Kuinka matkustaa lähes ilmaiseksi

Matkustamiseen tarvitaan resursseja. Joko omia resursseja, julkisia resursseja tai jonkun muun resursseja. Matkustaakseen ei itse tarvitse välttämättä omistaa kuin aikaa.

Minulta kysytään välillä, miten rahoitan reissujani. Olen opiskelija, joka ei käy töissä eikä nosta opintolainaa. Pidän vapaaehtoisena kansainvälisyyskasvattajana silloin tällöin työpajoja, joista saan päivärahan, mutta ei sitä varsinaiseksi osa-aikatyöksi voi kutsua. Opintojeni aikana minulla on ollut työpaikka oikeastaan vain kerran noin puolen vuoden ajan. Arvostan vapaa-aikaa ja haluan keskittyä opintoihini, ja suoraan sanottuna muut kuin oman alan työt eivät kiinnosta niin paljon, että jaksaisin niitä vain rahan takia illat pitkät tehdä. Minun on siis pärjättävä sillä, mitä Kelasta saa. Omalla kohdallani se tarkoittaa vuokran jälkeen noin 160 euroa kuukaudessa. Miten näillä tuloilla pystyy kukaan matkustamaan? Oma vastaukseni on, että kun on tarpeeksi aikaa, pystyy matkustamaan lähes ilmaiseksi.

bud1

Opintolainan turvin tuli matkusteltua reppu selässä mm. Intiassa vuonna 2011 ja Väli-Amerikassa vuonna 2012 (Blogger-aikaisia postauksia löytyy täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä). Sitten päätin, että nyt riittää. En halua enempää lainaa taakakseni. Reissujalka kuitenkin vipatti aivan samaan tahtiin, joten oli löydettävä uusia tapoja lähteä maailmalle. Tapoja, joilla rahaa ei kuluisi liikaa.

Keväällä 2012 vietin kymmenisen päivää Berliinissä täysin ilmaiseksi. Euroopan Unioni maksoi jopa 70% lentojeni kuluista, sillä osallistuin Nutrition & Sustainability -nimiseen työpajaan, jolle EU oli myöntänyt rahoituksen. Siellä syötiin pelkkää luomuruokaa, käytiin tutkimassa Berliiniä sekä lähimantuja, ja ruokailtiin kasvisravintolassa useammankin kerran. Vuoden kuluttua, keväällä 2013, lähdin liftaamaan Balkanille ystäväni Maijan kanssa. (Postauksia täällä, täällä, täällä, täällätäällä ja täällä. Ai mitenniin voisi tehdä yhden tagin per yksi reissu?) Viipotimme menemään pitkin Adrianmeren rantoja ja luodinreikäisiä kaupunkeja kuukauden päivät, ja rahaa kului vähemmän kuin Suomessa vuokraan: 260 euroa. Ja mehän ostimme jäätelöä, mansikoita tai huurteisen aina kun siltä tuntui, eli emme edes yrittäneet pihistellä. Tuohon summaan sisältyivät myös lautat Tallinnaan ja takaisin, sekä junamatka Suomessa. Miten me sitten onnistuimme kuluttamaan niin vähän? Siihen on kaksi syytä: liftaaminen ja sohvasurffaaminen. Matkalla suurimmat kulut ovat tietysti transportaatio ja yöpyminen, ja jos ne eivät maksa melkein mitään, ei kuluja paljon jää jäljelle. Etelämpänä ruokakin on halpaa.

bud5

Kroatiassa kyytiä odottamassa.

Syksyllä 2013 lähdin vaihtoon Tsekkiin. Erasmus-apurahat juoksivat, ja rahaa jäi jopa säästöön tulevaa varten. Keväällä 2014 tein työharjoittelun asuen Lissabonissa edelleen Erasmus-harjoittelun apurahaa nostaen, ja loppukesästä toteutimme unelmamme Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta ylijääneitä pennosia hyödyntäen, telttaillen ja maksimissaan 5 euroa pyhiinvaeltajien yösijoista pulittaen. Montakaan kuukautta ei kulunut, kun minut valittiin tekemään projektiseurantaa Sansibarilla pyörineeseen kehitysyhteistyöhankkeeseen, jossa olin ollut vapaaehtoisena mukana jo pari vuotta. Pääsin kuukaudeksi Afrikkaan, eikä omasta pussista tarvinnut pulittaa kuin ruoka ja muu eläminen, sillä projekti maksoi lennot sekä majoituksen. Toki sinne lähdettiin ensisijaisesti tekemään töitä ja opinnäytetyötä, mutta vapaa-aikaa jäi silti runsaasti.

bud4

Usein kengännauhaakin kapeampi budjetti tarkoittaa monia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Portugalissa kävimme Zén kanssa viime vuonna kolmesti (herranjumala ja anteeksi hiilidioksidipäästöt – mutta oikeastaan menimme kolmesti ja tulimme takaisin viime vuoden aikana vain kahdesti), joista appiukko on avokätisesti kustantanut kahden reissun lennot. Suurkiitokset siitä, appiukko. Nämä ovat kuitenkin viime vuosien ainoita kertoja, kun joku muu ihminen on suoraan omasta pussistaan maksanut reissaamisestani jotakin.

