Kolmenkympin kriisi

Heipä hei ja hyvää uutta vuotta 2020!

Muutimme tosiaan Terceiralle elokuussa. Sen jälkeen kotiutuminen, uuden kodin laittaminen, työ ja elämä itsessään veivät jotenkin mennessään, ja läppärikin on avautunut pelkästään pieniksi hetkiksi ja lähinnä pakon edessä. Kerron saarielämän kuulumisista kuitenkin joskus myöhemmin, koska haluan avata uuden, toivottavasti täällä bloginkin puolella hieman aktiivisemman vuoden laittamalla ylös tämänhetkisiä ajatuksiani aiheesta, joka omalla vuosikerrallani on tänä vuonna väistämättä edessä: kolmekymppiseksi tulemisesta ja oikean aikuisuuden alkamisesta.

Bongasin tänään internetin ihmeellisestä maailmasta täydellisen työpaikkailmoituksen. Sellaisen, joka olisi sopinut itselleni kuin nenä päähän ja jonka saamiseen minulla olisi jopa voinut olla jonkinlaisia mahdollisuuksia. Melkolailla kaikki on tähänastisessa aikuiselämässäni ollut vain yhtä suurta järjestelykysymystä, koska kaikkein hulluimmillekin päähänpistoille on yleensä ollut vain taivas rajana, jos tahtoa niiden toteuttamiseen vain on löytynyt tarpeeksi. Päässäni alkoi raksuttaa tutulla tavalla ja innostuksen puna kohosi poskilleni, kun mietin, miten kaksi vuotta työntekoa Nepalin syrjäseudulla voisi saada onnistumaan. Melko pian kuitenkin muistin, että elämässäni on nykyään aika monta sellaista asiaa, joita en voisi vain sysätä jonkun muun (lue: miehen) harteille siksi ajaksi kun itse viipottaisin maailmalla.

Kuin salakavalasti elämääni on Portugaliin muuton jälkeen yksi toisensa jälkeen hiipinyt ihan oikeita aikuisen ihmisen velvollisuuksia. Yrityksen nyt voisi aina sulkea, mutta meillä on koira, jonka hoitaminen olisi melko vaativaa yksinään, ja tontti, jolle on kohta kohoamassa talo ja jonka sisustamista en mistään hinnasta antaisi kenenkään muun käsiin. Niin, ja onhan tässä yksi avioliittokin pystyssä pidettävänä. Aika nopeasti tajusin, että tähän elämäntilanteeseen tuo aika olisi aivan liian pitkä. Oli pakko sanoa itselleen ei. Ja se ei tällaiselle vapauteensa tottuneelle milleniaalille ole mitenkään hirvittävän helppoa. Varsinkaan kun tietää, että uramaailma menee menojaan ja jättää hyvin nopeasti jälkeensä sen, joka ei ole alati hankkimassa uutta työkokemusta.

Olen ihan itse halunnut ja valinnut nuo kaikki asiat elämääni, tiedostaen niiden mukanaan tuomat velvollisuudet, ja ollen niistä onnellinen ja kiitollinen. Silti oli pieni isku palleaan tajuta, että nuo valinnat ihan todella sitovat minua. En minä voisi lähteä minnekään pidemmäksi ajaksi. Tai varmaan voisin, mutta ei se olisi missään nimessä reilua. Onko paha myöntää, että juuri nyt se vähän ahdistaa? Mielessä käy pieni epäilys siitä, olivatko tekemäni valinnat sittenkään oikeita.

Muistutan itseäni kuvittelemaan sitä unelmaelämää, jota kaikkein eniten haluaisin elää. Mitä ihan oikeasti haluan elämääni sisällyttää? Se auttaa pitämään fokuksen niissä asioissa, jotka edesauttavat sen rakentamisessa. Maalin kuvitteleminen auttaa näkemään oikean polun, vaikka kuinka tekisikin mieli kääntyä toiseen suuntaan. Sitten ei auta kuin luottaa, että valitsemallaankin polulla tulee vielä aivan yhtä hyviä asioita eteen, vaikkakin varmasti erilaisia.

Manner-Portugalissa vietetyn kolmen viikon joululoman jälkeen oli ihanaa tulla takaisin tänne omaan pieneen paratiisiimme, mutta kieltämättä sen hyväksyminen, että elämä on nyt täällä, vaatii taas pienen sopeutumisjakson ja jatkuvaa totuttelua. Rakastan olla täällä, mutta levoton mieli seikkailee välillä niihin loputtomiin mahdollisuuksiin, jotka jäävät käyttämättä ja elämiin, jotka jäävät elämättä. Mistä sitä tietää mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan, mutta juuri nyt olen varmasti yhdessä maailman parhaista paikoista opetella rauhoittumista, maadoittumista ja hyväksyntää.

Kolmenkympin kriisi taitaa täällä nostaa hieman päätään, vaikka olenkin vähän sitä mieltä, että ikä on vain numero ja vaikka aionkin ottaa uuden vuosikymmenen toukokuussa riemulla vastaan. Se olkoon vastuunkannon, aikuiseksi kasvamisen ja unelmien toteuttamisen vuosikymmen.

Millaisissa tunnelmissa siellä on vuosi 2020 alkanut?

Kuvat ovat Serretan vaellusreitiltä marraskuulta.

Jännittääkö muutto?

Siinäpä kysymys, jonka olen kuullut aika monta kertaa viimeisen reilun kuukauden aikana. Ja vastaus kuuluu: totta kai jännittää! Muutammehan turvaverkkojemme ulkopuolelle ja melko eristyneeseen saareen keskelle valtamerta. Lentoliput on nyt kuitenkin varattu, uusi asunto tiedossa, muuttolaatikot lähteneet laivaan ja itse menemme perässä perjantaina. On kuitenkin joitakin asioita, jotka mietityttivät ja jotka olisi jopa voinut jaotella sinne miinusmerkillä varustettuun vaakakuppiin muuttopäätöstä tehdessä. Mitä nämä sitten ovat? Sain muodostettua neljän kovan koon listan: kaverit, konservatiivisuus, klaustrofobia ja kontaminaatio.

Kaverit eli sosiaalinen verkosto

Kaikista eniten tässä muutossa taitaa mietityttää uuden sosiaalisen verkoston rakentaminen ja yksinäisyys, joka voi vaivata etenkin alkuun. Täällä Lissabonin alueella minulla on suomalaisia kavereita ja pääkaupungista löytyy tietysti muutenkin iso ulkomaalaisten yhteisö, joten seuraa on ollut saatavilla. Toisten ulkomailta muuttaneiden kanssa on lisäksi muutenkin aina jotain yhteistä, sillä jakaessamme yhteisen kokemuksen Portugaliin muutosta olemme aina tavallaan samassa veneessä. Olen löytänyt Facebookin expat-ryhmistä jonkin verran muitakin Terceiralla asuvia expatteja, etenkin amerikkalaisia, mutta ei tietääkseni yhtäkään sellaista, jonka kanssa voisi puhua välillä suomea.

Onnistuuko sitä sitten tutustumaan paikallisten kanssa tarpeeksi hyvin, kun heillä on jo omat valmiit ympyränsä? Ja vaikkei vielä hallitse kieltäkään aivan täydellisesti? Rohkaisen itseäni ajattelemalla, että todennäköisesti terceiralaisistakin vähintään uusia hyvänpäiväntuttuja ja juttuseuraa saa, kun menee rohkeasti ja avoimin mielin mukaan kiinnostaviin juttuihin, vaikka sitten olisikin tämmöinen hitaasti lämpenevä tuppisuu suomalainen. Tämä muutto onkin hyvä kannuste hankkia uusia harrastuksia tai jatkaa vanhoja, kuten nyt vaikka laitesukellusta, sillä samalla voi tutustua uusiin ihmisiin. Terceiralla on kuitenkin 56 000 asukasta, joten eiköhän sielläkin joku tarpeeksi samanhenkinen tule vastaan. Toisaalta olen sen verran introvertti, etten välttämättä edes kaipaa kummempaa sosiaalista kanssakäymistä kuin ehkä kerran-pari viikkoon. Liika sosialisointi vie energiaa ja aiheuttaa introverttikrapulan. Ei sillä, etten silti nauttisi ihmisten seurasta ja olisi välillä hyvinkin sosiaalinen.

Meillä on myös yksi ässä hihassa, ja se on karvainen ihmismagneetti ja jäänmurtajamme Sisu-corgi. Riittää kun lähtee sen kanssa ulos, niin vähintään joka toinen vastaantulija kommentoi jotakin koiraan liittyen, kuten ”näyttää ihan ketulta/pehmolelulta”, ”ihan kuin ne Englannin kuningattaren koirat” tai ”onpa sillä lyhyet jalat”. Pötkylä saa siis avattua keskusteluita erittäin tehokkaasti. Entisellä asuinalueellammekin kävi koiranpennun tultua taloon niin, että tunsimme kohta monet naapureistamme, joita ennen olimme hädin tuskin moikanneet rappukäytävässä.

Ja toisaalta, ei Lissabonissakaan käyminen saaristosta niin vaikeaa silloin tällöin ole, kun edestakaiset lentoliput maksavat parhaimmillaan vain muutaman kympin ja lentoaika on 2,5 tuntia suuntaansa. Ajattelimme myös ryhdistäytyä sohvasurffauksen kanssa ja alkaa taas majoittaa matkalaisia saaden uusia kavereita ympäri maailmaa – meillä nimittäin tulee olemaan valtava talo ja kokonaista neljä vierashuonetta, joille olisi kiva saada käyttöä! Tervetuloa kylään siis.

Konservatiivisuus

Mantereella asuvat portugalilaiset pitävät azorilaisia stereotyyppisesti hieman takapajuisina maajusseina, joiden paksusta murteestakaan ei televisiossa saa selvää ilman tekstitystä. En ole ihan varma, kuinka hyvin tämä sitten vastaa todellisuutta. Ainakin azorilaiset ovat hyvin uskonnollisia – 92% saariston asukkaista tunnustautuu katolilaisiksi, kun koko maan keskiarvo on 80%. Erilaiset koko kesän jatkuvat uskonnolliset juhlat ovat tietysti mielenkiintoisia, mutta muuten hieman jännittää, miten uskonnollisuus, katoliset arvot ja konservatiivisuus muutenkin näkyvät arkielämässä ja ihmisten asenteissa verrattuna Lissabonin alueeseen.

Terceiralla suurta hupia ovat myös kesäisin järjestettävät härkätaistelut, joita pidetään myös kaduilla niin, että ärsytetty härkä on narussa kiinni ja narun toisessa päässä joukko miehiä. Jopa lapsille on oma härkätaistelunäytöksensä, ”perinteiden säilyttämiseksi”. En ole aivan samaa mieltä siitä, että viattoman eläimen kiduttaminen on hauskaa tai että tämä on säilyttämisen arvoinen perinne, mutta toisaalta eipä myöskään ole minun asiani alkaa toisia tavoistaan tuomitsemaan. Mielenkiinnolla vain odotan, jos vastaavista aiheista syntyy keskustelua.

Klaustrofobia

Kolmas huolenaihe liittyy klaustrofobiaan – mitä jos pienellä saarella keskellä valtamerta alkaa ahdistaa? Saari, jolta pääsee pois lähinnä lentokoneella ja naapurisaarillekin meriteitse lautalla ainoastaan puolet vuodesta on kuitenkin hyvin rajallinen kokonaisuus. Mökkihöperöityykö siellä täysin? Kyllästyykö sitä katsomaan samoja maisemia päivästä toiseen? Toisaalta, melko rajallisella alueella täällä mantereellakin tulee lopulta suurimman osan ajastaan vietettyä. Itseasiassa tein laskutoimituksen, jonka mukaan Sesimbran, Seixalin, Almadan ja Lissabonin yhteenlaskettu koko on noin 455 km2, mikä ei ole juurikaan suurempi kuin Terceiran 400 km2, ja harvoin sitä täälläkään tulee noiden neljän kunnan ulkopuolelle lähdettyä. Vaihtokauppana tulevat tietysti kaikki se aika ja raha, jotka säästyvät, kun etäisyydet ovat lyhyet ja Lissabonin hermoja riipivät liikenneruuhkat, tietullit ja julkisten liikennevälineiden labyrintti muisto vain. Azorilainen liikenneruuhka kun on lähinnä tien tukkinut lehmälauma ja ainoa julkinen kulkuväline on harvakseltaan kulkeva linja-auto.

Muutamme aluksi vain viiden kilometrin päähän Terceiran pääkaupungista Angra do Heroísmosta, joka on paitsi UNESCO:n maailmanperintökohde, myös varsin eläväinen pikkukaupunki, jonka keskustaan voi lähteä ”ihmisten ilmoille”. Uusi asuntomme on vain 100 metrin päässä merestä, joten taivaanrantaa pääsee aina tuijottelemaan – myös suoraa omalta pihalta. Terceiralta näkee myös hyvällä säällä neljä naapurisaarta: São Jorgen, Picon, Graciosan ja jopa São Miguelin. Faialinkin näkisi, ellei se olisi piilossa São Jorgen takana. Niiden katseleminen lievittää tunnetta siitä, että on yksin pienellä maapläntillä keskellä merta.

