Tekemistä Turussa: kanoottiretki Aurajoella

Löysin Sambiassa viimekesäiset melontakuvamme pokkarikamerastani, ja totesin että vitsi mulla on ikävä Turkua! Ollut itseasiassa jo jonkin aikaa. Jyväskylään sen sijaan ei ole ikävä sitten yhtään (kumma juttu). Mun täytyy varmaan siis ottaa agendalle visiitti tuohon Suomen Pariisiin kunhan palaan Suomeen, vaikka marraskuu ei välttämättä ole kaikkein kaunein aika vierailla siellä(kään). On siellä kuitenkin ystäviä, joita kaipaan kovasti. Siihen asti saan tyytyä katselemaan näitä vuosi sitten otettuja kuvia meidän pieneltä melontaretkeltä Aurajoelta. Asuttiin joen lähellä, melkein Halistenkosken kanoottivuokrauspaikan vieressä, ja koko kesän oltiin ajateltu vuokraavamme kanootin ja menevämme melomaan. Tai siis, minähän ajattelin meneväni melomaan koko sen viisi vuotta, jonka Turussa asuin, mutta vasta kun poismuuttoon oli enää reilu viikko aikaa sain vihdoin aikaiseksi tuon pienen unelman toteuttaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Melontakaveriksi lähti tietysti eräs komea paidaton portugalilainen.

Aurajoen opastuskeskus Myllärintalo vuokraa kanootteja suhteellisen edullisesti. Me otettiin alle kaksikkokajakki kahdeksi tunniksi, mikä maksoi opiskelijahintaan 16 euroa (norm. 19 e). Melootteja löytyy niin inkkareita kuin yhden ja kahden hengen kajakkejakin, ja niitä voi vuokrata kesäaikaan 1.6.-31.8. tällä hintaa ja ilmeisesti muinakin aikoina, jos on valmis maksamaan enemmän. Kannattaa huomata, että pankkikortti ei käy vaan ihan oikeaa käteistä täytyy olla mukana. Täältä löytyy lisätietoa kiinnostuneille.

Melominen Aurajoella on todella helppoa, joten ihan aloittelijakin voi sinne huoletta suunnata. Vuokrauksen yhteydessä saa tarvittaessa opastuksenkin. Zé nyt on semmoinen Atlantin aalloissa marinoitu merimeloja että siitä tuolla kauniin ruskeassa Aurajoessa melominen oli varmaan lähes tylsää, mutta musta ainakin oli kiva päästä muistuttelemaan mieleeni, että mitenkäs sitä melaa nyt pitikään taas käsissä pitää. Olin nuorempana yhden kesän kesätöissä melontavälinevuokraajana Porissa, ja silloin tuli tietysti hyödynnettyä työsuhde-etua ja käytyä Kokemäenjoella melomassa useampaankin kertaan. On se kyllä kivaa touhua, etenkin aurinkoisena kesäpäivänä!

Meloskeltiin rauhassa eteenpäin ja ihailtiin varsinaissuomalaista kulttuurimaisemaa metsineen, peltoineen ja joen ylle kurkottavine puineen. Ensimmäiset koivut alkoivat jo kellastua, mutta aurinko paistoi täydeltä terältä, viimeiset kukat jaksoivat vielä kukkia ja loppukesän päivä oli ihanan lämmin. On se Suomikin vaan niin kaunis!

Ei oltu katsottu mitään etappia etukäteen, vaan mentiin ihan fiilispohjalta katsoen että kuinka kauaksi nyt ehdittäisiinkään. Käännyimme takaisinpäin kun tunti lähdöstä oli kulunut, vuokrausajan puolivälissä. Ei tietenkään tajuttu, että paluumatkaan menisi myötävirrassa paljon vähemmän aikaa, ja olimmekin takaisin Halistenkoskella puoli tuntia etuajassa. Melottiin sitten ympyrää ja lilluskeltiin vaan joessa pelleillen, kun pitihän sitä nyt saada koko rahan edestä aikaa kulumaan! Niin ja syötiin eväät, joiden virkaa toimitti vanha kunnon ruissari.

Tämä silta on tullut tutuksi yöllisillä dyykkausretkillä pyöräilleissä.

Turussakin on seeproja.

Lähtö- ja paluulaituri näyttää tältä.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut hyvin tehdä pidemmänkin retken, koska hinnassa ei kuitenkaan ollut niin suurta eroa kun kanootin oli kerran päättänyt vuokrata. Emme tainneet kuitenkaan olla ihan hirveän rahoissamme tuolloin. No, ensi kerralla sitten, ehkä Turussa tai jossain muualla. Mutta vielä tuonne ehtii melomaan tänäkin vuonna, jos on huudeilla tai reissu Turkuun tulossa!

---

In English: I found some old kayaking photos from my point-and-shoot camera. In August last year we did a small paddling trip in Turku. I had been thinking about renting a canoe for all those five years I called Turku my hometown, but in the end there was just a little more than a week left when we finally marched to the rental office situated next to Halistenkoski and started paddling on the river. It was a warm and sunny late summer day, perfect for a leisurely paddle, and we sure enjoyed it. We hadn’t got too far when half of our two hours had already passed, and we  turned back only to notice we still had half an hour left when we reached the deck again. Next time we’ll rent the kayaks for the whole day! The canoeing on the Aurajoki river is very easy, so beginners can also go ahead without worries. The kayaks and canoes are being rented from 1.6. through 31.8. at Myllärintalo.

