

safari38

Laahustyranni hevosaidalla.

safari39

safari40

Brasiliankultatikka.

safari41 safari43
safari42

Seuraavana vierailukohteena oli taas yksi alueen palmujen ympäröimistä karjatiloista. Jostain syystä niiden pihoilla bongasi parhaiten papukaijoja. Niin tälläkin kertaa, näimme keltavihreitä siniotsa-amatsoneja ja huppuaratteja. Jouduin myös kärpästen hyökkäyksen kohteeksi harhautuessani erään puun alle. Ihan samalla tavalla käyttäytyivät kuin hirvikärpäset, paitsi laumana, hyi olkoon! Arvatenkin juoksin huutaen pakoon pudistellen samalla vaatteitani ja hiuksiani. Uudelleen liikkeelle lähdettyämme saimme ihailla myös brasiliankultatikkaa, jonka nakutus kuului laidunten yllä silloin tällöin.

Aurinko alkoi laskemaan, mutta vielä olisi safarin paras kohtaaminen edessä – nimittäin oranssinokkaisen kuningastukaanin! Näitä oli bongattu jo tulomatkalla auton ikkunasta (ja häkissä olevia lajitovereitaan katseltu säälivästi Curitibassa puistossa), mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin katselemaan rauhassa villiä tukaania. Ei se kovin lähellä ollut, mutta telelinssin läpi sen näki melko hyvin. Mahtava lintu, ja näyttää hauskasti kuin sillä olisi smokki päällä.

safari44
safari45-horz safari46
safari48 safari49
safari51

safari52

Amerikantuulihaukka.

safari53

Oranssin, pinkin ja liilan sävyissä hehkuva auringonlasku kruunasi hienoja luontokokemuksia täynnä olleen päivän, ja viimeiseksi bongasimme vielä aidantolpalla istuvan pikkuruisen amerikantuulihaukan ja tien poikki vilistävän coatin. Tästä ei hirveästi enää safaripäivä Etelä-Amerikassa parane!

Seuraavana aamuna lähtisimme katsomaan, miltä Pantanal näyttää hevosen selästä katseltuna. Minua jännitti jo illalla tämä tuleva koitos, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: On the afternoon of our first day in Pantanal, the largest wetland of the world, we headed to a jeep safari. If the boat trip in the morning had been a blast, this didn’t fall much behind. We started our trip by taking a walk in the urucuri palm jungle where we tried to find howler monkeys with no success. Instead, we found a jaguar footprint and crab holes. Then we continued the bumpy ride on the safari jeep and spotted loads of different kinds of birds, including jabirus, burrowing owls and more hyacinth macaws. We had a break at a local cattle farm, which was a good place to see parrots: turquoise-fronted amazons and nanday parakeets. Cows and horses too! I got attacked by a nasty swarm of flies and had to flee running and shouting. The sun was starting to set but the best encounter of the day was still ahead – the toco toucan! What a bird. Also the campo flicker and american kestrel were nice birds to watch, and the coati we saw crossing the road. The colorful sunset was a perfect ending for a successful safari day in South America.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

#ReilutBlogit vol. 3: Kestämätön kalastus on suurin uhka maailman merille

Maailman meriä uhkaa moni asia: riittämätön suojelu, ylikalastus, turismi ja ihmisasutus, öljyn- ja kaasunporaus, rahtilaivat, saastuminen ja roskaantuminen (joista suurimpina ongelmina maalta lasketut jätevedet ja valumavedet öljyineen ja ympäristömyrkkyineen), kalankasvatus sekä ilmastonmuutos eli merien lämpeneminen. Ongelmat ovat monisyisiä eikä niitä ratkaista käden käänteessä, mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta ja niin edelleen. Monet näistä ongelmista tunnetaan hyvin ja toimimalla voimme oikeasti lopettaa ne, jos tarpeeksi tahtoa vain löytyy. Yksittäiselle ihmiselle kenties helpointa on äänestää kukkarollaan ja sanoutua pennosineen irti kestämättömästi kalastetusta kalasta ja sen myötä kalastukseen liittyvistä ongelmista, ja tukea sen sijaan vastuullisesti tuotettua kalaa. Se onkin tärkein asia minkä merien puolesta voi tehdä – siis sen lisäksi että pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan muihinkin meriämme tuhoaviin ongelmiin, etenkin ilmastonmuutokseen. Suurin uhka maailman merille on nimittäin kestämätön kalastus.

Kaloista kirjoittaminen ei ehkä ole yhtä mediaseksikästä kuin muovipussiin tukehtuneet kilpikonnat ja muut suloiset merten asukit, mutta sitäkin tärkeämpää. Kukapa matkailijakaan ei rantapäivän päätteeksi nauttisi tuoreesta kala-ateriasta jollakin kauniilla rannikolla? Pidäthän siis huolta, että lautasellesi päätyvä kala on vastuullisesti kalastettua, niin maailman meretkin saavat jatkaa elämäänsä ja jälkipolvillekin riittää kalaherkkuja.

