Curitiba Free Walking -kävelykierroksella

Olin Curitibassa, Brasiliassa viime syksyn tekemässä työharjoittelua. Kaupunkiin tuli käytyä tutustumassa ilmaisella kävelykierroksella, jotka ovat suosittuja Euroopankin kaupungeissa. Kierroksia vetävät monesti nuoret aikuiset tai opiskelijat, ja ideana on maksaa heille omantunnon mukaan vaivanpalkkaa, eli kierrokset eivät kuitenkaan oikeasti ole täysin ilmaisia. Oppaana toimii yleensä paikallinen, joka tuntee kaupunkinsa historian ja osaa värittää tarinoitaan mielenkiintoisella nippelitiedolla. Curitibassakin kierrosta vetävät Hospitality and Tourism Management -opiskelijat. Tarjolla on historiallisen keskustan alueelle keskittyvä kierros sekä englanniksi että portugaliksi, mutta muissa Brasilian kaupungeissa kuten Riossa, São Paulossa tai Salvadorissa ilmaisia kävelykierroksia löytyy vähän joka lähtöön. Esimerkiksi FreeTour.com-sivustolta voi etsiä kierroksia kaupungeittain.

Curitiban pieni historiikki

Curitiba on brasilialaisen Paranán osavaltion pääkaupunki. Curitiba, tupin kielestä englanniksi käänettynä Pine Nut Land, on perustettu vuonna 1693, jolloin Guaraní- ja Kaingang-alkuperäiskansojen 10-vuotinen sota portugalilaisia siirtomaaherroja vastaan päättyi tappioon. Curitiba oli aluksi karjankasvatuksen ja pienimuotoisen maanviljelyn markkinakeskus. Kaupunki kasvoi 1800-luvulla, eikä vähiten eurooppalaisten maahanmuuttajien takia. Eniten sinne saapui saksalaisia, italialaisia, puolalaisia ja ukrainalaisia, ja curitibalaisten sukunimet ovat vieläkin iloinen sekamelska eri maalaisia nimiä. Voimakkain kasvu tapahtui kuitenkin 1960-luvulla, mutta Curitiban tehokkaan kaupunkisuunnittelun ansiosta se on välttänyt monet muiden brasilialaiskaupunkien ongelmat. Rikollisuus on brasilialaisittain vähäistä ja Human Development Index on Curitibassa 0,856, mikä ylittää esimerkiksi Portugalin ja Puolan HDI-lukemat. Kaupunki onkin voittanut julkisella liikenteellään, laadukkailla puistoalueillaan, tehokkaalla infrastruktuurillaan ja laajoilla julkisilla palveluillaan mm. Global Sustainable City -palkinnon vuonna 2010 ja sitä pidetään parhaana asuinkaupunkina Brasilian suurista kaupungeista.

freewalk14

freewalk1

Nämä tuubit ovat pikabussien pysäkkejä, vähän kuin maanpinnan metroasemia.

freewalk2-horz freewalk3

freewalk4

Curitiban kävelykatu – Rua XV de Novembro.

universidadefederal

Paranán liittovaltion yliopiston päärakennus iltavalaistuksessaan.

Curitiban kävelykierros alkoi kokoontumalla Paranán yliopiston päärakennuksen portaille Praça Santos Andrade -aukiolla. Yläpuolella ainoa kuva, jonka tuosta kauniista rakennuksesta olen napannut – senkin kännykällä yöaikaan. Kierrokset järjestetään aina lauantaisin kello 11 alkaen ja ne kestävät noin 2,5 tuntia.  Sää oli pilvinen, kuten Curitibassa monesti. Harmaa sää ei juuri tee oikeutta millekään kaupungille, mutta vettä ei sentään satanut. Oli syyskuun alku, eli kevät teki Curitibassa tuloaan. Olin paikalla suomalaisittain (kerrankin!) aika tasan yhdeltätoista, mutta jouduimme odottelemaan hetkisen, jotta suurin piirtein kaikki kierrokselle ilmoittautuneet olisivat kasassa.

