Virtuaalibussimatka Kulima Towerille ja muita havaintoja Sambiasta

Täytyy myöntää, että vaikka suurimmaksi osin nautin täysin rinnoin tästä kokemuksesta asua kolme kuukautta Sambiassa, olen välillä ollut vähän turhautunut tähän menoon ja meininkiin täällä. Oltiin vajaa viikko pois Lusakasta, ensin opettajankoulutusreissulla Katetessa ja sen jälkeen viikonlopun verran South Luangwan kansallispuistossa. Pieni irtiotto teki tehtävänsä ja tuon reissun jälkeen tuntui ihanalta olla takaisin Lusakassa! Siitä lähtien on tuntunut taas kumman kotoisalta tämä elo täällä. Ihan kiva kaupunkihan tämä Lusaka loppujen lopuksi on, ja mikäs meillä täällä on elellessä. Tämä on hyvin kaukana siitä savimajojen ja likaisten pikku risteyspaikkakuntien täplittämästä maaseudusta, jota Katetessa koettiin ja bussin ikkunasta katseltiin. Valitettavasti Lusaka on hyvin kaukana myös niistä kumpuilevista vehreistä kukkuloista, baobab-puista ja syksyn väreihin verhoutuneesta pensaikosta, mutta niinhän ne suurkaupungit tuppaavat olemaan. Lusakassa pystyy kuitenkin elämään ihan länsimaiset standardit täyttävää elämää – ainakin jos asuu jollakin paremmalla asuinalueella ja omistaa auton tai on palkannut kuljettajan. Me ei kylläkään olla eikä asuta. Niin ja ei välitä sähkökatkoista, tai omistaa aurinkopaneelin. Kuuntelin yksi päivä bussin radiosta vaaliväittelyä, ja sielläkin todettiin, että sambialaisilla ei ole huonosta taloustilanteesta huolimatta enää niin kova hinku muuttaa maasta vaikkapa Britteihin, koska täältä löytyy nykyään kaikkea, mitä sieltäkin, jos vain on siihen rahaa. Suurimmalla osalla ei kuitenkaan ole.

Tässä Chungan päätepysäkki, jolla joko vaihdetaan bussia tai jatketaan matkaa samalla bussilla – kuka tietää, maksu on kuitenkin erillinen.

 Olen koonnut tähän postaukseen joitakin huomioita sambialaisesta elämästä. Lähinnä ne ovat sellaisia pointteja, jotka ovat saaneet omat kulmakarvani kohoilemaan merkityksellisesti eivätkä kaikki siksi ole kovinkaan positiivisia. Ihan huumorimielessä tässä silti ollaan liikkeellä. Eikö olisikin vähän tylsää kirjoittaa vain kaikesta siitä, mikä on joka paikassa samanlaista? Ja kaikki ovat tietysti vain omasta perspektiivistäni tehtyjä, joskin tässä nyt yleistettyjä havaintoja – eivät mitään universaaleja totuuksia, joten toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään. Kuvituksena on otoksia erään bussimatkan varrelta, kun oltiin menossa kotinurkilta kaupungille; tarkemmin ottaen kansallismuseoon. Bussimatka keskustaan kestää puoli tuntia-kolme varttia, mutta ikinä ei aika käy pitkäksi, sillä ikkunan takana vilahtelee kaikenlaista kiinnostavaa.

Zescon sähkönmyyntikioski ja roskaongelma.

Sitten niihin havaintoihin:

Puolet naisista käyttää peruukkia. Omat hiukset ajellaan lyhyeksi ja päälle laitetaan sileä tekotukka, jonka tyyliä voi vaihtaa kätevästi kädenkäänteessä. Jos naisella ei ole peruukkia, niin melko varmasti tältä löytyy pikkuletit, joita vahvistetaan tekohiuksella. Sellaiset kävin muuten itsekin laitattamassa päähäni sunnuntaina! Rakastan niitä, mutta melkein jo kaduttaa, koska saan nyt tuplasti katseita ja nauruja normaaliin verrattuna – onhan nyt ihan tavatonta nähdä valkoinen tyttö letit päässä!

Naisten lettikampauksia bussissa.

Jonotuskäytäntö on mystisen vaihtelevaa. Välillä mennään nopeat syövät hitaat -meiningillä toisia etuillen, välillä taas muodostetaan siisti ja toimiva jono. Sama pätee aikakäsitykseen – joskus ollaan sekunnilleen ajoissa, toisinaan ei saavuta paikalle ollenkaan.

Betonitiilitehdas, joita näkee vähän väliä laitakaupungilla.

