Kehitysyhteistyötä ja kestävää matkailua Sansibarilla

Sain Metallia Matkassa -blogin Annelta haasteen osallistua #ReilutBlogit-kampanjaan omalla kestävää matkailua käsittelevällä postauksellani. Kestävä matkailu ottaa huomioon matkailun ekologisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden niin nykyisten ja tulevienkin sukupolvien kannalta. Ei ihan helppo juttu. Tarkoittaako kehitysmaahan matkustaminen automaattisesti passiivisen hyväksynnän antamista maan korruptoituneelle hallinnolle? Rasittaako matkustaminen aina ympäristöä turhan päiten? Nopeasti pureskeltuna voisi sanoa, että ainoa tapa matkailla kestävästi on pysyä kotona. Aivan näinkään asia ei kuitenkaan ole, sillä omasta mielestäni maailma kaipaa positiivisia esimerkkejä enemmän kuin pelkkää huonompaan suuntaan vievien asioiden passiivista välttelyä, ja metelin pitämistä niistä positiivisista saavutuksista. Matkustaa voi myös tuottamatta ollenkaan päästöjä – esimerkiksi liftaamalla, kimppakyydillä tai polkupyöräillen – ja maailman asioihin on mahdollista vaikuttaa, oli kohteena sitten ympäristönsuojelu, politiikka tai eläinten oikeudet. Tämä kampanjahaaste tuokin juuri sitä kaivattua näkyvyyttä tärkeälle asialle, josta yleensä kuulee puhuttavan ihmeen vähän.

Kirjoittelin jo aikaisemmassa postauksessani Ristiriitaisuuksien saari Sansibarin kahtiajakautuneisuudesta ulkomaalaisen silmin katseltuna. Ja tosiaan, kontrasti noiden rinnakkaistodellisuuksien – paikallisten ja turistien todellisuuksien – välillä on pelottavan suuri. Havainnollistan tätä kuinkas muutenkaan kuin muutamalla kuvalla, sillä nehän tunnetusti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

reilu2reilu1reilu9reilu14reilu15

Matkailijalle Ungujan saari tarkoittaa useimmiten valkohiekkaisia rantoja, kristallinkirkasta vettä, ylellisiä resortteja, kattoterasseja, rentouttavia aktiviteetteja kuten kitesurfingia tai sukellusta sekä suurimmaksi osaksi länkkäreiden kansoittamia rantabileitä. Erityisen paljon saarrella käy honeymoonia viettäviä pariskuntia ja italialaisia turisteja, joille Sansibar on kuin Kanarian saaret suomalaisille. Sansibarin 1,3 miljoonalle asukkaalle arki on kuitenkin usein kamppailua selviytymisestä. Väestö kasvaa kolmen prosentin vuosivauhtia ja asukastiheys saarella on jo nyt noin 370 asukasta per neliökilometri (vrt. Suomi alle 18). Suunnilleen puolet sansibarilaisista elää kansallisen köyhyysrajan alapuolella, ja samaten puolet saarilla kulutetusta ruoasta joudutaan tuomaan muualta, mikä nostaa ruoan hintaa.