Eristyneisyydellä voi olla hyvätkin puolensa. Olen välillä puoliksi tosissani miettinyt mitä silloin tapahtuisi, jos yhteiskunta syystä tai toisesta kriisiytyisi ja romahtaisi, ja me jäisimme keskelle Atlanttia eristyksiin kulkuyhteyksien katketessa. Eikö se olisi aivan kamalaa? Mutta todennäköisesti olisimme silloin yhdessä maailman parhaista paikoista olla ja selviytyä, Azoreilla kun on eletty eristyksissä vuosisatojen ajan ja varsin alkeellisissa oloissa jopa aivan viime vuosikymmeninäkin – esimerkiksi kylään jonne muutamme, saatiin vesijohtoverkko vasta 80-luvulla USAID:in kehitysyhteistyörahojen turvin, sitä ennen vedet kannettiin yhteisestä vuorovesikaivosta. Paljon pelottavampaa olisi todennäköisesti olla romahduksen hetkellä jonkin suuren kaupungin lähistöllä. Ja vaikka mitään vastaavaa ei tapahtuisikaan, saa Azoreilla silti olla suurimmaksi osaksi niin kaukana nykymaailman kamaluuksista kuin yhden planeetan pinnalla on mahdollista päästä.

Ympäristön kontaminaatio

Nykymaailman kamaluudet ovat kuitenkin valitettavasti tunkeutuneet myös Azoreille. Vaikka saariston luonto on muuten paratiisimainen ja melko puhdas, on Toisen Maailmansodan aikana Terceiralle perustettu USA:n armeijan tukikohta jättänyt jälkensä saaren maaperään. Lajesin tukikohdan ja Terceiran toisen kaupungin, Praia da Vitórian, alueella maaperään on päässyt säilytystankeistaan vuotamaan mm. lentopetrolia, joka on saastuttanut aluetta polttoaineiden hiilivedyillä ja raskasmetalleilla, kuten lyijyllä, bariumilla ja kromilla. Polttoaine ei kuitenkaan ole ainoa saastuttaja, sillä alueen pohjavedestä on esim. tämän artikkelin mukaan mitattu myös talousveden hyväksyttävät pitoisuusrajat ylittäviä määriä mm. kasvintorjunta-aineena käytettyjä dioksiinejä, diquatia ja glyfosaattia. Dioksiinien pitoisuudet ovat suurimpia, ylittäen turvarajat jopa 260000-kertaisesti. Lajesin alueen pohjavesi on saastunutta, ja myös koko Praia da Vitórian kaupungin vesijohtoveden laatu on mitä ilmeisimmin vaarassa. Viranomaiset kuitenkin vakuuttavat, että se olisi ainakin vielä turvallista.

Amerikkalaiset ovat tutkineet Lajesin alueen pilaantumista ja raportoineet siitä jo 13 vuotta sitten, mutta puhdistustoimenpiteitä ei ole vieläkään aloitettu, eikä niiden maksajasta päästy sopuun. Koko sotkua on myös yritetty sekä vähätellä että piilotella julkisuuskuvan ja talouden kärsimisen takia. Tukikohdan pahiten saastuneet osat on kuitenkin jo poistettu käytöstä ja hylätty, mikä kielii ongelman todellisuudesta. Kontaminaation seurauksena ovat esimerkiksi tämän artikkelin mukaan polttoainetankkien vierellä kulkevan kadun asukkaat raportoineet kadun varrella asuvissa perheissä jopa kuuden saman perheen jäsenen sairastaneen syövän. Myös tässä uutisreportaasissa varoitellaan Praia da Vitórian asukkaiden keskuudessa kohonneista syöpätapauksien ja sydänsairauksien määristä. Voivatko ne olla vain sattumaa?

Hyvä puoli asiassa on se, että kontaminaatio ja sen aiheuttamat riskit keskittyvät ainoastaan tietylle alueelle ja amerikkalaisten teettämästä tutkimusraportista selviävät hyvinkin tarkasti pahimmin pilaantuneet paikat, joita osataan sitten vältellä puhdistukseen saakka. Saarella käyvään turistiin asia ei juuri vaikuta (enempää kuin että lentokentän hanavettä ei ehkä kannata juoda), mutta alueen vakituisiin asukkaisiin kyllä, sillä he altistuvat myrkyille jatkuvasti ja juuri siinä piileekin se suurin vaara. Hirvittää niiden Praia da Vitórian asukkaiden puolesta, joilla ei ole mahdollisuutta muuttaa tai jotka eivät vaikka koulutuksen tasosta johtuen ehkä ymmärrä kunnolla ympäristön pilaantumisen syy-seuraussuhteita. Miehen työpaikka on Praiassa, joten toivotaan että pulloveden juominen töissä hanaveden sijaan riittää varotoimeksi. Meille tarjottiin myös asuntoa sieltä, juurikin mainitulta syöpäkadulta, mutta diskreetisti asiasta mitään mainitsematta tiedustelimme (lähinnä koiran omistamisen varjolla), olisiko mahdollista saada asunto hieman kauempaa maaseudulta. Ja onneksi oli. Toisella puolella saarta ei nimittäin tarvitse pelätä karsinogeenisiä myrkkyjä, vaan siellä voi nauttia turvallisesti Azoreiden vihreän ja sinisen sävyisestä luonnosta. Angran alue on muutenkin mielestäni kauniimpaa seutua kuin Praian alue.

Tällaisia asioita olen päässäni pyöritellyt. Hyvät ja innostavat puolet onneksi peittoavat nämä negatiiviset kuitenkin mennen tullen. Vaikka välillä käy mielessä, että mitä ihmettä sitä taas oikein on tekemässä, niin heti seuraavassa hetkessä epäilykset hälvenevät ja tilalle tulee innostus. Elämme kutkuttavia aikoja!

Miten sinä olet löytänyt kavereita uuteen paikkaan muutettuasi? Vinkit ja etenkin ne out of the box -sellaiset jakoon!

Miksi Azorit?

Edellisestä kirjoituksesta kävi selväksi, että olemme muuttamassa Azoreille, Terceiran saarelle. Suuri osa ihmisistä varmaan ajattelee, että on täysin kahelia muuttaa piskuiselle saarelle keskelle valtamerta. Euroopan laidalla sijaitsevaan, maataloudesta elävään saaristoon, jonka asukkaat ovat vieläpä kaikista Portugalin alueista suurimmassa vaarassa kärsiä köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Saarelle, josta pääsee pois lähinnä lentokoneella, jolla kohoaa aktiivisia tulivuoria ja jonka sää muuttuu niin nopeasti, että saman päivän aikana voi kokea kaikki neljä vuodenaikaa. Miksi päätimme kuitenkin sanoa tälle tilaisuudelle kyllä?

Terceira Tech Island -projekti

Terceira Tech Island on Azorien paikallishallituksen alullepanema hanke, jonka tarkoituksena on luoda Terceiran saaresta teknologiayritysten keskittymä – uusi pienimuotoinen Piilaakso. Projekti tukee saarelle tulevia IT-alan yrityksiä tarjoamalla niille toimistotilat, asunnon senior-tason työntekijöille sekä lyhyitä koodauksen intensiivikursseja paikallisille nuorille ja alanvaihtajille. Saarella on paljon työttömyyttä, ja hanke toimiikin linkkinä uuden urapolun etsijöiden ja lahjakkaita työntekijöitä tarvitsevien yritysten välillä. Aiemmin monet ovat joutuneet muuttamaan mantereelle tai jopa ulkomaille löytääkseen töitä, ja tämä aivovuoto halutaan pysäyttää. Azoreilla on yksi Euroopan alhaisimmista veroprosenteista ja saariston maantieteellinen sijainti Euroopan ja Amerikan välissä edesauttaa yritysten kansainvälistä kasvua, mikä toimii myös porkkanana.

Tähän hankkeeseen yritys, jossa siippani työskentelee, on siis päättänyt lähteä mukaan ja sen takia olemme muuttamassa kyseiseen maailmankolkkaan. Azoreilta palkataan projektin puitteissa koulutettuja junior-tason koodareita määräaikaisiin ”hautomoprojekteihin”, ja mies työskentelee osittain heidän kanssaan ohjaten ja opastaen. Hän halusi pitkään opettajaksi, joten tällainen tilaisuus kuulosti tietysti vallan sopivalta.

Entä mitäs minä sitten ajattelin tehdä? Ryhtyä työnhakuun! Azorien ainutlaatuinen luonto ja ympäristönsuojelun tärkeys ovat luoneet sinne joitakin järjestöjä ja viranomaisia, joista saattaisi löytyä ympäristöalan töitä, vaikka työpaikkoja saarella onkin rajallisesti. Onhan minulla alan maisterintutkinto takataskussa, ja olisi kiva saada sille käyttöä. Voi kuulostaa nurinkuriselta, mutta edes portugalilainen alhainen palkkataso ei siellä kuulosta ollenkaan niin epämotivoivalta kuin jos hakisin yhtä matalasti palkattuja töitä Lissabonista, koska kaupungissa töissä käymiseen liittyy niin monta muutakin kuormittavaa asiaa. Lisäksi pienen yhteisön osaksi muuttaessa naapurit ja muut tulevat varmasti tutuiksi, missä voi piillä mahdollisuuksia. Etenkin, kun Portugalissa työpaikat ja muutkin asiat järjestyvät usein suhteiden avulla. Ja jos en saakaan töitä, voin aina jatkaa makrameetuotteita käsityönä valmistavan ja myyvän yritykseni  sekä muiden projektien pyörittämistä kotoa käsin työskennellen.

Ilmasto

Subtrooppisilla Azoreilla on vierestä kulkevan Golfvirran ansiosta leudon kostea ilmasto. Keskilämpötila pysyttelee 14 ja 22 asteen välillä vuoden ympäri, eikä yli 30 tai alle 3 asteen lämpötiloja ole saariston asutuskeskuksissa mitattu koskaan. Kolmen mannerlaatan risteyksessä sijaitsevat Azorit ovat tuliperäisiä, minkä ansiosta maaperä on ravinteikasta. Saarilla saadaan vuorotellen sadetta ja aurinkoa, ja sadepäiviä on jopa kesäkuukausina, mikä pitää luonnon vehreänä ja on täydellistä puutarhanhoitoa ajatellen. Pilviä ja sumua muodostuu saaren keskustan pilvimetsäisten vuorenrinteiden ylle ja ne haihtuvat saaren toisella puolella ilmaan. Mereltä puhaltavat tuulet saattavat sitävastoin muodostua suojattomilla paikoilla haasteeksi, mutta saariston asukkaat ovat alusta alkaen luoneet viljelyksilleen suotuisia mikroilmastotaskuja esimerkiksi kivimuureja tuulensuojiksi kasaamalla.

Manner-Portugalin sitä vastoin ennustetaan muuttuvan entistäkin kuivemmaksi ja jopa aavikoituvan ilmastonmuutoksen seurauksena. Etelä-Portugalissa on nyt jo nähty 9 kuukauden mittaisia kuivuusjaksoja ja viime talvikin oli keskiarvoa kuivempi. Haaveilemani omavaraisempi elämä voisi mantereella käydä hankalaksi veden puutteen takia, tai ainakin paikka pitäisi valita hyvin tarkasti. Nytkin jo hirvittää, kuinka valtavasti pientäkin kasvimaata pitää näin kesällä kastella käyttäen vesijohtovettä, kun kaivoakaan ei ole. Olenkin ajatellut viime aikoina aika paljon vettä. Täällä aihe on ollut paljon enemmän läsnä kuin Suomessa. Ja sitä paitsi, kyllä täällä mantereellakin tuulee.

Hintataso

Kuivuus ei ole Manner-Portugalissa ainoa ongelma, vaan hintojen nousu tuntuu myös absurdilta etenkin täällä Suur-Lissabonin alueella ja Sesimbrassa. Ihmiset puhuvat asuntokuplasta, joka ehkä joskus puhkeaa tai sitten ei – sitä ei aiota jäädä odottelemaan. En tiedä, olisiko meille edes mahdollista saati sitten muutenkaan järkevää ottaa niin isoa lainaa, että voisimme joskus ostaa itsellemme oman, tarpeeksi suuren paikan täältä. Terceiralta on huomattavasti halvempaa ostaa maatilkku talolla tai ilman, eikä silti tarvitse lähteä kauas merenrannasta. Verotuskin on saaristossa kevyempää, esimerkiksi  normaali arvonlisävero on 18% Manner-Portugalin 23% sijaan. Supermarketissa hinnat eivät mielestäni poikkenneet mantereen hinnoista, ravintoloissa ja kahviloissa oli jopa halvempaa.

Toki Terceiralta puuttuvat monet halpaketjut, mutta se pakottanee tekemään tarvittavat ostokset kestävämmällä tavalla, kuten paikallisia tuotteita ja kivijalkakauppoja suosien, vaikka näiden hinnat olisivatkin hieman korkeampia.  Saari on aikoinaan ollut niin eristyksissä, että siellä kuitenkin tuotetaan kaikennäköistä. Continente-ruokakauppa avattiin saarelle jo jokunen vuosi sitten ja löytyypä Terceiralta myös oma paikallinen Guarita-supermarketketjunsakin. Saarella on myös pikku ostoskeskuksensa, mutta siitä ei oikein voi edes puhua samana päivänä Lissabonin alueen useiden valtavien shoppailupaikkojen kanssa. Periferiaan muuttaessa elämäntyyli muuttunee pakostikin, ja se on muutos jonka haluankin tapahtuvan. Täällä pääkaupungin tuntumassa kun tulee usein sorruttua tekemään tai ostamaan asioita, joita ei oikeasti haluaisi, koska kaikki on niin helposti saatavilla.  En oikeasti haluaisi olla ihminen joka käy ostoskeskuksissa, mutta käyn silti, koska se tuntuu kätevältä. Jatkossa omaa kulutustaan tulee toivottavasti tarkasteltua kriittisemmin myös olosuhteiden pakosta.

