Lake Kariban rannalla Sambiassa oli reissun toinen eli viimeinen päivä aluillaan. Tai oikeastaan se oli jo melkein puolessa, koska olimme edellisillan hippokohtaamisen jälkeen nukkuneet myöhään ja nautiskelleet hotellin aamupalasta oikein pitkän kaavan kautta. Halusimme käydä tutustumassa järveen myös vesiltä käsin ja olimme katselleet mahdollisuutta kanoottivuokraukseen, jonka olisimme voineet hoitaa eräässä toisessa hotellissa. Paikka olisi kuitenkin sijainnut aivan Siavongan kylän toisella puolella suht pitkän matkan takana, joten päädyimme melomisen sijasta sittenkin veneajelulle järvenselälle.
Venekyyti ei ollut aivan halpaa lystiä, mutta eipä olisi ollut kanootin vuokrauskaan, joten pistimme elämän risaiseksi. Viikonlopun teemana oli muutenkin vähän ollut luksustelu ja sellainen perinteinen lomailu, joka ei yleensä meidän reissuihin juuri kuulu. Sitäpaitsi pääsisimme katsomaan Kariba Dam Wallia, eli Kariban patoa, joka jauhaa Sambialle vesivoimaa Sambesi-jokeen padotun Kariban tekojärven itäpäässä. Kariban historiasta voit lukea lisää aiemmasta postauksestani. Eipä käynyt mielessä, että sijaitsimme padon yläpuolella, eikä pato tietenkään näytä yläpuolelta käsin juuri miltään. Mutta tulipahan sekin nähtyä.
Nousimme resorttimme rannasta valkean pikaveneen kyytiin ja hurautimme kohti järvenselkää. Olo oli kuin jollain pohatalla huvijahdillaan, aurinko paistoi ja leppeä järvituuli vilvoitti mukavasti kuuman keskipäivän lähestyessä. Metsäiset maisemat kumpuilivat oranssin, ruskean ja keltaisen sävyissä hyvin kuivan näköisinä sinisen järven takana. Olin kuitenkin kiskonut pelastusliivit tiukasti ylleni, koska uimataidoillani ei varsinaisesti voi kehuskella ja eihän sitä ikinä tiedä… Järvivesi (tai oikeammin jokivesi) ei edes kelluttaisi samalla tavalla kuin merivesi!
Pääsimme kuitenkin turvallisesti niin lähelle Kariban patoa kuin oli sallittua mennä. Kieltokyltit osoittivat etäisyyden, jota lähemmäs ei sopinut ajaa. Varmaan padossa olisi aikamoinen imukin, jos turhan lähelle erehtyisi. Tosin Wikipedia kertoo padon toimineen tammikuussa 2016 (sadekauden huipulla) vain 12 prosentilla sen täydestä tehosta El Niño -ilmiön aikaansaamien surkeiden sateiden takia. BBC taas raportoi Kariban padon olevan niin huonossa kunnossa, että se saattaa ilman korjaustoimenpiteitä jopa romahtaa kokonaan, luoden valtavan tsunamin alajuoksulle vieden joen muutkin padot mennessään, puhumattakaan joenvarren ihmis- ja eläinasukkaista.
Pysähtyessämme ihailemaan patoa ja venekuskimme sammuttaessa moottorin vasta huomasimme, kuinka lujaa hän huudatti radiota. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, kun radiosta tuli jotain kristillistä Jeesus-ohjelmaa niin lujaa, ettei kuski edes kuullut pyyntöäni sammuttaa radio. Zé sai kuitenkin hänet hiljentämään kammottavan huudatuksen, ja saimme kuunnella rauhassa järven liplatusta.
Paluumatkalla bongasimme erään järven saaren puusta kiljumerikotkan, joka oli tullut tutuksi safareilta. Onneksi se pääsi sentään lentämään saarelta poiskin, toisin kuin BBC:n artikkelissa mainittu, jo kolme vuotta alajuoksun saarella viettänyt paviaani. Puukanootilla melova mies tuli myöskin vastaan, lieneekö ollut sama heppu kuin edellisen illan kalastaja.