Sukat ja sandaalit on täällä vieläkin suositumpi yhdistelmä kuin suomalaisten turistien keskuudessa, ja ah niin tyylikäs. Useimmiten kyseessä on flipflopeihin tungetut pinkit tai muuten värikkäät pörrösukat. Myönnän itsekin syyllistyväni tähän tyylimokaan, mutta sentään vain kotona.

Vasemmanpuoleisella leidillä on selvästi paksut raitasukat violeteissa sandaaleissa. Ja Sambia-chitenge!

Ihmisten musiikkimaku on kummallinen. Suurin osa kuuntelee lähinnä gospelia, mutta yksi tuttava fanittaa countrya ja naapuri popittaa teknoa parhaillaankin.

Jalkapallokenttä oli kuvanottohetkellä omituisen tyhjä. Yleensä siellä on kova tohina käynnissä.

Sambialaiset ovat yltiöuskonnollisia ja eri kristillisiä seurakuntia löytyy pilvin pimein. Kirkossa käydään ainakin lauantaina tai sunnuntaina ja usein myös viikolla. Kaikki tapahtumat aloitetaan rukouksella ja bussissakin saattaa törmätä huutavaan saarnamieheen.

Raamatun lukeminen ja opiskeleminen on hyvin tärkeää. Kirjakauppoja, joissa myytäisiin muitakin kirjoja kuin kristillisiä opuksia ja koulukirjoja, en ole nähnyt. Ihmiset, jotka eivät lue raamattua, ovat tyhmiä.

Perinteiset uskomukset istuvat silti tiukassa. Erilaiset tarinat noitatohtoreista ja kirouksista, joissa on ihmispäisiä käärmeitä näyttävät olevan erittäin suosittuja. Nämä sekoittuvat iloisesti kristinuskon kanssa, mutta ihmiseritteiden kanssa puuhailevia kuten meitä huussiprojektilaisia saatetaan pitää satanisteina.

Varastamista pidetään hyvin vakavana rikoksena. Jos poliiseja ei ole saatavilla tai poliisia ei kiinnosta, oikeus otetaan omiin käsiin ja varas saatetaan jopa tappaa. Seiniin näkee välillä olevan kirjoiteltu ”Theft will killed” tai vastaavaa.

Kauppakioskeja hylätyn rakennustyömaan edessä.

Kun sambialainen näkee käärmeen, hän ryntää ensimmäisenä tappamaan sitä. Ei kovin fiksu tapa toimia, etenkään jos kyseessä on pahamaineinen mustamamba. Yksi päivä nähtiin tässä lähellä tiellä varaani. Ensin luultiin sen jääneen auton alle, mutta sen pään vieressä oleva iso kivi paljasti, että harmiton varaani-parka oltiin hakattu kuoliaaksi kivellä. Joka kerta, kun olen kysyttyä kertonut miksi olen kasvissyöjä, vastaukselleni ollaan naurettu.

Täällä syödään mm. rottia, heinäsirkkoja, käärmeitä ja toukkia. Ei siinä mitään, mutta sitten jeesustellaan sillä, kuinka kongolaiset syövät koiria. Herranen aika!

Keltainen kauppa.

Sambialaiset ovat äärimmäisen kohteliaita. Jokainen keskustelu aloitetaan tiedustelemalla mitä kuuluu. Sir, boss ja madame ovat ihan normaaleja puhuttelusanoja – tosin niin on oma inhokkini mamikin. Myös poskipusut naisten välillä kuuluvat vähän yllättäen kulttuuriin, mutta ne ovat hiljaisia – ei siis tekomuiskauksia niin kuin vaikka Portugalissa.

Jo valmiiksi tiiviille asuinalueelle nousee lisää taloja.

Toppa- tai villakangastakki ja käsineet kiskotaan päälle kun itse palloilen vielä tyytyväisenä t-paidassa. Onhan nyt sentään talvi ja todella kylmä, jos lämpömittarin lukema on alle 25!

Vessoja ei selvästikään pidetä minkään arvoisina. Ne ovat usein likaisia, mutta vielä useammin joko huuhtelumekanismi on rikki, vettä ei tule, lukkoa ei ole tai käsienpesua varten ei ole saippuaa. Ehdottomasti yleisin on saippuan loistaminen poissaolollaan. Jopa terveyskeskuksessa.

Sambian arvostetuimman yliopiston laboratorioista pidetään suunnilleen yhtä hyvää huolta kuin niistä vessoista. Näytejääkaappi löyhkää ja on täynnä kuolleita torakoita, eikä ruskea lika lähde hinkkaamallakaan sen pohjalta. Laboratorion, jossa työskentelen, hanoista ei tule vettä ja käsisaippuaa laboratoriovälineiden tiskaamiseen löytyy yhdestä ainoasta huoneesta koko kemian laitoksella.