Luonto

Yksi Azorien suurimmista houkuttimista on saarten ainutlaatuinen, melko puhtaana säilynyt luonto ja sen tarjoama rauha sekä harrastusmahdollisuudet. Meri ja kaikki mahdolliset vesiurheilulajit ovat aina läsnä ja rannikolta löytyy myös useita luonnollisia merivesialtaita sekä pari hiekkarantaakin uimiseen. Puhumattakaan jylhistä rantakallioista, meressä uivista valaista ja delfiineistä ja saaren monista patikkapoluista. Vaikka ihminen onkin muuttanut Terceiran luonnollista kasvipeitettä rankalla kädellä, löytyy sieltä vielä ikivanhoja, sammalen peittämiä usvaisia laakeripuumetsiä.

Hiekkateiden varsilla kasvaa ahomansikoita ja endeemisessä pensaikossa azorilaista jättiläismustikkaa. Siis mustikkaa! Saaren keskeltä löytyy ruskeavetisiä pieniä järviä, joiden ympärillä kasvaa kanervaa ja takana kohoavat syvän vihreät havumetsät. Vähän kuin joku olisi ottanut parhaat palat Suomen luonnosta ja laittanut ne suotuisempaan ilmanalaan. Ainoastaan havuoksien outo muoto, mustanpuhuvat kasat tuliperäistä kiveä ja niiden takana kohoavat uinuvien tulivuorten rinteet paljastavat, että nyt ei ollakaan Pohjolassa. Tämä satunnainen yhdennäköisyys saa jotain joka kerta liikahtamaan rinnassa. Maaseudun kiviaitojen reunustamat, mereen päättyvät laidunniityt taas muistuttavat irlantilaista maalaismaisemaa. Terceira on kuin Eurooppa pienoiskoossa, yhdelle saarelle tiivistettynä.

Hitaampi elämänrytmi

Jos portugalilainen kulttuuri ei muutenkaan ole tunnettu nopeudestaan, niin saaristossa elämä kulkee vieläkin hitaammin. Asiat saattavat ottaa oman aikansa, ja se on täysin ok. Ympärillä tapahtuu vähemmän. Ja sen sijaan että tylsistyisi virikkeiden puutteeseen, voi käyttää omaa luovuuttaan ja tarkkailla ympäristöään. Huomata, miten aallot lyövät jatkuvasti rantakiviin, pilvet muodostuvat ja hajoavat, lehmät siirtyvät uuden ruohomättään äärelle, maitotonkat kolisevat traktorin kyydissä, sadekuuro lähestyy, kirkonkellot soivat. Tai sitten hakea adrenaliiniryöppyä extremelajeja harrastamalla. Vaikka työt ja arjen askareet ottavat tietysti sielläkin omansa, jää perhe-elämälle varmasti enemmän aikaa pääkaupungissa elämiseen verrattuna.

Azoreilla on myös hyvin turvallista, sillä rikollisuus on lähes olematonta muutamaa köyhempää naapurustoa lukuunottamatta. Joka kylässä on peruspalvelut kauppoineen, kahviloineen ja kouluineen. Ja uskon, että jos meillä joskus on muitakin kuin karvalapsia, on Terceira niillekin hyvä paikka kasvaa. Mitäpä sitä ihminen oikeastaan muuta tarvitsee kuin raikasta ilmaa, puhdasta ruokaa ja taivaanrannan jota katsella?

Siinäpä ne tärkeimmät syyt, miksi Atlantis kutsuu todennäköisesti jo kuukauden sisällä. En ole itsekään vielä sisäistänyt koko asiaa kunnolla, joten todennäköisesti vain suoritan muuton sen kummempia ajattelematta, ja herään vasta uudessa kodissa yhtäkkiä ajatukseen, että täälläkö sitä nyt ollaan. Aika uskomatonta.

Voisitko sinä kuvitella asuvasi pienellä saarella?

Puhtaan sivun kääntämisestä

Olen vaihtanut maisemaa merkittävällä tavalla kahdeksan kertaa elämäni aikana. Muuttoja, isompia ja pienempiä, on takana ainakin 24. Joillakin kerroilla uusi asuinpaikka on hankittu muutamaksi viikoksi, toisilla vuosiksi. Usein lähtöpäivä on ollut jo taloksi asettuessa selvillä tai ainakin tieto siitä, että se koittaa joskus.

Ensimmäinen merkittävä lähtö tuli kuusivuotiaana. Istuin lumipallopensaan alla ja itkin sitä, etten pääsisi aloittamaan koulutietä yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Muutaman vuoden päästä hyvästelin seuraavan parhaan ystäväni, kun muutimme Pohjanmaalta ulkomaille, Viroon. Sen jälkeen elämä ei enää palautunut entiselleen enkä minä Pohjanmaalle. Suomeen palatessa vastassa oli uusi paikkakunta ja uuden ystäväpiirin rakentaminen, teini-ikä ja tieto siitä, että olin jollain tapaa erilainen. Aina vähän ulkopuolinen. Jonkinlainen maailmankansalaisuuden siemen oli kylvetty, ja koin voimakasta kuulumattomuuden tunnetta missä sitten asuinkin.

Aloin haaveilla matkoista maailman ääriin, ja 19-vuotiaana otin ja lähdin reppureissaamaan kuukaudeksi Intiaan. Sen jälkeen tiesin selviytyväni mistä tahansa ja voivani matkustaa minne vain. Opiskeluvuosina asuinkin muutaman kuukauden mittaisia pätkiä Tsekissä, Portugalissa, Sambiassa ja Brasiliassa, ja heitinpä kuukauden mittaiset työharjoittelukeikat myös Costa Ricassa ja Sansibarilla. Pitkin maailmaa ja Suomea kulkiessa muodostui uuteen paikkaan aina uusi kaveripiiri, mutta lapsuudenystävien kanssa yhteys katkesi.

Erasmus-vaihdossa Tsekissä vuonna 2013 tapasin tulevan mieheni, portugalilaisen kalliokiipeilijän, kuten häntä aluksi kutsuin. Elämä muuttui jälleen kertaheitolla, kun päätin olla palaamatta entiseen elämääni. Lähdimme joululomalle Portugaliin, ja tunsin tulleeni kotiin. Sain jollain selittämättömällä tavalla sisäisen rauhan. Tiesin, että tämä on nyt se my happy place.

Tunnelmat ovat vaihdelleet suuresti eri maisemanvaihdosten välillä. Joskus on ollut ihanaa lähteä, toisinaan ei.

Pahin paikka oli varmasti Brasiliaan lähtö, sillä reissuväsymys painoi jo ennen lentokoneeseen astumista. Se nimittäin tapahtui heti yhdessä miehen kanssa tehdyn kolmen kuukauden Sambian-keikan jälkeen, ja ehdin vain käydä kääntymässä Suomessa parin päivän verran ennen kuin löysin vastahakoisen itseni ypöyksin sateisesta ja kylmästä Curitibasta. Olin hakenut sinne työharjoitteluun jo vuotta aiemmin tarkoituksenani oppia puhumaan portugalia paremmin. Lähdön lähestyessä väliaikainen muutto alkoikin kaduttaa, mutta pakotin itseni lähtemään. En tuntenut koko maasta ketään muuta kuin tulevan kämppikseni, joka poltti sisällä pilveä ja tuntui käyvän joka ilta ulkona. Sain senpäiväisen kulttuurishokin että itkin monta päivää ja päädyin vaihtamaan sekä asuntoa että työharjoittelupaikkaa. Löysin muutaman kaverin ja onnistuin ylittämään kielimuurinkin, enkä siltikään koskaan oikein lämmennyt kunnolla Curitiballe. Ehkä syynä oli suurkaupunkielämä, tai sitten Brasilia muistutti liikaa Portugalia ollen kuitenkin jotain aivan muuta. Ehkä 4 kuukautta ei vain riittänyt maahan sopeutumiseen. Kannatti kuitenkin lähteä, sillä pääsin reissaamaan siellä aivan valtavan upeisiin paikkoihin.

Turkuun opintojen perässä muuttaessa tunnelma oli melkein yhtä synkkä, vaikka Turku ei sentään onnistunut aiheuttamaan kulttuurishokkia. Tiivis kaveriporukka jäi entiseen kotikaupunkiin, uudet biologian opinnot eivät lähteneet kovin suurella ilolla käyntiin ja jouduin asumaan yksin 19 neliön kokoisessa itsemurhayksiössä. Vuoden kuluessa opiskelupaikka oli vaihtunut ja elämä asettunut uomiinsa alkaen maistua paremmalta – olin kai ehtinyt antaa sopeutumiselle tarpeeksi aikaa.

Portugaliin muuttaessani taas olin onnessani, vaikka tietysti lähtöön liittyy aina haikeitakin fiiliksiä. Olimme unelmoineet Portugaliin muutosta muutaman vuoden, kun opiskelujen päätyttyä oli vihdoin sopiva hetki. Myimme lähes kaiken tyhjentäen jyväskyläläisen opiskelijakaksiomme ja tulimme tyhjän päälle miehen vanhempien nurkkiin. Muutamassa kuukaudessa olimme molemmat löytäneet työpaikat ja vuokranneet oman kaksion Lissabonin lähiöistä, mistä olemme sittemmin jo ehtineet muuttaa poiskin kaupunkia ympäröivälle maaseudulle.

Portugaliin tullessa ajatuksena oli, että jos kaikki menisi hyvin, täältä ei enää tarvitsisi repäistä itseään irti ja lähteä. Olin jo jonkin aikaa kaivannut omaa, pysyvää kotia, ja sen ymmärtäminen mahdollisti pyrkimisen sitä kohti ihan tietoisesti. Jatkuva reissaaminen oli ollut unelmani, mutta käynyt raskaaksi ja kuluttavaksi. Oli aika uusille unelmille, tai enemmänkin vanhojen unelmien elvyttämiselle. Lentokoneen pyörien koskettaessa Lissabonin kiitorataa oli päällimmäisenä tunteena onni ja jännitys siitä, onnistummeko elämän rakentamisessa tänne, vai joutuisimmeko jossain vaiheessa palaamaan Suomeen.

Asiat eivät kuitenkaan aina mene niin kuin on suunnitellut, ja nyt olisi taas yksi maisemanvaihdos edessä. Idea Pohjois-Atlantilla sijaitseville Azoreille muutosta tuli esille yli vuosi sitten, ja sen piti tapahtua nopealla aikataululla. Olin innoissani, sillä pääsisimme Lissabonista maalle asumaan. Pari muuttujaa astui kuitenkin peliin ja muutto siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Nyt ollaan kuitenkin taas siinä vaiheessa, että asia alkaa näyttää varmalta. Muutto ei kuitenkaan enää tunnu niin itsestäänselvästi hyvältä idealta, kun on kerran jo joutunut pettymään.

Muuttoa mietitään ihan järkisyistä. Ehkä eniten kuitenkin siksi, että tällainen mahdollisuus on eteemme tupsahtanut, joten miksi emme lähtisi kokeilemaan. YOLO. Seikkailu keskellä Atlanttia odottaa. Rakastamme kuitenkin molemmat Sesimbran maaseutua, jossa tällä hetkellä asumme. Paikka tuntuu jo niin kodilta, että lähtö pelottaa. Portugalista ei kuitenkaan onneksi tarvitse lähteä minnekään.

Joku voisi sanoa, että olen mestari lähtemään ja saapumaan. Hyvästelemään vanhat kuviot ja aloittamaan alusta uudessa paikassa. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä olen siitä huolimatta saavuttanut kauan kadoksissa olleen kuulumisen tunteen, ja vieläpä sellaiseen paikkaan, jossa edelleen jaksan ihmetellä kaiken kauneutta joka päivä. Villin laventelin tuoksua mäntymetsässä, aaltojen pauhua, maaseudun valkoisia tuulimyllyjä ja vuoria horisontissa. Silti olen täysin vapaaehtoisesti taas lähdössä eteenpäin. Katsomaan, onko se ruoho vihreämpää meren toisella puolella. (Tiedän jo, että on, ainakin kirjaimellisesti.) Sesimbraan voi kuitenkin aina palata, ja pakostakin tulemme lähitulevaisuudessa täällä käymään keskeneräisten projektien vuoksi – niistä lisää myöhemmin.

Puhtaan sivun kääntäminen ja alusta aloittaminen voi olla aluksi vaikeaa, mutta useimmiten se palkitsee. Jos ei muulla, niin uusilla kokemuksilla ja perspektiivin laajenemisella. Itsensä irti repäiseminen tutuista ja rakkaista kuvioista sattuu, mutta se voi mahdollistaa elämässä eteenpäin menemisen. Elämäänsä kun ei useinkaan saa sitä mitä haluaa, ellei samalla luovu jostain muusta. Kyse on vain asioiden priorisoinnista. En ainakaan itse halua tuudittautua keskinkertaiseen, mukavaksi käyneeseen elämään, vaan pyrkiä kohti unelmiani, vaikka sitten kipeitäkin päätöksiä tehden ja mukavuusalueeltani poistuen. Luottaen siihen, että asiat menevät lopulta juuri kuten niiden kuuluukin. Ja siihen, että muuallakin Portugalissa voin tuntea olevani kotona.