Aloitimme tutustumalla yliopistorakennuksen sisätiloihin, minkä jälkeen lähdimme kävelemään pitkin Rua XV de Novembroa, joka muuttuu yliopiston takana kävelykaduksi. Sinne eivät kaupungille ominaiset keltaiset bussit tai oranssit taksit saa ajaa. Kävelykatu Curitiban sydämessä on hyvin samanlainen kuin Euroopankin kävelykadut: erilaisia liikkkeitä, kahviloita ja vaatekauppoja löytyy, kuin myös penkkejä joilla istuskella take away -kahvinsa kanssa. Osa kävelykadun puista ei ollut vielä tehnyt uusia lehtiä, osa ei varmaan ollut niitä talveksi pudottanutkaan. Keväänkeltaiset kukkaistutukset loistivat ja lapsille myytiin värikkäitä heliumpalloja. Kodittomat nukkuivat penkeillä ja alkuperäisamerikkalaiset yrittivät tienata leipää pöytään myymällä leluja, vaatteita ja muuta tavaraa.

Ennen kävelykadulle astumista saimme kuitenkin kuunnella tietoa Curitiban julkisen liikenteen järjestelmästä, joka on Brasilian mittakaavassa todella toimiva ja edistyksellinen. Noin 3,2 miljoonan asukkaan metropolialueella ei ole metroa, lähijunia tai raitiovaunuja, vaan liikenne on ainoastaan linja-autojen varassa. Busseilla on kuitenkin tarkat aikataulut ja niitä jopa noudatetaan hyvin – toisin kuin vaikkapa Riossa, missä bussipysäkillä odotteluaika oli arpapeliä. Erilaiset bussityypit myös pitävät huolen siitä, että pikabusseja kulkee. Esimerkiksi punaiset bussit ajavat asuinalueiden terminaaleilta suoraa sinne, minne ihmiset ovat menossa töihin, eli pilvenpiirtäjien täplittämille liikealueille, ja pysähtyvät vain ”tuubeiksi” kutsutuilla bussiasemilla, joita ei ole turhan tiheään. Lisää Curitiban bussijärjestelmästä voit lukea täältä (vain portugaliksi).

freewalk8
freewalk6 freewalk9
freewalk10-horz freewalk11

freewalk13-horz

Paco da Liberdade sekä Água pro Morro -patsas.

freewalk12
freewalk15 freewalk13_1

Paço da Liberdade – vapauden palatsi

Seuraava pysähdyspaikka oli Paço da Liberdade – vapauden palatsi. Vuonna 1916 valmistuneessa koristeellisessa rakennuksessa sijaitsi muuten Curitiban ensimmäinen hissi. Nykyään se toimii kulttuurikeskuksena, missä järjestetään näyttelyitä. Viihtyisä kahvilakin rakennuksesta löytyy. Hauskana ideana siellä oli tarjota asiakkaille ilmaiseksi ”runopaketteja”, paperipusseja, joista löytyi brasilialaisten runoilijoiden teoksia. (Myönnän, että vein yhden kotiin enkä ikinä saanut luetuksi niitä runoja.)

Paço da Liberdaden takana sijaitseva Água pro Morro (vettä kukkulalle) -niminen patsas on curitibalaisen Erbo Stenzelin käsialaa ja sen on sanottu kuvaavan Anita Cardoso Nevesiä, naista joka poseerasi Rio de Janeiron taidekoulun opiskelijoille ja jonka kanssa Stenzelillä oli siellä rakkaussuhde. Kuvanveistäjä oli sukujuuriltaan itävaltalais-saksalainen, eikä hänen perheensä hyväksynyt suhdetta köyhän, mustan naisen kanssa, joten Neves ei lähtenyt Stenzelin kanssa takaisin Curitibaan, intohimoisesta kirjeenvaihdosta ja rahalähetyksistä huolimatta. Kierroksella patsaan sanottiin kuitenkin esittävän vettä kantavaa mustaa naisorjaa, joten mene ja tiedä, kiinnostava tarina joka tapauksessa. Patsasta kutsutaan myös nimellä ”Maria Lata d’Água”. Myös aukiota ympäröivät värikkäät rakennukset olivat kauniita katsella.

freewalk18

freewalk16

Curitiban toinen puoli – mielenkiintoisia lisäketaloja kerrostalon katolle rakennettuna.

freewalk20

freewalk19

Nämä kaverit pitävät Curitiban kadut puhtaina yötä päivää.

freewalk21 freewalk23
freewalk23_1-horz freewalk25

freewalk26

Bondinho da Leitura – minikirjasto vanhassa raitiovaunussa.

freewalk27freewalk24-horz

freewalk29

Paranán osavaltion pääkirjasto.

freewalk30

Rua das Flores, kukkakatu

Jatkoimme matkaamme kävelykatua pitkin, ihaillen suihkulähteitä, kukkivia puita ja kolonialismin aikaisia värikkäitä rakennuksia. Tätä kävelykadun pätkää sanotaankin Rua das Floresiksi, kukkakaduksi. Curitibassa on kauniita vanhoja rakennuksia yllättävän paljon, mutta niitä ei ole oikein onnistuttu säilyttämään kauniina kokonaisuutena, vaan niiden välistä kohoavat rumat betoniset tornitalot hallitsevat enemmän katukuvaa. Kaupunki on silti monesta kohtaa mukavan värikäs.