Pystyt mihin vaan

Hengitys höyryää sisätiloissa. Keittiön ikkunaa ei saa kiinni. Töissä on päällä paksu neule ja untuvatakki, huppu on vedetty päähän ja käsissä on lämmin kahvimuki, mutta silti tärisyttää. Vessan peilistä näkyy että nenä on kylmästä punainen, käsiin puhaltelu ei oikeastaan auta yhtään. Ikkuna on täälläkin sepposen selällään. Sade lakkasi eilen, mutta kosteusprosentti on edelleen 87. Pyykit ovat viidettä päivää kuivumassa, edelleen kosteita. Pian ne alkaisivat haista. Pelottava sähkösuihku on paras ystävä, mutta sekään ei jaksa aamulla lämmittää kunnolla jääkylmää vettä. Säädän hanaa pienemmälle, ja vesi lämpenee. En todellakaan tiennyt, että Brasiliassa voisi olla näin kylmä! Säätiedotuksissa sää näytti samalta kuin Lusakassa, mutta on kaukana siitä. Lasken päiviä muuttoon. Seuraavassa asunnossa olisi tuplalasit. Onneksi loppuviikoksi on luvattu jo lämpimämpää.

Monesti käy niin, että kun on päästänyt suustaan olevansa varma ettei ikinä pystyisi johonkin asiaan, päättää elämä heittää eteen oivan tilaisuuden näyttää ettei moinen epäilys ollut lainkaan aiheellista. Ensimmäisenä työpäivänä ekassa harjoittelupaikassani täällä Curitibassa johti keskustelu paikan toisen harjoittelijan kanssa mieheni opiskelualaan. Kerroin hänen haluavan intohimoisesti opettajaksi, ja samaan hengenvetoon lisäsin, että itse en kyllä ikinä pystyisi moiseen. Samaa tuumi insinööriksi opiskeleva harjoittelukaverikin.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Todettuani, etten pystyisi potkimaan itseäni jatkamaan ensimmäisessä projektissani, etsimme minulle Cimo:n kumppaniorganisaation Brazilian Experiencen kanssa uuden paikan. Ja kas kummaa, uudeksi pestikseni tulikin englannin opettaja. Siis minä, joka sanon aina Leprechaunin sijaan Leprashawn. Älkää syyttäkö, jos käytte joskus Curitibassa ja kuulette jonkun puhuvan englantia pahalla Suomi-aksentilla. Se on vain joku minun oppilaista.

Tänään olin aamulla surullinen. Olin töistä puoli tuntia myöhässä, kun ei vaan kiinnostanut katsoa kelloa. Rahjustin paikalle väsyneenä, ja pienistäkin vastoinkäymisistä meinasi tulla itku. Lounasruokakaan ei oikein maistunut. Mietin taas, niin kuin joka ikinen päivä, miten paljon kivempaa täällä olisi jos Zé olisi täällä myös. Mutta sitten kello tuli kolme ja ensimmäinen englannintuntini alkoi. Ryhmä oli sopivan pieni, kymmenkunta 15-16-vuotiasta nuorta, ja he olivat niin herttaisia! Tottakai pälätystä ja pölinääkin tuli, mutta he toistelivat aakkosia perässäni jopa ihan pyytämättä. Ja meillä oli oikeasti hauskaa! Olin keskittynyt niin täysillä kaksi ja puoli tuntia, että oppitunti oli kulunut todella nopeasti. Kokemus oli todella palkitseva ja olin mukavasti onnistuneen tunnin jälkeen selvästikin adrenaliinihuuruissa. (Googletuksen jälkeen selvisi, ettei ilmiö vissiin ole ollenkaan harvinainen!) Olin niin hyvällä tuulella, että viheltelin itsekseni koko kotimatkan. Kaupassa soi sama Coldplayn vanha biisi jota eilenkin kuuntelin ja alkoi oikein laulattaa.

Kuka väitti, etten muka pystyisi opettamaan? Itse sitä on aina itsensä pahin kriitikko, ja joistakin harhakuvitelmista ei pääse yli ennen kuin lyö egolleen jauhot kurkkuun ja lähtee rohkeasti kokeilemaan. Helppoa se ei ole, mutta ei sen kai kuulukaan olla. Enkä nyt väitä, että tuntini olisivat välttämättä mitenkään oikean kieltenopettajan tasoisia, mutta jos nämä nuoret opiskelevat englantia vain viisi kertaa reilun vuoden mittaisen kurssinsa aikana, niin tärkeintä on että tunneilla on mukavaa ja englannin opiskelusta jää positiivinen kuva. Siitä voivat sitten jatkaa omin avuin muille kursseille jos kiinnostusta riittää.

Ja minä kun pelkäsin ryhtyä tähän pestiin. Kuvittelin etukäteen näiden teinien olevan ilkeitä ja tyyliin nauravan räkäisesti portugalintaidoilleni. Vitsi miten väärässä sitä joskus onkaan! Nyt ymmärrän englanninopettaja-anoppianikin, joka totesi että opettaminen on addiktio. Toivotaan, että seuraavakin tunti menee yhtä hyvin. Kyllä tätä nyt ainakin tämän kolme kuukautta sietää. Olen kiitollinen kaikille tsemppaajille kuten vanhemmilleni, mutta etenkin rakkaalle Zélleni, jonka tuki on etänäkin auttanut paljon. Ja sekin tekee jo hirveästi, kun toinen muistuttaa että voin ostaa lentolipun kotiin koska tahansa, jos siltä alkaa oikeasti tuntua. Vielä ei tunnu. Kyllä minä pystyn, ihan yksinkin!