Ja eihän sitä tiedä, vaikka se oma loppuelämän tai ainakin pitkän ajan paikka lopulta löytyisi, vaikka sitten pieneltä saarelta keskeltä Atlanttia.

Mikä sinusta on uuteen paikkaan muuttamisessa parasta tai vaikeinta?

Muutto Portugaliin takana – fiiliksiä asuinmaan vaihdosta

Moikka moi! Viimeisestä blogipostauksesta on vierähtänyt useampi viikko, joten jonkinlaisesta kesätauostakin voinemme puhua. En ole ajatellut unohtaa tätä tekelettäni enkä myöskään teitä lukijoita, mutta en vain ole juuri ehtinyt istua tietokoneella muuton ympärille kasaantuneilta kiireiltäni. Nyt suurimmat muutokset alkavat kuitenkin olla takana päin, joten aikaa liikenee taas myös virtuaalielämälle ja blogille. Eli linjoilla ollaan taas!

Niin, muutto on ohi ja olemme olleet Portugalissa jo kolme viikkoa. Lento sujui hyvin, kun ensin oltiin vaihdettu kentällematkaamissuunnitelmia sen jälkeen, kun tajusimme että siirtymät muutaman matkalaukun, crashpadin sekä valtavan polkupyörälaatikon kanssa olisivat ehkä vähän turhan suuri haaste julkisilla matkustamisen kannalta. Hyväsydäminen naapurimme heitti meidät lopulta autolla Jyväskylästä aamuyöllä Helsinki-Vantaalle, mistä olemme ikuisesti kiitollisia. Stressasin lentoa niin, että näin vielä pari päivää saapumisemme jälkeenkin painajaista, jossa myöhästyimme koneesta ja jäimme Suomeen nuolemaan näppejämme.

Veronsa vei myös asunnon tyhjennys Jyväskylässä. Pieni loppupaniikkihan siinä meinasi iskeä, vaikka olin aloittanut tavaroiden myymisen jo keväällä heti lentolippujen hankkimisen jälkeen. Lähes kaikesta maallisesta omaisuudesta täytyi hankkiutua eroon, sillä en jättänyt varastoon vanhempienkaan luokse paljon mitään. Ja koska muuttobudjetti on pieni, niin yritin myydä tavaroitani loppuun saakka, vaikka kaiken lahjoittaminen kierrätyskeskukseen tai hyväntekeväisyyteen olisi ollut huomattavasti helpompaa. Yhdeksän omillaan asutun vuoden aikana kaappeihin oli kerääntynyt kaikenlaista, ja siitä lähti mukaan ainoastaan kaksi matkalaukullista vaatteita ja kuusi muuttolaatikollista tarkkaan valikoituja tavaroita – matkamuistoja, ulkoiluvarusteita, keittiötarvikkeita, kirjoja, levyjä ja valokuva-albumeita. Vaikeinta oli luopua viherkasveistani, mutta toivon, että ne kaikki päätyivät hyviin koteihin. Yksi sai uuden kodin ystäviemme luota, joten sen sijoituspaikka on ainakin mitä parhain.

Moni on hehkuttanut, kuinka tavaroista eroon hankkiutuminen saa aikaan vapautumisen tunteen. Itse en kokenut sellaista. Tärkeimmät tavarat lähtivät muuttolaatikoissa kuriiripalvelulla kohti Portugalia, mutta minulle oli melkeinpä yksi ja sama, tulisivatko nekään edes perille. Ehkä siksi, että kyse on kuitenkin vain tavarasta, jolla on lopulta ainoastaan välinearvoa, oli kyseessä sitten kuinka hyvä nojatuoli tai kuinka kaunis uunivuoka tahansa. Ei niiden omistaminen ole tehnyt elämääni yhtään vähemmän vapaaksi, joten ehkä siksi niistä luopuminen ei myöskään aiheuttanut vapautumisen tunteita. Ei, vaikka niin tarmokkaasti pyrin kohti päämäärää nimeltä elokuun 9. päivä ja täysin tyhjennetty asunto.

Melkoista suorittamistahan se oli. Mutta se Facebook-kirppareiden av, yv ja jono -ralli tuli päätökseensä ja me lähdimme epätodellisissa fiiliksissä Jyväskylästä kello 4 aamulla, siivottuamme ja puunattuamme ensin asuntoamme koko edeltävän illan ja yön. Viimeinen auringonnousu Suomessa oli kaunis, ja vaikka olin haaveillut tästä lähdön hetkestä ties kuinka monet kerrat etukäteen, olin täynnä epäröintiä ja haikeutta. Siitä huolimatta lastasimme lievästi ylipainoiset matkalaukkumme Norwegianin lennolle (ollen varmaan niin hankalia asiakkaita, ettei parista ylipainokilosta edes peritty maksua) ja astuimme koneeseen ensin kohti Tukholmaa ja sitten Lissabonia. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla ei ollut paluulippua valmiina, eikä aikomusta tulla takaisin kotimaahani muuten kuin käymään.

Mutta jos kuvittelimme vaikeimman olevan takana kun kämppä Suomessa oli tyhjä ja olimme saaneet itsemme, laukkumme ja laatikkomme Portugaliin ja tänne miehen sukutilalle, niin vähänpä tiesimme. Olimme kuvitelleet, että saisimme asettua rauhassa tyhjillään seisoneeseen miehen isovanhempien taloon, mutta matkaan tuli mutkia noin kuukautta ennen lähtöä. Meillä oli jo lennot ja kaikki varattuna, joten päätimme lähteä silti ja yrittää sopeutua. Säätäminen asuntoasioiden kanssa täällä päässä on ollut aivan sanoinkuvaamattoman hankalaa ja vienyt valtavasti aikaa ja energiaa. Perhe on pahin, niinhän ne sanoo, ja mitä draamaa tämä onkaan ollut, kuin suoraan jostain telenovelasta.

Asumme nyt väliaikaisesti anopin kanssa niin, että jaamme muuttosäädön loputtua hänen kanssaan vain keittiön. Ei mikään ideaaliratkaisu, mutta tähän hätään kai kuitenkin paras mahdollinen. Ainakin meillä on paljon tilaa, eikä vuokraa tarvitse maksaa. Ehkä tämä ilmapiirikin pikku hiljaa muuttuu vähän mukavammaksi kun muuttojärjestelyt ovat ohi. Vuoden-parin päästä selvinnee, minne asetumme pysyvästi. Siihen asti kaikki kanoja ja kasvimaata suuremmat projektit saavat odottaa, mutta onhan niissäkin jo hommaa.

Meitä oli siis odottamassa 12 vastakuoriutunutta tipua, joista ollaan nyt pidetty huolta. Siivottu, ruokittu ja täytetty vesiastiat päivittäin. Tipuja alkoi kuitenkin mystisesti kadota, ja löydettiin ainakin kymmenen rottaa, jotka ovat ilmeisesti syöneet tipujamme – tai sitten asialla on ollut päivisin vaaniva kissa tai kotka jota passiivinen kanaemo ei ole saanut hätistettyä tiehensä, mutta rotista täytyi joka tapauksessa hankkiutua eroon. No, tällä viikolla olemme päässeet sitten lahtaamaan niitä rottia ilmakiväärillä. Parempi sekin kai on kuin myrkyttää niin että muutkin eläimet saattaisivat kärsiä, tai antaa niiden tappaa lisää tipuja, joista on kadonnut jo puolet.

Kaikkea sitä jo näinkin lyhyessä ajassa on joutunut kokemaan. Niin kuin Zé sanoi, ”If you want an easy and peaceful life, let’s go back to Finland.” Mutta ei tässä vielä olla luovuttamassa.

Onneksi täällä on kuitenkin aivan yhtä kaunista kuin aina ennenkin, ja elokuun säät ovat hellineet. Nyt syyskuun vaihduttua kunnon helteetkin tekivät comebackin, ja tänään kolkuteltiin taas 32 celciusastetta. Kyllä kelpasi lähteä Arrábidan rannoille pulikoimaan. Turkoosissa Atlantin vedessä snorklatessa kaikki draamakin onneksi unohtuu nopeasti, ja illalla rantabaarissa varpaat hiekassa linnunrataa ja tähtitaivasta katsellessa ei tulisi mieleenkään valittaa mistään. Kun voi syödä joka päivä aamiaista terassilla palmun alla, horisontissa näkyy melkein aina vuoria ja kun huomaa, ettei ole käyttänyt sukkia tai muita kenkiä kuin sandaaleita pariin viikkoon. Uskon, että tämä on vielä kaiken alkukipuilun arvoista.

Palataan toivottavasti pian hieman iloisemmissa tunnelmissa, lupaan kirjoitella teille lisää reissutarinoita Brasiliasta ja kertoa meidän kesäisestä roadtripistä Lappiin ja Lofooteille! Tämän postauksen kuvat on otettu aina niin ihanalta täkäläiseltä suosikkirannaltani, Ribeira do Cavalolta, missä kävimme reilu viikko sitten viettämässä rantapäivää nousuveden aikaan.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: The big day came and we moved to Portugal. If the part of selling all my belongings in Finland was difficult, little we knew what would follow after we landed in my husband’s home country. Honestly speaking, all this mess around who lives where and with what conditions has been horrible. Family is the worst, that’s what they say. But we are not giving up yet. At least the country itself has been just as beautiful as always, and it’s easy to forget all the drama when snorkeling in the turquoise Atlantic, when gazing at the Milky Way at a beach bar or when having breakfast under a palm tree. I believe that it will be worth it eventually. I will also try and get more active with the blog soon! The photos of this post have been taken at the gorgeous Ribeira do Cavalo beach, where we went a week ago.

Me muutetaan Portugaliin!

Portugaliin muutto on ollut unelmissa siitä lähtien, kun lähdin ensimmäistä kertaa vierailemaan mieheni kotimaassa kolmisen vuotta sitten. Tai paremminkin pitäisi sanoa, että olemme tienneet muuttavamme sinne ennemmin tai myöhemmin. Olemme puhuneet siitä ystäville ja sukulaisille varovaisesti mutta varmaan niin usein, että puolet ovat luultavasti jo alkaneet pyöritellä silmiään ajatellen, että puhua aina voi, mutta käytännön toteutus on asia erikseen. Olemme tehneet monenlaisia eri suunnitelmia ja jättäneet ne joko hautumaan tai kuopanneet yksi kerrallaan palasten loksahdellessa kohdalleen. Toteutumassa oleva suunnitelma onkin ehkä se kaikkein itsestäänselvin: me muutamme Zén kotitilalle Sesimbraan. Lähtö on ennen elokuun puoliväliä.

Suurimmalta haasteelta ja huolenaiheelta lähtöpäätöksen tekemisessä on tuntunut toimeentulo, eli töiden saaminen. Zé kuitenkin löytänee ainakin jonkinlaisia töitä suht helposti muuttoon mennessä, joten alkuun pääseminen on melko varmaa. Itse olen löytänyt mahdollisuuden tehdä töitä eräälle järjestölle kotoa käsin, mikä olisi aivan unelmavaihtoehto. Pidetään peukkuja, että kaikki sujuu hyvin sen(kin) suhteen. Suunnitelma B:nä uskon että ainakin Lissabonista löytyy jotain (call center, täältä tullaan?), vaikka työmatkat sinne verottaisivatkin noin 3 tuntia jokaisesta päivästä.

Minusta kuitenkin tuntuu, että tässä vaiheessa on sopiva sauma lähteä. Maisterintutkintomme ovat pian graduja vaille valmiina, emmekä ole hankkineet mitään sen kummempia töitä Suomesta. Tiedän jo etukäteen, että suomalainen hyvä palkka ja työyhteisöön tutustuminen tekisivät lähdöstä vaikeampaa. Mitä järkeä olisi alkaa rakentaa tänne työuraa, kun kuitenkin olemme lähdössä ennemmin tai myöhemmin? Työkokemushan ei koskaan ole pahitteeksi, mutta mieluummin käytämme senkin ajan elämän rakentamiseen Portugalissa. Lisäksi siellä tuntuu olevan niin paljon enemmän mahdollisuuksia kaikkeen muuhun, mitä niiden töiden ohella haluamme elämässämme tehdä, kuten puutarhahommiin ja muuhun omavaraisempaan elämään, kiipeilyyn, patikointiin, polkujuoksuun, vesiaktiviteetteihin, rantahengailuun… You name it. Eiköhän kaikki järjesty.