Kävelykadulle on parkkeerattu vanha punainen raitiovaunu, Bondinho da Leitura. Se ei ole koskaan ajanut pitkin Curitiban katuja, vaan se hankittiin São Paulon osavaltiosta asti lapsiparkiksi vilkkaalle ostoskadulle 70-luvulla. Myös turisti-infona toiminut sympaattinen raitiovaunu on nykyisin minikirjasto.  Kävimme katsomassa myös suurempaa kirjastoa, eli Paranán osavaltion pääkirjastoa, jonka edustalla liehuivat niin Brasilian kuin Paranánkin liput.

freewalk31

Curitiban katedraali, puistoelämää ja Tiradentes-aukion taksitolppa.

freewalk32 freewalk32_1
freewalk34-horz freewalk37

freewalk36-horz

Portugalilaisten pystyttämä kivipaasi vuodelta 1693 ja Tiradentesin patsas samannimisellä aukiolla.

freewalk38

Curitiban nollapiste.

Praça Tiradentes

Praça Tiradentes oli seuraava kohteemme. Kyseessä on Curitiban vanhin aukio, jonka on paikallisen legendan mukaan valinnut Tingüi-intiaaniheimon päällikkö Tindiqüera asuinpaikaksi ensimmäisille seudulle muuttaneille ihmisille ennen paikalla virranneen Atuba-joen varrella. Aukiolla on myös historiallinen Kristuksen ristinmerkkiä kantava monoliitti, joka on pystytetty vuonna 1693 Portugalin kuninkaan vallankahvaan tarttumisen (vai pitäisikö sanoa vallankaappauksen?) ja kaupungin virallisen perustamisen hetkellä. Monoliitin vieressä on toinen varsin vaatimattoman näköinen kivipaasi, joka on kaupungin nollapiste, mistä on mitattu etäisyydet eri paikkoihin, kuten São Pauloon, Santa Catarinan osavaltioon, Iguassun putouksille ja rannikolle Paranaguán satamaan. Moniliitissä on Maltan risti ja se symboloi Portugalin laillista valtaa ja ”oikeudenmukaisuutta”. Kierroksen vetäjät kertoivat kiinnostavasti aukioon kytkeytyvästä historiasta, eivätkä peitelleet tunteitaan Portugalin siirtomaavallasta.

Ei liene sattumaa, että aukio on nimetty juuri Tiradentesin mukaan ja hänen patsaansa löytyy aukiolta myös. Tiradentes eli Joaquim José da Silva Xavier oli 1700-luvulla elänyt vallankumouksellinen, joka oli johtamassa Inconfidência Mineira -nimistä itsenäisyysliikettä. Liike halusi Brasilian vapautuvan Portugalin kolonialismivallan alta ja muodostavan itsenäisen valtion. Aikeet kuitenkin paljastuivat ja Tiradentes hirtettiin julkisesti. Nykyisin hän on Brasilian kansallissankari. Tiradentes oli oikeudenkäynnin aikana keksitty haukkumanimi, joka tarkoittaa ”hampaiden vetäjää”. Siitä voikin päätellä miehen olleen yhdeltä ammatiltaan hammaslääkäri.

Aukion laidalla seisoo myös vuonna 1893 valmistunut Curitiban katedraali, jota ennen samalla paikalla on ollut kirkko jo vuodesta 1668 lähtien. Kävin siellä sisällä eräänä toisena päivänä. Ihan hieno kirkko holvikaarineen, mutta mielestäni se on ulkoa kauniimpi kuin sisältä.

freewalk39

freewalk38_1

Alkuperäisamerikkalaisten naisten tekemiä värikkäitä koreja Curitiban katedraalin vieressä.

freewalk40 freewalk41
freewalk44
freewalk43

Largo da Ordem

Sitten stoppasimme kaupungin viralliselle katutaidetienpätkälle, eli Museu na Ruaan, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti museota kadulla. Poty Lazzarotto -niminen curitibalainen taiteilija on luonut Travessa Nestor de Castro -kadulle upeita seinämaalauksia. Yksi maalaus esittää Largo da Ordem -aukion markkinoita, toinen Curitibaa ja sen asukkaita, araukariapuita unohtamatta. Näiden töiden yhteyteen on syntynyt muitakin kiinnostavia maalauksia.