Sitten päästään viimeisimpään liftausreissuun, joka sijoittui joulukuisiin Ruotsiin ja Norjaan, joista jälkimmäisessä vietimme suurimman osan aikaa. Pikaisen googletuksen perusteella Norja on rankattu maailman toiseksi kalleimmaksi maaksi elää ja viidenneksi kalleimmaksi maaksi matkustaa, kuten vähän uumoilinkin. Norjalaisessa ruokakaupassa ei ollut Suomen hintoihin tottuneelle mitenkään suoranaisesti superkallista, mutta suurimmassa osassa tuotteista oli silti hinnassa pieni tai etenkin maitotuotteiden ja alkoholin kohdalla vähän suurempikin Norja-lisä. Jotkut asiat taas olivat halvempia kuin Suomessa (kuten esimerkiksi valmissmoothiet). Minun ja Maijan kahden viikon roadtrippiin kului yhteensä noin 180 euroa. (Jos nyt muistatte lähes samansuuruiset kuukausituloni, niin tässä kohtaa saan kiitellä polvillani veronpalautuksia.) Merkkasin kaikkien ostosteni hinnat ylös ja muunsin ne jälkikäteen euroiksi.

bud1

Reissukirjanpitoni.

Ruokaan kului reissun aikana 121,50 euroa. Söimme ravintolassa jokaisena päivänä Ruotsissa ollessamme. Norjassa tai Suomen päässä emme käyneet ravintoloissa, vaan ostimme ruokaa kaupasta, mutta ostettua tuli kaikenlaista ”turhaakin”, kuten vissyvettä ja suklaata. Norjan Kvamissa vapaaehtoistöissä ollessamme me ruokimme lampaita ja siitä hyvästä meidät ruokittiin. Tätä tai ravintolattomuutta Norjassa ei tosin mitenkään etukäteen suunniteltu, asiat vain sattuivat järjestymään parhain päin. Vapaaehtoistyö onkin hyvä keino oleskella ulkomailla ilmaiseksi, mikäli työstä saa korvaukseksi yösijan ja ruuat. Jo viikoksikin voidaan ottaa töihin, eli kuukausitolkulla ei välttämättä tarvitse samassa paikassa viipyä. Kannattaa kuitenkin olla ajoissa liikkeellä, sillä me emme itse onnistuneet löytämään työpaikkaa, mutta onneksi maailma sen sitten järjesti.

bud6

Joskus reissuruoka on näyttänyt tältäkin. Ljubljana 2013.

Liikkumiseen kului puolestaan 51,40 euroa. Tämä sisältää paikallisliikenteen liput Tukholmassa ja Turussa, bussiliput Suomessa (Jkl-Hki sekä Tku-Jkl), ja laivaliput Helsinki-Tukholma ja Tukholma-Turku. Ostimme kummallekin matkalle risteilyt reittimatkojen sijaan, mutta poistuimme laivasta puolimatkassa. Käsittääkseni noin ei oikeasti saisi tehdä, mutta siinä säästää. Helsinki-Tukholma-matkalle meillä oli huuto.netistä ostettu risteilylahjakortti, jonka avulla hinta oli 9 euroa per nenä (B-hytti), ja paluumatkalle ostimme risteilyn Viking Linen ruotsalaisilta sivuilta, joilla ne ovat Suomen sivuja halvempia. Hinta oli muistaakseni 12 euroa ja sisälsi C-hytin. Muuten matka taittui peukalokyydillä. Kiinnostaisiko ketään muuten liftaamista käsittelevä postaus?

Pääsylippuihin kului 9,80 euroa. Kävimme Tukholman Fotografiska-museossa, jossa opiskelijahinta on 90 kruunua.

bud3

Vapaaehtoistyö ihanien lampaiden kanssa tarjosi majoitukset ja ruuat vuoristossa viikoksi.

Majoittumiseen kului pyöreät 0 euroa. Nukuimme laivalla, sohvasurffasimme, yövyimme kaverin luona ja wwooffauspaikassamme Kvamissa. Kertaakaan emme meinanneet jäädä ilman yöpaikkaa, emmekä itseasiassa edes lähettäneet yhtäkään surffauspyyntöä. Laitoimme avoimen pyynnön kohdekaupunkiin esimerkiksi sopivan liftauspäivämatkan päähän, ja saimme aina monta tarjousta ihmisiltä, jotka halusivat majoittaa meidät luokseen. Näistä sitten valitsimme kivoimman kuuloisen tai parhaat arvostelut saaneen hostin, ja näin oli lämmin, turvallinen ja yleensä mukavakin nukkumapaikka varmistettu ja bonuksena saimme tavata näitä ihmisiä. Saimme jopa hassun tarjouksen tukholmalaiselta tyypiltä, joka oli menossa telttailemaan mutta lupasi rakentaa meille majan ja tarjota lämmintä soppaa. Siis joulukuun lopulla! Valitsimme kumminkin lopulta sen opiskelijaboksin lattian. Sohvasurffaus on nykyisin erityisen helppoa, kun ihmisillä on älypuhelimissaan tai tableteissaan nettiyhteydet ja wifi on yleensä aina vähintään jossakin kahvilassa tarjolla. Pari vuotta sitten Balkanin-reissulla jouduin raahaamaan läppäriä rinkassani, jotta saimme otettua yhteydettä hosteihin, mutta takana ovat ne päivät.

Tässä vielä komea piirakkakuvio kulujen jakaantumisesta tällaisella reissulla:

20160114050247

Minulle ei ole koskaan tullut näillä reissuillani sitä ongelmaa, että rahat olisivat oikeasti loppuneet. Etukäteen olen sitä ehkä satunnaisesti murehtinut, mutta kyllä ne ovat aina riittäneet, ja aina on ollut sen verran ylimääräistä, että hädän sattuessa pystyisi menemään hostelliin. Päätöksen kun tekee, että nyt liftataan, bussilla ei matkusteta kuin pakon edessä ja yritetään päästä kotimajoituksiin, ei rahaa pääse kulumaan liiaksi vaikkei nautinnoista edes tinkisi. Itselleni reissunautinnot tarkoittavat usein luontokohteita, huikeita maisemia, seikkailuja ja hyvää mutta edullista ruokaa. Satanen per viikko riittää missä päin maailmaa tahansa, kun se kerran riittää Ruotsissa ja Norjassakin.