reilu3reilu5reilu4reilu17

Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa eletään usein pienviljelystä. Silti varsinkin Ungujan saaren itäosien korallimaannosalueilla viljely on vaikeaa. Suurin osa vapaasta maasta on jo jonkun omistuksessa, eikä maapläntin hankkiminen olisi muutenkaan helppoa byrokratiakiemuroiden vuoksi. Kuvassa papaijantaimi kasvaa korallikivilohkareiden väliin jäävässä pienessä kolossa, sillä viljavaa maata ei ole saatavilla. Lähistöltä taas joku länsimainen miljonääri oli juuri ostanut kolmen kilometrin mittaisen kaistaleen rantaviivaa rakentaakseen siihen resortin. Onkin hyvin kyseenalaista, että turisteille rakennetut ulkomaalaisten omistamat hotellikompleksit vievät jo valmiiksikin vähäistä maa-alaa sansibarilaisilta. Matkaajan on helppo tuudittautua siihen kuvitelmaan, että kunhan käytän suihkun vettä säästeliäästi enkä haaskaa ruokaa, on ihan ok matkustaa kehitysmaahan, mutta kuinka moni Sansibarin paratiisirannoille matkaava turisti tulee edes ajatelleeksi, miten laajasta ongelmasta lopulta on kyse? Harva maaseudun asukas hyötyy saarille suuntaavien matkailijoiden rahoista, sillä hotellien työntekijät tulevat usein mantereelta. Turismin parissa työskentelevät tekevät sitä kausittain. Jotkut kaupustelevat rannalla hedelmiä, matkamuistoja tai palveluita tai pyörittävät ravintolaa. Stone Townissa on enemmän paikallisten, mutta myös mantereelta tulleiden tansanialaisten pitämiä putiikkeja. En tiedä mikä on syy, mutta muualla maailmassa  ihmiset tuntuvat tarttuvan innovatiivisemmalla otteella mahdollisuuksiin saada leipä pöytään turismin avulla. Esimerkiksi Costa Ricassa oleskellessani siihen pieneen sademetsän keskellä sijaitsevaan kylään oli kestävän turismin mahdollistamana perustettu jo kymmenkunta perheyritystä aina puusepän verstaasta suklaatehtaaseen, bungalowikylään ja ravintolaan. Se on aika paljon 150-henkisessä kyläyhteisössä. Näitä postauksia pääset lukemaan täällä. Sansibarilla nekin harvat paikalliset, jotka pyörittävät turisteille suunnattua bisnestä, tyytyvät usein kopioimaan toisiaan.

reilu11 Meistä kaikista luultavasti tuntuu joskus kuvan mukaisesti, että ”things falls apart”, mutta toisilla siihen on enemmän syytä kuin toisilla.

Kehitysyhteistyön vaikuttavuudesta ja merkityksestä on viime aikoina keskusteltu kiivaasti suurlähettiläs Matti Kääriäisen julkaistua Kehitysavun kirous -nimisen kirjan. Itse en ole kyseistä opusta ainakaan vielä lukenut, mutta vaikuttaa siltä, että siinä on kyynisyyden lisäksi pointteja, jotka osuvat naulan kantaan. Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan virtaa eniten kehitysapurahaa, mutta juuri siellä kehitys on kaikista hitainta. Tällä hetkellä kehittyvistä maista kuitenkin lähtee enemmän rahaa teollisuusmaihin kuin toisin päin.  On totta, että kehitysyhteistyö on oireiden hoitamista ilman perimmäiseen syyhyn tarttumista. Kehitysapua ei tarvittaisi, jos maailman valtiot ryhtyisivät yhdessä ajamaan demokratiaa, köyhyyden poistamista ja verojen maksua paikallisesti, sekä laittamaan suuryrityksiä kuriin. Myös seurannan ja vaikuttavuuden luotettavan arvioinnin pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, kuten myös paikallisten tarpeista ja toiveista, ei länsimaista, kumpuavan toiminnan. Voi myös kysyä, kenen ehdoilla kehitysyhteistyötä tehdään ja minkälaisen kehityksen saavuttamiseksi. Valtioiden välinen kehitysapu hyödyttää jollakin tavalla aina myös avunantajamaata, länsimaisista suuryrityksistä puhumattakaan. Halutaanko hyödynsaajien taloutta parantaa, jotta heistä saataisiin lisää kuluttajia neoliberalistiseen taloussysteemiin? On myös tavallaan hölmöä, että ihmiset, jotka haluavat vaikuttaa asioihin, paiskivat usein hommia suoran politiikan sijaan järjestötoiminnan parissa, mistä käsin yrittävät vaikuttaa päätöksiin. Mitähän tämä kertoo poliittisesta järjestelmästämme?