Viimeiseksi kävelimme Largo da Ordemille, joka on Curitiban historiallisen keskustan sydän. Aukion keskellä on vanha lähde, jossa vilkkaille markkinoille tulleet ihmiset juottivat hevosiaan ja muulejaan. Torilla järjestetään edelleen ”hippimarkkinat” joka sunnuntai. Saksalaistyylisen Igreja da Ordem -kirkon ja portugalilaistyylisen Casa Romário Martins -nimisen valkoisen talon (nykyisin kulttuurikeskus) sanotaan olevan kaupungin vanhimpia laatuaan. Ainakin jälkimmäinen muistuttaa kovasti samanikäisiä rakennuksia miehen kotitilalla Portugalissa. Largo da Ordemilla on paljon baareja ja ravintoloita, mutta se on myös kaupungin huumekauppiaiden lempipaikka, joten yöaikaan kannattaa pitää varansa. Kaverini todisti rikollisten välistä ampumavälikohtausta juuri täällä.

freewalk45
freewalk46

freewalk41_1

Largo da Ordem, mistä löytyy niin saksalaista kuin portugalilaistakin arkkitehtuuria.

freewalk48
freewalk49 freewalk52-horz
freewalk50

Memorial de Curitiba – alkuperäiskansojen perinteitä

Kierros loppui modernille Memorial de Curitiballe, jossa on monikäyttöisiä kulttuurin ja tieteen tiloja. Ehkä kiinnostavin yksityiskohta on kuvanveistäjä Elvo Benito Damon käsialaa oleva 15-metrinen Rio dos Pinhões -taideteos, jossa on tuhansia savesta muotoiltuja yksityiskohtia. Lattiaa halkova teos esittää jokea, johon on säilötty araukaria-puista saatavia käpyjä ja männynsiemeniä, joita alueen alkuperäiskansat ovat kierroksen vetäjien mukaan perinteisesti säilöneet kylmiin virtoihin. Minä jopa ostin kerran kourallisen näitä ravinteikkaita männynsiemeniä maistettavaksi, mutta niitä olisi pitänyt keittää ilmeisesti vähintään tunti, mikä olisi ollut neuroottisen tarkan vuokraemäntäni mielestä kaasun tuhlaamista. En sitten ikinä päässyt maistamaan juuri näitä männynsiemeniä, mutta onneksi on pinjansiemenet.

Curitibassa näytetään olevan ylpeitä alueen juurista alkuperäiskansojen maina ja lukemattomat paikannimet tulevat heidän kielestään. Kuitenkin heidän asemansa yhteiskunnassa on edelleen surkea, kulttuurinsa ovat edelleen uhattuja tai jo hävinneitä ja maat on suurimmaksi osin varastettu maatalouskäyttöön. Paranássa Guaraní-intiaaniheimon edustajat elävät köyhissä kylissä, tienlaidassa pressujen alla tai yrittävät tienata elantoaan kaupungeissa, missä kohtaavat syrjintää. Alkuperäisbrasilialaisten liikkeet ja niitä tukevat organisaatiot yrittävät kuitenkin saada muutosta aikaan. Ehkä joku päivä Curitibakin voi kantaa tupinkielistä nimeään ilman tällaista sydäntäsärkevää ristiriitaa.

Tältä siis näyttää Curitiban keskustassa. Mitäs tykkäsit, poikkeaisitko kaupungissa Etelä-Brasiliaan suuntautuvalla reissullasi?

Curitiba Free Walking -kierroksista löydät lisätietoa kierroksen kotisivuilta sekä FreeTour.com-sivustolta. Opiskelijoille tiedoksi, että CIMO:n kautta voi hakea Curitibaan tuettuun työharjoitteluun, jollaisessa itsekin olin.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Last fall I did an internship in Curitiba, Brazil, and one cloudy Saturday attended a Free Walking tour through the historical city center. We met at the Praça Santos Andrade, continuing to the pedestrian streer Rua XV de Novembro, after learning about the efficient public transport of Curitiba. We stopped at the Paço de Liberdade, Palace of Liberty, behind which there is a statue of a black woman carrying water, called Água pro Morro. After learning the story behing the statue, we continued to Rua das Flores, a part of the pedestrian street with blooming trees and a cute tram carriage that serves nowadays as a mini library.