Minusta ei myöskään tunnu, että olisin pummi tai varsinaisesti kiitollisuudenvelassa. Kukaan ei pakota autoilijoita ottamaan liftareita kyytiin, eikä liittymään sohvasurffaussivustolle. Useimmiten autoilijat haluavat juttuseuraa pitkille ajomatkoille, joten diili on win-win: kummallekin osapuolelle suotuisa. Myös sohvasurffauksen pointti on tavata uusia ihmisiä ja kokea kulttuurivaihtoa; ilmainen yöpaikka tulee siinä sivussa. Myös hostit saavat surffauksesta paljon irti. Sivustolla profiilistasi ei edes näe, kuinka monta kertaa olet joutunut hylkäämään sinulle esitetyn majoituspyynnön, eikä sohvasurffaus ole vain supersosiaalisten hommaa. Usein reissuillaan surffanneet kuitenkin ottavat ihmisiä vastavuoroisesti myös omaan kotiinsa. Samoin teen minäkin, koska tiedän, kuinka iso ilo siitä matkalaiselle on. Takaisinantamista voi halutessaan kenties ajatella positiivisena velkana maailmalle. 🙂

bud2

Näitä maisemia ihailimme Norjassa viikon päivät – eikä maksanut mitään.

Olen osittain kaukokaipuun ajamana päättänyt kouluttautua alalle, jossa minun ei tulevaisuudessakaan luultavasti kovin usein tarvitse maksaa matkoista itse, vaan tulen töihin päästessäni saamaan niistä jopa palkkaa. Seuraava näköpiirissä oleva alaani eli ympäristöön ja kehitysyhteistyöhön liittyvä reissu on jo valmisteilla, ollut vielä muodottomana mielen perukoilla jo viime keväästä. Se tulee kestämään koko pitkän kuuman kesän, ja odotan sitä päivä päivältä enemmän. Apurahojen turvin sillekin lähdetään. Taidan kuitenkin paljastaa vasta myöhemmin asioiden varmistuttua kokonaan, mistä on kyse!


In English: Our budget was rather minimal in Sweden and Norway. Most money was spent on food (121,50 euros). We went to eat out in restaurants basically every day we spent in Sweden, but not at all in Norway. There we were feeding the sheep and as a thanks, we were being fed. Other costs were transportation (51,40 e including buses, ferries and local transportation) and entrance fees (9,80 e from Fotografiska photography museum). Thanks to couchsurfing.org and hitchhiking, our two-week trip didn’t cost much. In my opinion, stunning views and good food are the components that make any trip perfect, the rest is not so important. And you don’t have to give up those even if you were hitchhiking and sleeping in people’s couches. In fact, you might even find more of them!

Mainokset

Reissukuvien Bottom 40

Taas mennään blogivillitykseen mukaan! Archie Gone Lebanon -blogissa heitettiin ilmoille haaste postata epäonnistuneita, mutta huumoriarvoltaan korvaamattomia reissukuvia. Olihan sitä pakko alkaa kaivelemaan omankin kovalevyn syövereitä ja tutkimaan, että mitäs hyljättyjä arkistojen aarteita sieltä löytyykään. Vietin sitten muutaman tunnin selaillen vanhoja reissukuvia ja nauraen vähän kaikelle. Onhan nää nyt kaikessa karseudessaankin ihan hulvattoman hauskoja! Jaettu ilohan on tunnetusti paras ilo, joten tässä tulisi kuvakooste hölmöimpiä muistikortille tallentuneita ilmeitä ja epäedustavimpia turistiposeerauksia meikäläisen reissuvuosien varrelta! Tosiasiassa ne kaikista hirveimmät otokset on varmaan poistettu jo aikapäiviä sitten (tai löytyvät niistä näitäkin edeltäneiden matkojen kuvakansioista), mutta onhan näitä enemmän tai vähemmän noloja otoksia tuonne jäänytkin! Miten musta tuntuu, että nää on kamaluudessaan jossain ihan omissa sfääreissään… Mielenkiintoista on myös tarkkailla, kuinka moneen epämääräiseen asentoon tuo luonnonkihara otsatukka voi reissussa räähjääntyessään taipuakaan. Odottelen innolla tulevia reissukuvia, kun ei ole enää rastojakaan pitämässä hiuskarvoja aisoissa.

Aloitetaanpa niinkin kaukaa kuin armon vuodesta 2010. Kuvien katselu omalla vastuulla. Teitä on varoitettu!

Intia 2010

heh38

Meille vuokrattiin puoliväkisin ”ilmastoitu minibussi” eli perus tuulettimella varustettu pikkukottero kuskeineen, joten tässä siitä otetaan selvästi kaikki ilo irti.

heh33

Rajasthanin paahtava kuumuus pisti hieman väsyttämään…

heh34

Mumbai ja retrotyylistä diggaileva nojailija. Ei vissiin tullut mieleen häätää sitä poiskaan?! Toivottavasti sai hyvän kuvan muistoksi!

heh35

Goalla pelotti jonkun takapihalla kirmaileva porsaslauma.

heh36

Valmiina Gangesin koskenlaskuun kauniiden pinkkien kypäröiden kera!

heh37

Tää on ehkä mun lemppari. Hämmentyneen ahdistunut-huvittunut ilme kertoo kaiken. Istuskeltiin Haridwarissa Gangesin rannalla, ja vähitellen ympärille alkoi kerääntyä miehiä toljottamaan, niinkuin aina. Kaiken kruunasi tuon kurkkua rouskuttavan ”pyhän” aurinkolasimiehen ilmestyminen paikalle….. Kirsikkana kakun päällä aivan jäätävä tukkalaite.