Olen itse tehnyt jo parin vuoden ajan vapaaehtoistyötä Sustainable Forest Use and Food Security eli SUFO-projektille, joka tähtää sansibarilaisten elinkeinoryhmien toiminnan ja tuottavuuden tukemiseen ja kehittämiseen. Perimmäisinä tavoitteina on näin suojella Sansibarin pääsaaren pohjoisosan ainoaa luonnonmetsää ja parantaa saarten ruokaturvatilannetta. Kirjoittelin projektista hieman täällä, mutta projektin nettisivuilla on lisää tietoa. Koen tekeväni tärkeää työtä, sillä pian ympäristöalan ammattilaisena haluan parantaa maailmaa siellä, missä sitä tarvitaan kaikkein eniten. On tässä omakin lehmä ojassa – saan kokemusta projektin pyörittämisestä ja opin uutta kehitysyhteistyöstä. Ja tietysti pääsin itse matkustamaan Sansibarille tekemään projektin monitorointia eli seurantaa. Olin matkassa toisen projektin vapaaehtoisen kanssa. Monitorointi tapahtui haastattelemalla kaikki 27 elinkeinoryhmää heidän kotikylissään tai niiden lähistöllä. Yhteistyökumppanimme Sansibarin hallituksen alainen metsäosasto järjesti haastattelut, me valmistelimme haastattelukysymykset ja kirjoitimme lopuksi 70-sivuisen raportin tuloksista. Raporttia käytetään projektin tulosten raportoinnissa projektin rahoittajalle eli Ulkoasiainministeriölle. Monitorointimatkat ovat myös ajatusten ja ideoiden vaihtoa partnereiden välillä.

Ympäristönsuojelu ei voi onnistua, jos alueen ihmisillä ei ole mahdollisuuksia elää kestävällä tavalla. Suomi ja muut länsimaat ovat tästä erittäin hyviä esimerkkejä – ilmastonmuutos sen kuin kiihtyy ja muut lajit uhanalaistuvat. Suomessa köyhinkin toimeentulotuella elävä kuluttaa liikaa luonnonvaroja. Sansibarin tapauksessa taas monien päivittäinen toimeentulo riippuu puusta, jota on pakko hakea suojellusta mutta katoavasta metsästä, mikäli ei ole mahdollisuutta kasvattaa omia puita. Myös ruoanlaitto tapahtuu useimmiten polttopuilla. Metsän olemassaolo on kuitenkin tärkeää niin raaka-aineiden saatavuuden jatkumisen, biodiversiteetin kuin vesiolosuhteidenkin kannalta. Paikalliset itsekin monesti totesivat, että ilman metsää ei välttämättä ole elämää. Monitoroinnilla havaittu tilanne näytti pääpiirteissään siltä, että vaikka osalla ryhmistä on ollut ongelmia ja epäonnea elinkeinonsa kanssa, leijonanosalla menee silti paremmin kuin ennen projektin aloittamista, mikä on tietenkin positiivista niin heidän itsensä kuin metsän ja koko alueenkin kannalta. Muutkin kyläläiset voivat seurata menestyvien ryhmien esimerkkiä ja alkaa tuottaa esimerkiksi puuntaimia tai hunajaa, mikä voi johtaa myös metsänhakkuun vähentymiseen ja metsän elpymiseen. Toivon mukaan tämä kehitys tulee myös jatkumaan.

reilu20

SUFO-projektin tukema kassavanviljelijäryhmä on onnistunut kasvattamaan hyvän sadon.

reilu12

Pwani Mchanganin merenrantakylän ravintolassa käy lounasaikaan kova kuhina. Ravintolaa tuetaan niinikään.

reilu13

Kiwengwan metsäalueen ekoturismikeskus, jossa haastateltiin kylien metsänsuojeluyhteistyöverkosto MUMKI. Lähistöllä oli myös upeita luolia, joita kävimme katsomassa.

reilu6
Vapaaehtoistyötä tekee mielellään, kun tietää, kenenlle apu menee ja että siitä on hyötyä.