We also passed by the main library of the state of Paraná on our way to Praça Tiradentes, where two important but modest monoliths stand. One dates back to 1693 when the Portuguese won the 10-year was against the Guaraní and Kaingang indigenous tribes who inhabited the area, and took over the rule. The other one is the ground zero of the city, from where the distances were measured. It’s probably not a coincidence that the square is named after Tiradentes, a national hero and a revolutionary who was leading a movement for independent Brazil. He was also a dentist, as one can guess from his nickname ”teeth puller”. We also admired some colorful street art at Travessa Nestor de Castro street, and visited Largo do Ordem. The tour ended at Memorial de Curitiba, where the most interesting detail was the small stream on the floor, which visualized the traditional indigenous way of preserving the nutritious pine nuts. You can learn more about the Curitiba Free Walking tours from their website.

Mainokset

Pantanal: jeeppisafarilla Brasiliassa

Jos aamulla olimme päässeet upealle veneretkelle Abobral-joelle, niin ei iltapäivän jeeppisafarikaan kaikessa hienoudessaan siitä kauaksi jäänyt. Minä ja reissukaverini olimme saaneet lisää retkiseuraa, ja jo tutuksi tulleen saksalaisen lapsiperheen lisäksi meillä oli seuranamme kaksi jenkkiläistä eläkeläispariskuntaa. Aika sekalainen seurakunta siis! Ehkäpä se kertoo jotain siitä, että Pantanalista hullaantuvat luonnonystävät vauvasta vaariin?

Niin tai näin, ainakin me olimme jo rakastuneet Pantanaliin. Hyppäsimme safarijeepin kyytiin ja lähdimme  pomppuiselle ajelulle maailman suurimmalle kosteikkoalueelle. Kuivan kauden ansiosta Pantanalissa pääsi hyvin ajelemaan nelivedolla, isoja lätäköitäkin tuli vastaan vain muutamia ja pienempien lätäkköjen täplittämät tulvasavannit olivat vihreinä ruohosta. Kevät oli aluillaan ja muuttolintujen aurat palailivat pohjoisesta.

safari50 safari1
safari3

safari2

Aurinkorasvakerros naamalle ja unohtuneen lippiksen tilalle huiviviritys päätä suojaamaan.

Ensimmäiseksi pääsimme hieman jaloittelemaan. Sukelsimme urucuripalmuja kasvavan viidakon siimekseen, mistä yritimme oppaamme johdolla etsiä mölyapinoita – hän kuulemma pystyi jäljittämään niitä hajun perusteella ja nuuhkimisen kanssa oli selvästi kova yritys. Emme kuitenkaan löytäneet apinoita, vaikka hiivimme oppaan perässä niin hiljaa kuin kahisevien lehtien ja katkeilevien risujen seassa pystyimme. Sen sijaan löysimme maasta jaguaarin jäljet ja rapujen kaivamia kuoppia. Enpä tiennyt, että metsässäkin elää rapuja!

safari4 safari6-horz
safari5 safari9
safari19-horz

safari10

Isomustahaukka (ehkä).

safari11

safari12

Hyasinttiara lennossa.

safari16

safari14

Maailman söpöin preeriapöllö.

safari15

safari17

Jabiru-haikara.

safari18

safari20

Suohirvi-naaras.

safari22 safari21

safari23

Harmaaiibis ja muita vesilintuja kahlailemassa.

Metsäretken jälkeen kapusimme takaisin jeeppiin ja lähdimme ajelemaan tulvasavannien läpi. Vesilinnut viihtyivät niiden kosteimmissa kohdissa, ja bongasimme niiden lisäksi jälleen hyasinttiaran, preeriapöllön ja haukan, sekä pusikon suojiin nopeasti katoavan suohirven. Niin ja lehmälauman, joita ei eteläisessä Pantanalaissa voi olla näkemättä. Joitakin vyötiäisiäkin näkyi illan aikana.

safari24

Eteläamerikanhaikara ja kaimaani samassa lammessa.

safari25 safari27
safari26 safari28

safari30

Paimentyranni.

safari29
safari31

safari32

Siniotsa-amatsoni.

safari33 safari36
safari34

safari35

Huppuaratti.

safari37

safari38

Laahustyranni hevosaidalla.

safari39

safari40

Brasiliankultatikka.

safari41 safari43
safari42

Seuraavana vierailukohteena oli taas yksi alueen palmujen ympäröimistä karjatiloista. Jostain syystä niiden pihoilla bongasi parhaiten papukaijoja. Niin tälläkin kertaa, näimme keltavihreitä siniotsa-amatsoneja ja huppuaratteja. Jouduin myös kärpästen hyökkäyksen kohteeksi harhautuessani erään puun alle. Ihan samalla tavalla käyttäytyivät kuin hirvikärpäset, paitsi laumana, hyi olkoon! Arvatenkin juoksin huutaen pakoon pudistellen samalla vaatteitani ja hiuksiani. Uudelleen liikkeelle lähdettyämme saimme ihailla myös brasiliankultatikkaa, jonka nakutus kuului laidunten yllä silloin tällöin.