Intia 2011

heh40

Poseerauksen aatelia Keralassa. Aivan hirveä ilme, ja tuulipussihousut viimeistelee otoksen.

heh39

Delhissä. Tän on pakko olla joku vahinkolaukaus, voi apua…..

heh41

Onnistuneet poseeraukset Keralassa -sarja jatkuu.

heh42

Mikäköhän pointti tässäkin ”piilottelen guesthousen vessassa” -kuvassa taas on ollut?

heh43

Meikäläisen palatsi! Ei ehkä kuitenkaan kannattais puhua samaan aikaan sen kuvan oton kanssa…

heh44

Oikein kaunis riksa-virnistys!

Euroopan roadtrip 2011

heh4

Muka-coolina Kaunasissa. Duckface kunniaan!

Väli-Amerikka 2012

heh2

Ihan kiva rusketus! Samaa en voi sanoa tuosta hikisen kiiltävästä pärstästä, jota koitan peitellä vesimelonilla. Bajamar, Honduras.

heh3

Maisema Nicaraguan Laguna de Apoyolle on aikas hieno, vaikka onkin vinossa. Muuta hienoa tässä kuvassa ei sitten olekaan, terveisin tuulen entisestään pullistama ja auringon häikäisemä peikkotukka-Marilyn.

Euroopan liftausreissu 2013

heh9

Taukojumppaa slovakialaisen maantien laidassa kyytiä odotellessa.

heh11

Näin se liftikyyti saadaan….. Kyltistä kiitokset Splitin sohvasurffausisännällemme!

heh12

”Etkö nyt vaan voinu poseerata sen kuvanottamisen sijaan?!” Dubrovnik, Kroatia.

heh8

Vappuna Sarajevossa, ja hauskaakin taisi olla.

EDIT: Tältä reissulta täytyy vielä mainita nolouden multihuipentuma, kun päädyttiin Mostarissa katusoittaessamme ja postikortteja myydessämme paikallisiin uutisiin, vaikka emme sanoneet kyseiselle toimittajaksi vasta jutun myötä paljastuneelle tyypille sanaakaan kuvan nappaamislupaa, nimiämme ja kotimaatamme lukuunottamatta. Yhtäkkiä meidän kaverit pitkin Balkania jo tiesi kyseisestä ala-arvoisesta artikkelista. Aika kamalaa! Jutun voi nähdä täällä. Teksti kuuluu Googlessa tökerösti englanniksi käännettynä näin:

”In a time of severe economic crisis, many people are thinking about moving abroad or resort to a variety of creative activities, but a combination of both have offered these two Finnish girls. Lesko and Johan opened May Day booth in Mostar tourists to sell their original postcards. Even they learned and count value in cash (in marks and kuna) which confirms the seriousness of earnings in Mostar, reports Radio Sarajevo. ”Old Bridge is a world tourist attraction and we know that a lot of tourists come here. Our postcards are our original work and we think it would be of interest to tourists,” she told Anatolia news agency is one of Finland’s. But it seems to have managed to attract the attention of Mostar more than tourists, and they gathered around them traders nearby shop to see the ”miracle,” as they were called. ”Anything I live in this city! Look, here comes Finland to earn,” said one of the traders in the Old Town.”

Ei mikään ihme että kyseinen kirjoitus kirvoitti myös ihan kamalia kommentteja, kuten ”Not need them my money for alcohol and drugs because they suffice Finnish social what they paid monthly. These are Hippy!” Voi hyvänen aika! En taida kehdata enää palata Mostariin. Kerrottaneen nyt myös, että tienasimme kyseisenä päivänä huikeat 7 euroa ruokarahaa, ja nekin pelkästään turisteilta. Sillähän sitä toki rikastutaan. Kyllä tuo episodi vähän naurattikin.

Tsekin Erasmus-vaihto 2013

heh7

Mikäköhän pointti näissä suu auki -poseerauksissa on? ”Näkyyks takahampaat ja sinne juuttuneet sushinpalat?” Tässä ollaan muuten Oswiecimissa eli Auschwitzissa.

heh21

Ei menny ihan niinku Strömsössä. Tisá, Tsekki.

heh22

Tää taas näyttää vähän muulta kuin miltä piti. Terveisin wannabe-luolahirviö.

heh18

Iskän kanssa Prahan John Lennon Wallilla. Ei ole omena kauas puusta pudonnut…

heh17

Into piukeena jääkiekkomatsissa, ja maissi maistuu!

heh25

Naamaansa piirrellyt suomineito halloween-kemuissa.

heh19

Maisemat oli Pravčická Bránalla niin kamalat, että ihan mutruun veti nassut.

heh20

Ehkä musta ei vaan ole ritariksi. Děčínin linna.

heh26

Pannukakkuiltamat ja jotain hasardia tapahtumassa?

