Kolmenkympin kriisi

Heipä hei ja hyvää uutta vuotta 2020!

Muutimme tosiaan Terceiralle elokuussa. Sen jälkeen kotiutuminen, uuden kodin laittaminen, työ ja elämä itsessään veivät jotenkin mennessään, ja läppärikin on avautunut pelkästään pieniksi hetkiksi ja lähinnä pakon edessä. Kerron saarielämän kuulumisista kuitenkin joskus myöhemmin, koska haluan avata uuden, toivottavasti täällä bloginkin puolella hieman aktiivisemman vuoden laittamalla ylös tämänhetkisiä ajatuksiani aiheesta, joka omalla vuosikerrallani on tänä vuonna väistämättä edessä: kolmekymppiseksi tulemisesta ja oikean aikuisuuden alkamisesta.

Bongasin tänään internetin ihmeellisestä maailmasta täydellisen työpaikkailmoituksen. Sellaisen, joka olisi sopinut itselleni kuin nenä päähän ja jonka saamiseen minulla olisi jopa voinut olla jonkinlaisia mahdollisuuksia. Melkolailla kaikki on tähänastisessa aikuiselämässäni ollut vain yhtä suurta järjestelykysymystä, koska kaikkein hulluimmillekin päähänpistoille on yleensä ollut vain taivas rajana, jos tahtoa niiden toteuttamiseen vain on löytynyt tarpeeksi. Päässäni alkoi raksuttaa tutulla tavalla ja innostuksen puna kohosi poskilleni, kun mietin, miten kaksi vuotta työntekoa Nepalin syrjäseudulla voisi saada onnistumaan. Melko pian kuitenkin muistin, että elämässäni on nykyään aika monta sellaista asiaa, joita en voisi vain sysätä jonkun muun (lue: miehen) harteille siksi ajaksi kun itse viipottaisin maailmalla.

Kuin salakavalasti elämääni on Portugaliin muuton jälkeen yksi toisensa jälkeen hiipinyt ihan oikeita aikuisen ihmisen velvollisuuksia. Yrityksen nyt voisi aina sulkea, mutta meillä on koira, jonka hoitaminen olisi melko vaativaa yksinään, ja tontti, jolle on kohta kohoamassa talo ja jonka sisustamista en mistään hinnasta antaisi kenenkään muun käsiin. Niin, ja onhan tässä yksi avioliittokin pystyssä pidettävänä. Aika nopeasti tajusin, että tähän elämäntilanteeseen tuo aika olisi aivan liian pitkä. Oli pakko sanoa itselleen ei. Ja se ei tällaiselle vapauteensa tottuneelle milleniaalille ole mitenkään hirvittävän helppoa. Varsinkaan kun tietää, että uramaailma menee menojaan ja jättää hyvin nopeasti jälkeensä sen, joka ei ole alati hankkimassa uutta työkokemusta.

Olen ihan itse halunnut ja valinnut nuo kaikki asiat elämääni, tiedostaen niiden mukanaan tuomat velvollisuudet, ja ollen niistä onnellinen ja kiitollinen. Silti oli pieni isku palleaan tajuta, että nuo valinnat ihan todella sitovat minua. En minä voisi lähteä minnekään pidemmäksi ajaksi. Tai varmaan voisin, mutta ei se olisi missään nimessä reilua. Onko paha myöntää, että juuri nyt se vähän ahdistaa? Mielessä käy pieni epäilys siitä, olivatko tekemäni valinnat sittenkään oikeita.

Muistutan itseäni kuvittelemaan sitä unelmaelämää, jota kaikkein eniten haluaisin elää. Mitä ihan oikeasti haluan elämääni sisällyttää? Se auttaa pitämään fokuksen niissä asioissa, jotka edesauttavat sen rakentamisessa. Maalin kuvitteleminen auttaa näkemään oikean polun, vaikka kuinka tekisikin mieli kääntyä toiseen suuntaan. Sitten ei auta kuin luottaa, että valitsemallaankin polulla tulee vielä aivan yhtä hyviä asioita eteen, vaikkakin varmasti erilaisia.

Manner-Portugalissa vietetyn kolmen viikon joululoman jälkeen oli ihanaa tulla takaisin tänne omaan pieneen paratiisiimme, mutta kieltämättä sen hyväksyminen, että elämä on nyt täällä, vaatii taas pienen sopeutumisjakson ja jatkuvaa totuttelua. Rakastan olla täällä, mutta levoton mieli seikkailee välillä niihin loputtomiin mahdollisuuksiin, jotka jäävät käyttämättä ja elämiin, jotka jäävät elämättä. Mistä sitä tietää mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan, mutta juuri nyt olen varmasti yhdessä maailman parhaista paikoista opetella rauhoittumista, maadoittumista ja hyväksyntää.

Kolmenkympin kriisi taitaa täällä nostaa hieman päätään, vaikka olenkin vähän sitä mieltä, että ikä on vain numero ja vaikka aionkin ottaa uuden vuosikymmenen toukokuussa riemulla vastaan. Se olkoon vastuunkannon, aikuiseksi kasvamisen ja unelmien toteuttamisen vuosikymmen.

Millaisissa tunnelmissa siellä on vuosi 2020 alkanut?

Kuvat ovat Serretan vaellusreitiltä marraskuulta.

Jännittääkö muutto?

Siinäpä kysymys, jonka olen kuullut aika monta kertaa viimeisen reilun kuukauden aikana. Ja vastaus kuuluu: totta kai jännittää! Muutammehan turvaverkkojemme ulkopuolelle ja melko eristyneeseen saareen keskelle valtamerta. Lentoliput on nyt kuitenkin varattu, uusi asunto tiedossa, muuttolaatikot lähteneet laivaan ja itse menemme perässä perjantaina. On kuitenkin joitakin asioita, jotka mietityttivät ja jotka olisi jopa voinut jaotella sinne miinusmerkillä varustettuun vaakakuppiin muuttopäätöstä tehdessä. Mitä nämä sitten ovat? Sain muodostettua neljän kovan koon listan: kaverit, konservatiivisuus, klaustrofobia ja kontaminaatio.

Kaverit eli sosiaalinen verkosto

Kaikista eniten tässä muutossa taitaa mietityttää uuden sosiaalisen verkoston rakentaminen ja yksinäisyys, joka voi vaivata etenkin alkuun. Täällä Lissabonin alueella minulla on suomalaisia kavereita ja pääkaupungista löytyy tietysti muutenkin iso ulkomaalaisten yhteisö, joten seuraa on ollut saatavilla. Toisten ulkomailta muuttaneiden kanssa on lisäksi muutenkin aina jotain yhteistä, sillä jakaessamme yhteisen kokemuksen Portugaliin muutosta olemme aina tavallaan samassa veneessä. Olen löytänyt Facebookin expat-ryhmistä jonkin verran muitakin Terceiralla asuvia expatteja, etenkin amerikkalaisia, mutta ei tietääkseni yhtäkään sellaista, jonka kanssa voisi puhua välillä suomea.

Onnistuuko sitä sitten tutustumaan paikallisten kanssa tarpeeksi hyvin, kun heillä on jo omat valmiit ympyränsä? Ja vaikkei vielä hallitse kieltäkään aivan täydellisesti? Rohkaisen itseäni ajattelemalla, että todennäköisesti terceiralaisistakin vähintään uusia hyvänpäiväntuttuja ja juttuseuraa saa, kun menee rohkeasti ja avoimin mielin mukaan kiinnostaviin juttuihin, vaikka sitten olisikin tämmöinen hitaasti lämpenevä tuppisuu suomalainen. Tämä muutto onkin hyvä kannuste hankkia uusia harrastuksia tai jatkaa vanhoja, kuten nyt vaikka laitesukellusta, sillä samalla voi tutustua uusiin ihmisiin. Terceiralla on kuitenkin 56 000 asukasta, joten eiköhän sielläkin joku tarpeeksi samanhenkinen tule vastaan. Toisaalta olen sen verran introvertti, etten välttämättä edes kaipaa kummempaa sosiaalista kanssakäymistä kuin ehkä kerran-pari viikkoon. Liika sosialisointi vie energiaa ja aiheuttaa introverttikrapulan. Ei sillä, etten silti nauttisi ihmisten seurasta ja olisi välillä hyvinkin sosiaalinen.