Joka tapauksessa meillä on katto pään päällä, oma huone ja ruokaa jääkaapissa niin kauan, kunnes löydämme jotain millä elää, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Ja onneksi Portugalissa on ihan normaalia asua vanhempiensa luona vielä kolmekymppisenäkin, heh. Perhekulttuuri on siellä niin erilaista kuin yksilökeskeisessä Suomessa, ja minusta on tavallaan hyvä asia, ettei heti 18-vuotiaana tarvitsekaan pärjätä omillaan, vaan perheiden sisällä autetaan toinen toistaan vaikka vähän hermo siinä kiristyisikin. Ja pakkokin se on, kun sosiaaliturvan taso on melko mitätön eikä Kela ole maksamassa nuorten vuokria, saati sitten että kaikille löytyisi aina heti töitä – ja tämä toimii myös toiseen suuntaan, lapset pitävät huolta vanhoista vanhemmistaan ja niin meidänkin jossain vaiheessa varmaan täytyy tehdä. Onhan siellä toki ongelmansakin, eikä vähiten eriarvoisuus, jos perheellä ei olekaan varaa auttaa ja maksaa koulutusta ynnä muuta. Mutta palattaisiinko tämän sivupolun jälkeen itse aiheeseen.

Toivon mukaan meidän ei siis kuitenkaan tarvitse viettää kovin pitkää aikaa Zén perheen nurkissa, vaan voimme siirtyä samalla sukutilalla noin 100 metrin päähän omaan residenssiimme, kun pystymme maksamaan omat laskumme. Miehen isovanhempien entisessä isossa, vanhassa kivitalossa sähköpattereista koituva sähkölasku syö talvisin melko suuren loven kukkaroon, mutta tuli takassa pitää sähkölaskut maltillisina. Koska minähän en siinä jääkaapissa ilman lämmitystä asu! Silti, talon laskuihin menee luultavasti vähemmän rahaa kuin mitä jonkin pienen asunnon vuokraan ja muihin kuluihin menisi. Talo on tällä hetkellä vuokrauskäytössä turisteille, ja ajattelimme että voisimme pitää ainakin yhden makuuhuoneen AirBnB:ssä vuokralla vastakin.

Olen aina tuntenut itseni vähän juurettomaksi muutettuani koko elämäni paikasta toiseen muutaman vuoden välein, ja viime vuosina olen alkanut kaivata paikkaa, jossa voisi asua pidempäänkin kuin puoli vuotta-vuoden kerrallaan. Sellaista kotia, jonne kasvattaa juuret. Henkinen kodittomuus on varmaan tehnyt minusta tällaisen maailmalle janoavan seikkailijasielun, ja se onkin varmasti avuksi myös ulkomaille pysyvästi muutettaessa – ei tee pahemmin tuskaa repäistä itseään irti tutuista ympyröistä, kun sitä on tottunut tekemään koko elämänsä ajan. ”Koti on siellä missä sydän on” on luultavasti yksi kuluneimmista kliseistä mitä maa päällään kantaa, mutta tässä tapauksessa se on ihan totta. Oma sydän ei ole enää vuosiin tuntenut olevansa kotonaan Suomessa, vaikka kotimaasta monta rakastettavaa asiaa löytyykin (eikä näitä ole suinkaan vähiten läheiset ihmiset tai Suomen metsäluonto).

Ikivanhat korkkitammet ovat suuri rakkauteni aihe, ja kohta pääsen näkemään niitä joka päivä ja jopa omasta ikkunastani.

Toisaalta myös pidemmillä reissuilla kaukomailla olo on ollut levoton, eivätkä Sambia tai Brasilia tuntuneet paikoilta, jonne haluaisin jäädä ikuisiksi ajoiksi (vaikka nyt voisin kyllä ilomielin lähteä takaisin, mutta vain käymään). Päin vastoin, taisinpa potea välillä koti-ikävää, enkä suinkaan Suomeen vaan Portugaliin. Se tuntuu olevan paikka, missä en pode ”sitten kun -syndroomaa”, eli odota pääseväni jonnekin muualle tai vähintäänkin ole tietoinen, että pian on taas muutettava jonnekin ja elo tässäkin kodissa on vain väliaikaista. Päinvastoin, en haluaisi lähteä sieltä pois ollenkaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että elämä Portugalissakaan olisi pelkkää ruusuilla tanssimista. Arki ja arjen murheet ovat läsnä missä ikinä asuikaan, mutta kyse onkin siitä, millaista arkea haluaa viettää, koska suurin osa elämästä kuitenkin on juuri sitä. Parempi tehdä arjestaan sellaista, että siitä ei edes tee mieli lähteä lomailemaan – tai ainakaan kovin usein, sillä en usko että reissut tähän muuttoon ovat kokonaan loppumassa.

Senpä takia en malta pääseväni sulkemaan tämän jyväskyläläisen opiskelija-asunnon ovea takanani ja rakentamaan sellaista elämää, joka tuntuu omalta. Minulla on jo alustava suunnitelma 300-vuotiaalle sukutilalle perustettavaa permakulttuuripuutarhaa varten, ja olemme pohdiskelleet pienen pihasaunan ja ekologisen uimalammen rakentamista sitten jossain vaiheessa – vaikka rannallekaan ei tietysti ole kuin muutama kilometri. Jonkinlainen ekomökkikin olisi hauska tehdä tontille, vaikka puumaja! Kanoja on jo valmiiksi, koirakin pitäisi saada, ja ehkäpä uskallamme ottaa jossain vaiheessa myös pari vuohta tai lammasta? Tai mehiläisiä? Sen näkee sitten tulevaisuudessa. Ensin pitänee aloittaa kartoittamalla, mitä puutarhassa kasvaa jo nyt – se kun on monesta kohtaa hieman ylikasvanutta pöpelikköä, joka odottelisi raivaajaansa. Appelsiinipuita, oliivipuita ja viiniköynnöksiäkin näyttäisi olevan, jos ne vain kaivaisi esiin. Koko markki ei tietenkään ole vain meidän, vaan tilan jakavilla sukulaisilla on omat alueensa, joista saavat päättää, mutta viljelytilaa taitaa silti olla enemmän kuin tarpeeksi meidänkin käyttöön.

Nyt pitäisi enää hankkiutua eroon kaikesta kertyneestä tavarasta, laittaa opinnot pakettiin ja nauttia täysin rinnoin Suomen kesästä, koska se tulee näillä näkymin olemaan viimeinen kokonainen kesä täällä pohjolassa.  Lennot on jo varattu, joten uskallan julistaa asian lukkoonlyödyksi. 1700-luvun alkupuoliskolla perustettu maatila on todellakin juureva paikka ja säilynyt aikamoisena keitaana ympärillä leviävän omakotialueen keskellä. Ehkäpä ne minunkin juureni sopisivat sinne samaan multaan.  Nyt tuntuu aika onnekkaalta.

Postauksen kuvat ovat tulevalta kotitilaltamme ja sen lähialueilta naapurustosta (paitsi jälkimmäinen kuva Arrábidan vuoristoon, joka on vähän kauempaa). Ne on otettu viime vuoden joulukuussa keskellä talvea. Sesimbran seutu on yksi Portugalin kauneimmista alueista, ja olen kiitollinen että saamme asettua aloillemme juuri sinne. Paikkakunnan vanha kalastajakylämäinen keskusta on sekin vain parin kilometrin päässä, mutta se on tavallaan erillinen kokonaisuus alhaalla meren rannassa, joten kertonen siitä lisää joku toinen kerta. Tästä postauksesta saa kyllä hieman vihiä, miltä tulevassa kotikylässämme muuten näyttää.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda. 

---

In English: We are moving to Portugal! We have already bought the flights for mid-August, so I dare to say it’s really happening. Neither of us has secured a job yet, but there are some opportunities that hopefully will turn out just fine. Anyway, I’m sure there is always something at least for Zé to get us established. Besides work-related matters, Portugal is just offering so much more of those things we want to spend our days doing: gardening and other homesteading things, rock climbing, hiking, trail running, water activities, beaches… We are also not just jumping into emptiness but we have a place to stay for as long as needed, until we hopefully will move to the neighboring house on the same 300-year old family farm. The house used to belong to Zé’s grandparents and it’s now being rented for tourists.

Portugal is a place where we both feel at home, even to the event that my wandering soul does not want to leave from there at all (as seems to happen in most other places). In the last years I have been longing for a place where I can grow roots into, from where I don’t have to move after some months or a couple of years. It does not mean that life in Portugal would always be easy and glorious either, but everyday life has its sorrows anywhere, and it’s more about what kind of everyday one wants to have, since most of our lives is just that. Better make one’s everyday life into a life that does not make one want to take a holiday from it (at least not too often). We have already a lot of plans for the permaculture garden and we are dreaming about a dog and other animals (also a Finnish sauna), but we need to start with mapping the already existing plants in the garden – there are at least orange and olive trees and seems live some wine is growing also among all the other growth. A 300-year old family farm is a steady place to grow one’s roots, and I think mine could fit into that soil as well. I feel quite lucky.

#ReilutBlogit vol. 3: Kestämätön kalastus on suurin uhka maailman merille

Maailman meriä uhkaa moni asia: riittämätön suojelu, ylikalastus, turismi ja ihmisasutus, öljyn- ja kaasunporaus, rahtilaivat, saastuminen ja roskaantuminen (joista suurimpina ongelmina maalta lasketut jätevedet ja valumavedet öljyineen ja ympäristömyrkkyineen), kalankasvatus sekä ilmastonmuutos eli merien lämpeneminen. Ongelmat ovat monisyisiä eikä niitä ratkaista käden käänteessä, mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta ja niin edelleen. Monet näistä ongelmista tunnetaan hyvin ja toimimalla voimme oikeasti lopettaa ne, jos tarpeeksi tahtoa vain löytyy. Yksittäiselle ihmiselle kenties helpointa on äänestää kukkarollaan ja sanoutua pennosineen irti kestämättömästi kalastetusta kalasta ja sen myötä kalastukseen liittyvistä ongelmista, ja tukea sen sijaan vastuullisesti tuotettua kalaa. Se onkin tärkein asia minkä merien puolesta voi tehdä – siis sen lisäksi että pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan muihinkin meriämme tuhoaviin ongelmiin, etenkin ilmastonmuutokseen. Suurin uhka maailman merille on nimittäin kestämätön kalastus.

Kaloista kirjoittaminen ei ehkä ole yhtä mediaseksikästä kuin muovipussiin tukehtuneet kilpikonnat ja muut suloiset merten asukit, mutta sitäkin tärkeämpää. Kukapa matkailijakaan ei rantapäivän päätteeksi nauttisi tuoreesta kala-ateriasta jollakin kauniilla rannikolla? Pidäthän siis huolta, että lautasellesi päätyvä kala on vastuullisesti kalastettua, niin maailman meretkin saavat jatkaa elämäänsä ja jälkipolvillekin riittää kalaherkkuja.

Suurin uhka maailman merille on kestämätön kalastus.

Water Key, Utila, Honduras.

Mistä on kyse?

WWF:n mukaan jopa 90% maailman kalakannoista on täyshyödynnettyjä tai ylikalastettuja, jolloin niiden kannat pienenvät ja lopulta romahtavat, sillä kalat eivät ehdi lisääntymään sitä mukaa kun niitä kalastetaan. Näihin lukeutuvat myös maailman tärkeimmät kala-apajat. Taloudellisesti tärkeimpiä hyödynnettyjä kalakantoja uhkaa jopa häviäminen kokonaan.

Maailmassa kalastetaan kaksi tai jopa kolme kertaa niin paljon kalaa kuin olisi kestävää. Vähän samaan tyyliin kuin kulutamme kaikkea muutakin parin, kolmen maapallon edestä. FAO:n mukaan  53% maailman kalakannoista on uusiutumiskykynsä äärirajoille asti hyödynnettyjä ja 32% on ylikalastettuja, romahtamiseen asti loppuun kulutettuja tai toipumassa romahduksesta.

Verkkoihin ei myöskään tartu pelkästään kaloja, vaan kohdekalojen lisäksi turhan kuoleman kokevat monet merieläimet kuten delfiinit, merikilpikonnat, valaat, hait, merilinnut ja korallit – sekä tietenkin ei-toivotut kalalajit. Varsinkin nuorten kalojen tarttuminen verkkoihin ennen lisääntymistään on ongelma. Lisäksi yli miljardi ihmistä on jossain määrin riippuvainen meristä joko elantonsa tai ruokaturvansa takia, joten ylikalastuksella on myös kauaskantoisia sosiaalisia vaikutuksia. Tuskin haluat tukea riistokalastusta, joka ei jätä vaikkapa afrikkalaiselle kalastajalle kuin pari hassua sinttiä?

Utilan saarella Hondurasissa opettelin ensin snorklaamaan ja sitten laitesukeltamaan. Oi sitä upeutta, rauhaa ja vedenalaisen elämän määrää!

Sansibar, Tansania.

Miksi?

Miksi ihmeessä tällainen hulluus on edes sallittua? Kalakannoista ei yksinkertaisesti pidetä tarpeeksi hyvää huolta. Säädökset eivät ole tarpeeksi vahvoja tai niitä ei noudateta kunnolla, läpinäkyvyys puuttuu, kalakantoja koskevista tutkimuksista ei välitetä, kalastusta harjoitetaan laittomasti ja mukavuuslippulaivasysteemin ansiosta alukset saavat kalastaa melkeinpä missä lystäävät, minkä valtion lakeja noudattaen lystäävät – monesti tietenkin kaikkein heikoimmat lait omaavan kehitysmaan. Rikkaat maat köyhdyttävät näin kehittyvien maiden kalakantoja. Mukavuuslippulaivat vaikeuttavat myös ongelmiin puuttumista. Valtiot jopa tukevat rahallisesti haitallista kalastusta erilaisilla tuilla, jotka pitävät liian monta kalastusalusta vesillä. Vaikka syynä olisi työllisyys, ei kestämätön kalastus silti ole järkevä työllisyysinvestointi.