Mitähän kaikkea tämä reissu tulee mulle vielä opettamaankaan?

Quero-quero eli eteläamerikanhyyppä (Vanellus chilensis).

Postauksen kuvat ovat Curitban ylpeydenaiheesta, kaupungin kasvitieteellisestä puutarhasta jota reunustavat pilvenpiirtäjien silhuetit, päivältä jona sanoin ettei minusta olisi opettajaksi.

Loppuun täytyy vielä linkittää vanha lempparibiisi, joka on ennenkin lohduttanut kun on ollut vähän vaikeaa. Vitsit että siitäkin on kauan, kun olen viimeksi oikeasti kuunnellut musiikkia!

---

In English: Very often, when you have just opened your mouth and said ”I could never do that”, the world takes matters into its hands and throws you an opportunity to prove yourself how wrong you were. This just happened to me. On the first day in my first internship placement I announced I could never be a teacher. A couple of days passed, and I found myself changing my placement for – ta-dah, being an English teacher! Today I had my first class with ten or so adolescents of 15-16 years old, and they were really sweet. And guess what, the class went very well, we had fun, and I felt pretty damn good afterwards. (I think adrenaline crush had something to do with it, which according to Google is not too rare.) I walked home whistling.

Who told me I couldn’t be a teacher? It’s just ourselves stopping us from doing things, and sometimes you just have to close your ego’s mouth and try doing something scary. I was scared, thinking that the teenagers would laugh at me and whatnot, but sometimes we are just so wrong about ourselves. Yes I can, even alone! What else will this trip still teach me?

Vila Velhan maanvajoamat

Ensimmäinen Curitibasta tehty viikonloppureissu sai kunnian suuntautua Vila Velha State Parkiin, jossa kävin viime viikon lauantaina. Vila Velha Parque Estadual on yksi eteläisessä Brasiliassa sijaitsevan Paranán osavaltion päänähtävyyksistä, ja siellä voi ihmetellä alueen erikoista geologiaa: surrealistisia hiekkakivimuodostelmia sekä maanvajoamia joista osa on nykyisin lampia. Alueella voi bongailla myös villieläimiä, jos hyvä tuuri käy.

Vila Velha on lähempänä Ponta Grossaa, mutta sinne pääsee Curitibasta kätevästi bussilla vajaassa parissa tunnissa, sillä puiston sisäänkäynti on valtatien vieressä. Curitibasta matkaa kertyy melkein 100 kilometriä, mutta brasilialaisittainhan tuo on ihan naapurissa. Ainakin Princesa dos Campos -bussiyhtiö pysähtyy Vila Velhan pysäkillä, ja sillä mekin varmuuden vuoksi kuljimme (ei muuten ollut ainoa Prinsessa-niminen bussiyhtiö). Lähtö oli niinkin aikaisin kuin 7:45 lauantaiaamuna, ja bussiliput (noin 30 realia) piti vielä ostaa yhtiön lippuluukulta sitä ennen, kun nettivarausjärjestelmä ei suostunut toimimaan. Curitiban valtaisa ”matkakeskus” eli yhdistetty rautatie- ja linja-autoasema yllätti positiivisesti, sillä olin henkisesti varautunut väistelemään kaiken maailman hihastarepijöitä joihin Sambiassa ehti tottua, tai vähintäänkin pyörimään oikean luukun perässä sokkona opasteiden puuttuessa. Mutta mitä vielä, ihan normaali länsimainen asemahan se oli ja lippuluukuille oli selvät opasteet. En tiedä miksi jatkuvasti yllätyn siitä ettei ainakaan tämä eteläinen Brasilia olekaan mikään kehitysmaa. No, kenties siksi kun omat aiemmat kokemukseni Lattariamerikasta rajoittuvat Väli-Amerikan maihin, missä bussiasemat olivat tosiaan pitkälti niitä vanhojen värikkäiden jenkkikoulubussien ja kaupustelijoiden kansoittamia mutalätäköitä.

Pallokalan näköisiä linnunpesiä. Pääskyn pesiä ehkäpä?

Torkuin bussissa heräillen välillä vilkuilemaan metsiköitä, harmaita kyliä ja pikkukaupunkeja sekä valtavia kumpuilevia (GMO-)peltoja. Perille päästyämme aurinko paistoi ja kevytuntuvatakki oli pian ihan liikaa. Paikka oli keskellä ei-mitään, ja aloimme käppäillä hilpeissä tunnelmissa kohti infokeskusta. Vila Velha alkoi hämmentää heti portista käveltyämme, kun bongasin lauman joitain eläimiä kaukaa pusikon vierestä. Luulin niitä ensin lehmiksi, mutta ne hävisivät puskiin sellaisella vauhdilla, etteivät varmasti olleet lehmiä. (Myöhemmin ne paljastuivatkin villisioiksi.) Heti tämän jälkeen kuulimme takaamme kopsetta, ja meitä kohti laukkasi kaksi ratsupoliisia suurilla hevosillaan. Siis mitähän ihmettä? No, kai ne tulivat läheisestä kylästä. Aikamoista gaúcho-meininkiä! En ehtinyt napata kuvaa kuin hevosista, jotka poliisit jättivät puiden varjoon odottamaan.