Meillä on myös yksi ässä hihassa, ja se on karvainen ihmismagneetti ja jäänmurtajamme Sisu-corgi. Riittää kun lähtee sen kanssa ulos, niin vähintään joka toinen vastaantulija kommentoi jotakin koiraan liittyen, kuten ”näyttää ihan ketulta/pehmolelulta”, ”ihan kuin ne Englannin kuningattaren koirat” tai ”onpa sillä lyhyet jalat”. Pötkylä saa siis avattua keskusteluita erittäin tehokkaasti. Entisellä asuinalueellammekin kävi koiranpennun tultua taloon niin, että tunsimme kohta monet naapureistamme, joita ennen olimme hädin tuskin moikanneet rappukäytävässä.

Ja toisaalta, ei Lissabonissakaan käyminen saaristosta niin vaikeaa silloin tällöin ole, kun edestakaiset lentoliput maksavat parhaimmillaan vain muutaman kympin ja lentoaika on 2,5 tuntia suuntaansa. Ajattelimme myös ryhdistäytyä sohvasurffauksen kanssa ja alkaa taas majoittaa matkalaisia saaden uusia kavereita ympäri maailmaa – meillä nimittäin tulee olemaan valtava talo ja kokonaista neljä vierashuonetta, joille olisi kiva saada käyttöä! Tervetuloa kylään siis.

Konservatiivisuus

Mantereella asuvat portugalilaiset pitävät azorilaisia stereotyyppisesti hieman takapajuisina maajusseina, joiden paksusta murteestakaan ei televisiossa saa selvää ilman tekstitystä. En ole ihan varma, kuinka hyvin tämä sitten vastaa todellisuutta. Ainakin azorilaiset ovat hyvin uskonnollisia – 92% saariston asukkaista tunnustautuu katolilaisiksi, kun koko maan keskiarvo on 80%. Erilaiset koko kesän jatkuvat uskonnolliset juhlat ovat tietysti mielenkiintoisia, mutta muuten hieman jännittää, miten uskonnollisuus, katoliset arvot ja konservatiivisuus muutenkin näkyvät arkielämässä ja ihmisten asenteissa verrattuna Lissabonin alueeseen.

Terceiralla suurta hupia ovat myös kesäisin järjestettävät härkätaistelut, joita pidetään myös kaduilla niin, että ärsytetty härkä on narussa kiinni ja narun toisessa päässä joukko miehiä. Jopa lapsille on oma härkätaistelunäytöksensä, ”perinteiden säilyttämiseksi”. En ole aivan samaa mieltä siitä, että viattoman eläimen kiduttaminen on hauskaa tai että tämä on säilyttämisen arvoinen perinne, mutta toisaalta eipä myöskään ole minun asiani alkaa toisia tavoistaan tuomitsemaan. Mielenkiinnolla vain odotan, jos vastaavista aiheista syntyy keskustelua.

Klaustrofobia

Kolmas huolenaihe liittyy klaustrofobiaan – mitä jos pienellä saarella keskellä valtamerta alkaa ahdistaa? Saari, jolta pääsee pois lähinnä lentokoneella ja naapurisaarillekin meriteitse lautalla ainoastaan puolet vuodesta on kuitenkin hyvin rajallinen kokonaisuus. Mökkihöperöityykö siellä täysin? Kyllästyykö sitä katsomaan samoja maisemia päivästä toiseen? Toisaalta, melko rajallisella alueella täällä mantereellakin tulee lopulta suurimman osan ajastaan vietettyä. Itseasiassa tein laskutoimituksen, jonka mukaan Sesimbran, Seixalin, Almadan ja Lissabonin yhteenlaskettu koko on noin 455 km2, mikä ei ole juurikaan suurempi kuin Terceiran 400 km2, ja harvoin sitä täälläkään tulee noiden neljän kunnan ulkopuolelle lähdettyä. Vaihtokauppana tulevat tietysti kaikki se aika ja raha, jotka säästyvät, kun etäisyydet ovat lyhyet ja Lissabonin hermoja riipivät liikenneruuhkat, tietullit ja julkisten liikennevälineiden labyrintti muisto vain. Azorilainen liikenneruuhka kun on lähinnä tien tukkinut lehmälauma ja ainoa julkinen kulkuväline on harvakseltaan kulkeva linja-auto.

Muutamme aluksi vain viiden kilometrin päähän Terceiran pääkaupungista Angra do Heroísmosta, joka on paitsi UNESCO:n maailmanperintökohde, myös varsin eläväinen pikkukaupunki, jonka keskustaan voi lähteä ”ihmisten ilmoille”. Uusi asuntomme on vain 100 metrin päässä merestä, joten taivaanrantaa pääsee aina tuijottelemaan – myös suoraa omalta pihalta. Terceiralta näkee myös hyvällä säällä neljä naapurisaarta: São Jorgen, Picon, Graciosan ja jopa São Miguelin. Faialinkin näkisi, ellei se olisi piilossa São Jorgen takana. Niiden katseleminen lievittää tunnetta siitä, että on yksin pienellä maapläntillä keskellä merta.

Eristyneisyydellä voi olla hyvätkin puolensa. Olen välillä puoliksi tosissani miettinyt mitä silloin tapahtuisi, jos yhteiskunta syystä tai toisesta kriisiytyisi ja romahtaisi, ja me jäisimme keskelle Atlanttia eristyksiin kulkuyhteyksien katketessa. Eikö se olisi aivan kamalaa? Mutta todennäköisesti olisimme silloin yhdessä maailman parhaista paikoista olla ja selviytyä, Azoreilla kun on eletty eristyksissä vuosisatojen ajan ja varsin alkeellisissa oloissa jopa aivan viime vuosikymmeninäkin – esimerkiksi kylään jonne muutamme, saatiin vesijohtoverkko vasta 80-luvulla USAID:in kehitysyhteistyörahojen turvin, sitä ennen vedet kannettiin yhteisestä vuorovesikaivosta. Paljon pelottavampaa olisi todennäköisesti olla romahduksen hetkellä jonkin suuren kaupungin lähistöllä. Ja vaikka mitään vastaavaa ei tapahtuisikaan, saa Azoreilla silti olla suurimmaksi osaksi niin kaukana nykymaailman kamaluuksista kuin yhden planeetan pinnalla on mahdollista päästä.

Ympäristön kontaminaatio

Nykymaailman kamaluudet ovat kuitenkin valitettavasti tunkeutuneet myös Azoreille. Vaikka saariston luonto on muuten paratiisimainen ja melko puhdas, on Toisen Maailmansodan aikana Terceiralle perustettu USA:n armeijan tukikohta jättänyt jälkensä saaren maaperään. Lajesin tukikohdan ja Terceiran toisen kaupungin, Praia da Vitórian, alueella maaperään on päässyt säilytystankeistaan vuotamaan mm. lentopetrolia, joka on saastuttanut aluetta polttoaineiden hiilivedyillä ja raskasmetalleilla, kuten lyijyllä, bariumilla ja kromilla. Polttoaine ei kuitenkaan ole ainoa saastuttaja, sillä alueen pohjavedestä on esim. tämän artikkelin mukaan mitattu myös talousveden hyväksyttävät pitoisuusrajat ylittäviä määriä mm. kasvintorjunta-aineena käytettyjä dioksiinejä, diquatia ja glyfosaattia. Dioksiinien pitoisuudet ovat suurimpia, ylittäen turvarajat jopa 260000-kertaisesti. Lajesin alueen pohjavesi on saastunutta, ja myös koko Praia da Vitórian kaupungin vesijohtoveden laatu on mitä ilmeisimmin vaarassa. Viranomaiset kuitenkin vakuuttavat, että se olisi ainakin vielä turvallista.

Amerikkalaiset ovat tutkineet Lajesin alueen pilaantumista ja raportoineet siitä jo 13 vuotta sitten, mutta puhdistustoimenpiteitä ei ole vieläkään aloitettu, eikä niiden maksajasta päästy sopuun. Koko sotkua on myös yritetty sekä vähätellä että piilotella julkisuuskuvan ja talouden kärsimisen takia. Tukikohdan pahiten saastuneet osat on kuitenkin jo poistettu käytöstä ja hylätty, mikä kielii ongelman todellisuudesta. Kontaminaation seurauksena ovat esimerkiksi tämän artikkelin mukaan polttoainetankkien vierellä kulkevan kadun asukkaat raportoineet kadun varrella asuvissa perheissä jopa kuuden saman perheen jäsenen sairastaneen syövän. Myös tässä uutisreportaasissa varoitellaan Praia da Vitórian asukkaiden keskuudessa kohonneista syöpätapauksien ja sydänsairauksien määristä. Voivatko ne olla vain sattumaa?