Tatra-vuoret 2013

heh13

Hieno ruoka-selfie!

heh14

Olin varmaan kateellinen Zén viiksistä. Kiva silmäpussitkin vielä.

heh15

Vois sen suun joskus pitää kiinnikin… Tuolla parissa kilometrissä on turha yrittää pyydystää kärpäsiäkään.

heh16

Korkeatasoinen leiriyöpyminen ilman telttaa. Varusteena mm. pyyhkeet. Onneksi ei tiedetty, että nuo metsät kuhisevat karhuja.

Portugali 2013 ja 2014

heh24

Sade masentaa matkaajaa Bejassa.

heh23

Lissabonissa oli hauskaa.

heh28

Siinä meillä on oikea rantaleijona! Odeceixe.

heh27

Eväsleivät maistuu väsähtäneelle pyörämatkalaiselle ja ryhti on täydellinen… Ai kamala. Jossain päin Alentejoa.

heh31

Hobo viinitilalla.

heh30

Tukka hyvin, kaikki hyvin!

heh29

Tasapaino kymppi ja pelottava tie vesiputouksen alle. Gerês.

Helsinki 2014

heh32

Fiksua toimintaa Hietalahden uimarannalla lokakuussa.

Melko jäätävää, ei kai tässä voi muuta sanoa. Mutta tällasia sekopäitä me oikeasti ollaan! Naurattiko edes yhtään?

In English: Bottom 40 of my travel photos since 2010. Absolutely horrible and hilarious!

Dubrovnik

Meidän liftausmatka Splitistä 213 kilometrin päähän Dubrovnikiin oli varmaankin koko reissun epäonnisin ja kesti koko sateisen harmaan päivän. Ensin meidät noukki tienvarresta kyytiinsä joku vanha työmiespappa, joka ei puhunut sanaakaan englantia mutta sentään pari sanaa venäjää, mikä ei kylläkään ollut läheskään tarpeeksi kielimuurin ylittämiseen. Se puhui aikansa jotain alkoholista, sitten mainitsi sanan sex, jolloin alkoi vähän epäilyttää, kerrottiin sille että burekit on hyviä, sitten se vaikutti kysyvän että paljonko meillä on mennyt rahaa reissuun, vastattiin reippaasti että no sata euroa! Pappa halusi välttämättä ostaa meille burekit, joten käytiin kaupassa. Ihmeteltiin, kun se halusi ostaa myös kolme litranvetoista kaljapulloa ja kaksi suklaalevyä. Eihän me eväistä kieltäydytty. Sitten pysähdyttiin syömään niitä merenrantaa seurailevan tienvarren pysähdyspaikalle, ja vasta kun oltiin saatu syödyksi ja otettu kohteliaisuushörppy kaljasta, meille selvisi että oltiin ilmeisesti sen kielimuurin takaa tehty vahingossa tarjous että voidaan antaa sille sadasta eurosta ja kahdesta burekista! Korjattiin väärinkäsitys, ällö pappa toivotti hyvät jatkot kädenpuristuksin ja me asetuttiin hämmentyneen vittuuntuneissa tunnelmissa liftausasemiin jatkaaksemme matkaa.

Hetken päästä siihen pysähtyikin blondi miekkonen, jolla oli huvittava nauru, saksalainen aksentti ja joka tiesi Suomesta Matti Nykäsen. Hän oli kuulemma mm. karannut Alcatrazista, heittänyt matkalaukkunsa ja passinsa mereen, pelannut 25 vuotta ammattilaisjalkapalloa ja uinut varmaan saman verran, hänellä oli kuulemma kokonainen privaattihotelli joka oli paljon parempi vankila kuin se Alcatraz ja kaiken kruunasi tietty se kokoajan pelottavammaksi muuttunut mielipuolinen ja jatkuva kimeä nauru. Oltaisiin päästy oikein katsomaankin sitä hänen hotelliaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti kunniasta. Ei jösses. Olin kyllä iloinen kun päästiin ulos siitä autosta. Siinä vaiheessa tappiomieliala alkoi olla voitolla (mistä näitä hulluja oikein tulee?) ja jumituttiin tuntikausiksi johonkin pikkukaupunkiin. Oltiin tultu päivän matkasta vasta kolmasosa, alkoi olla jo myöhäisiltapäivä. Sitten tuli bussi, ihana pelastava enkelibussi joka pysähtyi, ja sinne me kiivettiin kuvitellen, että päästäisiin ilmaiseksi loppumatka. Mitä vielä, kyyti maksoi yli kymmenen euroa per nenä, ja nekin rahat jouduttiin hakemaan puolimatkassa automaatista tuiman bussikuskin tuijotus selkään porautuen. Lämpimässä bussissa oli makoisaa torkkua ja katsella ikkunan takana ohi kiitäviä karuja vuorenrinteitä, joita täplittivät ikivanhat kiviset talonrauniot. Ne olivat upeita, niissä oli joskus ollut elämää, yksinkertaisia vuoristolaisperheitä lampaineen, mutta nyt niiden kivet olivat kylmiä ja pikkuhiljaa hävisivät pensaskasvillisuuden sekaan. Serpentiiniteitä mutkittelevassa bussissa sai olla vaan, hiljaa, kenellekään puhumatta, matka kesti  lähemmäs kolme tuntia ja ajettiin läpi Bosnia ja Hertsegovinalle kuuluvan rantakaistaleen. Oli ollut jo hyvän tovin pimeää, kun oltiin taas Kroatiassa ja perillä sateenkastelemassa Dubrovnikissä. Mietin, että mihinköhän oltaisiin jouduttu, jos ei oltaisi hypätty siihen bussiin.

