Patikoimassa Azoreilla

Puuh mikä viikko on takana! Kiirettä ei ole oikeastaan pitänyt, mutta jokainen hetki on täyttynyt kuin itsestään, eikä ole ollut aikaa harrastaa tavanomaista seinääntuijottelua, bloggaamista tai oikein muutakaan rentouttavaa. Tietokone sentään tuli siinä samaisessa kukallisessa postipaketissa huollosta takaisin, kuin missä sen pari viikkoa aiemmin sinne lähetinkin. Yliopistolla on ollut kehitysyhteistyöviikko, joten niissäkin riennoissa tulin parina päivänä pyörineeksi. Eilen katsoimme ihan loistavan Autolla Nepaliin -elokuvan, ja yksi sen tekijöistä, Juho, oli paikalla kertomassa matkasta halki Euraasian, hyväntekemisestä ja unelmista. Aikamoisen inspiroivaa ja liikuttavaa. Leffan viestin kiteytys oli se, että unelmoida kannattaa, isostikin, ja unelmistaan kannattaa puhua! Vain silloin yhdelle ihmiselle vähän liian suuret unelmat voivat lähteä toteutumaan.

Minäpä paljastan nyt yhden unelmani: unelmoin Azoreille muuttamisesta. Se on tavallaan aika realistinenkin unelma. Suunnitelmissamme on muuttaa Portugaliin kun koulut parin vuoden kuluttua on käyty. Kysymysmerkkinä seisoo raha, sillä jos Suomessa mietityttää itsensä elättäminen mielekkäällä tavalla, niin Portugalissa saa olla onnellinen jos edes jonkun työn sattuu saamaan. Vähän kärjistetysti ehkä. Pärjäämme vähällä, mutta jostain se vähäkin täytyy hankkia, Portugalissa kun ei sosiaalituilla oikein voi elää. Niin, ja lisäksi tietysti tulee yksi jatkuvassa remontintarpeessa oleva monisatavuotinen maatila, johon saisi uppoamaan omaisuuksia, ja mites niiden appivanhempien hoitaminen, kun väistämättä tulevat vanhoiksi? Kun nyt ensin saisi edes omat opintolainat maksettua pois. Zén unelma on olla opettaja, mutta heidän työllisyystilanteensa on Portugalissa talouskriisin jälkeen ollut surkea, eikä etenkään vastavalmistuneella ole juuri toivoa saada opettajan töitä moneen vuoteen, ennen kuin kaikki kokeneemmat irtisanotut on palkattu uudelleen. Siinä ei edes Suomesta hankittu tutkintotodistus paljoa auta, vaikka se asettaisikin opettajanalun vastavalmistuneiden jonon kärkeen. Vaan Azoreillapa on opettajista kuuleman mukaan pulaa! Ihmisiä ei ilmeisesti juuri houkuttele muuttaa keskellä valtamerta tönöttäville piskuisille saarille, joilla muutamansadan neliökilometrin käytettävissä oleva maa-alue voi jotakuta alkaa ahdistaa, mutta meistä nuo saaret ovat aika lähellä paratiisia. São Miguel on kuin maailma pienoiskoossa; sieltä löytyy kaikki, mitä ihminen vain tarvitsee. Niinpä toivomme hartaasti, että kyseinen opettajapula on akuutti vielä parinkin vuoden päästä. Enköhän minäkin jotain kehittävää tekemistä päiviini siellä keksisi, vähintään puutarhan rakentelua, tai sitten voisin hyvässä lykyssä matkata vaikka Latinalaiseen Amerikkaan välillä töihin.

Azoreilta löytyy kunnon sankkoja metsiäkin, mikä on itselleni asuinpaikkaa miettiessä hyvin tärkeä tekijä. Eteläisessä manner-Portugalissa alkaisin (ja aloinkin viime vuonna) nopeasti kaivata suomalaiseen metsään, sillä sieltä löytyy lähinnä savannimaista kuivaa männikköä ja piikikästä pusikkoa. Toista se on Azorien subtrooppisissa laakeripuumetsissä. Ne ovat tosin hakkuiden ja ihmisen saarille istuttamien aggressiivisten tulokaslajien takia harmittavasti vähentyneet, mutta vielä on jotain jäljellä. Kävimme yhtenä päivänä patikoimassa metsässä, jossa alkuperäiset laakeripuut olivat pitkälti korvautuneet tunkeilevilla mutta kauniilla akaasioilla, pihajasmiineilla ja punarunkoisilla cryptomerioilla.