Käsikärryt on yleinen kuljetusmuoto. Tässä taitaa kulkea halpaa kartonkipakkauskaljaa.

Kun mennään naimisiin, sulhanen maksaa morsiamen perheelle lunnaat. Jos ei ole mennyt naimisiin kolmekymmentä täytettyään, alkaa olla jo vähän säälittävä vanhapiika. Lapsia (lukuisia) alkaa siunaantua heti kun ollaan sanottu tahdon.

Niille annetaan sellaisia nimiä kuten Innocent, Precious, Clever, Mercy ja Prudence, mutta myös Westerner on bongattu.

Puutavaran myyntiä Lumumba Roadin varressa.

Lapsia lyödään ja uhkaillaan lyömisellä, jos eivät tottele. Itkeä ei saa. Tämä on kaikkien mielestä ihan normaalia.

Alkoholi on iso ongelma. Täällä laitakaupungilla baarien ja alkoholikioskien edessä notkuu aina humalaista porukkaa maitotölkkiä muistuttava kaljakartonkipakkaus kädessään. Tyhjä pakkaus heitetään edessä olevaan ojaan. Humalassa ajaminen on ihan normaalia.

Pyöräily on itäistä provinssia lukuunottamatta harvojen hommaa. Ne jotka pyöräilevät, ovat selkeästi asialleen omistautuneita ja polkevat usein hienoa maastopyörää.

Puma ei ole urheilumerkki, vaan huoltoasemaketju!

Turvavyön käyttö on lähellä tuntematonta käsitettä, etenkin takapenkillä. Samoin tuntuu välillä olevan myös liikennesääntöjen ja ennakoinnin laita. Jarrut lyödään pohjaan vasta kun ollaan hilkulla törmäämässä ajoneuvoon X, vaikka sen on nähty olevan tientukkeena jo sadan metrin päästä.

Busseilla on usein hauskoja nimiä. Tämä yksilö on Shakami Strong Vision.

Kaupungin sisäinen joukkoliikenne hoituu minibusseilla, joissa on paikkoja 14:lle, mutta joihin on tungettu 21 ihmistä. Konduktööri availee ovea, kerää rahoja, raahaa asiakkaita hihasta bussiin ja kyykkii parhaansa mukaan siinä pienessä tilassa, joka hälle täyteenahdetussa bussissa jää. Hinta riippuu välillä siitä mihin suuntaan matkustaa.

Keskusta alkaa autonhuoltokaupunginosalla.

Sisämaavaltiota asuttavat sambialaiset rakastavat kalaa (ja lihaa), eivätkä tunne itseään kylläiseksi, jos aterialla ei ole tarjoiltu maissipuuroa nshimaa. Kädet pestään tietysti syömisen jälkeen, ei missään tapauksessa ennen. Ja sitä saippuaahan ei ollut.

Tästä huolimatta vatsataudit ja ruokamyrkytykset ovat loistaneet poissaolollaan. Flunssa ja köhä taas tuntuu olevan sitäkin yleisempää. Ilmansaasteilla saattaa olla osuutta asiaan. Ja joka neljännellä on HIV, mutta sitä nyt ei ulospäin näe.

Keskustan kadut Cairo Roadia lukuunottamatta näyttävät tältä.

Asiakaspalvelu on usein surkeaa. Onneksi on myös poikkeuksia, mutta yleensä haluamaansa asiaa saa kysellä oikein olan takaa ja oikein sanamuodoin, että asiakaspalvelija vihdoin noteeraa ostoyrityksesi. Usein vaikuttaa siltä, että heitä ei tippaakaan kiinnosta tuleeko tuotteensa myydyksi vaiko eikö.

Ihmiset eivät tiedä Suomesta juuri mitään, mutta yleensä luullaan, että siellä puhutaan englantia. Aiheuttaa ihmetystä, kun kerron että meillä on ihan oma kielemme.

Siinäpä muutamia havaintoja elämästä Sambiassa. Miltäs teistä vaikuttaa, onko tuttua?

Bonuskuva ylikulkusillalta. Eipä arvaisi tästä näkymästä, että ollaan kaupungin sydämessä.

In English: I have collected some notifications about Zambia to this post, but they are too many to translate! However, there are quite many things that make my eyebrows lift in a  very meaningful way, yet many positive and simply funny ones as well. In sum, Lusaka has started to feel like home and life here is full of surprises!