Aurinko alkoi laskemaan, mutta vielä olisi safarin paras kohtaaminen edessä – nimittäin oranssinokkaisen kuningastukaanin! Näitä oli bongattu jo tulomatkalla auton ikkunasta (ja häkissä olevia lajitovereitaan katseltu säälivästi Curitibassa puistossa), mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin katselemaan rauhassa villiä tukaania. Ei se kovin lähellä ollut, mutta telelinssin läpi sen näki melko hyvin. Mahtava lintu, ja näyttää hauskasti kuin sillä olisi smokki päällä.

safari44
safari45-horz safari46
safari48 safari49
safari51

safari52

Amerikantuulihaukka.

safari53

Oranssin, pinkin ja liilan sävyissä hehkuva auringonlasku kruunasi hienoja luontokokemuksia täynnä olleen päivän, ja viimeiseksi bongasimme vielä aidantolpalla istuvan pikkuruisen amerikantuulihaukan ja tien poikki vilistävän coatin. Tästä ei hirveästi enää safaripäivä Etelä-Amerikassa parane!

Seuraavana aamuna lähtisimme katsomaan, miltä Pantanal näyttää hevosen selästä katseltuna. Minua jännitti jo illalla tämä tuleva koitos, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: On the afternoon of our first day in Pantanal, the largest wetland of the world, we headed to a jeep safari. If the boat trip in the morning had been a blast, this didn’t fall much behind. We started our trip by taking a walk in the urucuri palm jungle where we tried to find howler monkeys with no success. Instead, we found a jaguar footprint and crab holes. Then we continued the bumpy ride on the safari jeep and spotted loads of different kinds of birds, including jabirus, burrowing owls and more hyacinth macaws. We had a break at a local cattle farm, which was a good place to see parrots: turquoise-fronted amazons and nanday parakeets. Cows and horses too! I got attacked by a nasty swarm of flies and had to flee running and shouting. The sun was starting to set but the best encounter of the day was still ahead – the toco toucan! What a bird. Also the campo flicker and american kestrel were nice birds to watch, and the coati we saw crossing the road. The colorful sunset was a perfect ending for a successful safari day in South America.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook, Bloglovin’ or Instagram!

#ReilutBlogit vol. 3: Kestämätön kalastus on suurin uhka maailman merille

Maailman meriä uhkaa moni asia: riittämätön suojelu, ylikalastus, turismi ja ihmisasutus, öljyn- ja kaasunporaus, rahtilaivat, saastuminen ja roskaantuminen (joista suurimpina ongelmina maalta lasketut jätevedet ja valumavedet öljyineen ja ympäristömyrkkyineen), kalankasvatus sekä ilmastonmuutos eli merien lämpeneminen. Ongelmat ovat monisyisiä eikä niitä ratkaista käden käänteessä, mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta ja niin edelleen. Monet näistä ongelmista tunnetaan hyvin ja toimimalla voimme oikeasti lopettaa ne, jos tarpeeksi tahtoa vain löytyy. Yksittäiselle ihmiselle kenties helpointa on äänestää kukkarollaan ja sanoutua pennosineen irti kestämättömästi kalastetusta kalasta ja sen myötä kalastukseen liittyvistä ongelmista, ja tukea sen sijaan vastuullisesti tuotettua kalaa. Se onkin tärkein asia minkä merien puolesta voi tehdä – siis sen lisäksi että pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan muihinkin meriämme tuhoaviin ongelmiin, etenkin ilmastonmuutokseen. Suurin uhka maailman merille on nimittäin kestämätön kalastus.

Kaloista kirjoittaminen ei ehkä ole yhtä mediaseksikästä kuin muovipussiin tukehtuneet kilpikonnat ja muut suloiset merten asukit, mutta sitäkin tärkeämpää. Kukapa matkailijakaan ei rantapäivän päätteeksi nauttisi tuoreesta kala-ateriasta jollakin kauniilla rannikolla? Pidäthän siis huolta, että lautasellesi päätyvä kala on vastuullisesti kalastettua, niin maailman meretkin saavat jatkaa elämäänsä ja jälkipolvillekin riittää kalaherkkuja.