Veneretkeltä palattuamme laitoimme kimpsut ja kampsut kokoon ja lähdimme takaisin kohti Lusakaa. Halusimme olla siellä ajoissa ennen auringonlaskua, jotta pääsisimme minibussilla kotiin taksin sijaan. Bussinvaihto Lusakan laitakaupungilla pimeän aikaan ei nimittäin ole kaikkein miellyttävin kokemus, ainakaan vitivalkoisen hipiän kanssa. Ainoa vain, että Siavongan kylän jonkinnäköiselle torin ja bussiaseman yhdistelmälle päästyämme ja Lusakaan menevän minibussin etupenkille asettauduttuamme odotimme sen lähtöä vielä parisen tuntia. Muita Lusakaan menijöitä kun ei aivan ruuhkaksi asti ollut, eivätkäkä bussit liiku Sambiassa puolityhjinä mihinkään. Vessahätähän siinä ehti tulla, mutta juuri kun olin lähtenyt läheiselle kylän marketille etsimään käymälää, Zé soittaa bussin olevan tietenkin juuri silloin lähdössä. Pieni paniikkihan siinä iski, mutta bussi ei onneksi lähtenyt matkaan ilman minua ja vessakin löytyi. Nolosti se jäi kyllä maksamatta, kun ei ollut sopivaa pikkurahaa mukana.
Torielämää Siavongan kylässä.
Kuvan mies on selvästi pysähtynyt vihanneskojulle tullessaan sunnuntaikirkosta, kun on musta puku päällä.
Puuhiilen myyjiä tienposkessa.
Lusakaan köröteltiin samoja tietöiden takia raivattuja pölyäviä kiertoteitä kuin tullessakin. Matkan varrella oli alue, jolla kasvoi hurjasti baobab-puita, ja pitihän niistä ottaa muutama valokuvakin. Viimeisen kuvan baobab oli kaikista suurin, heittämällä paljon suurempi kuin rekka-auto. Yhden kylän bussipysäkillä lapset koittivat kovasti kaupata meille pieniä keltaoransseja lokvatti-hedelmiä (ilmeisesti, tunnetaan myös nimellä japaninmispeli), mutta ei ostettu, ne kun eivät haise kovin houkuttelevalle ja suurin osa olisi varmaan jäänyt syömättä. Niitä kasvaa myös Portugalissa melkein joka pihassa, joten voidaan maistaa niitä myöhemminkin. Kotimatka sujui huomattavasti sutjakammin kuin tulomatka, ja ehdimme käydä jopa syömässä Lusakan keskustassa ennen kotiin suuntaamista.
Lue muutkin postaukseni Kariba-järven reissulta:
Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.
In English: The second and last day on the banks of Lake Kariba in Zambia was beginning, and we wanted to go explore the lake. We had thought about renting a canoe but ended up going on a boat trip to the Kariba Dam Wall as it would live just from the dock of our hotel. We were upstream from the dam, so it didn’t look like much from above. However, the views to the dry autumn-colored lake shores with rolling hills were nice and the lake breeze felt dreamy at the heat of the day. We had to tell the driver to turn off the radio as he was listening to some christian channel super loudly and we couldn’t hear the silence. On the way back we spotted a fish eagle that we had seen a lot on the safaris, and a man paddling in a wooden canoe – perhaps the same fisherman from the evening before. After the trip we left back towards Lusaka, after two hours of waiting for more customers in the minibus that was standing at the bus station and marketplace of Siavonga village. Of course, just when I went to the market to find a toilet, the bus was leaving, but luckily they didn’t leave me there. The roads back were the same dusty ones because of roadworks, but we got to admire some huge baobab trees. Kids were trying to sell us loquat fruits but we didn’t buy any, and they also grow on almost every yard in Portugal.
Vida na Atlântida 