Kalastusmenetelmissäkin on eroja. Pohjatroolaus on erityisen haitallista, sillä se voi tuhota kokonaisia ekosysteemejä. Eikä tätä tapahdu vain jossain kaukana kehitysmaiden vesillä, vaan myös aivan silmiemme alla. Itäisellä Atlantilla, luonnonkauniin Norjan edustalla, on kilometrien pituisia arpia merenpohjassa. Samoin Australian edustalla merenalaisten vuorten korallit on korvannut paljas, kivinen pohja, kertoo WWF.

Sesimbran rannikkoa Portugalissa.

Cabo da Roca, Portugali.

São Miguel, Azorit.

Mitä minä voin tehdä?

Vaikka kala ei ruokavaliooni Suomessa kuulukaan, olen itsekin elämäni aikana luultavasti syönyt useampaankin kertaan kestämättömistä lähteistä tullutta kalaa. Kenties parhaiten muistiini on syöpynyt hain syöminen Goalla, Intiassa. Se oli ihan tolkuttoman hyvää, mutta jälkeen päin mietitytti, sillä vaistokin jo sanoi hain kalastamisen ja tilaamisen, sellaisen pienenkin, olevan iso virhe. Syön edelleen ulkomailla kalaa silloin tällöin, lähinnä silloin kun kasvisruokaa ei ole tarjolla, mutta nykyisin ainakin tiedän jättää hait ja tietyt muutkin kalalajit kokonaan lautaseni ulkopuolelle.

Jos kalansyöntiä ei halua kokonaan jättää, on kestävästi kalastettua kalaa nykypäivänä helppoa löytää, ainakin Suomessa. Sen tunnistaa MSC eli Marine Stewardship Council -sertifikaatista, tai vaihtoehtoisesti kalan alkuperän ja populaation olosuhteet tarkasti tuntemalla. MSC on luotettavin ympäristömerkki, josta tunnistaa kestävästi pyydetyn kalan. ASC-merkitty kala taas on vastuullisesti kasvatettua. Näitä suosimalla vaikuttaa positiivisesti kalakantoihin ja maailman meriluontoon, jos kalan jättäminen ruokavaliosta kokonaan pois ei tunnu omalta jutulta. Mikäli kalalta ei löydy kumpaakaan merkkiä ja lisäksi ei ole täysin varma kalan lajista ja alkuperästä, kannattaa jättää se kokonaan syömättä.

WWF:n suomenkielisestä Kalaoppaasta löytyy selkeät tiedot siitä, mitä ja mistä pyydystettyjä kaloja voi lautaselleen sallia. Kalaoppaan saa ladattua myös puhelimeensa (katso ohjeet täältä), jolloin sitä voi selata myös offline-tilassa wifittömissäkin ravintoloissa. Monilla mailla on vastaava opas, joten reissussakaan ei tarvitse jäädä kalatiskin tai ravintolamenun edessä neuvottomaksi. Listan kansainvälisistä kalaoppaista löydät täältä. Mikäli matkustaa rannikkoseudulle ja aikoo herkutella seudun kalaruoilla, on erityisen suotavaa tarkistaa oppaasta, millaista kalaa olikaan tilaamassa ja vaihtaa tarvittaessa johonkin muuhun. Hyvä ruoka on tärkeää, mutta niin on merten suojelukin. Vastuuttomasti pyydetyn kalan boikotoimisen lisäksi kannattaa yrittää vaikuttaa merten puolesta muutenkin.

Blue Lagoon, Ilha Grande, Brasilia.

Kalaruoat saati kalastaminen eivät ole itselleni mikään maailman suurin intohimo, mutta halusin kirjoittaa nimenomaan siitä asiasta, joka on nostettu tärkeimmäksi merten tilaan vaikuttavaksi tekijäksi. Tärkeimpään asiaan puuttumalla meriin voi myös vaikuttaa eniten. Pienetkin teot ympäristön ja merien hyväksi ovat tärkeitä, mutta joskus asiat, joista pidetään eniten meteliä eivät ole niitä joilla olisi suurin vaikutus. On hyvä pitää mielessä asioiden suuruusluokat. Monia kalaruokia voi muuten kokata myös kasvisversioina. Itsekin söin eilen illalliseksi portugalilaista Soja á Bras -ruokaa, johon normaalisti tulisi soijarouheen sijaan turskaa eli bacalhauta. Hyvää oli!

Tämä postaus on osa tämänvuotista Reilut Blogit -kampanjaa, joka potkaistiin jo kolmatta kertaa käyntiin Tarinoita Maailmalta sekä Matkakuume -blogien toimesta. Käy ihmeessä lukemassa muidenkin tarinoita meristä ja niiden suojelusta! Jutun kuvituksena on käytetty kalaruokien sijaan kuvia hyvistä hetkistä merten rannoille suuntautuneiden reissujen varrelta Hondurasista, Sansibarilta, Portugalista ja Brasiliasta.

Itse voisin haastaa mukaan seuraavat blogit: Metallia Matkassa, Matkalla kaiken aikaa sekä Maarit Helena. Jään odottelemaan meriaiheisia postauksianne!

Kurkkaa myös aiempien #ReilutBlogit -kampanjoiden kirjoitukseni:

Kehitysyhteistyötä ja kestävää matkailua Sansibarilla

#ReilutBlogit vol. 2: Voiko eläintarhoissa olla jotain hyvääkin?

Venematkoilla Lounais-Atlantilla Brasiliassa.

Ps. Olisiko sittenkin pitänyt kirjoittaa ilmastonmuutoksesta? Tässä videossa esitetään, että voimme menettää maailman merien korallit, vaikka pystyisimme pitämään ilmaston lämpenemisen Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteessa eli alle 2 asteessa. Video antaa kuitenkin myös toivoa siitä, että ehkä saamme ohjattua pallomme oikealle radalle ja saamme myös pitää upeat korallit.

---

In English: This post is part of a Fair Blogs campaign about the state of the oceans. Unsustainable fishing is the greatest threat to the oceans of the world. You can help the oceans by eating fish from only sustainable sources. A list of seafood guides can be found from here. 

Turvallisuus Brasiliassa

Onko Brasiliaan turvallista matkustaa? Yleinen mielikuva Latinalaisesta Amerikasta ja Brasiliasta on yleensä jokseenkin turvaton. Minulta on toivottu postausta Brasilian turvallisuudesta, josta ei monellakaan täällä päin käymättömällä ole kuin häilyväinen käsitys. Olen myös kuullut monelta taholta, että matkustaminen Brasiliaan tai Latinalaiseen Amerikkaan ei juuri kiinnosta, koska alue koetaan turvattomaksi. Mutta perustuuko tuo mielikuva median luomaan harhakäsitykseen, vai onko se totista totta? Kannattaako Etelä-Amerikan helmet jättää näkemättä, koska pelottaa?

Faktat tiskiin

Ulkoministeriön matkustustiedotteessa Brasilian turvallisuustilanne rankataan luokkaan ”noudata tavanomaista varovaisuutta”. Suurten kaupunkien rikollisuudesta varoitetaan, ja mielenosoituksia sekä pimeällä liikkumista kehotetaan välttämään. Rikollisuutta esiintyykin erityisesti suurkaupungeissa ja niiden faveloissa, ja se saa matkustustiedotteessa yhtä paljon palstatilaa kuin trooppiset taudit. Rikollisjengien ja poliisien aseellisia yhteenottoja väitetään tapahtuvan vain Rio de Janeirossa ja São Paulossa, mutta ne voivat tiedotteen mukaan ulottua myös turistialueille. Muuten ongelmana ovat lähinnä ryöstöt ja varkaudet. Nämä kohdistuvat usein ammattirikollisten toimesta samalla mitalla niin paikallisiin kuin turisteihinkin ja tapahtuvat usein ilta- ja yöaikaan (lähde).

Vertailin Brasilian matkustustiedotetta joihinkin suomalaisten suosimiin Euroopan ulkopuolisiin maihin, ja se on mielestäni aika samaa luokkaa kuin esim. Venäjän tai Thaimaan matkustustiedotteet. Toki maissa on erilaiset riskit, mutta noin yleisellä tasolla vaikuttaa aivan yhtä riskaabelilta matkustaa Thaikkulaan tai rajanaapuriin kuin Brasiliaan. Moniko jättää lähtemättä Phuketiin terrorismin pelossa, tai Pietariin ryöstön ollessa uhkatekijä? Vilkaisin myös Indonesian ja Kambodzan tiedotteita, mutta näissä maissa matkustaminen on Ulkoasiainministeriön mielestä vaarallisempaa kuin Brasiliaan matkustaminen.

SOS Internationalilta taas löytyy ylläoleva kartta, josta voi tarkastella maailman maiden matkustusturvallisuutta. Vaihtoehtoina on Travel Security Risk, Medical Risk sekä Road Safety Risk. Ensimmäisessä kategoriassa Brasilia kuuluu Medium-luokkaan, eli matkustusriskit ovat maailman keskitasoa. Samaan luokkaan kuuluvat esimerkiksi Etelä-Afrikka, Venäjä, Ukraina (Krim poisluettuna), Kosovo, Saudi-Arabia, Meksikon ja Intian rauhallisimmat alueet, Nepal, Mongolia, Indonesia, Kambodza, osa Marokkoa ja Laosia sekä Filippiinit. Jos olet käynyt joissain näistä maista tuntematta oloasi turvattomaksi, niin luultavasti matkustat myös Brasiliassa rauhallisin mielin. Kaikkein turvallisimpaan luokkaan ovat muuten päätyneet ainoastaan Pohjoismaat, Sveitsi, Luxemburg sekä Slovenia.

Jos tarkastellaan Brasiliaa Latinalaisen Amerikan sisällä, niin turvallisuus tai sen puute on edelleen keskitasoa. Alueelta löytyy niin korkean kuin matalankin matkustusriskin maita. Ensimmäisiä ovat mm. Venezuela, Honduras, El Salvador ja isot osat Meksikoa. Matalan riskin maihin taas lukeutuvat Costa Rica, Panama, Ecuador, Chile, Argentina, Paraguay ja Uruguay. Viimeinen tuntuu olevan varsinainen lintukoto, mikäli brasilialaisten puheita on uskominen. Itse olen matkustanut Hondurasissa ja käynyt pikaisesti El Salvadorissa sekä Meksikossa, ja uskallan väittää Brasilian olevan näitä huomattavasti turvallisempi ja muutenkin kehittyneempi maa.

Ipaneman rannalla Riossa.

Matkaoppaita julkaisevan Rough Guidesin nettisivuilla sanotaan, että vaikka Brasilian maine jokseenkin vaarallisena maana ei ole aivan tuulestakaan temmattu, on se silti yleensä liioiteltu. Erityistä valppautta kehotetaan noudattamaan Riossa, Salvadorissa ja Recifessä. Ryöstöjä tapahtuu eniten isoissa kaupungeissa, mutta maaseudulla ja pienissä kaupungeissa ei juurikaan. Brasilian virallisen turismisivun mukaan suurin osa maahan saapuvista turisteista ei kohtaa mitään ongelmia.

Yksin matkustaville naisille maa ei ole sen turvattomampi kuin muutkaan. Vaikka Brasiliakin kuuluu ns. latinomachokulttuurin piiriin, on machoilu täällä enemmän pinnan alla kuin joissakin muissa Lattariamerikan maissa. Brassimiehet (ja varmaan naisetkin) tunnetaan flirtistään ja yökerhoissa iskuyritykset voivat kuulemma olla todella ihollekäyviä, mutta viekoittelijat uskovat kyllä kun kieltäytyy kohteliaasti. Sen sijaan drinkeistään kannattaa baareissa pitää huolta, sillä tyrmäystippoja harrastetaan täälläkin. Mitään huutelua saati muuta ahdistelua ei ole tullut kadulla vastaan edes tällaiselle vaaleaverikölle.

Perusnäkymä Rio de Janeirossa. Vaaran voi suorastaan aistia!

Liikenneriskit

Liikenne on usein arvaamatonta ja kaupungeissakin nopeudet voivat olla korkeita. Olen monesti todistanut punaisia päin ajoja, ja erityisesti moottoripyörät kaahaavat välillä kuin mielipuolet. Paikalliset juoksevat kadun yli milloin mistäkin välistä, mutta kannattaa katsoa moneen kertaan molempiin suuntiin, ennen kuin lähtee ylittämään katua. Autoilijat ajattelevat aina olevansa etuajo-oikeutettuja.

Valtateillä tapahtuu välillä sekopäisiäkin ohituksia, joten mikäli aiot vuokrata auton, varmistu että kuskilla pysyy pää kylmänä. Vilkkua ei useinkaan käytetä, vaan kaistoja saatetaan vaihtaa ilman vilkkua eteen kiilaten. Suurimmat tiet ovat usein hyväkuntoisia, mutta pienemmillä maanteillä saattaa olla isoja kuoppia ja hiekkateillä voi joutua köröttelemään todella hitaasti tien huonon kunnon takia. Ajonopeudet sentään pysyvät yleensä melko maltillisina. Vuoristoisilla tieosuuksilla kannattaa varautua hitaasti eteneviin rekkajonoihin ja näiden välissä vaarallisesti ohitteleviin henkilöautoihin. Autoryöstöjä sattuu silloin tällöin, mutta enemmän suurten kaupunkien liikennevaloissa.