Suunnistettiin oranssien katuvalojen laikuissa kapeita teitä, kiivettiin ylös, ylös, ja lopulta erään tien päästä löydettiin kuurojen vaihto-opiskelijoiden kommuuni, josta meille oli luvassa yösija. Siellä oli myös pari amerikkalaista sohvasurffaajaa ja kaksi puolalaista tyttöä, jotka olivat liftanneet poikien kyytiin. Oli lauantai-ilta, tehtiin ruokaa, ja meidänkin mukit täytettiin isoista yhteisistä kaljapulloista. Ei tietenkään osattu jenkkiläistä viittomakieltä ennen kuin opittiin muutama viittoma (ainakin hyvää huomenta, hyvää yötä, hyvää päivää, nähdään, kiitos, cool, ja liuta kirosanoja), joten käytiin isäntiemme kanssa keskustelua paperilla. Sieltähän se taas tuli: ”You seem so quiet, is everything okay?” Edes kuurot ei näköjään kestä suomalaista hiljaisuutta! Sitäpaitsi olin omasta mielestäni ihan normaalin puhelias. Aamulla nukuttiin myöhään ja lähdettiin rannalle, joka sijaitsi ihanassa vanhassa linnakekaupungissa, jonne pystyi helposti kuvittelemaan purjelaivat ja keskiaikaisen meiningin. Keräiltiin pyöreiden, sileiden valkoisten kivien joukosta hioutuneita lasinpaloja ja kauniinvärisiä kiviä, hypittiin aaltoihin, syötiin mansikoita ja soiteltiin kitaraa. Rannan kivistä sai hyvän rytmisoittimen. Päätettiin mennä ensimmäistä kertaa reissun aikana katusoittamaan, ja sinne suomalaisia ja muita turisteja kuhisevalle, kiiltävälattiaiselle kävelykadulle me asetuttiin myytävine autiotalokortteinemme soittelemaan mm. sellaisia kappaleita kuin Tuku tuku lampaitani, Juokse sinä humma ja hyvää valikoimaa Leevi & The Leavingsin biisejä. Lopetettiin vasta kun ilta alkoi hämärtyä, vatsa kurnia ja ääni lähteä, ja huomattiin tienanneemme lähes 40 euroa sen parin tunnin aikana. Vou. Lähdettiin talsimaan erinäisten mutkien kautta kotiinpäin haaveena löytää leipomo, mutta törmättiin pian siihen ongelmaan, että kaikki kaupat ja ravintolat olivat kiinni, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan. Ehdittiin juuri ja juuri naapurin vihannestukkuun, josta oltiin aamulla ostettu törkeän hintaisia banaaneja ja mansikoita. Jostain syystä ne iltapalavihannekset irtosi kuitenkin paljon halvemmalla.

Kujilla, osa 2

 

Splitin kivikaduilla oli paljon kissoja. Oli lyhtypylväissä kiipeilevä kissa, kadulla tepasteleva kissa ja kasvimaata vahtiva kissa, mutta mun lemppari oli pieni musta kissa joka pönötti ”ei koiria” -alueella. Me käytiin syömässä taivaallisessa Makrovega-kasvisravintolassa ja palloiltiin hiljaisilla kulmilla, jotka olivat ihan tavallisia paikallisten asuinseutuja. Räystäässä kasvoi kaktus ja sukat oli järjestetty pituusjärjestykseen kuivumaan. Iltapäivän vaihtuessa illaksi asetuttiin muurin päälle katselemaan ohikulkijoita ja toivottiin, että se kilometritonnitolkulla mukana raahattu kitara olisi ollut siinä hetkessä mukana.

Kujilla, osa 1

 

Voisinkohan muuttaa tuonne, Splitin vanhaan kaupunkiin, jossa itä ja länsi kohtaavat? Vuosisatoja vanhat, kuluneet kivet jotka joku on pystyttänyt talokseen kätkevät vieläkin sisäänsä ihmisten koteja, sellaisten, jotka kuivattavat värikästä pyykkiään ikkunoidensa ulkopuolella ja kujien kattona. Taloja on korjattu uudemmilla, sileiksi hiotuilla kivillä. Oikeastaan en ennen ole edes tajunnut kivikaupunkien kauneutta huokaillessani ihastuksesta puutaloalueille. Mutta Splitissä pistaasijäätelö, kesän ensimmäinen, on kylmää, ihanaa ja halpaa, nunnat ja turistit kävelevät kaduilla, jälkimmäiset katseet ylös luotuina.

Split

Sellainen oli aamupäivän helteessä kylpevä Split; hiekkarannat, meri, rantabaarit, lauttasataman saarille pääsyä odottavat ihmiset, värikkäät torimyyjät, aloe-puskat, puolihylätyt talot ja kartanot, penkeillä istuskelevat vanhukset, ja tietysti hostimme Luka joka sanoi meitä rauhallisimmiksi ikinä tapaamikseen ihmisiksi. Hänellä oli vähän vaikeuksia totutella meidän vähäpuheisuuteemme iltaisin kun olimme väsähtäneitä, ja hiljaaolo hyväksyttiin vasta siinä vaiheessa kun meille lyötiin tablettitietokone käteen ja alettiin pelata Angry Birdsiä. Ensin meinattiin, että oltaisiin vain yö Splitissä ja jatkettaisiin aamulla matkantekoa, mutta päätettiinkin jäädä vielä toiseksi yöksi ja viettää päivä katsellen kaupunkia. Ja se oli hyvä päätös. Ei sellaisessa pää kolmantena jalkana juoksemisessa mitään järkeä olekaan, eihän silloin ehdi nähdä yhtään mitään, varsinkaan kun liftaamalla matkustamiseen menee niin paljon aikaa.