Suurin uhka maailman merille on kestämätön kalastus.

meri3

meri4

Water Key, Utila, Honduras.

meri10

Mistä on kyse?

WWF:n mukaan jopa 90% maailman kalakannoista on täyshyödynnettyjä tai ylikalastettuja, jolloin niiden kannat pienenvät ja lopulta romahtavat, sillä kalat eivät ehdi lisääntymään sitä mukaa kun niitä kalastetaan. Näihin lukeutuvat myös maailman tärkeimmät kala-apajat. Taloudellisesti tärkeimpiä hyödynnettyjä kalakantoja uhkaa jopa häviäminen kokonaan.

Maailmassa kalastetaan kaksi tai jopa kolme kertaa niin paljon kalaa kuin olisi kestävää. Vähän samaan tyyliin kuin kulutamme kaikkea muutakin parin, kolmen maapallon edestä. FAO:n mukaan  53% maailman kalakannoista on uusiutumiskykynsä äärirajoille asti hyödynnettyjä ja 32% on ylikalastettuja, romahtamiseen asti loppuun kulutettuja tai toipumassa romahduksesta.

Verkkoihin ei myöskään tartu pelkästään kaloja, vaan kohdekalojen lisäksi turhan kuoleman kokevat monet merieläimet kuten delfiinit, merikilpikonnat, valaat, hait, merilinnut ja korallit – sekä tietenkin ei-toivotut kalalajit. Varsinkin nuorten kalojen tarttuminen verkkoihin ennen lisääntymistään on ongelma. Lisäksi yli miljardi ihmistä on jossain määrin riippuvainen meristä joko elantonsa tai ruokaturvansa takia, joten ylikalastuksella on myös kauaskantoisia sosiaalisia vaikutuksia. Tuskin haluat tukea riistokalastusta, joka ei jätä vaikkapa afrikkalaiselle kalastajalle kuin pari hassua sinttiä?

meri1

meri11-horz

Utilan saarella Hondurasissa opettelin ensin snorklaamaan ja sitten laitesukeltamaan. Oi sitä upeutta, rauhaa ja vedenalaisen elämän määrää!

meri9

meri22

Sansibar, Tansania.

Miksi?

Miksi ihmeessä tällainen hulluus on edes sallittua? Kalakannoista ei yksinkertaisesti pidetä tarpeeksi hyvää huolta. Säädökset eivät ole tarpeeksi vahvoja tai niitä ei noudateta kunnolla, läpinäkyvyys puuttuu, kalakantoja koskevista tutkimuksista ei välitetä, kalastusta harjoitetaan laittomasti ja mukavuuslippulaivasysteemin ansiosta alukset saavat kalastaa melkeinpä missä lystäävät, minkä valtion lakeja noudattaen lystäävät – monesti tietenkin kaikkein heikoimmat lait omaavan kehitysmaan. Rikkaat maat köyhdyttävät näin kehittyvien maiden kalakantoja. Mukavuuslippulaivat vaikeuttavat myös ongelmiin puuttumista. Valtiot jopa tukevat rahallisesti haitallista kalastusta erilaisilla tuilla, jotka pitävät liian monta kalastusalusta vesillä. Vaikka syynä olisi työllisyys, ei kestämätön kalastus silti ole järkevä työllisyysinvestointi.

Kalastusmenetelmissäkin on eroja. Pohjatroolaus on erityisen haitallista, sillä se voi tuhota kokonaisia ekosysteemejä. Eikä tätä tapahdu vain jossain kaukana kehitysmaiden vesillä, vaan myös aivan silmiemme alla. Itäisellä Atlantilla, luonnonkauniin Norjan edustalla, on kilometrien pituisia arpia merenpohjassa. Samoin Australian edustalla merenalaisten vuorten korallit on korvannut paljas, kivinen pohja, kertoo WWF.

meri5

meri6-horz

Sesimbran rannikkoa Portugalissa.

meri13

Cabo da Roca, Portugali.

meri12

meri8

São Miguel, Azorit.

Mitä minä voin tehdä?

Vaikka kala ei ruokavaliooni Suomessa kuulukaan, olen itsekin elämäni aikana luultavasti syönyt useampaankin kertaan kestämättömistä lähteistä tullutta kalaa. Kenties parhaiten muistiini on syöpynyt hain syöminen Goalla, Intiassa. Se oli ihan tolkuttoman hyvää, mutta jälkeen päin mietitytti, sillä vaistokin jo sanoi hain kalastamisen ja tilaamisen, sellaisen pienenkin, olevan iso virhe. Syön edelleen ulkomailla kalaa silloin tällöin, lähinnä silloin kun kasvisruokaa ei ole tarjolla, mutta nykyisin ainakin tiedän jättää hait ja tietyt muutkin kalalajit kokonaan lautaseni ulkopuolelle.