Suurin uhka maailman merille on kestämätön kalastus.

meri3

meri4

Water Key, Utila, Honduras.

meri10

Mistä on kyse?

WWF:n mukaan jopa 90% maailman kalakannoista on täyshyödynnettyjä tai ylikalastettuja, jolloin niiden kannat pienenvät ja lopulta romahtavat, sillä kalat eivät ehdi lisääntymään sitä mukaa kun niitä kalastetaan. Näihin lukeutuvat myös maailman tärkeimmät kala-apajat. Taloudellisesti tärkeimpiä hyödynnettyjä kalakantoja uhkaa jopa häviäminen kokonaan.

Maailmassa kalastetaan kaksi tai jopa kolme kertaa niin paljon kalaa kuin olisi kestävää. Vähän samaan tyyliin kuin kulutamme kaikkea muutakin parin, kolmen maapallon edestä. FAO:n mukaan  53% maailman kalakannoista on uusiutumiskykynsä äärirajoille asti hyödynnettyjä ja 32% on ylikalastettuja, romahtamiseen asti loppuun kulutettuja tai toipumassa romahduksesta.

Verkkoihin ei myöskään tartu pelkästään kaloja, vaan kohdekalojen lisäksi turhan kuoleman kokevat monet merieläimet kuten delfiinit, merikilpikonnat, valaat, hait, merilinnut ja korallit – sekä tietenkin ei-toivotut kalalajit. Varsinkin nuorten kalojen tarttuminen verkkoihin ennen lisääntymistään on ongelma. Lisäksi yli miljardi ihmistä on jossain määrin riippuvainen meristä joko elantonsa tai ruokaturvansa takia, joten ylikalastuksella on myös kauaskantoisia sosiaalisia vaikutuksia. Tuskin haluat tukea riistokalastusta, joka ei jätä vaikkapa afrikkalaiselle kalastajalle kuin pari hassua sinttiä?

meri1

meri11-horz

Utilan saarella Hondurasissa opettelin ensin snorklaamaan ja sitten laitesukeltamaan. Oi sitä upeutta, rauhaa ja vedenalaisen elämän määrää!

meri9

meri22

Sansibar, Tansania.

Miksi?

Miksi ihmeessä tällainen hulluus on edes sallittua? Kalakannoista ei yksinkertaisesti pidetä tarpeeksi hyvää huolta. Säädökset eivät ole tarpeeksi vahvoja tai niitä ei noudateta kunnolla, läpinäkyvyys puuttuu, kalakantoja koskevista tutkimuksista ei välitetä, kalastusta harjoitetaan laittomasti ja mukavuuslippulaivasysteemin ansiosta alukset saavat kalastaa melkeinpä missä lystäävät, minkä valtion lakeja noudattaen lystäävät – monesti tietenkin kaikkein heikoimmat lait omaavan kehitysmaan. Rikkaat maat köyhdyttävät näin kehittyvien maiden kalakantoja. Mukavuuslippulaivat vaikeuttavat myös ongelmiin puuttumista. Valtiot jopa tukevat rahallisesti haitallista kalastusta erilaisilla tuilla, jotka pitävät liian monta kalastusalusta vesillä. Vaikka syynä olisi työllisyys, ei kestämätön kalastus silti ole järkevä työllisyysinvestointi.

Kalastusmenetelmissäkin on eroja. Pohjatroolaus on erityisen haitallista, sillä se voi tuhota kokonaisia ekosysteemejä. Eikä tätä tapahdu vain jossain kaukana kehitysmaiden vesillä, vaan myös aivan silmiemme alla. Itäisellä Atlantilla, luonnonkauniin Norjan edustalla, on kilometrien pituisia arpia merenpohjassa. Samoin Australian edustalla merenalaisten vuorten korallit on korvannut paljas, kivinen pohja, kertoo WWF.

meri5

meri6-horz

Sesimbran rannikkoa Portugalissa.

meri13

Cabo da Roca, Portugali.

meri12

meri8

São Miguel, Azorit.

Mitä minä voin tehdä?