Muuallakin Sansibarilla näki hyviä esimerkkejä kestävästä turismista. Saaren suurimmasta jäljellä olevasta metsäalueesta, Jozani-Chwaka Bay National Parkista, on onnistuttu rakentamaan toimiva suojelualue, jonka kanssa paikalliset ovat sujut ja joka tarjoaa matkailijoita kiinnostavia elämyksiä. Metsä on tärkeä elinalue uhanalaisille sansibaringueretsoille (Zanzibar red colobus) ja muille eläimille. Osa apinoista oli niin ihmisiin tottuneita, että niistä sai hyviä potretteja.

reilu7reilu8

Heti kansallispuiston naapurissa on Jozani Butterfly Centre, jossa kävin vierailulla. Kierroksella kerrottiin keskuksen hyödyttävän paikallisia, sillä heille on järjestetty perhostenhoitokoulutusta jonka avulle he voivat kasvattaa perhosia ja myydä ne joko ulkomaille tai keskukseen matkailijoiden silmäniloksi. Vankeudessahan ne elävät, mutta hyvät oltavat näytti ötököillä kuitenkin olevan, suurin osa lenteli verkoin aidatussa puutarhassa ja popsi mangoa. Sisäänpääsy maksoi 5 euroa, mikä Sansibarin mittakaavassa on paljon rahaa, joten toivottavasti meni oikeasti hyvään tarkoitukseen.

reilu18reilu19 reilu16

Kestävää matkailua voi omasta mielestäni harjoittaa helpoiten ostamalla kaikki mahdolliset palvelut suoraan paikallisilta yrittäjiltä ilman välikäsiä. Mitä pienempi ja kämäisempi pulju, sitä varmemmin raha menee sitä oikeasti tarvitsevaan osoitteeseen. Erityisesti naisten tukeminen kannattaa, sillä tutkimusten mukaan he käyttävät tienesteistään miehiä suuremman osan perheensä hyväksi. En itse majoittunut Sansibarilla kahta Nungwissa vietettyä yötä lukuunottamatta hostellissa, vaan suoraan paikalliselta (vammaisen pojan) yksinhuoltajanaiselta vuokraamassamme asunnossa. En myöskään ostanut matkamuistoja varakkaan oloisista turistikrääsäkaupoista, vaan torilta sekä huonompiosaisia lapsia ja nuoria tukevasta järjestöputiikista, jonka kaikki tuotteet oli tehty käsityönä ja usein luonnon- tai kierrätysmateriaaleista. Kulutustaan kannattaakin tarkastella kriittisesti, kenties suosia palveluita materian sijaan ja jaella pennosiaan moneen eri osoitteeseen.

Olen sitä mieltä, että järjestötoimintaan osallistuminen ja vapaaehtoistyö (ei kuitenkaan välttämättä ”voluntourism”) kannattaa aina. Etenkin, jos on mahdollisuus matkustaa todistettavasti edistämällä samalla itselle tärkeitä asioita, kuten omassa tapauksessani luonnonsuojelua, kestävää viljelyä, ravintoasioita ja tasa-arvoa. Olisiko sinulla antaa pala ajastasi reilumman maailman eteen? Mitä sitten voisit tehdä kotona tai ulkomailla? Joka paikkakunnalta löytyy varmasti jotain, ja esimerkiksi Kepan sivuilta löytyy testi, joka antaa vastauksia jälkimmäiseen kysymykseen.

#ReilutBlogit-kampanjan osallistumisohjeet

1. Kerro minkälainen rooli kestävällä ja eettisellä toiminnalla on sinun elämässäsi.

2. Kerro jokin mukava kokemus, joka sinulla on ollut kestävästä matkailusta.

3. Haasta vähintään kolme muuta blogia mukaan tähän. Sinun ei tarvitse olla matkabloggaaja tätä varten, vaan voit kirjoittaa myös muista kestävään kehitykseen liittyvistä asioista.