Hämmennys ei kuitenkaan loppunut tähän, sillä lippuja ostaessamme meille kerrottiin, että puiston päänähtävyyksille olisi opastetut bussikuljetukset. Lipunmyyjä oli kuitenkin tosi mukava ja antoi meille kaikille paikallisten sisäänpääsyhinnan, 18 realia (noin 4 euroa) kun kerrottiin asuvamme Curitibassa. Tämän jälkeen meidät istutettiin auditorioon katselemaan Vila Velhasta kertovaa esittelyfilmiä valkokankaalta. Kyllä vähäsen nauratti, mutta ihan informatiivinenhän se filmi oli.

Vila Velhan kylä.

Hyppäsimme seuraavaan tasatunnein lähtevään bussiin kohti länsilaidalta löytyviä pieniä järviä sekä maanvajoamaluolia, portugaliksi furnas. Täydessä bussissa oli oikein kunnon turistimeininki oppaan puhuessa mikkiin. Puistosta löytyy myös 16 kilometrin mittainen Fortress Trail mikäli haluaa kiertää alueen ihan omassa rauhassaan, mutta en ole varma, pääseekö sinnekään ilman opasta. Melkeinpä kyllä olisi voinut, mutta ensikertalaisina ajateltiin että kaikki päänähtävyydet kattava kierros olisi järkevämpi valinta. Ei vaan tiedetty, millainen lauma muitakin retkeilijöitä saataisiin seuraksemme. Kaikki muut olivat tosin kotiseutumatkailemaan lähteneitä brasilialaisia, eli me olimme ainoat ulkomaalaiset. Ei kuitenkaan ihan sitä miten olen yleensä tottunut luonnossa retkeilemään!

Kultaisen lammen vesi oli kristallinkirkasta, ja isot kalat uiskentelivat lammessa.

Taivaalla liiteli useita eteläntöyhtökarakaroja (Polyborus plancus), jota luulin jonkinlaiseksi kotkaksi, mutta se onkin iso haukkalintu.

Luontoretken karun kansoitettu totuus.

Ensimmäisenä hurautettiin kirkasvetiselle Kultaiselle lammelle (Lagoa Dourada), missä kulkee vaivaisen muutaman sadan metrin mittainen päällystetty polku. Lampi on itseasiassa sedimentillä täyttynyt maanvajoama, jonka syvyyttä ei kukaan tiedä. Nimensä se on saanut siitä, että auringonlaskun aikaan lampi näyttää kultaiselta. Keskipäivällä se oli sävyltään lähinnä kellertävän vihertävä. Lammen vesi oli kuitenkin niin mielettömän kirkasta, että kalojen liikkeitä pystyi tarkkailemaan rannalta käsin ihan helposti. Opas selosti erittäin asiantuntevasti ja innostuneesti pitkät pätkät, mutta en jaksanut pinnistellä ja keskittyä ymmärtääkseni portugalinkielistä opastusta, joten englanninkielisistä infotauluista oli itselleni enemmän iloa. Tosi kiva että sellaisia puistosta löytyi!

Long-tailed tyrant (Colonia colonus).

Luonto täällä oli ihan erinäköistä mitä olen koskaan aikaisemmin nähnyt. Puista roikkui valtavat kasat pitkää naavaa, ja erilaisia epifyyttejä kasvoi paljon puiden päällä. Ihanaa peikkometsää, jossa samoillessa mielikuvitus lähti laukkaamaan. Metsästä kantautui myös outojen lintujen laulua ja pari saatiin bongattuakin. Vila Velhassa oli myös paljon lämpimämpi kuin täällä Curitibassa, joten vaatteita piti vähentää ja aurinkorasvaa lisätä. Vihdoin tuntui ihan kesältä, ah! Kierros oli todella nopeasti ohi, mikä oli vähän harmi, sillä tuonne olisin voinut jäädä fiilistelemään pidemmäksikin aikaa. Kultaisen lammen kierros (Trilha Lagoa Dourada) onkin vain 400 metrin mittainen, joten ei auttanut kuin nousta taas muiden perässä bussiin ja ajaa seuraavalle kohteelle, eli niille maanvajoamille.

Tämä alue on geologisesti samaa alkuperää kuin esim. Namibian maaperä eteläisessä Afrikassa, ja ne ovatkin sijainneet yhdessä silloin kun kaikki nykyiset mantereet  vielä muodostivat yhden suuren Gondwanan. Namibiassa samanlaisia hautavajoamia ihmettelemässä käynyt retkiseura sanoikin, että hänelle tuli kovasti flashbackejä Afrikasta, vaikka ilmasto onkin täällä tietysti erilainen. Aika hullua! Reiät ovat siis syntyneet veden aiheuttaman kulutuseroosion takia, niin että ensin maan alle on kaivertunut onkalo, ja maanpinta on jossain vaiheessa romahtanut tuohon suureen kuoppaan, joka nyt täyttyy hitaasti sedimentistä ja vedestä. Reiät ovat jopa 100 metriä syviä, ja ovat puolillaan vettä. Kyllä hieman hirvitti katsella alas!

Maanvajoamat olivat kyllä sellainen näky, että ei ihan heti unohdu! Jäätiin muusta turistiryhmästä aika hyvin jälkeen, kun jäätiin katselemaan reikiä pidemmäksikin aikaa. Muilla tuntui olevan kiire lähinnä vilkaista, napata selfie ja jatkaa matkaa. Maanvajoamaan laskevat minivesiputoukset saivat aikaan sateenkaaria, ja rei’issä lenteli lepakoita ja lintuja. Näin muutaman vihreän linnun, jotka näyttivät hieman pieniltä papukaijoilta, mutta en ehtinyt katsomaan niitä tarpeeksi hyvin sanoakseni varmaksi, kun ne olivat jo kadonneet vajoaman seinämien vehreän kasvillisuuden joukkoon. Aika hurja paikka, kaikenlaista tämä Äiti Maa kätkeekin sisälleen. Seuraavassa postauksessa jatketaan sitten matkaa niille hiekkakivimuodostumille!