Hyvä puoli asiassa on se, että kontaminaatio ja sen aiheuttamat riskit keskittyvät ainoastaan tietylle alueelle ja amerikkalaisten teettämästä tutkimusraportista selviävät hyvinkin tarkasti pahimmin pilaantuneet paikat, joita osataan sitten vältellä puhdistukseen saakka. Saarella käyvään turistiin asia ei juuri vaikuta (enempää kuin että lentokentän hanavettä ei ehkä kannata juoda), mutta alueen vakituisiin asukkaisiin kyllä, sillä he altistuvat myrkyille jatkuvasti ja juuri siinä piileekin se suurin vaara. Hirvittää niiden Praia da Vitórian asukkaiden puolesta, joilla ei ole mahdollisuutta muuttaa tai jotka eivät vaikka koulutuksen tasosta johtuen ehkä ymmärrä kunnolla ympäristön pilaantumisen syy-seuraussuhteita. Miehen työpaikka on Praiassa, joten toivotaan että pulloveden juominen töissä hanaveden sijaan riittää varotoimeksi. Meille tarjottiin myös asuntoa sieltä, juurikin mainitulta syöpäkadulta, mutta diskreetisti asiasta mitään mainitsematta tiedustelimme (lähinnä koiran omistamisen varjolla), olisiko mahdollista saada asunto hieman kauempaa maaseudulta. Ja onneksi oli. Toisella puolella saarta ei nimittäin tarvitse pelätä karsinogeenisiä myrkkyjä, vaan siellä voi nauttia turvallisesti Azoreiden vihreän ja sinisen sävyisestä luonnosta. Angran alue on muutenkin mielestäni kauniimpaa seutua kuin Praian alue.

Tällaisia asioita olen päässäni pyöritellyt. Hyvät ja innostavat puolet onneksi peittoavat nämä negatiiviset kuitenkin mennen tullen. Vaikka välillä käy mielessä, että mitä ihmettä sitä taas oikein on tekemässä, niin heti seuraavassa hetkessä epäilykset hälvenevät ja tilalle tulee innostus. Elämme kutkuttavia aikoja!

Miten sinä olet löytänyt kavereita uuteen paikkaan muutettuasi? Vinkit ja etenkin ne out of the box -sellaiset jakoon!

Miksi Azorit?

Edellisestä kirjoituksesta kävi selväksi, että olemme muuttamassa Azoreille, Terceiran saarelle. Suuri osa ihmisistä varmaan ajattelee, että on täysin kahelia muuttaa piskuiselle saarelle keskelle valtamerta. Euroopan laidalla sijaitsevaan, maataloudesta elävään saaristoon, jonka asukkaat ovat vieläpä kaikista Portugalin alueista suurimmassa vaarassa kärsiä köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Saarelle, josta pääsee pois lähinnä lentokoneella, jolla kohoaa aktiivisia tulivuoria ja jonka sää muuttuu niin nopeasti, että saman päivän aikana voi kokea kaikki neljä vuodenaikaa. Miksi päätimme kuitenkin sanoa tälle tilaisuudelle kyllä?

Terceira Tech Island -projekti

Terceira Tech Island on Azorien paikallishallituksen alullepanema hanke, jonka tarkoituksena on luoda Terceiran saaresta teknologiayritysten keskittymä – uusi pienimuotoinen Piilaakso. Projekti tukee saarelle tulevia IT-alan yrityksiä tarjoamalla niille toimistotilat, asunnon senior-tason työntekijöille sekä lyhyitä koodauksen intensiivikursseja paikallisille nuorille ja alanvaihtajille. Saarella on paljon työttömyyttä, ja hanke toimiikin linkkinä uuden urapolun etsijöiden ja lahjakkaita työntekijöitä tarvitsevien yritysten välillä. Aiemmin monet ovat joutuneet muuttamaan mantereelle tai jopa ulkomaille löytääkseen töitä, ja tämä aivovuoto halutaan pysäyttää. Azoreilla on yksi Euroopan alhaisimmista veroprosenteista ja saariston maantieteellinen sijainti Euroopan ja Amerikan välissä edesauttaa yritysten kansainvälistä kasvua, mikä toimii myös porkkanana.

Tähän hankkeeseen yritys, jossa siippani työskentelee, on siis päättänyt lähteä mukaan ja sen takia olemme muuttamassa kyseiseen maailmankolkkaan. Azoreilta palkataan projektin puitteissa koulutettuja junior-tason koodareita määräaikaisiin ”hautomoprojekteihin”, ja mies työskentelee osittain heidän kanssaan ohjaten ja opastaen. Hän halusi pitkään opettajaksi, joten tällainen tilaisuus kuulosti tietysti vallan sopivalta.

Entä mitäs minä sitten ajattelin tehdä? Ryhtyä työnhakuun! Azorien ainutlaatuinen luonto ja ympäristönsuojelun tärkeys ovat luoneet sinne joitakin järjestöjä ja viranomaisia, joista saattaisi löytyä ympäristöalan töitä, vaikka työpaikkoja saarella onkin rajallisesti. Onhan minulla alan maisterintutkinto takataskussa, ja olisi kiva saada sille käyttöä. Voi kuulostaa nurinkuriselta, mutta edes portugalilainen alhainen palkkataso ei siellä kuulosta ollenkaan niin epämotivoivalta kuin jos hakisin yhtä matalasti palkattuja töitä Lissabonista, koska kaupungissa töissä käymiseen liittyy niin monta muutakin kuormittavaa asiaa. Lisäksi pienen yhteisön osaksi muuttaessa naapurit ja muut tulevat varmasti tutuiksi, missä voi piillä mahdollisuuksia. Etenkin, kun Portugalissa työpaikat ja muutkin asiat järjestyvät usein suhteiden avulla. Ja jos en saakaan töitä, voin aina jatkaa makrameetuotteita käsityönä valmistavan ja myyvän yritykseni  sekä muiden projektien pyörittämistä kotoa käsin työskennellen.

Ilmasto

Subtrooppisilla Azoreilla on vierestä kulkevan Golfvirran ansiosta leudon kostea ilmasto. Keskilämpötila pysyttelee 14 ja 22 asteen välillä vuoden ympäri, eikä yli 30 tai alle 3 asteen lämpötiloja ole saariston asutuskeskuksissa mitattu koskaan. Kolmen mannerlaatan risteyksessä sijaitsevat Azorit ovat tuliperäisiä, minkä ansiosta maaperä on ravinteikasta. Saarilla saadaan vuorotellen sadetta ja aurinkoa, ja sadepäiviä on jopa kesäkuukausina, mikä pitää luonnon vehreänä ja on täydellistä puutarhanhoitoa ajatellen. Pilviä ja sumua muodostuu saaren keskustan pilvimetsäisten vuorenrinteiden ylle ja ne haihtuvat saaren toisella puolella ilmaan. Mereltä puhaltavat tuulet saattavat sitävastoin muodostua suojattomilla paikoilla haasteeksi, mutta saariston asukkaat ovat alusta alkaen luoneet viljelyksilleen suotuisia mikroilmastotaskuja esimerkiksi kivimuureja tuulensuojiksi kasaamalla.

Manner-Portugalin sitä vastoin ennustetaan muuttuvan entistäkin kuivemmaksi ja jopa aavikoituvan ilmastonmuutoksen seurauksena. Etelä-Portugalissa on nyt jo nähty 9 kuukauden mittaisia kuivuusjaksoja ja viime talvikin oli keskiarvoa kuivempi. Haaveilemani omavaraisempi elämä voisi mantereella käydä hankalaksi veden puutteen takia, tai ainakin paikka pitäisi valita hyvin tarkasti. Nytkin jo hirvittää, kuinka valtavasti pientäkin kasvimaata pitää näin kesällä kastella käyttäen vesijohtovettä, kun kaivoakaan ei ole. Olenkin ajatellut viime aikoina aika paljon vettä. Täällä aihe on ollut paljon enemmän läsnä kuin Suomessa. Ja sitä paitsi, kyllä täällä mantereellakin tuulee.