Kerro myös kommenttiboksissa omista kokemuksista ja osallistu mieluusti sekä Twitterissä että Instagramissa hashtagilla #ReilutBlogit tähän kamppikseen ja muista jakaa Facebookissa ilosanomaa myös muille kun kohtaat hyvä tarinan! Voit myös osallistua tähän omassa blogissasi vaikket nimettyä haastetta saisikaan. Mitä enempi, sen parempi!

Haastan itse mukaan nämä blogit: Rakasta elämää!, Paperilennokeita, Marx-zivago-mandariini ja My Exploration. Toki kaikki muutkin voivat osallistua kampanjaan!

In English: Participating to a blog campaign about sustainable tourism by talking about volunteering and development cooperation in Zanzibar.

Advertisements

11 kommenttia artikkeliin ”Kehitysyhteistyötä ja kestävää matkailua Sansibarilla

  1. Erinomainen kirjoitus ja kannanotto aiheeseen, kiitos vielä kun osallistuit! Vuosia sun blogia seuranneena kovasti toivoinkin sulta kirjoitusta, kun tietoataitoa aihepiirin ympäriltä tuntuu löytyvän. 🙂

    ”Olen sitä mieltä, että järjestötoimintaan osallistuminen ja vapaaehtoistyö kannattaa aina. Etenkin, jos on mahdollisuus matkustaa edistämällä samalla itselle tärkeitä asioita, kuten omassa tapauksessani luonnonsuojelua”

    Tietysti tuossa voluntourismissakin on ne omat negatiiviset puolensa jotka voidaan liittää vastuulliseen matkailuun, kun esim. Aasiassa tuntuu tuo orpokotibisnes olevan välillä aikamoisen hurjaa. Se on tietysti taas ihan oma aiheensa, eikä kaiken vapaaehtoistyön kohdalla asia todellakaan ole näin, mutta vapaaehtoishommiin lähtijän kannattaa tosiaan miettiä että mikä on oma osaaminen ja minkälaisissa hommissa sitä oikeasti olisi hyödyksi.

    Muutaman viikon vapaaehtoistyö, josta maksaa 500 dollaria viikossa, ei hyödytä oikeasti ketään (paitsi työn välittäjän lompakkoa), ainoastaan puhdistaa tekijänsä omatuntoa ja näyttää hienolta paperilla. Mutta nämäkin on sellaisia asioita, jotka on tietysti hyvä nostaa esiin vastuullista matkailua miettiessä eikä kaikille edes tule mieleenkään, ettäkö vapaaehtoishommista voisi olla haittaa.

    Tykkää

    1. Tuo on kyllä aivan totta, mutta mun mielestä kyseisenlainen toiminta ei ole vapaaehtoistyötä nähnytkään ja on lähinnä kamalaa bisnestä, jolla siihen lähtijä voi kiillottaa omaa egoaan. Olet aivan oikeassa että kannattaa todellakin miettiä, mihin ryhtyy jos on suuntaamassa ulkomaille vapaaehtoisduuniin (tai miksei sama päde kotimaahankin, vaikka täällä ei ole tuollaista rahastus”vapaaehtoistyötä” juuri näkynytkään). Peäänkuulutan taas sen selvittämistä, että mitä vaikutuksia sillä omalla työpanoksella oikeasti on ja kenelle.

      En itse ikinä maksaisi tuollaisia summia siitä, että saan tehdä töitä, sillä musta jo korkea hinta kertoo homman olevan ei-niin-pyyteetöntä. Toki ylläpidosta voi pienen korvauksen pyytää, kuten itse maksoin tuolla Costa Rican paikassa 6 dollaria päivältä, mutta se nyt olikin nimenomaan kestävän elämäntavan oppimiskeskus eikä mikään ”laitetaan turistit rakentamaan sairaala, vaikka heillä ei ole siihen mitään koulutusta” -paikka. Mutta joo, tuosta voluntourismista olisi kyllä voinut kirjoittaa postaukseen myös, se kun liippaa läheltä tätä kehitysyhteistyöaihetta.