---

In English:The first weekend trip I did from Curitiba was Vila Velha on last week’s Saturday. At least the bus company Princesa dos Campos stops there, and that’s the company we took as well. The start was a bit bewildering, since first we saw two policemen on horses riding past us there in the middle of nowhere, and a bit after that we found ourselves sitting in an auditorium watching a film about the Vila Velha State Park. After that it was soon time to jump on the bus which would take us to the caves and lakes, or furnas in Portuguese. It was a bit funny to sit there with a lot of Brazilian tourists and listen to the guide speaking to the microphone. Not exactly as I’m accustomed to explore nature! Our first stop was at the Golden Pond, where we did a small walk admiring the furna that was filled up with sediment and water. The guide was super enthusiastic but speaking fast Portuguese, and I concentrated more on watching the big fishes in the crystal clear water than his talk. It was good that there was also an information board in English. The nature here was  very different from what I’ve seen previously, and the trees had huge hanging mosses and epiphytes growing on them. After the 400 m walk we drove to the next sight, the actual holes in the ground. They were very impressive, and it was a bit scary to look down in order to notice that there are tiny waterfalls and rainbows! Also birds and bats were flying inside the vertical caves. We continued to the surreal sand stone formations, of which you can read from the next post!

Seikkailusafarilla Kafuen kansallispuistossa: day 3

Kafuen kansallispuiston seikkailusta on vielä viimeinen osa julkaisematta, vaikka kuvat ovat roikkuneet luonnoksissa jo useamman viikon! Sambian reissun viimeisinä päivinähän minä ne sinne latasin siellä Zén University of Zambian pikkuruisessa työhuoneessa, jossa alkoi heti aivastuttamaan jos oven laittoi kiinni. Ei tainnut olla kovin terveellinen koppero se. Noista päivistä tuntuu jo olevan pieni ikuisuus. Zé lähti muuten tänään kahdeksi viikoksi Dolomiiteille kiipeilemään. Täällä Amerikassa on yksi himppusen kateellinen joka pitää jo päiviä jatkunutta sadetta täällä monen viltin alla, mutta tietysti olen tosi innoissani toisen puolesta. Kuinka siistiä! Ja kyllä ne Dolomiitit siellä muakin odottaa.

Mutta palataanpa sinne Sambiaan. Viimeisenä päivä Kafuen kansallispuistossa heräsimme taas yhtä aikaa auringon kanssa, mutta tällä kertaa lähdimme liikkeelle hieman myöhemmin, vasta seitsemän jälkeen. Varsinaista laiskottelua, herranen aika! No, tavarat täytyi laittaa kasaan ja syödä lämmin aamupala, ennen kuin hyppäsimme safariautoon ja jätimme kokkimme sekä apulaisoppaamme purkamaan leiriä kuin mitkäkin kolonialistiherrat. Oli kyllä ihan superoutoa että telttaretkellä oli mukana kokki, joka myös siivosi teltan, petasi retkipedit ja tarjoili iltateet, eikä ruoanlaitolla tai millään muullakaan tarvinnut itse päätään vaivata. Mutta maassa maan tavalla.

Afrikansatulahaikara, eli englanniksi saddle-billed stork. Nimi tulee tuon näyttävän linnun nokassa olevasta keltaisesta ”satulan muotoisesta” kyhmystä.

Vesiantilooppiperhe uteliaana.

Kontsiantilooppeja, elikkäs Lichtenstein hartebeest.

Isohevosantilooppeja, englanniksi roan antelope.

Aamu oli jälleen viileä, mutta onneksi avonaisessa autossa oli viltit joiden lämmössä ei hampaat kalisseet ihan niin paljoa. (Tajusin muuten tuossa, että olen elänyt kohta kokonaisen vuoden jatkuvaa talvea. Onneksi kohta on kevät!) Ilmassa oli hienoinen pettymyksen tuntu, sillä jotenkin jo tiesin, ettemme tulisi leijonia tai kovasti muutakaan uutta enää safarimme viimeisenä aamuna näkemään. Viime safarilla oppaamme Dave oli bongannut täällä leopardin, mutta kaikki on eläimiä bongaillessa niin tuurista kiinni. Lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen kaikkia väsyttikin niin, että ajoimme hiljaisuudessa tuota oppaamme valitsemaa kaunista safarilenkkiä eteenpäin. Tai no, niin hiljaisuudessa kuin pörisevän ja rämisevän jeepin kanssa nyt voi. Välillä Dave kertoi jonkin kuriositeetin, johon vastattiin ehkä kahdella sanalla.