Hintataso

Kuivuus ei ole Manner-Portugalissa ainoa ongelma, vaan hintojen nousu tuntuu myös absurdilta etenkin täällä Suur-Lissabonin alueella ja Sesimbrassa. Ihmiset puhuvat asuntokuplasta, joka ehkä joskus puhkeaa tai sitten ei – sitä ei aiota jäädä odottelemaan. En tiedä, olisiko meille edes mahdollista saati sitten muutenkaan järkevää ottaa niin isoa lainaa, että voisimme joskus ostaa itsellemme oman, tarpeeksi suuren paikan täältä. Terceiralta on huomattavasti halvempaa ostaa maatilkku talolla tai ilman, eikä silti tarvitse lähteä kauas merenrannasta. Verotuskin on saaristossa kevyempää, esimerkiksi  normaali arvonlisävero on 18% Manner-Portugalin 23% sijaan. Supermarketissa hinnat eivät mielestäni poikkenneet mantereen hinnoista, ravintoloissa ja kahviloissa oli jopa halvempaa.

Toki Terceiralta puuttuvat monet halpaketjut, mutta se pakottanee tekemään tarvittavat ostokset kestävämmällä tavalla, kuten paikallisia tuotteita ja kivijalkakauppoja suosien, vaikka näiden hinnat olisivatkin hieman korkeampia.  Saari on aikoinaan ollut niin eristyksissä, että siellä kuitenkin tuotetaan kaikennäköistä. Continente-ruokakauppa avattiin saarelle jo jokunen vuosi sitten ja löytyypä Terceiralta myös oma paikallinen Guarita-supermarketketjunsakin. Saarella on myös pikku ostoskeskuksensa, mutta siitä ei oikein voi edes puhua samana päivänä Lissabonin alueen useiden valtavien shoppailupaikkojen kanssa. Periferiaan muuttaessa elämäntyyli muuttunee pakostikin, ja se on muutos jonka haluankin tapahtuvan. Täällä pääkaupungin tuntumassa kun tulee usein sorruttua tekemään tai ostamaan asioita, joita ei oikeasti haluaisi, koska kaikki on niin helposti saatavilla.  En oikeasti haluaisi olla ihminen joka käy ostoskeskuksissa, mutta käyn silti, koska se tuntuu kätevältä. Jatkossa omaa kulutustaan tulee toivottavasti tarkasteltua kriittisemmin myös olosuhteiden pakosta.

Luonto

Yksi Azorien suurimmista houkuttimista on saarten ainutlaatuinen, melko puhtaana säilynyt luonto ja sen tarjoama rauha sekä harrastusmahdollisuudet. Meri ja kaikki mahdolliset vesiurheilulajit ovat aina läsnä ja rannikolta löytyy myös useita luonnollisia merivesialtaita sekä pari hiekkarantaakin uimiseen. Puhumattakaan jylhistä rantakallioista, meressä uivista valaista ja delfiineistä ja saaren monista patikkapoluista. Vaikka ihminen onkin muuttanut Terceiran luonnollista kasvipeitettä rankalla kädellä, löytyy sieltä vielä ikivanhoja, sammalen peittämiä usvaisia laakeripuumetsiä.

Hiekkateiden varsilla kasvaa ahomansikoita ja endeemisessä pensaikossa azorilaista jättiläismustikkaa. Siis mustikkaa! Saaren keskeltä löytyy ruskeavetisiä pieniä järviä, joiden ympärillä kasvaa kanervaa ja takana kohoavat syvän vihreät havumetsät. Vähän kuin joku olisi ottanut parhaat palat Suomen luonnosta ja laittanut ne suotuisempaan ilmanalaan. Ainoastaan havuoksien outo muoto, mustanpuhuvat kasat tuliperäistä kiveä ja niiden takana kohoavat uinuvien tulivuorten rinteet paljastavat, että nyt ei ollakaan Pohjolassa. Tämä satunnainen yhdennäköisyys saa jotain joka kerta liikahtamaan rinnassa. Maaseudun kiviaitojen reunustamat, mereen päättyvät laidunniityt taas muistuttavat irlantilaista maalaismaisemaa. Terceira on kuin Eurooppa pienoiskoossa, yhdelle saarelle tiivistettynä.

Hitaampi elämänrytmi

Jos portugalilainen kulttuuri ei muutenkaan ole tunnettu nopeudestaan, niin saaristossa elämä kulkee vieläkin hitaammin. Asiat saattavat ottaa oman aikansa, ja se on täysin ok. Ympärillä tapahtuu vähemmän. Ja sen sijaan että tylsistyisi virikkeiden puutteeseen, voi käyttää omaa luovuuttaan ja tarkkailla ympäristöään. Huomata, miten aallot lyövät jatkuvasti rantakiviin, pilvet muodostuvat ja hajoavat, lehmät siirtyvät uuden ruohomättään äärelle, maitotonkat kolisevat traktorin kyydissä, sadekuuro lähestyy, kirkonkellot soivat. Tai sitten hakea adrenaliiniryöppyä extremelajeja harrastamalla. Vaikka työt ja arjen askareet ottavat tietysti sielläkin omansa, jää perhe-elämälle varmasti enemmän aikaa pääkaupungissa elämiseen verrattuna.

Azoreilla on myös hyvin turvallista, sillä rikollisuus on lähes olematonta muutamaa köyhempää naapurustoa lukuunottamatta. Joka kylässä on peruspalvelut kauppoineen, kahviloineen ja kouluineen. Ja uskon, että jos meillä joskus on muitakin kuin karvalapsia, on Terceira niillekin hyvä paikka kasvaa. Mitäpä sitä ihminen oikeastaan muuta tarvitsee kuin raikasta ilmaa, puhdasta ruokaa ja taivaanrannan jota katsella?

Siinäpä ne tärkeimmät syyt, miksi Atlantis kutsuu todennäköisesti jo kuukauden sisällä. En ole itsekään vielä sisäistänyt koko asiaa kunnolla, joten todennäköisesti vain suoritan muuton sen kummempia ajattelematta, ja herään vasta uudessa kodissa yhtäkkiä ajatukseen, että täälläkö sitä nyt ollaan. Aika uskomatonta.

Voisitko sinä kuvitella asuvasi pienellä saarella?

Puhtaan sivun kääntämisestä

Olen vaihtanut maisemaa merkittävällä tavalla kahdeksan kertaa elämäni aikana. Muuttoja, isompia ja pienempiä, on takana ainakin 24. Joillakin kerroilla uusi asuinpaikka on hankittu muutamaksi viikoksi, toisilla vuosiksi. Usein lähtöpäivä on ollut jo taloksi asettuessa selvillä tai ainakin tieto siitä, että se koittaa joskus.

Ensimmäinen merkittävä lähtö tuli kuusivuotiaana. Istuin lumipallopensaan alla ja itkin sitä, etten pääsisi aloittamaan koulutietä yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Muutaman vuoden päästä hyvästelin seuraavan parhaan ystäväni, kun muutimme Pohjanmaalta ulkomaille, Viroon. Sen jälkeen elämä ei enää palautunut entiselleen enkä minä Pohjanmaalle. Suomeen palatessa vastassa oli uusi paikkakunta ja uuden ystäväpiirin rakentaminen, teini-ikä ja tieto siitä, että olin jollain tapaa erilainen. Aina vähän ulkopuolinen. Jonkinlainen maailmankansalaisuuden siemen oli kylvetty, ja koin voimakasta kuulumattomuuden tunnetta missä sitten asuinkin.

Aloin haaveilla matkoista maailman ääriin, ja 19-vuotiaana otin ja lähdin reppureissaamaan kuukaudeksi Intiaan. Sen jälkeen tiesin selviytyväni mistä tahansa ja voivani matkustaa minne vain. Opiskeluvuosina asuinkin muutaman kuukauden mittaisia pätkiä Tsekissä, Portugalissa, Sambiassa ja Brasiliassa, ja heitinpä kuukauden mittaiset työharjoittelukeikat myös Costa Ricassa ja Sansibarilla. Pitkin maailmaa ja Suomea kulkiessa muodostui uuteen paikkaan aina uusi kaveripiiri, mutta lapsuudenystävien kanssa yhteys katkesi.

Erasmus-vaihdossa Tsekissä vuonna 2013 tapasin tulevan mieheni, portugalilaisen kalliokiipeilijän, kuten häntä aluksi kutsuin. Elämä muuttui jälleen kertaheitolla, kun päätin olla palaamatta entiseen elämääni. Lähdimme joululomalle Portugaliin, ja tunsin tulleeni kotiin. Sain jollain selittämättömällä tavalla sisäisen rauhan. Tiesin, että tämä on nyt se my happy place.