      Tykkää

  2. Jee hyvä kirjoitus! Tuo kehitysapukeskustelu on todella kiinnostavaa ja olen pari Matti Kääriäiset haastista kuunnellut Yle Areenan radiopuolelta. Suosittelen tsekkaamaan! Me ollaan lähdössä Ruotsi-Tanska -turneelle tuossa parin viikon päästä. Mietin että voisipa siitä kirjoitella hiukan! Juuri ostettiin laiva-, bussi- ja junaliput. Ihan älytöntä että ne on kalliimmat kuin esim. Köpikseen lentäminen. Mutta miksi lentää jos pääsee saakeli muullakin tavalla ja välimatkat ei oo tajuttoman pitkät?

    Tykkää

    1. Joo, voisi kyllä kuunnella kotiin palattua! Ne Areenan jutut ei yleensä pelitä ulkomailla.
      Oi kuulostaa kivalta reissulta! Tuo lentojen halpuus muihin kulkuneuvoihin nähden kyllä ärsyttää aina. Mutta jos vaan on rahaa lähteä jollain muulla konstilla niin todellakin, ja peukku teidän valinnalle! Mä en tykkää lentokoneessa matkustamisesta ihan mukavuussyistäkään, ja siinä ei oo yhtään samaa matkustamisen fiilistä kuin junassa, bussissa tai autossa istumisessa (kävelystä tai pyöräilystä nyt puhumattakaan), vaan aina tuntuu kuin jotenkin teleporttautuisi sinne määränpäähän. 😀

      Tykkää

  3. Todella mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos kaikista linkeistäkin! 🙂

    Joskus katselin joitakin vapaaehtoistöitä Aasiasta (muistaakseni Allianssin kautta) ja siellä oli onneksi vähän erilaisempia ohjelmia kuin nämä Annenkin mainitsemat ”maksa 500e ja hoida kilpikonnia viikon verran), yleensä toivottiin vähintään 3 kk osallistumista ja elämä sekä työskentely tapahtui yhteisön parissa. Vielä joku päivä mä sellaseen meen! 🙂

    Tykkää

    1. Kiitos sulle kommentista! 🙂 Aasiassa olis kyllä myös tosi nastaa päästä tekemään vapaaehtois- tai tietty ihan palkallisiakin kehyhommia! Luulisin että ottamalla suoraan paikkaan yhteyttä vois päästä työskentelemään majoitusta ja ruokaa vastaan, ilman että tarvis edes maksaa mitään. Mutta toki noissa ohjelmissa on se hyvä puoli, että ne on taustatukena jos tulee jotain ongelmia tai muuta.

      Tykkää

  4. Ensinnäkin kiitos haasteesta! Tää oli musta aivan mielettömän hyvä ja herättelevä teksti (ja pysäyttäviä kuvia). Itse usein ajattelen matkustelua tietyllä tapaa oikeutena: mulla on oikeus matkustaa, koska olen tehnyt sen eteen töitä, kärsinyt koulun penkillä tai kestänyt talven yli. Mutta sehän on oikeastaan ihan mielettömän iso ja harvinainen etuoikeus, ja harvemmin tulee mietittyä, mitä kaikkia seurauksia sen käyttämisellä onkaan.