Eläimetkin pysyttelivät hissuksiin, emmekä heti nähneet mitään elämää. Aamu oli lähtiessämmekin ollut jo sen verran pitkällä, että yöeläjiäkään oli turha enää yrittää kuikuilla. Maisemat olivat kuitenkin kaikissa syksyn ja pastellisävyjen väreissään ja aamun valossa ihan tajuttoman kauniita, ja samalla kertaa samanlaisia mutta kuitenkin ihan erilaisia kuin aiempina päivinä näkemämme. Erityisesti tykkäsin laaksomaisesta aukeasta metsän keskellä, jossa oli vielä muutamia sinisenä loistavia tulvavesialtaita. Elokuun kuumien säiden koittaessa ne kuivuisivat nopeasti ja ajaisivat lammikoiden kalat niin ahtaalle, että petolinnuilla tulisi olemaan isot pidot. Virtahepoja ei täällä näkynyt, sillä kai nekin ovat sen verta mukavuudenhaluisia, että pysyvät mieluummin isommissa lätäköissä. Näimme kuitenkin taas paljon antilooppeja, joista jotkut olivat jopa hieman poseeraavinaan kameralle. Upeita, sulavaliikkeisiä otuksia.

Söpöjä pikku oribeja heinikossa loikkimassa.

Afrikan mahtavia lintuja.

Ruokoantilooppi, common reedbuck.

Gasellikotka eli martial eagle on Afrikan suurin kotka.

Kohti puiston portteja ajaessa kohtasimme kunnioitusta herättävän gasellikotkan, joka silmäili meitä oksaltaan sen näköisenä, ettei oikein tiennyt pitäisikö sen olla peloissaan vai kiinnostua meistä päivällistarkoituksessa. Gasellikotka on Afrikan suurin kotkalaji, ja aika kuninkaalliseltahan se näytti siellä ylhäisessä yksinäisyydessään sinistä taivasta vasten. Olin kyllä iloinen, että tuo olento suvaitsi meille näyttäytyä. Vau.

Toinen luonnonvoimia pienen terveen pelon sekaisin tuntein ihmettelemään saava asia olivat edelleen käryttävät metsäpalot, jotka nielivät kuivan heinikon ja jättivät jälkeensä karrelle palaneen maan, joka kuitenkin pian puskisi pintaan uutta vihreää elämää. Jouduimme jopa ajamaan yhden pienehkön liekkimeren lävitse, mutta onneksi kasvillisuus on sen verta olematonta, että palo ei mitenkään varsinaisesti roihua, vaan etenee nopeasti ohuena nauhana. Ihan hirveän paljon en jaksanut enää paluumatkalla jo kerran nähtyjä metsämaisemia katsella, vaan torkkuminen veti pidemmän korren. Yhdessä vaiheessa jouduimme kylläkin koppakuoriaissateeseen, mikä oli outoa. Niitä otuksia piti sitten pudistella vaatteista, mutta onneksi olivat sen verta kookkaita, etteivät päässeet piiloon minnekään.

Voi villi ja kaukainen Kafue, veit palasen sydämestäni! Ihan ehdottomasti kyllä sanoisin kaikille luonnonystäville, että matkustakaa tänne. Eläinten näkeminen Kafuen kansallispuistossa on niin paljon palkitsevampaa kuin helpommissa safarikohteissa, sillä niiden perässä saa ja pitää hieman juosta. Turismin lisääntyminen on kuitenkin avainasemassa siinäkin, että salametsästys saadaan Kafuessa kuriin ja eläimet tottuvat safariautoihin ja tulevat luottavaisemmiksi, ja siksikin Kafueen kannattaa matkata. Tosin kansallispuiston viehätys piilee ainakin itselleni paradoksaalisesti juuri siinä, että puistossa on totisesti niin kaukana kaikesta sivistyksestä ja tuntien ajomatkan päässä jopa piskuisista savimajakylistä, että siellä tuntee olevansa aidosti keskellä afrikkalaista luontoa. Pohjoisessa Kafuessa emme käyneet, joten en tiedä millaista siellä on, mutta ainakin etelässä saa olla aivan rauhassa, antilooppien ja lintujen seassa. Leijonien jäljet leirissämme ja jatkuvasti vastaantulevat kotkat jo todistivat, että nyt ollaan ihan oikeassa erämaassa. Ja se erämaa kyllä lunasti odotukset, vaikka eläinsaldo jäikin pienemmäksi kuin ennen lähtöä olimme toivoneet. Toivottavasti pääsemme joskus takaisin tuonne kummallisen aroturturikyyhkyn kukerruksen säestämän luonnon keskelle! Ehkä löydämme silloin myös ne pirskutin leijonat.

Kaksi aiempaa postausta Kafuen kansallispuistosta löydät täältä ja täältä.

---

In English: The last day in Kafue national park started a little later than the previous ones, since we had the camp to be packed and a hearty warm breakfast to be eaten. We were all so tired that we were driving in silence, and there was an air of disappointment due to the fact that we hadn’t seen as many animals as we would have liked to, and somehow I knew that we also wouldn’t see so much that morning. But the scenery was gorgeous in all its autumn and pastel colors, and we were admiring many antelopes and huge birds again. When we started to head back to the park gates again, we had to drive through a wildfire. I was hardly awake but it was a little scary. We also saw the martial eagle, which is  the greatest eagle species in all Africa. And I felt so much respect towards nature. Kafue was wild, beautiful but also difficult what comes to finding some animals. However, I would definitely recommend all nature lovers to travel there. Even if you were disappointed not seeing some certain animal, you would love the experience. Kafue is so remote, hours away even from the closest clay hut village, that you can really connect with the untouched African bush and feel the wilderness in and around you. The lion footprints in our camp and seeing eagles around every corner already proved it. This vast national park just stole a piece of my heart. I hope we can return some day. Maybe then we could even spot the damn lions!

You can find the previous two posts from Kafue national park from here and here.