Tunnelmat ovat vaihdelleet suuresti eri maisemanvaihdosten välillä. Joskus on ollut ihanaa lähteä, toisinaan ei.

Pahin paikka oli varmasti Brasiliaan lähtö, sillä reissuväsymys painoi jo ennen lentokoneeseen astumista. Se nimittäin tapahtui heti yhdessä miehen kanssa tehdyn kolmen kuukauden Sambian-keikan jälkeen, ja ehdin vain käydä kääntymässä Suomessa parin päivän verran ennen kuin löysin vastahakoisen itseni ypöyksin sateisesta ja kylmästä Curitibasta. Olin hakenut sinne työharjoitteluun jo vuotta aiemmin tarkoituksenani oppia puhumaan portugalia paremmin. Lähdön lähestyessä väliaikainen muutto alkoikin kaduttaa, mutta pakotin itseni lähtemään. En tuntenut koko maasta ketään muuta kuin tulevan kämppikseni, joka poltti sisällä pilveä ja tuntui käyvän joka ilta ulkona. Sain senpäiväisen kulttuurishokin että itkin monta päivää ja päädyin vaihtamaan sekä asuntoa että työharjoittelupaikkaa. Löysin muutaman kaverin ja onnistuin ylittämään kielimuurinkin, enkä siltikään koskaan oikein lämmennyt kunnolla Curitiballe. Ehkä syynä oli suurkaupunkielämä, tai sitten Brasilia muistutti liikaa Portugalia ollen kuitenkin jotain aivan muuta. Ehkä 4 kuukautta ei vain riittänyt maahan sopeutumiseen. Kannatti kuitenkin lähteä, sillä pääsin reissaamaan siellä aivan valtavan upeisiin paikkoihin.

Turkuun opintojen perässä muuttaessa tunnelma oli melkein yhtä synkkä, vaikka Turku ei sentään onnistunut aiheuttamaan kulttuurishokkia. Tiivis kaveriporukka jäi entiseen kotikaupunkiin, uudet biologian opinnot eivät lähteneet kovin suurella ilolla käyntiin ja jouduin asumaan yksin 19 neliön kokoisessa itsemurhayksiössä. Vuoden kuluessa opiskelupaikka oli vaihtunut ja elämä asettunut uomiinsa alkaen maistua paremmalta – olin kai ehtinyt antaa sopeutumiselle tarpeeksi aikaa.

Portugaliin muuttaessani taas olin onnessani, vaikka tietysti lähtöön liittyy aina haikeitakin fiiliksiä. Olimme unelmoineet Portugaliin muutosta muutaman vuoden, kun opiskelujen päätyttyä oli vihdoin sopiva hetki. Myimme lähes kaiken tyhjentäen jyväskyläläisen opiskelijakaksiomme ja tulimme tyhjän päälle miehen vanhempien nurkkiin. Muutamassa kuukaudessa olimme molemmat löytäneet työpaikat ja vuokranneet oman kaksion Lissabonin lähiöistä, mistä olemme sittemmin jo ehtineet muuttaa poiskin kaupunkia ympäröivälle maaseudulle.

Portugaliin tullessa ajatuksena oli, että jos kaikki menisi hyvin, täältä ei enää tarvitsisi repäistä itseään irti ja lähteä. Olin jo jonkin aikaa kaivannut omaa, pysyvää kotia, ja sen ymmärtäminen mahdollisti pyrkimisen sitä kohti ihan tietoisesti. Jatkuva reissaaminen oli ollut unelmani, mutta käynyt raskaaksi ja kuluttavaksi. Oli aika uusille unelmille, tai enemmänkin vanhojen unelmien elvyttämiselle. Lentokoneen pyörien koskettaessa Lissabonin kiitorataa oli päällimmäisenä tunteena onni ja jännitys siitä, onnistummeko elämän rakentamisessa tänne, vai joutuisimmeko jossain vaiheessa palaamaan Suomeen.

Asiat eivät kuitenkaan aina mene niin kuin on suunnitellut, ja nyt olisi taas yksi maisemanvaihdos edessä. Idea Pohjois-Atlantilla sijaitseville Azoreille muutosta tuli esille yli vuosi sitten, ja sen piti tapahtua nopealla aikataululla. Olin innoissani, sillä pääsisimme Lissabonista maalle asumaan. Pari muuttujaa astui kuitenkin peliin ja muutto siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Nyt ollaan kuitenkin taas siinä vaiheessa, että asia alkaa näyttää varmalta. Muutto ei kuitenkaan enää tunnu niin itsestäänselvästi hyvältä idealta, kun on kerran jo joutunut pettymään.

Muuttoa mietitään ihan järkisyistä. Ehkä eniten kuitenkin siksi, että tällainen mahdollisuus on eteemme tupsahtanut, joten miksi emme lähtisi kokeilemaan. YOLO. Seikkailu keskellä Atlanttia odottaa. Rakastamme kuitenkin molemmat Sesimbran maaseutua, jossa tällä hetkellä asumme. Paikka tuntuu jo niin kodilta, että lähtö pelottaa. Portugalista ei kuitenkaan onneksi tarvitse lähteä minnekään.

Joku voisi sanoa, että olen mestari lähtemään ja saapumaan. Hyvästelemään vanhat kuviot ja aloittamaan alusta uudessa paikassa. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä olen siitä huolimatta saavuttanut kauan kadoksissa olleen kuulumisen tunteen, ja vieläpä sellaiseen paikkaan, jossa edelleen jaksan ihmetellä kaiken kauneutta joka päivä. Villin laventelin tuoksua mäntymetsässä, aaltojen pauhua, maaseudun valkoisia tuulimyllyjä ja vuoria horisontissa. Silti olen täysin vapaaehtoisesti taas lähdössä eteenpäin. Katsomaan, onko se ruoho vihreämpää meren toisella puolella. (Tiedän jo, että on, ainakin kirjaimellisesti.) Sesimbraan voi kuitenkin aina palata, ja pakostakin tulemme lähitulevaisuudessa täällä käymään keskeneräisten projektien vuoksi – niistä lisää myöhemmin.

Puhtaan sivun kääntäminen ja alusta aloittaminen voi olla aluksi vaikeaa, mutta useimmiten se palkitsee. Jos ei muulla, niin uusilla kokemuksilla ja perspektiivin laajenemisella. Itsensä irti repäiseminen tutuista ja rakkaista kuvioista sattuu, mutta se voi mahdollistaa elämässä eteenpäin menemisen. Elämäänsä kun ei useinkaan saa sitä mitä haluaa, ellei samalla luovu jostain muusta. Kyse on vain asioiden priorisoinnista. En ainakaan itse halua tuudittautua keskinkertaiseen, mukavaksi käyneeseen elämään, vaan pyrkiä kohti unelmiani, vaikka sitten kipeitäkin päätöksiä tehden ja mukavuusalueeltani poistuen. Luottaen siihen, että asiat menevät lopulta juuri kuten niiden kuuluukin. Ja siihen, että muuallakin Portugalissa voin tuntea olevani kotona.

Ja eihän sitä tiedä, vaikka se oma loppuelämän tai ainakin pitkän ajan paikka lopulta löytyisi, vaikka sitten pieneltä saarelta keskeltä Atlanttia.

Mikä sinusta on uuteen paikkaan muuttamisessa parasta tai vaikeinta?

Uusi alku

Varovainen tervehdys täältä Portugalista!

Olen pitänyt taukoa bloggaamisesta puolentoista vuoden verran, mutta nyt tuntuu, että aika on kypsä palata takaisin jatkamaan kirjoittamista. Energiaa ja aikaa vaikuttaa riittävän jälleen pitkäaikaisen ja rakkaan kirjoitusharrastuksen elvyttämiselle, etenkin kun tällä hetkellä ei tule juuri kirjoiteltua mitään muutakaan. Tarvitsen tilan, jonne jäsennellä pääni ja kamerani sisältöä, joten erilaiset blogit ovat olleet minulle luontainen väline ajatusten ja valokuvien jakamiseen jo viitisentoista vuotta.