Jos kalansyöntiä ei halua kokonaan jättää, on kestävästi kalastettua kalaa nykypäivänä helppoa löytää, ainakin Suomessa. Sen tunnistaa MSC eli Marine Stewardship Council -sertifikaatista, tai vaihtoehtoisesti kalan alkuperän ja populaation olosuhteet tarkasti tuntemalla. MSC on luotettavin ympäristömerkki, josta tunnistaa kestävästi pyydetyn kalan. ASC-merkitty kala taas on vastuullisesti kasvatettua. Näitä suosimalla vaikuttaa positiivisesti kalakantoihin ja maailman meriluontoon, jos kalan jättäminen ruokavaliosta kokonaan pois ei tunnu omalta jutulta. Mikäli kalalta ei löydy kumpaakaan merkkiä ja lisäksi ei ole täysin varma kalan lajista ja alkuperästä, kannattaa jättää se kokonaan syömättä.

WWF:n suomenkielisestä Kalaoppaasta löytyy selkeät tiedot siitä, mitä ja mistä pyydystettyjä kaloja voi lautaselleen sallia. Kalaoppaan saa ladattua myös puhelimeensa (katso ohjeet täältä), jolloin sitä voi selata myös offline-tilassa wifittömissäkin ravintoloissa. Monilla mailla on vastaava opas, joten reissussakaan ei tarvitse jäädä kalatiskin tai ravintolamenun edessä neuvottomaksi. Listan kansainvälisistä kalaoppaista löydät täältä. Mikäli matkustaa rannikkoseudulle ja aikoo herkutella seudun kalaruoilla, on erityisen suotavaa tarkistaa oppaasta, millaista kalaa olikaan tilaamassa ja vaihtaa tarvittaessa johonkin muuhun. Hyvä ruoka on tärkeää, mutta niin on merten suojelukin. Vastuuttomasti pyydetyn kalan boikotoimisen lisäksi kannattaa yrittää vaikuttaa merten puolesta muutenkin.

meri17

Blue Lagoon, Ilha Grande, Brasilia.

meri15 meri19

meri18

Kalaruoat saati kalastaminen eivät ole itselleni mikään maailman suurin intohimo, mutta halusin kirjoittaa nimenomaan siitä asiasta, joka on nostettu tärkeimmäksi merten tilaan vaikuttavaksi tekijäksi. Tärkeimpään asiaan puuttumalla meriin voi myös vaikuttaa eniten. Pienetkin teot ympäristön ja merien hyväksi ovat tärkeitä, mutta joskus asiat, joista pidetään eniten meteliä eivät ole niitä joilla olisi suurin vaikutus. On hyvä pitää mielessä asioiden suuruusluokat. Monia kalaruokia voi muuten kokata myös kasvisversioina. Itsekin söin eilen illalliseksi portugalilaista Soja á Bras -ruokaa, johon normaalisti tulisi soijarouheen sijaan turskaa eli bacalhauta. Hyvää oli!

Tämä postaus on osa tämänvuotista Reilut Blogit -kampanjaa, joka potkaistiin jo kolmatta kertaa käyntiin Tarinoita Maailmalta sekä Matkakuume -blogien toimesta. Käy ihmeessä lukemassa muidenkin tarinoita meristä ja niiden suojelusta! Jutun kuvituksena on käytetty kalaruokien sijaan kuvia hyvistä hetkistä merten rannoille suuntautuneiden reissujen varrelta Hondurasista, Sansibarilta, Portugalista ja Brasiliasta.

Itse voisin haastaa mukaan seuraavat blogit: Metallia Matkassa, Matkalla kaiken aikaa sekä Maarit Helena. Jään odottelemaan meriaiheisia postauksianne!

Kurkkaa myös aiempien #ReilutBlogit -kampanjoiden kirjoitukseni:

Kehitysyhteistyötä ja kestävää matkailua Sansibarilla

#ReilutBlogit vol. 2: Voiko eläintarhoissa olla jotain hyvääkin?

meri21

meri20

Venematkoilla Lounais-Atlantilla Brasiliassa.

Ps. Olisiko sittenkin pitänyt kirjoittaa ilmastonmuutoksesta? Tässä videossa esitetään, että voimme menettää maailman merien korallit, vaikka pystyisimme pitämään ilmaston lämpenemisen Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteessa eli alle 2 asteessa. Video antaa kuitenkin myös toivoa siitä, että ehkä saamme ohjattua pallomme oikealle radalle ja saamme myös pitää upeat korallit.


In English: This post is part of a Fair Blogs campaign about the state of the oceans. Unsustainable fishing is the greatest threat to the oceans of the world. You can help the oceans by eating fish from only sustainable sources. A list of seafood guides can be found from here