Saatiin muuten kyyti joltain suhteellisen pehmeäpäisen oloiselta ukkelilta, joka kaahasi sataakuuttakymppiä selittäen samalla että tuossa hän ajoi joskus kolmen muun auton kanssa kolarin, ja että hän oli sodassa ja alkoi jo silloin käyttää heroiinia, polttaen samanaikaisesti myös tupakkaa ja puhuen toisella kädellä puhelimeen. Huh huh, siinä vaiheessa vähän jännitti että mitäköhän tästäkin taas tulee. Mutta ihan hyvä siitä tuli, kun oltiin Splitissä ennen auringonlaskua.

Seuraavaksi kuvia kulkukissoja vilisevästä vanhasta kaupungista, joka onkin ihan oma lukunsa kaikessa mystisessä sokkeloisuudessaan.

Lukovo Sugarje

Saatiin viettää pari suloisen kevätauringon lämmittämää päivää Majan ja hyppiväisen koiransa Solan luona pikkuisessa Lukovo Sugarjen kylässä, isoäidiltä perityssä talossa, joka oli rakennettu samaan aikaan kun muutkin ihmiset muuttivat tuulisista vuoristokylistä helpompikulkuisille alueille meren rantaan. Kylä oli niin pieni, ettei siellä ollut edes kauppaa. Kauppa-auto kävi kuulemma kolmena päivänä viikosta. Pestiin pyykkiä sadevedellä, kuljeskeltiin ympäriinsä rantakallioilla, kivimuurien rajaamilla kukkakedoilla ja hylätyillä rakennelmilla, kokattiin kukkakaalipastaa sekä itsekerättyä villiparsaa, juotiin ranskalaisten reissaajien kanssa rosmariinirakijaa ja ihmeteltiin iltataivaalla välkkyvää väriläiskää, jonka Maja uskoi olevan ufo. Meinattiin ensin, että kiivettäisiin kylän reunalta kauas ja korkealle kohoavalle Velebit-vuorelle, mutta kuulemma ilman vaelluskenkiä olisi tullut ongelmia kivikkoisessa maastossa, joten jätettiin vuorenvalloitus lammaspaimenelle ja hänen katraalleen. Sen sijaan käytiin uimassa vielä aika viileässä meressä, joka kimalteli niin vastustamattoman turkoosina. Sinne meni talviturkki! Sen jälkeen oli hyvä tehdä vähän töitä auringossa kuivatellen ja läppärin näyttöä huivin alla tihrustaen.

Vastarannalla oli hurjannäköinen saari, jolta italialaiset olivat kuulemma joskus kaataneet kaikki puut, ja lopputuloksena oli tuulen ja sateen syömä, kuun pintaa muistuttava paljas maa. Konkreettinen esimerkki siitä, mitä se eroosio voikaan saada aikaan. Kylä oli kuulemma joskus näyttänyt lähes samalta, tuulensyömältä, ja kaikki sen puut olivat kuulemma istutettuja.

Coastal roadin varrella

(Kuvat minusta ja Lenskusta ensimmäistä lukuunottamatta Tomislavin.)
Pulassa noustiin autoon, joka oli törkyinen ja täynnä roskia, kuulemma siksi, etteivät poliisit silloin jaksa penkoa kansalaisaktivistin ajoneuvoa. Sitä ajanut mies olisi kutsunut meidät käymään Greenpeacen Arctic Sunrise -laivassa, jos oltaisiin oltu viikkoa aikaisemmin liikkeellä. Vähän harmitti. Toisen kuskin kanssa pysähdyttiin näköalapaikalle ottamaan kuvia. Kieltämättä niitä kelpasikin muutaman napsaista typerä virne naamalla, kun takana oli niin henkeäsalpaavat maisemat.
Sitten päästiin Opatijaan. En vieläkään oikein ymmärrä, miksi joku suositteli meille sinne menemistä. Olivathan ne vanhat, kiviset ja pastellinsävyiset vapaa-ajanasunnot upeita ja rantabulevardi viihtyisä, mutta pikkukaupungin keskusta oli täynnä lähinnä kalliita cocktail-baareja ja merkkiliikkeitä. Kaikki turisteja varten kiillotettua ja puunattua. Oltiin Kroatian Rivieralla. Onneksi kuitenkin mentiin – viereisessä Voloskon kylässä asuva sohvasurffausisäntämme Tomislav nimittäin osoittautui vallan ihanaksi tyypiksi, jonka kanssa kemiat vaan kohtasi ja oli alusta asti todella kotoisa olo. Keskustelu upposi välillä hyvinkin diippeihin sfääreihin, juotiin teetä ja syötiin villiparsamunakasta eikä Lensku tiennyt Tom Waitsin tekevän omakuvia, joita kenentahansa seinältä voi löytyä. Haha. Nukkumaan ei olisi millään malttanut mennä, mutta oltiin päätetty ettei Opatijaan käytetä enempää matka-aikaa.
Aamulla bussia odotellessa ihasteltiin pienen, kirkasvetisen sataman ja sitä ympäröivien kivikujien välimerellisen rentoa tunnelmaa, läträttiin 50-suojakertoimisen aurinkorasvan kanssa ja salakuvattiin auringossa torkkuvia kissoja, pappoja ja nunnia, ne kun tuntuivat olevan reissun suosituimmat kuvauskohteet. Ei tuo yksi muori kyllä varmaan edes ole mikään nunna, mutta joku univormu sillä selkeästi on päällä. Muistan miettineeni, että tässä tää nyt on, Kroatia. Meri ja aurinko ja lämpö ja se liikkeellä olemisen fiilis, ja etten ikinä saa unohtaa, että rahasta se ei ole kiinni. Vain ajasta, ja kaikesta siitä mitä on valmis sen saavuttamisen eteen tekemään. Me ei oikeastaan edes yritetty säästää. Osteltiin jäätelöitä ja mansikoita ja kaljaa silloin kun mieli teki. Ainoa periaatepäätös oli, että pitkänmatkan transportaatiosta ei makseta. Eikä maksettu.
Näiden aatoksien jälkeen hypättiin telakkakaupunki Rijekaan menevään bussiin, suunnistettiin ostoksille vihannestorille sekä leipomoon ja ostettiin kaiken muun ruuan lisäksi kesän ensimmäiset mansikat ja reissun parhaat pinaattijuustoburekit. Tämä kaikki varustautuminen tarvittiin, koska oltiin seuraavaksi suuntaamassa niin pieneen kylään, ettei siellä ollut edes ruokakauppaa. Hyvästeltiin meidän uusi ystävä hiukan haikeina ja ajeltiin vielä jonkun matkaa bussilla vuoristoista merenrantaa mutkittelevaa ja välillä hieman kuumottavaakin serpentiinitietä sopivaan liftipaikkaan. Sieltäkin oli upeat maisemat. Maailman kaunein tie. Saatiin heti joltain ujolta pojalta kutsu kahville. Ei menty. Lukovo Sugarje kutsui.
Ps. Huomenna sunnuntaina on Portsan katumarkkinat, joissa ollaan parin kaverin (ja monen muunkin) kanssa pitämässä kirpparipöytää, eli sinne niin!