Valtatiet ovat hyvässä kunnossa.

Ulkoministeriön matkustustiedotteen mukaan ”linja-autoilla matkustettaessa tulee huomioida ryöstetyksi tulemisen riski.” Tästä ei kuitenkaan ihan tule selväksi, että missä vaiheessa ja millaisissa linja-autoissa tämä riski on olemassa. Ilmeisesti turistibusseissa, joihin on kohdistunut joitakin yksittäisiä ryöstöjä. Taskuvarkauksia esiintyy kaupunkiliikenteessä etenkin ruuhka-aikaan. Riossa ja São Paulossa metro on busseja turvallisempi ja kätevämpi kulkuväline. Yleisesti ottaen pitkän matkan linja-autoja pidetään turvallisena matkustusmuotona ja ne ovat moderneja ja turvavöin varustettuja, samaa tasoa kuin Suomenkin bussit ellei jopa parempia.

Viralliset taksit ovat Brasiliassa hyvin turvallisia ja mittarein varustettuja. Taksin voi tilata kännykkäsovelluksella tai soittamalla, ja lisäksi on tietysti taksitolppia ja vapaan taksin voi viittoa myös lennosta. Uber toimii Brasiliassa myös oikein hyvin.

Syrjäisillä pikkuteillä saattaa tulla vastaan mitä tahansa. Tässä ajellaan Chapada Diamantinan kansallispuistossa.

Omat kokemukset

Itse kuulun siihen enemmistöön, joka ei ole nähnyt tai kokenut minkäänlaista rikollisuutta (huumeidenkäyttöä lukuunottamatta) näiden lähes neljän Brasiliassa vietetyn kuukauden aikana. Minulla on ollut joka paikassa aivan turvallinen olo, myös Riossa ja yksin Copacabanalla. Kukaan taksikuski, myyjä tai muu vastaava ei ole yrittänyt vedättää. En ole nähnyt edes taskuvarasta kadulla. Sehän ei silti tarkoita, ettei niitä olisi. Kämppäkaverini näki juuri eilen näpistysyrityksen, jossa kännykkä meinasi lähteä varkaan matkaan täällä Curitibassa. Aikaisemmin syksyllä kaverini taas todisti suositussa baarissa ampumavälikohtausta, jossa rikollisuuteen itsekin sekaantunut uhri kuoli ja yksi sivullinen haavoittui jalkaan. Baari sijaitsi huumekauppiaiden suosimalla aukiolla, joka tiedetään kaupungin vaarallisimmaksi paikaksi yöaikaan.

Yksi kuumotus on kuitenkin tielleni osunut – ihan kirjaimellisesti. Pantanalin kosteikkoalueelta ulos matkustaessamme tiepoliisi pysäytti automme alkaen tivata majapaikan kautta järjestetyltä kuskiltamme, että miten hän voi kyytsätä turisteja olematta virallinen taksi. Passit lähtivät poliisin kopperoon, kun samalla minulta sekä toiselta suomalaistytöltä kyseltiin maksamaamme kyydin hintaa. Oma naamani oli varmaan valahtanut valkoiseksi ja sain vain änkytettyä jotain että ”hmm, paljonkohan se nyt onkaan realeissa… öömmh…” yrittäessäni keksiä sopivaa summaa, mutta kaverini tajusi valehdella kirkassilmäisesti, että maksoimme kuskille sellaiset 50 euroa ja vieläpä tilisiirtona. En tiedä oliko poliisilla mitään käsitystä paljonko summa oli realeissa, mutta ilmeisesti viisikymppiä kuulosti tarpeeksi alhaiselta hinnalta. Oikeastihan me maksoimme 11-12 tunnin automatkoista huomattavasti enemmän ja käteisellä, mutta sitä herra poliisi ei ikinä saanut luojan kiitos selville. Lopulta saimme jatkaa matkaa ilman lahjusten maksamista.

Favela Salvadorissa.

Johtopäätökset turvallisuudesta

Brasilia ei ole niin turvaton maa kuin yleinen mielipide sanoo. Täällä on omat riskinsä, mutta kyllä tänne uskaltaa matkustaa aivan hyvillä mielin. Suurkaupunkien ulkopuolella on hyvinkin turvallista, ja täällä riittää kolonialismin aikaisia pikkukaupunkeja, rantakohteita ja etenkin upeaa luontoa koluttavaksi ilman kuumottelua ryöstön kohteeksi joutumisesta. Eikä niissä isoissa kaupungeissakaan välttämättä mitään tapahdu. Omalla käytöksellä riskit saa minimoitua, ja todennäköisesti reissusta saa nauttia ilman ongelmia. Mikäli huono mäihä käy kohdalle ja joutuu ryöstetyksi, niin missään nimessä ei kannata tapella vastaan. Menetät ehkä lompakkosi ja kännykkäsi, mutta mitään sen vakavampaa tuskin tapahtuu. Ja niin valitettavaa kuin se onkin, näitä sattuu aivan joka puolella maailmaa missä on köyhyyttä ja sosiaalisia ongelmia. Brasiliasta on muutaman viime vuosikymmenen aikana tullut talouskasvun myötä teollisuusvaltio, jonka sosiaalisektori on jäänyt kehitysmaan tasolle ja iso osa kansasta on jäänyt globalisaation hedelmien ulkopuolelle. Jotkut näistä ottavat rikollisuuden selviytymisstrategiakseen ja keinoksi tehdä rahaa.

Terrorismi on Brasiliassa virallistenkin tahojen mukaan epätodennäköistä. Oma mielipiteeni on, että Brasiliassa on suurempi riski joutua auton yliajamaksi kuin joutua ryöstetyksi saati sitten pommituksen uhriksi. Jokaisen turvallisuuden tunne on erilainen ja jokainen tekee tietysti omat johtopäätöksensä haluamastaan turvallisuustasosta, mutta ei Brasilia ole todellisuudessa sen vaarallisempi kuin monet Aasiankaan maat. Omasta mielestäni riskit eivät ole niin suuria, että jättäisin matkustamatta vain kaupunkirikollisuuden takia. Niin kuin näkyy, on tätä maata kierretty tässä vajaan neljän kuukauden aikana ihan kiitettävästi.

Ylläoleva Facebookista jonkin aikaa sitten bongattu keskustelu summaa aika hyvin omankin mielipiteeni turvallisuusasioista: 99% Brasilian massiivisesta pinta-alasta on aivan turvallista seutua, ja kenties 1% tai alle vaarallista. Kuten kommentissa todetaan, tällaisia paikkoja löytyy erittäin monista isoista kaupungeista. Brasiliassa vaikemmaksi asian tekee se, että favelat saattavat sijaita lähellä turistien suosimia kohteita, jolloin rikollisten on helppo iskeä niihinkin. Jos tämä pelottaa, niin jo Rion ja São Paulon väliin jättämällä karsii aika huolella riskejä joutua ryöstetyksi. Eikä sillä, että kaikki faveloiden asukkaat olisivat rikollisia. Suurin osa on aivan tavallisia ihmisiä.

Turvallisuusvinkit Brasiliaan

Miten reissaajan sitten kannattaa varautua, kun uhkakuvista on päästy yli ja lennot Brasilian ihmeitä kokemaan on buukattu?

Tee nämä:

• Jätä passi ja muut arvotavarat majapaikan tallelokeroon. Pidä siellä myös toinen kortti, mikäli ensimmäinen katoaa.
• Pidä lompakossa vain sen verran käteistä, mitä päivän aikana tarvitset. Kortti kelpaa lähes joka paikassa. Pidä kuitenkin jonkin verran käteistä mukanasi, koska mahdollinen ryöstäjä ei halua lähteä aivan tyhjin käsin paikalta.

• Jos lähdet kävelymatkaa pidemmälle majapaikastasi, piilota esimerkiksi rintaliiveihin tai kenkään tarpeeksi rahaa, jotta pääset ryöstönkin sattuessa takaisin hotellille. Pidä rahan kanssa myös lappu, jossa on tärkeät puhelinnumerot ja osoitteet.

• Pysy valppaana kaupungilla kävellessäsi ja huomioi mitä ympärilläsi tapahtuu, erityisesti jos sinulla on puhelin kädessä. Jos huomaat jonkun lähestyvän sinua, pidä katse tiukasti hänessä ja näytä, että olet nähnyt tyypin. Pieni tuijottaminen on täällä ihan ok. On hyvä myös vilkaista välillä selän taakse, ettei kukaan ole lähtenyt seuraamaan.

• Yritä sulautua massaan. Shortsit, t-paidat/topit ja flipflopit ovat hyvä asuste kaupungilla ja rannoilla, kylmemmissä lokaatioissa farkut ja lenkkarit tai tennarit. Näin et herätä epätoivottua huomiota.

• Ruuhkaisissa paikoissa voi olla hyvä idea kääntää reppu etupuolelle, etenkin jos paikallisetkin tekevät näin.

• Pidä huoli tavaroistasi. Älä jätä tavaroitasi vahtimatta Rion uimarannoilla, vaan mene uimaan vuorotellen reissukaverisi kanssa. Jos olet yksin liikenteessä, laita laukkusi muovipussiin ja pitele veden yläpuolella, niin voit käydä kastautumassa. Näin jotkut paikallisetkin tekevät. Voit myös pyytää rantabaaria pitämään tavaroita tallessa.

• Yritä kysellä hotellisi respasta, onko alueella mitään normaalia vaarallisempia katuja tai paikkoja, joita tulisi välttää.

• Automaatilla asioidessasi ole erityisen tarkkana. On parempi nostaa rahaa pankkien tai ostoskeskusten sisällä olevista automaateista.

• Jos jotain sattuu, käänny ensisijaisesti turistipoliisin puoleen. Mikäli sellaista ei ole, etsi käsiisi siviilipoliisi (polícia civil). Polícia militar on viimeinen vaihtoehtosi. Huomioi, että rikoksen raportoinnissa saattaa hyvinkin vierähtää kokonainen päivä hitaan byrokratian takia.

• Katuja ylittäessäsi ole varovainen ja katso aina molempiin suuntiin.

• Huomioi, että paikallisetkaan puhelinliittymät eivät useinkaan löydä signaalia maaseudulla ja luonnossa.

• Muista, että brasilialaiset ovat hyvin ystävällisiä ja kohteliaita, ja koskettamiskulttuuri on vahvasti läsnä. Todennäköisesti sinulle kadulla juttelemaan tulevalla, siistillä ja englantia puhuvalla tyypillä on aivan puhtaat jauhot pussissa ja hän haluaa vain auttaa. Lentokentillä ole kuitenkin varuillasi tällaistenkin henkilöiden kanssa.

Älä tee näitä:

• Älä ota matkalle mukaan mitään, mistä et missään tapauksessa voisi luopua. Itse en ole tätä ohjetta noudattanut, koska tällainen esine on kamerani, mutta kuka nyt ilman kameraa reissuun lähtisi? Jos mahdollista, ota vanha läppäri ja kännykkä uutuuttaan kiiltelevien sijaan.
• Älä kanna kaupungilla mukanasi mitään ylimääräistä. Mielestäni repun tai laukun voi kuitenkin hyvin ottaa mukaan. Älä myöskään kanna kameraa kaulassa, vaan laukussa piilossa.

• Älä näytä muutenkaan rikkaalta. Jätä kalliit kellot, korut ja merkkilaukut mieluummin kotiin.

• Älä kävele pimeillä ja autioilla kaduilla myöhään illalla tai yöllä, esimerkiksi 21-22 jälkeen. Pimeällä taksi on aina turvallisempi, mutta alkuillasta on usein ihan ok myös kävellä tai mennä bussilla.

• Jos huono tuuri käy ja joudut ryöstön kohteeksi, älä missään nimessä tappele vastaan. Ryöstäjät ovat usein aseistettuja ja ovat myös käyttäneet aseitaan kohdatessaan vastarintaa. He haluavat sinulta vain arvotavarasi ja rahasi siististi ja nopeasti, eikä henkesi riskaaminen ole sen arvoista.

• Älä rupea vainoharhaiseksi. Kodittomat, katukerjäläiset ja -kaupustelijat eivät yleensä ole vaarallisia, ja uskovat jos kieltäydyt kohteliaasti.

Tulipas pitkä vinkkilista, mutta suurin osa näistä tietysti pätee ihan missä päin maailmaa tahansa. Maalaisjärjellä pärjää pitkälle, eikä turhaan kannata kuumotella. Minulla on ollut aivan turvallinen olo jokaisessa paikassa ja joka puolella maata. Yksin pimeällä käveleminen kaupungilla arvelutti aluksi, mutta siihenkin on jo tottunut. Mainittakoon, että kyllä se vähän pelottaa Suomessakin, joten tämä ei välttämättä kerro mitään Brasiliasta. Jos köyhempi pohjoinen arveluttaa, niin rikas eteläinen Brasilia voi olla hyvä reissukohde! Maa on joka tapauksessa niin iso, että joka paikkaan harvoin ehtii yhdellä reissulla. Myös turvallista naapurimaata Argentiinaa ja Chileä kannattaa harkita ekoiksi Lattarikohteiksi.