    Muakin houkuttais jossain vaiheessa lähteä ihan konkreettisesti parantamaan maailmaa, joten kysyisin, mitkä sun mielestä on hyviä kehyhommia. Nää ylempänäkin mainitut ”maksa tonniviissataa kahdesta viikosta balilla ryypiskelemässä ja siinä sivussa voit osallistua workshoppeihin” -tyyppiset hommat ennemminkin kuvottaa kuin kiinnostaa, mutta varmasti myös tämän puhtaasti kaupallisen ja nimenomaan länsimaisten omantunnon puhdistamis- (ja itsetehostus-)viettiin vetoavan bisneksen ulkopuolelta löytyy niitä vähemmän hyödyllisiä hommia. Mä olen haaveillut jostain puiden istuttamisesta ja kaivojen rakentamisesta, kun se tuntuu sopivan konkreettiselta, mutta aloin tossa hampaita pestessä miettiä, että mitä järkeä siinä muka on, että minä – joka en oo koskaan yhtään puuta istuttanut tai tiiltä muurannut – lähtisin toiselle puolelle palloa tekemään jotain sellaista, minkä paikalliset varmasti osaa itse sata kertaa paremmin. Varmasti on olemassa hyödyllisempiä ja kestävämpiä tapoja kantaa kortensa kekoon meidän yhteisen maailman eteen?

    P.S: Onneksi viimein löysin tänne sun uuteen blogiin, tosi hyvältä näyttää! 🙂

    Tykkää

    1. Suurkiitos loistokommentista, ja hyvä että löysit tänne! 🙂 Eihän se oo niin yksiselitteistä, että mikä on järkevää ja kestävää, se kun riippuu aika paljon näkökulmasta. Mutta jos multa kysytään niin on aika hankala ajatella tilanteita, joissa vaikka puiden istuttamisesta tai muusta ympäristön tilaa parantavasta toiminnasta voisi seurata jotain kovin haitallista, ellei jotenkin mokaa ja esim. istuta sellaisia puita, jotka tyyliin syrjäyttää paikallisia puulajeja. Eipä siinä kovin järkeä olekaan, että lähdetään säheltämään jollekin alalle, josta ei mitään ymmärretä. Sähän oot pian psykologian ammattilainen, ja osaamista sillä saralla varmasti tarvitaan joka puolella maailmaa, niin eikö se olis ihan luonnollinen suunta jos kehyhommia haluaa tehdä? Paikoissa, joissa on tai on ollut kriisi varmasti tarvitaan enemmän psykologeja kuin mitä pystytään omasta takaa järjestämään ja sä saat siihen kuitenkin luultavasti yhden maailman parhaista koulutuksista. Netistä kyllä löytyy sivustoja, missä rekrytoidaan vapaaehtoisia tai ihan palkallisiakin työntekijöitä kv-tehtäviin (tuoltakin jo löytyy vaikka mitä: http://maailma.net/tyopaikat).

      Just tällaset ammattitaitoa ja erikoisosaamista vaativat tehtävät on musta niitä, joiden takia kannattaa matkustaa, koska niitä ei kuka tahansa osaa tehdä ja niistä oppii yleensä kaikki osapuolet jotain uutta. Yks Sansilla tavattu mantsanopiskelija oli harrastanut Suomessa liikunnanohjausta ja meni opettamaan sitä lapsille tansanialaiseen kylään. Sekin voi vaikuttaa jutulta, johon pystyy kuka vaan, mutta aika haitallista on jos lapset ei opi tekemään liikkeitä alusta pitäen oikein, ja tansaniassa ne liikuntatunnitkin saattaa olla vähän mitä sattuu.. Toinen tyyppi oli siellä opettamassa hallituksen alaisen ympäristöosaston työntekijöille GIS:iä (Geographical Information Systems), jonka avulla mm. maahallintoa saadaan parannettua. Ja se käytettävä ohjelma perustu avoimeen lähdekoodiin, ettei se olisi niin paljon rahasta kiinni. Tämmösiä esimerkkejä. Eli kannattaa lähteä tekemään sitä mitä osaa ja mihin on intohimoa! 🙂 Vapaaehtoishommat mielletään musta turhan usein pelkäksi puuhasteluksi.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s