trek1 trek2 trek3-horz trek5 trek6 trek7

trek8
Hylätty vesimylly viidakon syleilyssä.
trek10
Azoreilla missään ei voi välttyä näkemästä lehmiä.

trek9 trek13

trek12-horz
Cryptomerioita pitkin kiipeileviä köynnöksiä.

trek14   trek15

trek17
Sammaleesta liukkailla puusilloilla sai kulkea kieli keskellä suuta.

trek18  trek20-horz trek19

Kävelimme ”Ribeira do Faial da Terra” -nimistä vaellusreittiä pitkin, joka yhdistyy ”Faial da Terra – Salto do Prego” -reittiin. Pari tuntia siinä vierähti, mutta tuskin kävelimme hirveästi enempää kuin viitisen kilometriä. Ajantaju katosi hämärässä metsässä, jossa valtavat puut kyhmyräisine oksineen kurkottelivat puron ylle ja japanincryptomeriat loistivat epätodellista oranssiaan, jonka päällä luikerteli köynnöskasveja. Heinäkuinen ilma oli niin kosteaa, että kameran linssi meni huuruun; jokaisella kivellä ja kuolleella puulla kasvoi märkää sammalta. Käsinrakennettuja siltoja ylittäessä kengänpohjat liukuivat limaisella puulla melkein kuin talven ensimmäisellä jäälätäköllä. Löysimme polunhaaraan, ja pian alkoi kuulua pauhaavaa kohinaa. Jyrkän alamäen laskeuduttuamme löysimme vesiputouksen, jonka piilopaikan ääni oli paljastanut jo kauan aikaisemmin.

trek21 trek16-horztrek22  trek26trek24-horz

Salto do Cagarrãon vesiputous tyrskysi alas tuohon kummalliseen, hämäränvihreään rotkonpohjaan, joka oli liukkaiden, sammaloituneiden kivien ja valtavien puiden vetinen valtakunta. Putouksesta oli syöksynyt alas pari massiivista tukkia tuohon poukamaan, jonka pyöreillä kivllä me tasapainottelimme vesiputouksen pauhatessa äänekkäänä edessämme. Zé oli tyylikkäästi lanteille kietaistuna hameena kantanut pyyhettä mukanaan, mutta putouksen vesi oli jääkylmää, eikä lämpimänkosteaan ilmaan väkisinkin vertautuva veden hyytävä kontrasti kutsunut kastamaan sinne kuin hikiset kasvot ja pikemminkin märät kuin nahkeat kädet. Loppumatkan kävely sujuikin sitten astetta virkistyneempänä, etenkin kun perillä autolla odotti vaatimaton lounaspiknik perinteisen maantienlaitaan rakennetun eväspöydän ääressä.

Azorien patikointisivuston mukaan kyseinen polku on tällä hetkellä suljettu, joten vain seikkailunhaluisimmat suunnatkoot sinne. Minua kiinnostaisi tietää miksi, vaikka luultavimmin joku polunvarren silloista on vain hajonnut ja odottaa korjausta.

In English: I’m dreaming about moving to Azores, and it is a rather realistic dream, since we’ve heard that the archipelago has a lack of teachers, and being a teacher is my husband’s dream. In July we were hiking on this Ribeira do Faial da Terra trail, which lead us through the extremely humid air and shady forests of acacia, Victorian box and Japanese red cedar trees. On the way we saw an abandoned watermill and many slippery slimy wooden bridges, and of course cows. We found our way to a crossroads of trails, and soon begun the roaring sound. The waterfall of Salto do Cagarrão was the cause of that, and it was hiding in a beautiful gorge of high trees and round rocks topped with moss. The water was ice cold so I only put my sweaty face in it.

Advertisements

6 kommenttia artikkeliin ”Patikoimassa Azoreilla

  1. Unelmista kannattaa aina pitää kiinni. Etenkin jos unelma on muuttaa noin mielettömän hienoon paikkaan! Asioillahan on tapana suttaantua lopulta parhain päin. Olisitko ihka ensimmäinen suomalainen asumassa noilla saarilla?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s