Curitiba: mäntyjen, pilvenpiirtäjien ja hippipakujen maa

Heippatirallaa! Vihdoin sain itseäni niskasta kiinni ja päivittämään blogia. Tänään olen ollut täällä Brasiliassa jo kaksi viikkoa. Aika vain tuntuu katoavan johonkin mustaan aukkoon! Nämä kaksi viikkoa ovat tosin olleet aikamoista vuoristorataa. Ensimmäiset muutaman päivän olin ihan täynnä rakkautta tätä paikkaa kohtaan, mutta jo ensimmäisen sateisen maanantain koittaessa olikin kaikki vähän liikaa ja itkin kaksi päivää melkein yhtä soittoa. Melkein varasin lentoliput Portugaliin, mutta sain itseni jäämään aina vielä yhdeksi päiväksi kerrallaan. Kyseessä taisi olla ihan perinteinen kulttuurishokki. Todella yllättävää, että sellainen pääsee salakavalasti iskemään juuri täällä ihan länsimaisen kulttuurin keskellä. Luulen, että se on tämä kielimuuri ja yksin olo, sillä brasilialaisessa (tai noh, curitibalaisessa) kulttuurissa ei ole mitään valittamista. Asiat kai vain sitten sulattaa huomattavasti helpommin, kun ne voi jakaa jonkun kanssa.

Suloisia Kleinbusseja näkyy katukuvassa paljon, ja ne ovat kaikki valkoisia.

Curitiba panostaa pyöräilyyn, ja on epäilemättä Etelä-Amerikan pyöräilijäystävällisimpiä kaupunkeja.

Centro Cívicossa on rauhallista sunnuntai-iltapäivänä.

Italialaiset siirtolaiset ovat jättäneet nimensä Curitiban katukuvaan.

Curitiban bussiliikenne on tunnettu näistä ”tuubeista”.

Päädyin kaiken tämän seurauksena vaihtamaan työharjoittelupaikkaani. Teknisen ympäristöprojektin sijaan työskentelenkin kohta englannin opettajana! Aika hullua. Olen asiasta varovaisen innostunut mutta samalla myös hieman kauhuissani. Nuoret joille oppitunteja pidän vaikuttavat kuitenkin symppiksiltä ja hyvin käyttäytyviltä. Uuden harjoittelupaikkani nimi on ELO Apoio Social e Ambiental, ja se on koulutuskeskus haavoittuvassa asemassa oleville nuorille, jotka on tarkoitus saada työelämään ja muuttamaan maailmaa opettamalla heille mm. työelämätaitoja sekä ympäristökasvatusta. Nämä nuoret tekevät töitä neljä päivää viikossa ja opiskelevat yhden päivän viikossa.

Olen nyt lähinnä tutustunut ELOon ja sen projekteihin sekä suunnitellut tulevia oppituntejani. Ajattelin ottaa mukaan myös globaalikasvatusta, jota on Taksvärkin vapaaehtoisena kansainvälisyyskouluttajana tullut jo kokeiltua. Tästä saattaa lopulta olla enemmän hyötyä tulevaisuuden kannalta kuin Institutos Lactecin harjoittelusta olisi ollut, sillä meillä on Zén kanssa ollut yhtenä monista tulevaisuuden mahdollisista suunnitelmista rakentaa jonkinlainen kestävän kehityksen koulutusprojekti Portugaliin. Saa nyt nähdä. Taisi olla alun alkaenkin typerä idea edes yrittää kuvitella tekevänsä jotain muuta kuin NGO-hommia edes muutaman kuukauden ajan. Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. Siellä Lactecilla oli käytössä jopa kellokortit, huh!

Endeemiset araucaria-männyt ja palmut kasvavat sulassa sovussa.

Puut ovat kukassa ja katutaide kukoistaa, etelän kevät on alkamaisillaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Päädyin myöskin vaihtamaan asuntoa! Ensimmäiset kämppikseni ovat valtavan hyväsydämisiä ja auttavaisia, mutta en tunne oloani kovin kotoisaksi tässä asunnossa. Brasilian mittakaavassa turvajärjestelyt eivät ole kovin hyvät (huoneeni on vain neljän lukon takana), kämppä on melko likainen, kämppikseni polttaa sisällä ja pitää ikkunoita auki minkä takia asunto on jääkylmä, eikä jatkuva liikenteen melu ja etenkään korviahuumaava junanpilli monta kertaa päivässä oikein helpota asiaa. Lisäksi täällä ramppaa kämppikseni kavereita polttamassa pilveä. Päätin siis muuttaa. Uusi huoneeni joogaopettajanaisen alivuokralaisena keskustassa vapautuu ensi viikon sunnuntaina ja siellä on puhdasta ja lämmintä, koska ikkunoissa on tuplalasit!

Niin, täällä ei tosiaan ole mitkään trooppiset lämpötilat. Joinain päivinä on kyllä ollut noin 24-25 astetta, mutta yhtenä yönä lämpömittari oli pudonnut ihan muutamaan asteeseen, ja nukuin viluissani untuvatakki huppuineen kaikkineen päällä, sen normaalin kahden peiton lisäksi. Curitibassa sää saattaa myös muuttua minuuteissa. Tänäänkin aurinkoinen lämmin päivä pimeni ihan yhtäkkiä ja vaihtui kovaan sateeseen. Viime vuonna täällä satoi kuulemma lunta. Ei taida ihan kuulostaa siltä mitä Brasiliasta ensimmäisenä tulisi mieleen?