Riossakaan ei pelottanut.

Minusta pelon ei pitäisi estää ketään matkustamasta paikkoihin, joissa todennäköisesti nauttisi ja oppisi uutta. Toki järki kannattaa pitää kädessä eikä lähteä niille oikeasti vaarallisille alueille kuten kriisien ja sotien keskelle, mutta pelkkä turvaton maine ei välttämättä ole totta eikä yksittäisiä vaarallisia alueita tuijottamalla saa kattavaa kuvaa koko maasta ja sen yleisestä turvallisuustilanteesta. Mistä sitä voi muutenkaan tietää ennen kuin menee ja kokeilee itse, että tuntuuko tämä paikka juuri minusta turvattomalta? On ihmisiä, jotka pelkäävät liikkua Helsingin keskustassa yöllä, ja on toisia, joita ei pelota missään. Omat rajat on tärkeintä tietää, ja joskus niitä voi olla ihan hyvä myös rikkoa. Niinhän sitä sanotaan, että elämä alkaa vasta mukavuusalueelta ulos astuessa.

Life begins at the end of your comfort zone.

Onnistuinko antamaan selkeämmän kuvan Brasilian turvallisuustilanteesta? Entä onko maassa käyneillä muuta vinkkiä listan jatkoksi? Vielä olisi muutama päivä aikaa joutua ryöstetyksi (haha, sormet ristiin), joten katsotaan miten käy!

Seuraa reissujani reaaliajassa Instagramissa, tai liity blogin lukijaksi Facebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!

---

In English: Safety in Brazil is a frequent question of interest as it tends to have a reputation of not-so-safe destination. I have heard from various people that they are not interested in traveling in Latin America, because they feel that it’s not safe. But is this true? Of course there are crime ridden areas in Brazil, but perhaps 99% of it is totally safe. Crime is present mainly in big cities such as Rio de Janeiro and São Paulo, but in the towns, countryside and nature it is usually very safe. And which big city wouldn’t have its problems? Here the main risk is due to the sometimes close presence of favelas to touristy areas, which gives easy access for the criminals. However, most tourists arrive and leave Brazil without any kind of trouble. And if you would run into a problem, it would most likely be a robbery or a simply theft. In the end you would lose your valuables that you are carrying, but nothing would probably happen to yourself, if you don’t resist. And you should never try to resist or fight with the mugger.

That being said, I have never felt unsafe in any place here, not even in Rio, nor have I seen any crime happening. I hope that people wouldn’t let fear stopping them from traveling to places that they would otherwise enjoy. The reputations are sometimes exaggerated, and one cannot know how safe they will feel if they never try. That’s what they say, life begins at the end of your comfort zone.

Follow my trip in real time on Instagram, or become a blog reader on Facebook or Bloglovin’!

Curitiba Pride 2016

Seitsemättätoista kertaa Curitibassa eilen järjestetty monimuotoisuuden paraati keräsi sadoittain ihmisiä juhlimaan sateenkaaren väreissä pilvisenä päivänä. Harmaa sää oli oikeastaan vain hyvä, sillä se toi juhlakansan värikkyyden upeasti esiin. En ole vielä koskaan ollut Pride-kulkueessa, joten oli tuplakiinnostavaa osallistua siihen ensimmäistä kertaa Brasiliassa.

Heräsin aamulla siihen, että taloni edessä olevalla aukiolla huudettiin megafoniin. Jonkin ajan päästä alkoi musiikki, jonka bassojumputus sai ikkunat helisemään. Kajahtelihan sieltä jo tutuksi tullut Dilma Roussefin syrjäyttäneen presidentin vastainen ”Fora Temer!” -iskulausekin. Ulos lähdin kuitenkin vasta joidenkin tuntien kuluttua, kun paraati oli lähtenyt liikkeelle. Nyt on neljän päivän loma huomiselle tiistaille osuvan arkipyhän takia, ja kaikki tutut ovat tietysti lähteneet reissuun. Mulla taas alkaa olla rahat melko finito, joten jäin ihan suosiolla tänne Curitibaan. Yksin oli siis suunnattava kohti juhlivaa väkijoukkoa, kun seuraa ei ollut. Vähän mietin ensin että menenkö ollenkaan, mutta onneksi lähdin! Etenkin, kun kulkue oli tosiaan kotikadullani. Ydinkeskustassa asumisen hyviä puolia. Samaa rohkeutta ei näyttänyt löytyvän monilta tapahtuman Facebook-sivun kommentoijilta, jotka kirjoittelivat sinne tämän tyylisesti: ”Haluaisin mennä, mutta ei ole seuraa…” Pikku vinkki: jos seuraa ei ole, niin mene yksin. Tietysti kavereiden kanssa olisi kivempaa lähteä tällaiseen tapahtumaan, mutta parempi mennä yksin kuin jättää kokonaan menemättä seuranpuutteen vuoksi!

Brasilia tunnetaan LGBTQ-reissaajan paratiisina, sillä maan suurista kaupungeista löytyy hyvinkin paljon erilaisia homobaareja ja -yökerhoja sekä muuta toimintaa. Eikä ihme, sillä asuuhan maassa 20 miljoonaa seksuaalivähemmistöihin kuuluvaa ihmistä. Wikipedian mukaan Rio de Janeiron miespuolisista asukkaista joka viides ilmoittaa olevansa homo tai bi, mutta suurin LGBTQ-yhteisö löytyy tietysti maan suurimmasta kaupungista São Paulosta, missä on järjestetty myös maailman suurin Pride-paraati 3 miljoonan marssijan voimin. Brasilian lainsäädäntö on myös yksi maailman homoystävällisimmistä: samaa sukupuolta olevat parit ovat saaneet mennä Brasiliassa naimisiin vuodesta 2013 ja heillä on oikeus niin adoptioon kuin asepalvelukseenkin. Myös sukupuolenkorjausleikkaus on trans-ihmisille ilmainen julkisen terveydenhoidon piirissä. Kaikki ei kuitenkaan ole niin ruusuista kuin miltä näyttää, sillä Brasiliassa on myös paljon LGBTQ-ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Joidenkin lähteiden mukaan jopa 44% kaikista maailman homovastaisista hyökkäyksistä tapahtuu Brasiliassa. Heitettiinhän sinne São Paulon Pride-kulkueeseenkin räjähde vuonna 2009. Voi kunpa tällainen vihamielisyys saataisiin kitkettyä maailmasta pois esim. koulutuksen avulla.

Äidit monimuotoisuuden puolesta ❤ 

Liikkeellä oli kaikennäköistä ja -ikäistä kansaa, ja kaikki olivat iloisella juhlatuulella. Musiikki pauhasi, sambakarnevaaleissakin käytettävät rekat eli carro alegóricot tanssijoineen johtivat kulkuetta ja erivärisiä caipirinhoja kannettiin tarjottimilla janoisille juhlijoille. Suomessa olisi varmaan joku natsikerho seissyt kulkueen vieressä nenäänsä nyrpistelemässä, mutta ei täällä. En huomannut kenenkään olevan negatiivisella asenteella liikenteessä, ja hyvä niin. Rakkauden juhlaa sai fiilistellä ihan rauhassa. Ja kerrankin oli loistava tilaisuus kuvata ihmisiä niin paljon kuin sielu sieti! Jotkut oikein pyysivät minua kuvaamaan heitä, luullen kai minua ammattilaiskuvaajaksi joka pistäisi kuvat jakoon tapahtuman sivuilla. Voisin varmaan niin tehdäkin. Otin melko paljon kuvia karnevaaleista tuttuihin fantasia-pukuihin sonnustautuneista transnaisista, koska he olivat vaan niin upeita, ja selkeästi panostaneet juhlatyyliinsä eniten. Jos sambakarnevaalit muuten kiinnostaa, niin käyhän vilkaisemassa postaukseni Sesimbran karnevaaleilta täällä ja  täällä!

Yritin itsekin heittää jotain mahdollisimman värikästä päälle, päätyen kukkapaitaan ja riemunkirjaviin juoksulenkkareihini. Niitä nyt on tässä muutenkin tullut käytettyä, kun toisen jalan isovarvas on vihoitellut johtuen kai räpylöilleni liian kapeiden kenkien käyttämisestä. Paraatieväänä toimivat mitkäs muutkaan kuin people watchingia harrastaen nautiskellut olut ja pastel, tällä kertaa palmunytimen sijaan juustotäytteisenä. Ei todellakaan mitään terveysruokaa, mutta ah niin hyvää. Nautitaan chili- tai valkosipulikastikkeen kera.

Brasilialaiset ovat sellainen sekoitus kaikkia etnisyyksiä, että minusta heitä on todella ilo katsella. Löytyy kaikkea vitivalkoisesta gingeristä tai blondista aasialaiseen, amerintiaaniin ja mustaihoiseen. Siihen väliin mahtuu mustatukkaisia mutta valkoihoisia italialaisten, portugalilaisten ja arabien jälkeläisiä sekä pardoja, millä viitataan yleensä ruskeaihoiseen eri etnisyyksien sekoitukseen, ja kaikki ovat ihan vain brasilialaisia. Tänne eteläiseen Brasiliaan on muuttanut eniten porukkaa niin Portugalista, Italiasta, Japanista, Puolasta kuin Ukrainastakin, mutta viime aikoina ihmisiä on tullut myös esimerkiksi pakolaisina Haitista, ja sitten on vielä portugalilaisten Afrikasta Brasiliaan laivaamien orjien afrobrasilialaiset jälkeläiset. Ja tietysti alkuperäisamerikkalaiset eli intiaanit. Tämä selittää sen, ettei ole olemassa sellaista asiaa kuin stereotyyppisen näköinen brasilialainen. Täällä ei myöskään ole olemassa sellaista käsitettä kuin ”rotujen” välinen suhde, tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, koska sekin on aivan arkipäivää molempien osapuolten jakaessa kumminkin saman kulttuurin. Silti rasismi istuu lujassa yhteiskunnan rakenteissa, ja yleistäen voisi sanoa, että mitä tummempi, sitä huono-osaisempi brasilialainen. Aivan eri juttunsa taas on intiaaneihin kohdistuva syrjintä ja vaino.

Minusta onkin vähän hassua, että täysin tai lähes täysin eurooppalaisista sukujuurista lähtöisin olevien brasilialaisten voi kuulla paasaavan vihaisina siitä, kuinka portugalilaiset valtasivat heidän maansa siirtomaakseen. Ai jaa, siis kenen maa siinä olikaan kyseessä? Hehän ovat itse kolonialistien ja siirtolaisten jälkeläisiä, jotka ovat pitkään polkeneet niiden oikeasti kolonisoitujen ja systemaattisesti murhaamalla hävitettyjen eli intiaanien oikeuksia. Kuka onkaan sortaja ja kuka sorrettu? Tästä on tullut puhetta mm. silloin, kun olen maininnut että portugalilaiset usein sanovat, etteivät brasilialaiset puhu portugalia vaan brasilian kieltä, koska se eroaa jonkin verran heidän portugalistaan. Vaan turha portugalilaistenkaan olisi nyrpistellä nenäänsä, koska kukas sen kielen tänne onkaan aikoinaan tuonut? Onhan se kai tämän päivän yhteiskunnan toimivuuden kannalta siltikin vaan positiivinen asia, että brasilialaisten kansallisidentiteetti on noinkin vahva huolimatta heidän sirpaleisesta taustastaan. Ja onneksi näillä kahdella maalla on kumminkin melko tiiviit ja hyvät suhteet.

Monimuotoisuuden paraati oli kaiken kaikkiaan oikein kiva juhla tärkeän asian puolesta. Itse en yksinäni jaksanut kovin kauaa paikalla heilua kulkueen saavuttua määränpäähänsä, mutta muiden bileet varmasti jatkuivat vielä pitkään. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tuli mentyä!

Herättikö teksti ajatuksia? Oletko itse osallistunut Pride-kulkueeseen?

Niin ja onko teidän mielestä parempi että kuvat näkyy näin isoina, vai olisiko niiden parempi olla yhtä pieniä kuin esim. edellisessä postauksessa? Olen nyt arponut näiden välillä pääsemättä oikein mihinkään lopputulokseen. Värikästä alkavaa viikkoa kaikille!

Seuraa reissujani reaaliajassa Instagramissa, tai liity blogin lukijaksi Facebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!

---

In English: Yesterday I took part to a parade of diversity here in Curitiba. The weather was grey, but it just highlighted the colorful costumes of people having a good time. There was music, rainbow colors, caipirinhas and lots of love in the air. Brazil is known as a gay traveler’s paradise as the legislation grants many important rights to LGBTQ people, but there is a lot of violence against sexual minorities as well. What a nice event for an important cause! I also got to take a lot of pictures of people. Brazilians are so beautifully diverse what comes to looks that I find it very nice to do people watching here. I ended up taking many photos of trans women who had put on the gorgeous fantasias used in samba carnivals. I also tried to be as colorful as possible, wearing my rainbow running shoes. I’m happy I ended up going, even if the party would have been even more fun with a bunch of friends. But it’s always better to go alone than not to go because you didn’t get company!

Follow my trip in real time on Instagram, or become a blog reader on Facebook or Bloglovin’!