Pohdin pitkään, perustaisinko kokonaan uuden blogin vai jatkaisinko vanhaa, ja päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Blogi tulee kuitenkin muttumaan, sillä matkablogin kirjoittaminen ei enää tunnu omalta. Matkabloggaaminen alkoi tuntua jäänteeltä menneestä elämästä, siitä jossa reissattiin pitkin maailmaa ja opiskeltiin. Tietynlainen kaukokaipuu on ja pysyy kiinni jossain sielun sopukassa, mutta on muuttanut muotoaan vähemmän levottomaksi. Portugaliin muuton jälkeen tarve matkustaa on vähentynyt, kun oma paikka maailmassa on löytynyt. Ulkoasu on päivittynyt, ja blogi myös muuttunee vähemmän kuvapainotteiseksi tekstien näytellessä jatkossa pääosaa.

Päätin myös vaihtaa blogin nimen Vida de Estradasta muotoon Vida na Atlântida – Elämää Atlantiksella. Sillä sinne tässä taidetaan olla päätymässä, keskelle Pohjois-Atlanttia saarelle, jonka sanotaan olevan jäänne myyttisestä uponneesta mantereesta. Blogini tuleekin jatkossa käsittelemään suurelta osin elämää Azorien saaristoon rantautuneena ulkosuomalaisena, sisältäen myös näkökulmia kestävämpään elämään ja pienimuotoisesta omavaraisuudesta haaveiluun. Luontoretket pysyvät myös mukana aihepiirissä, kuten varmaan ne reissutkin, silloin tällöin ja lähemmäs.

Vielä jonkin aikaa sijaintina on kuitenkin Manner-Portugali, joten toivotaan ettei nyt tullut nuolaistua blogin nimenmuutoksen kanssa ennen kuin tipahtaa!

Tervetuloa jatkamaan lukemista!

Auringonlasku Praia da Adragalla

Sintra on muutakin kuin loisteliaita satulinnoja ja kuninkaallista historiaa, vaikka niistä tuo Lissabonin kyljessä sijaitseva kaupunki tunnetaankin parhaiten. Sintra on myös säkenöiviä auringonlaskuja, merestä nousevia monumentaalisia kalliojyrkänteitä ja hämärän laskeutuessa tunnelmallisia hiekkarantoja. Se on luolia, joiden läpi kävellä mereen ja kylien rinteille kohoavia valkoisia, tiilikattoisia talorykelmiä. Vehreän Sintra-vuoriston taikametsien lisäksi se on ennen kaikkea ainutlaatuista Atlantin tyrskyistä ja rantakallioista loistonsa saavaa merellistä luontoa. Onhan koko Sintran rannikko luonnonpuistoa.

Viime talvena Sintran kansallispalatsissa ja Penan palatsin puutarhassa seikkailun jälkeen suuntasimme myöhäiselle lounaalle Sintran rannikolle. Sijainniksi valikoitui Praia Grande, jolta löytyi perinteinen portugalilaisravintola kattoterassilla. Siellä kelpasi täyttää vatsa ja paistatella iltapäivän auringossa rantaa, merta ja rantakadun liikennettä katsellen.

Kun lautaset oli tyhjennetty, alkoi aurinko jo painumaan mailleen. Päätimme kuitenkin ehtiä vielä käydä ihailemassa läheistä Praia da Adragaa, joka on Praia Grandelta seuraava ranta etelään. Ja kyllä kannatti! Korkeiden rantakallioiden ympäröivä hiekkaranta kylpi auringonlaskun pastellisävyissä, eikä siellä ollut montakaan muuta kulkijaa.

Ihmettelimme mereen avautuvaa holvimaista luolaa, rantaan lyöviä tyrskyjä ja merestä nousevia tummia kiviä. Parasta oli kuitenkin upea auringonlasku, jonka saimme kokea. Taivaalla lipuvat pilvenhattarat saivat aikaan varsinaisen taideteoksen, josta ei värien ilotulitusta puuttunut. Aaltojen kastelema rantahiekka heijasti vielä taivaan värit todella kauniisti. Ai että!

Aurinko painui aaltoihin, mutta värispektaakkeli vain parani vielä rannalta lähdettyämmekin: ajaessamme kohti kotia huomasin auton taustapeileistä punavioletin hehkun, josta täytyi vielä napata pari kuvaa auton ikkunasta. Tämä oli varmasti yksi top10-auringonlaskuista, mitä olen nähnyt.

Sintrassa on vielä monta kiinnostavaa paikkaa koluamatta. Rannoista haluaisin käydä tutkimassa kuvissa aivan hullun upealta näyttävän Praia da Ursan ja dyynien ympäröimän Praia Grande do Guinchon, joka tosin sijaitsee Cascaisin puolella. Myös Cabo da Rocan maisemissa olisi kiva tehdä vaellusretki, sillä sinne suuntautuneet visiitit ovat olleet kovin lyhyitä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä, Theblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: Sintra is much more than fairytale castles and royal history, even though the town is best known for them. Sintra is also radiant sunsets and beautiful coastline lined with monumental cliffs, sandy beaches and Atlantic nature. Last winter, after visiting the National Palace of Sintra and the garden of the Pena Palace, we headed to the coast. After having a late lunch at a restaurant with a rooftop terrace at Praia Grande, we went to explore the next beach to south, Praia da Adraga. The beach was equipped with a cave arch leading to the sea, and the landscape was bathing in the pastel colors of the setting sun. And what a sunset it was! The flying light clouds painted a spectacular color show on the sky, that kept just getting better after the sun had dived into the waves. Must have been one of the top10 sunsets ever. There are so many places to visit in Sintra. Next I would love to explore the astounding Praia da Ursa and do a hike in Cabo da Roca, because the visits there have been so short.

 

Ilha Granden luontopolku: Circuito do Abraão

Ilha Granden luultavasti lyhyin patikkareitti löytyy aivan Vila do Abraãon kupeesta, ja siitä sen nimikin tulee: Circuito do Abraão eli Abraão Circuit. Me vietimme häämatkallamme viitisen päivää hidastempoista saarielämää tuolla brasilialaisella paratiisisaarella, ja päätimme eräänä pilvisenä päivänä saaren pääkylässä hengailun ja sen leppoisan fiiliksen aistimisen lisäksi suunnata helpolle patikalle, jolle lähteminen oli niin matalan kynnyksen juttu, että lähdimme laittamaan tassua toisen eteen aivan ekstempore. Polun varrelta löytyi niin vehreää metsää ja rantaluontoa kuin historian havinaakin.

Abraão Circuit -reitti lähtee mistäpä muualtakaan kuin Abraãon kylästä, sen pohjoisreunalta. Hiekkatienä alkavan polun alkupisteessä on opastaulu, joka kertoo, että tasoltaan helpolla reitillä on pituutta huimat 2 kilometriä, ja sen kävelemiseen pitäisi mennä 40-50 minuuttia. Jopa Googlen kartasta näkee polun alkupisteineen oikein hyvin.

Alueella on entisaikaan sijainnut muun muassa sokeriruokoplantaasi ja lasaretti, jossa pidettiin meriteitse saapuneita matkalaisia karanteenissa vuosina 1886-1913. Siihen perustettiin myöhemmin Brasilian liittovaltion vankila, joka oli toiminnassa vuosina 1932-1954. Ulkopuolelta sammaleen ja sisäpuolelta graffiteiden peittämä puoliksi maan alle rakennettu kivirakennnus on yhä pystyssä, vaikka luonto on alkanut ottaa sitä yhä enemmän valtaansa. Melko aavemainen paikka, jonka sisälle ei tehnyt mieli astua.

Vuonna 1971 Ilha Grandelle perustettiin valtaosan saaresta kattava suojelualue Parque Estadual da Ilha Grande, eli Ilha Grande State Park, jonka uumenissa Abraão Circuit nyt mutkittelee. 120 neliökilometrin kokoinen suojelualue koostuu suurimmaksi osaksi jopa kilometrin korkeuteen kohoavasta rannikkosademetsästä (Atlantic rain forest), mutta alueella on myös mangrovea, hiekkasärkkiä, puroja, laguuneja, hiekkarantoja ja rantakivikkoa.

Ensimmäinen asia, jonka polulla bongasimme, oli jättiläismäinen etana. Siinä se mateli eteenpäin hiekkatien poikki. Kuuntelimme aaltojen lyöntiä rantaan parilla pienellä hiekkarannalla, jotka olivat saaneet hiekkaansa tummia sävyjä tuliperäisistä kivistä. Toisen nimi olikin Praia Preta eli Musta ranta. Ylitimme kivisiä, solisevia puroja, joiden yllä roikkui oksia ja liaaneja. Sademetsän siimeksessä kohosi myös vanha, unohdettu akvedukti, jonka koloissa oli alkanut kasvaa kasveja ja sammalta. Se on ilmeisesti joskus tuonut vuorilta vettä lasarettiin ja vankilaan.