Burekkeja ja ukkosmyrskyjä

 

Valvotun yön jälkeen päätettiin vaihtaa leiripaikkaa. Pyykit olivat kuitenkin vielä kosteita, joten leviteltiin ne aurinkoon, pakattiin arvotavarat mukaan ja lähdettiin aamukävelylle pusikkoiseen niemennokkaan ja sen yli. Alue oli täynnä hylättyjä armeijarakennuksia, mutta niistä oli enää mahdotonta sanoa, mitä ne tarkalleen ottaen olivat olleet. Vastarannalla häämötti monta tyhjillään seisovaa siluettia lisää. Kalliot olivat täällä vaaleita ja haaleankeltaisia, meri syvän turkoosi ja laiturit täynnä roskia ja ruostuneita metallirenkaita. Metsä näytti juuri siltä kuin olin sen täällä päin maailmaa kuvitellutkin näyttävän, varsinkin jylhät havupuut tekivät vaikutuksen. Löydettiin hautausmaa, jonka hautakivissä oli sinne haudattujen ihmisten kasvokuvia ja haudoilla värikkäitä muovikukkasia. Monet olivat kuolleet suhteellisen nuorina, toiset päässeet lepäämään puolisonsa vierelle.

Olo ei ollut kaiken sen stressin jälkeen parhain mahdollinen, jotenkin koko Valelunga oli alkanut kuvottaa, ja halusin mahdollisimman äkkiä pois sieltä, joten laitettiin kamppeet kokoon. Saatiin meidän leirin vieressä kalastelleelta italialaiselta mieheltä kyyti Pulan keskustaan. Hän ei ollut saanut yhtäkään kalaa, mutta me saatiin leipurikojusta tarjousburekit, sellaiset hiukan pasteijantapaiset suolaiset leivonnaiset. Otettiin kumpikin yksi juustotäytteinen ja yksi pinaattitäytteinen, ja vitsi että ne oli hyviä! Nyt on kova burek-ikävä. Silloin siinä aukiolla pulujen kanssa sitä mutustellessa mulla kuitenkin taisi olla jonkinlainen liftauskulttuurishokki, kun ei se ruoka oikein maistunut, pelotti että mihin tässä vielä rahattomina joudutaan ja halusin lähinnä kotiin. Onpa kuitenkin olemassa sellainenkin sananlasku, että elämä alkaa siitä mihin mukavuusalueesi loppuu. Ja siltä tosiaan oli poistuttu. Mutta niinpä me vaan lähdettiin tutkimaan Pulan kapeita kujia, joilla kissat peseytyivät ja ihmiset oli ripustaneet ikkunoidensa alle pyykkinaruja ja kasviruukkukokoelmia. Oli ehkä kaksikymmentä astetta lämmintä, mutta se tuntui paahtavalta helteeltä kaikkien kamppeiden kanssa mäkiä ylös ja alas tallustellessa. Lopulta löydettiin kaupungin ykkösnähtävyys, amfiteatteri, jota ei tietenkään päässyt ilmaiseksi ihailemaan sisältäpäin, joten istuttiin viereiseen puistoon kirjoittelemaan postikortteja kotiin. Yö vietettiin todella kauniilla ja siistillä Stojan leirintäalueella ukkosen jyrähdellessä yläpuolella, rankkasateen hakatessa teltan kattoon ja telttakankaan vuotaessa vain vähän vettä sisälle. Aamulla nukuttiin pitkään ja keitettiin kahvit kaasukeittimellä. Saatiin myös uusi rapsutuksia kerjäämään tullut kissaystävä, jolle tarjottiin aamiaiseksi jämät tuorejuustopurkistamme. Sitten ostettiin kahvilan halvin jäätelö puoliksi jotta päästiin nettiin, ja jatkettiin iltapäivän puolella matkaa.