Bosque do Papa eli Pope’s Woods.

Curitiba on minun mittakaavassani valtavan suuri. Täällä on moderneja pilvenpiirtäjiä mukulakivikatujen varsilla, araucaria-puita, värikäs vanhakaupunki, oransseja takseja ja toppatakeissa kulkevia ihan kaiken värisiä ja näköisiä ihmisiä. Täällä on niin paljon blondeja saksalaisten ja puolalaisten jälkeläisiä, että kukaan ei tiedä minun olevan gringa ennen kuin avaan suuni. Täällä on pyöräteitä, valtavasti japanilaisia ja italialaisia ja paikallisia ja kasvisravintoloita, kauniita puistoja, hämmentävä bussijärjestelmä, vilkas yöelämä, siistimmät kadut kuin Suomessa ja hirveän paljon kodittomia jotka nukkuvat pahvinpalojen päällä bussipysäkeillä tai ovat rakentaneet joustinpatjaleirinsä keskusaukion nurmikolle. Mutta minä en ollut koskaan kuullutkaan Curitibasta ennen kuin hain tätä harjoittelupaikkaa, ja sekös tuntuu hullulta. Kaikista paikoista joissa olen käynyt tämä muistuttaa ehkä eniten Lissabonia (eikä vähiten calçada-katujensa takia), mutta tuntuu kuin täällä yhdistyisi palasia vähän joka puolelta maailmaa (kuten tässä Curitiban mainosvideossakin sanotaan). Curitiba ei kuulemma ole Brasiliaa. Ehkä siksikin tätä tänne asettumista on ollut hieman vaikea sulattaa.

Puolalaisia hirsitaloja keskellä pientä kaupunkimetsikköä.

Nämä kuvat ovat sunnuntailta, kun kävin lyömässä lukkoon muuttoni keskustaan. Tulin yllättäen kutsutuksi uuden vuokraemäntäni ja tämän kahden nuoren joogaoppilaan mukaan puistopiknikille, mitä ennen ehdin kuitenkin käydä lounastamassa vegeravintolassa. Täällä ei ole kasvissyöjällä mitään ongelmia, päinvastoin, vegeruokaa saa joka paikasta ja se on vieläpä ihan törkeän hyvää! Kyytipojaksi voi sitten hörpätä cashew-hedelmämehua tai passionhedelmämehua tai mangomehua tai vaikka sokeriruokomehua. Kummasti täällä on innostunut taas smoothieidenkin tekemisestä, kun ihania trooppisia hedelmiä saa niin halvalla.

Sunnuntainen piknik pidettiin siis Paavin metsässä eli Bosque do Papassa, minne kävelimme hallintorakennuksista ja kaupunkilaisten hengailualueista koostuvan rauhaisan Centro Cívicon halki. Ihanaa että ihan kaupungin keskustassakin on ihan oikea pieni metsä, ja se on vieläpä melko lähellä tulevaa kämppääni. Sekin on aika ihanaa, että metsän läpi käveltyä tulee vastaan puolalaistyylisiä hirsitaloja pärekattoineen ja vanhoine työkaluineen. Niiden keskellä oli kumman kotoisa olo! Lautapelit, tarot-kortit ja suklaakeksitkin olivat aika kivoja juttuja.

Piknikillä tarot-kortien kera.

Mulla on nyt sellainen fiilis, että superkiireisen opiskelukevään ja pinnaa koetelleen joskin antoisan Afrikan-reissun jälkeen haluan hyödyntää tätä yksinoloa ja tehdä tästä Brasilian-ajastani sellaisen omaan hyvinvointiini keskittyvän ajanjakson. Haluan kävellä ja juosta puistoissa, käydä joogatunneilla, kokeilla joka päivä jotain uutta, syödä terveellisesti, tehdä mahdollisimman paljon luontoretkiä ja kivoja juttuja ja mikä tärkeintä, kuunnella itseäni. Mua on siunattu melko voimakkaalla intuitiolla, enkä usko että sitä seuraamalla voi oikein mennä pieleen. Siksipä päätinkin heti vaihtaa harjoittelupaikan ja asunnon itselleni paremmin sopiviin, koska mitäpä sitä turhaa roikkua jossain, joka ei tunnu yhtään omalta jutulta, kun maailma on täynnä vaihtoehtoja? Portugalin kieltä täällä ei pääse pakoon millään, joten sitä tulee opittua yrittämättäkin. Ja ainakin olen jo saanut avattua suuni. Ehkä oli ihan hyvä, etten kuitenkaan ostanut niitä lentolippuja heti takaisin Eurooppaan.

---

In English: I have been in Brazil for two weeks now. Time just disappears somewhere, but the two weeks have also been a real roller coaster to me. I probably experienced some kind of a culture shock, and ended up changing my internship placement and also my apartment – instead of working with a technical environmental science project, I will become an English teacher! But why hang on to something that doesn’t feel right, when the world is full of opportunities? For someone with as strong intuition as me it’s nearly impossible as well. I feel like I want to use there three months of living alone to concentrate on my own wellbeing that I’ve been neglecting due to super busy spring and our trip to Africa.

Curitiba is a huge city but it also has many parks, cheap and delicious vegetarian restaurants, organic markets and other things to enjoy. The streets are more clean than in Finland, but they also host way too many homeless people. People say that Curitiba is not really Brazil, and maybe that’s why it has been a little hard to get a grasp on this modern city that seems to have combined something from all over the world.