Ehkä taianomaisin paikka polun varrella oli kuitenkin kiviseen puroon muodostunut lampi, jota metsä ympäröi ja kiviä pitkin virtasi vettä. Se oli jotenkin tosi tunnelmallinen paikka. Reitin lopuksi yritimme etsiä tietämme jonkinlaiselle näköalapaikalle. Erään kallion päältä kyllä näkyi vähän pidemmälle, vaikka puut peittivät suurimman osan näköaloista, joten ehkä se oli sitten se oikea paikka.

Ilha Grandella kannattaa ehdottomasti lähteä pidemmällekin luontoretkelle saaren sademetsäisille poluille, sillä patikointi on parasta mitä saarella voi tehdä – kenties yleisen relaamisen ja snorklauksen jälkeen. Abraão Circuit voi olla hyvä alkupala, sellainen lämmittelykierros ennen tositoimia. Tai sitten se tarjoaa mukavaa ajanvietettä rentoon lomapäivään, kuten meidän tapauksessa. Polku oli tosiaan jopa liiankin helppo käveltäväksi, enkä ainakaan muista että olisimme kertaakaan meinanneet siltä harhautua. Eli suositus tälle pikku luontoretkelle.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä, Theblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: Abraão Circuit is probably the shortest hiking route on the Brazilian island Ilha Grande. It starts just outside the main village Vila do Abraão, hence the name. The trail is very easy and low threshold, which enabled us to step on it quite spontaneously. It has a length of 2 km and it should take some 40-50 minutes. The trail is situated in the Ilha Grande State Park established in 1971, but before the protection measures there had been a sugarcane plantation and a lazaretto, which was later used as a federal prison. This moss and graffiti covered stone building and an old aqueduct give an historical edge to the trail, which runs mostly through Atlantic rain forest, passing also by two beaches with black tones from volcanic rocks as well as some streams. My favourite place along this route was a pool that had formed into a rocky stream and was surrounded by thick forest. At the end of the trail we found some kind of a viewpoint. Hiking is the best thing to do on Ilha Grande (after general relaxing and snorkeling perhaps), and Abraão Circuit can be a good warm-up trail before the longer hikes. Or simply a nice thing to do on a holiday afternoon.

Syksyn kuulumisia Portugalista

Tervehdys! Ajattelin kirjoitella hieman kuulumisia täältä Portugalista, nyt kun syksy on vaihtumassa talveksi.

Olen ahertanut viimeiset puolitoista kuukautta tiukasti graduni parissa ja se on edistynytkin ihan mukavasti. Eiköhän tässä siis pian valmistuta maisteriksi. Zé on puolestaan löytänyt töitä, joissa viihtyy hyvin ja on mahdollisuus myös työskennellä kotoa, mikä on ihan mahtavaa. Minullakin saattaa alkaa hommat joulukuun alussa Lissabonissa – pidetään peukkuja. Viikon työrupeaman jälkeen ollaan viikonloppuisin hengailtu Zén kavereiden kanssa, tehty pieniä retkiä lähialueille, käyty sushibuffetissa syömässä ja elokuvissa jo useampaan kertaan.

Meillä on myös muutto edessä. Emme mahdu enää kauaa asumaan täällä maatilalla muuten kuin jonkun perheenjäsenen kanssa, joten näiden kahden asian summana olemme etsineet asuntoa kaupungista, ja löysimmekin tilavan huoneen vallan mainiolta vaikuttavasta kimppakämpästä hyvällä sijainnilla. Muutama vuosi sitten haaveilimme yhteisöllisemmästä asumisesta samanhenkisten ihmisten kanssa, ja nyt mahdollisuus siihen tupsahti nenän eteen kun sitä vähiten odotimme. Aika huippua! Lissabonin vuokrat ovat nousseet korkeiksi, joten yhteisöasuminen antaa myös mahdollisuuden säästää enemmän rahaa, mihin sen sitten tulevaisuudessa käytämmekään – ehkäpä ihkaomaan maatilkkuun, jonne voimme rakentaa ekotalon, tai sitten johonkin aivan muuhun.

Pääsen myös treenaamaan portugaliani, kun on kämppiksiä, mutta kerron kenties enemmän sitten kun asia on ajankohtaisempi, huoneemme nimittäin vapautuu vasta joulun aikaan. Summa summarum, elämä tuntuu kaiken tänne muuttoon liittyneen sotkun jälkeen pitkästä aikaa inspiroivalta ja tulevaisuus valoisalta, vaikka suunnitelmat ovat menneet uusiksi jo monta kertaa. Mutta sitä vartenhan niitä kai tehdään. Suomeen palaaminen ei ainakaan ole enää käynyt mielen vieressäkään!

Syksy oli todella lämmin ja kuiva, joten kesäkelit jatkuivat aina lokakuun loppuun saakka. Vasta nyt marraskuun vaihduttua ilmat ovat viilenneet alle 20 asteeseen ja olemme saaneet (vihdoin!) kunnon sateita. Tämä maa on palanut ja ollut muutenkin helisemässä kuivuuden kourissa. Nyt talvi on kuitenkin tullut ja kuiva maa on alkanut vihertää nopeasti, mikä on ollut ihanaa nähdä. Kävimme tällä viikolla jopa tähystelemässä, näkyisikö metsässä sieniä, mutta ehkä ne alkavat kasvaa vasta nyt runsaampien sateiden jälkeen. Ehdimme tämän syksyn aikana käydä useita kertoja nauttimassa rantaelämästä, mutta myös välillä harrastamassa aktiviteetteja. Kävimme esimerkiksi pari kertaa snorklaamassa, kiipeilemässä ja patikoimassa. Patikkareiteistä taidan kirjoitella erikseen, mutta tässä on kuvia snorklausretkeltä Sesimbrasta.

Tuona päivänä lämpötila oli kolmenkympin hujakoilla, ja löysimme Sesimbran rantakallioita pitkin kulkemalla mahtavan snorklausspotin. Ihan kuin luonnon oma uima-allas, pieniä rantakiviin lyöviä aaltoja lukuunottamatta! Hitsi että rakastan veden alle tähystelyä ja kaiken sen vedenalaisen elämän tarkkailua kaikessa rauhassa. Siitä jos mistään tulee minulle todellinen zen-fiilis. Atlantin vesi on täällä päin tosin sen verran kylmää, että ilman märkäpukua snorklatessa on välillä pakko nousta rantakiville lämmittelemään auringossa. Mutta sehän ei haittaa yhtään! Minun snorklaillessani menemään vilukissa-Zé kiipeili vedestä kohoavia kallioita pitkin free water solo’illen. Ei tarvitse patjaa tai köyttä, kun voi otteen livetessä pudota veteen.

Portugalissa harrastetaan perinteisiä viikonloppumarkkinoita, joilla myydään melkein mitä tahansa elävistä eläimistä lähitienoon ruoantuottajien antimiin, paikallisten käsityöläisten tuotteisiin, puutarhakasveihin ja halpoihin vaatteisiin sekä tekstiileihin. Me pistäydyimme eräs viikonloppu läheisillä Azeitãon markkinoilla, jotka järjestetään aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Mercado Mensal de Azeitãosta ei traditionaalisuutta puutu, sillä nämä markkinat ovat saaneet alkunsa jo 1800-luvulla. Meillä oli agendalla päästä eroon häkissään turhanpanttina kököttäneestä fasaanipariskunnasta, josta kukaan ei enää ole halunnut pitää huolta. Onnistuimme, joten toivottavasti fasaanit saivat paremman uuden omistajan. Mukaan markkinoilta tarttui tällä kertaa vain joitain hedelmiä.

Azeitãon markkinoilla vierailemisesta kiinnostuneille tiedoksi, että paikan löytää esim. Google mapsista hakusanalla ”Mercado Mensal de Azeitão”, ja markkinat ovat auki noin kello 9-17.

Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni osallistumaan oliivien sadonkorjuuseen. Tai tarkemmin sanottuna, hoidin yksinäni oliivien sadonkorjuun. Eipä täällä ketään muuta kuin meitä tunnu sadonkorjuu kiinnostavan alkuunkaan, joten hedelmät ovat lähinnä vain mädäntyneet puihin, mikä on melkoinen sääli. Siksi tuntuukin hullulta, ettei meille anneta mahdollisuutta tehdä tästä maatilasta oikeasti kukoistavaa. Mutta onneksi maailma on täynnä maatiloja, joten pitäkää tunkkinne, me voimme hyvin elää unelmaamme jossain muuallakin.

Pihapuiden oliivit kypsyivät etuajassa, ja ne täytyi kerätä talteen jo viime kuussa. Suurin osa hedelmistä oli matoisia, joten sato ei ollut suuren suuri. Öljyä noista ei olisi paljoa puristettu, mutta oliiveja tuli juuri sopivasti niiden säilömisen harjoitteluun. En ehtinyt laittaa kaikkia samalla kertaa suolaliemeen, ja yhden yön liikaa seisonut pienempi satsi menikin pilalle. Onneksi kuvan 7-litrainen laatikko tuntuu onnistuneen ja oliivit ovat nyt jo aika hyviä! Vielä niissä on hieman kitkeryyttä jäljellä, joten ne saavat tekeytyä suola- ja mausteliemessään vielä jonkin aikaa.

Arkeen on myös kuulunut tiiviisti kanojen hoitaminen. Neljä tipuista selvisi, ja ne ovat jo kasvaneet vauhdilla sen verran suuriksi, etteivät rotat enää niitä uhkaa. Näissä kuvissakin tipuset näyttävät ihan untuvikoilta nykyiseen verrattuna! Tipuista kolme taitaa olla kanoja ja yksi kukko. Annettiin kanoille nimiksi Bertta, Martta ja Hertta. Kanaemoa ja kukkoa on kutsuttu Helgaksi ja Hugoksi. Tuskin niille on kukaan muu nimiä antanut. Pikkukukkoa olen tähän asti kutsunut vain Pojaksi, koska saattaa olla että se ei jää meille.

Päivittäiseen hoitorutiiniin on kuulunut ruokinta aamulla ja kopin siivous sekä toinen ruokinta illalla, jolloin ne ovat myös usein saaneet herkkuja kuten vihannesten kuoria, salaattia tai ruoantähteitä. Välillä vesiastia on täytetty ja kopin lattia pesty. Kanat on myös suljettu koppiinsa aina yöksi, jotta ne ovat paremmassa turvassa. Ne eivät kuitenkaan mene orrelleen nukkumaan eivätkä edes niille laitettuihin pehkuihin, vaan koisivat mieluummin paljaalla betonilattialla – omituisia tyyppejä. Niiden touhuja ja kuopsutteluja on kuitenkin ollut hauska seurailla, ja kovasti ilahduttaa kun ne juoksevat aina innoissaan portille vastaan. Kanoja tuleekin varmasti ikävä Lissabonissa, kun joudumme jättämään ne muiden hoteisiin. Toivottavasti saamme mahdollisuuden hoitaa pikkukanamme itse taas jossain vaiheessa.

Saimme myös syys-lokakuun vaihteessa viikonlopuksi vieraan Suomesta, ja joulukuussa on tulossa kahden seurueen verran lisää vieraita – itseasiassa koko kuukaudeksi, huh! Mutta ihanaa, että tärkeät ystävät jaksavat lähteä kyläilemään tänne asti ja saamme paitsi viettää aikaa heidän kanssaan, myös näyttää kaikki nämä upeat paikat. Täytyisi ehtiä kirjoitella meidän turistiviikonlopusta paremmin!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä, Theblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: The warm autumn has passed and winter has arrived to Portugal with rains and cooler temperatures. I have been busy writing my master’s thesis, picking and curing olives and taking care of our chicks. We have also found time for some activities such as snorkeling, climbing, hiking and beaching in Sesimbra, which has been awesome in the warm weather and sun. One weekend we visited the traditional Mercado Mensal de Azeitão that has been organized the first Sunday of every month since the 19th century. Zé found a great job and I’m also hopefully about to, and we decided to move to Lisbon in an apartment shared with like-minded people. We will also be able to save more money for buying a land and building an eco home, or maybe something else. Anyway, after all the mess, life feels suddenly very inspiring and the future seems bright, despite all the changes of plans. But that’s what plans are for, right? At least returning to Finland hasn’t been crossing our minds anymore!

Ilha Grande: Vila do Abraão

Vila do Abraão eli varsin raamatullisesti nimetty Abrahamin kylä on Ilha Granden piskuinen pääkylä, minne lautat mantereelta saapuvat ja mistä löytyy suurin osa brasilialaisen saaren majoituksesta ja muista palveluista. Me emme yöpyneet kylässä, mutta kävimme siellä muutamaan otteeseen pyörimässä. Saarella ei ole autoja, joten tavaroiden liikuttelu tapahtuu paitsi veneillä, myös työnnettävillä kärryillä, joita näkeekin parkkeerattuna kylän liikkeiden eteen.

Abraão ei ole suuren suuri, ja kylän takaa kohoavatkin sademetsän peittämät vuorenrinteet muistuttaen, että saari on suureksi osaksi luonnontilainen. Jopa täällä sivistyksen helmassa voi bongata värikkäitä lintuja ja kuulla mölyapinoiden kiirivät huudot. Korkeimmalle kohoava huippu näyttää aivan kiveen veistetyltä papukaijan päältä, ja siksi sen nimi onkin Pico do Papagaio eli Parrot Peak.

Rantabaarit, siellä täällä lojuvat surffilaudat ja huojuvat palmupuut luovat Abraãoon letkeää tunnelmaa. Täällä voi nauttia brasilialaisittain valmistetusta illallisesta kuten moquecasta varpaat hiekassa, aaltojen ääntä kuunnellen ja caipirinha-drinkkiä siemaillen. Päivisin turkoosina välkehtivän meren ja kylän välissä on toki myös koko kylän mitalta jatkuva hiekkaranta, jossa voi paistatella päivää ja vaikka pulahtaa mereen jos vedessä kelluvat veneet eivät haittaa. Saaren parhaat biitsit ovat kuitenkin autiorantoja, jotka löytyvät patikkaretken tai venematkan takaa.

Abraãon kylästä löytyy ravintoloita, kahviloita, baareja ja majoitusliikkeitä vähän joka sormelle aina paremman luokan majatalosta leirintäalueeseen. Toki myös matkamuistokaupoissa ja erilaisissa retkiä tarjoavissa matkatoimistoissa riittää valinnanvaraa. Värikkäät talot, päällystämättömät tiet, flipflopeissa kulkevat ihmiset ja joka puolelle ulottuva vehreys saavat rennon saarifiiliksen kohoamaan kohti kaakkoa. Ja entäs ihanan kylmän açaí-annoksen lusikoiminen rannan tuntumassa? Kyllä kiitos!

Abraãon kylän edustalla olevien paratiisimaisten Ilhas do Macedo -nimisten pikkusaarien tähystäminen antaa jotain osviittaa siitä, mitä helmiä tältä saarelta löytyykään, kun lähtee saaren pääkylää pidemmälle. Mekin lähdimme veneretkelle päästäksemme snorklaamaan Ilha Granden kirkkaimpiin laguuneihin, mutta siitä lisää myöhemmin. Kuvien säätilasta muuten huomaa, että tässä on kuvia parilta eri päivältä. Viimeisinä päivinä saarella paistoi jo aurinko täydeltä terältä! Kannatti siis viettää täällä kokonaiset viisi päivää honeymoonistamme.

Mukavaa viikonloppua kaikille! Psst, Seikkailijattarien Instastoryyn on tulossa meikäläisen päivityksiä viikonlopun aikana, joten laittakaahan seurantaan!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä, Theblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: Vila do Abraão (Abraham’s Village) is the main village of Ilha Grande. The majority of the island’s pousadas is located there, and the village also has many other services from restaurants, cafés and bars to shops and tourist offices organizing tours on the island. Yet the lush hills are rising right behind the small village, with the rocky Parrot Peak on the highest point. In Vila do Abraão one can enjoy the relaxed island vibes in a car-free environment, among colorful houses, surfboards and people in flipflops. The village has a long beach with beach bars and restaurants where one can have a dinner of moqueca and caipirinha with toes in the sand, listening to the sound of waves, or sunbathe in the daytime, if the many boats in the water do not bother. The small Macedo islands off the village give a hint about all the wonders that this island has to offer. We embarked on a boat tour to snorkel in the clearest waters of the island, but that’s another story.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.