Vaikka kala ei ruokavaliooni Suomessa kuulukaan, olen itsekin elämäni aikana luultavasti syönyt useampaankin kertaan kestämättömistä lähteistä tullutta kalaa. Kenties parhaiten muistiini on syöpynyt hain syöminen Goalla, Intiassa. Se oli ihan tolkuttoman hyvää, mutta jälkeen päin mietitytti, sillä vaistokin jo sanoi hain kalastamisen ja tilaamisen, sellaisen pienenkin, olevan iso virhe. Syön edelleen ulkomailla kalaa silloin tällöin, lähinnä silloin kun kasvisruokaa ei ole tarjolla, mutta nykyisin ainakin tiedän jättää hait ja tietyt muutkin kalalajit kokonaan lautaseni ulkopuolelle.

Jos kalansyöntiä ei halua kokonaan jättää, on kestävästi kalastettua kalaa nykypäivänä helppoa löytää, ainakin Suomessa. Sen tunnistaa MSC eli Marine Stewardship Council -sertifikaatista, tai vaihtoehtoisesti kalan alkuperän ja populaation olosuhteet tarkasti tuntemalla. MSC on luotettavin ympäristömerkki, josta tunnistaa kestävästi pyydetyn kalan. ASC-merkitty kala taas on vastuullisesti kasvatettua. Näitä suosimalla vaikuttaa positiivisesti kalakantoihin ja maailman meriluontoon, jos kalan jättäminen ruokavaliosta kokonaan pois ei tunnu omalta jutulta. Mikäli kalalta ei löydy kumpaakaan merkkiä ja lisäksi ei ole täysin varma kalan lajista ja alkuperästä, kannattaa jättää se kokonaan syömättä.

WWF:n suomenkielisestä Kalaoppaasta löytyy selkeät tiedot siitä, mitä ja mistä pyydystettyjä kaloja voi lautaselleen sallia. Kalaoppaan saa ladattua myös puhelimeensa (katso ohjeet täältä), jolloin sitä voi selata myös offline-tilassa wifittömissäkin ravintoloissa. Monilla mailla on vastaava opas, joten reissussakaan ei tarvitse jäädä kalatiskin tai ravintolamenun edessä neuvottomaksi. Listan kansainvälisistä kalaoppaista löydät täältä. Mikäli matkustaa rannikkoseudulle ja aikoo herkutella seudun kalaruoilla, on erityisen suotavaa tarkistaa oppaasta, millaista kalaa olikaan tilaamassa ja vaihtaa tarvittaessa johonkin muuhun. Hyvä ruoka on tärkeää, mutta niin on merten suojelukin. Vastuuttomasti pyydetyn kalan boikotoimisen lisäksi kannattaa yrittää vaikuttaa merten puolesta muutenkin.

meri17

Blue Lagoon, Ilha Grande, Brasilia.

meri15 meri19

meri18

Kalaruoat saati kalastaminen eivät ole itselleni mikään maailman suurin intohimo, mutta halusin kirjoittaa nimenomaan siitä asiasta, joka on nostettu tärkeimmäksi merten tilaan vaikuttavaksi tekijäksi. Tärkeimpään asiaan puuttumalla meriin voi myös vaikuttaa eniten. Pienetkin teot ympäristön ja merien hyväksi ovat tärkeitä, mutta joskus asiat, joista pidetään eniten meteliä eivät ole niitä joilla olisi suurin vaikutus. On hyvä pitää mielessä asioiden suuruusluokat. Monia kalaruokia voi muuten kokata myös kasvisversioina. Itsekin söin eilen illalliseksi portugalilaista Soja á Bras -ruokaa, johon normaalisti tulisi soijarouheen sijaan turskaa eli bacalhauta. Hyvää oli!

Tämä postaus on osa tämänvuotista Reilut Blogit -kampanjaa, joka potkaistiin jo kolmatta kertaa käyntiin Tarinoita Maailmalta sekä Matkakuume -blogien toimesta. Käy ihmeessä lukemassa muidenkin tarinoita meristä ja niiden suojelusta! Jutun kuvituksena on käytetty kalaruokien sijaan kuvia hyvistä hetkistä merten rannoille suuntautuneiden reissujen varrelta Hondurasista, Sansibarilta, Portugalista ja Brasiliasta.

Itse voisin haastaa mukaan seuraavat blogit: Metallia Matkassa, Matkalla kaiken aikaa sekä Maarit Helena. Jään odottelemaan meriaiheisia postauksianne!

Kurkkaa myös aiempien #ReilutBlogit -kampanjoiden kirjoitukseni:

Kehitysyhteistyötä ja kestävää matkailua Sansibarilla

#ReilutBlogit vol. 2: Voiko eläintarhoissa olla jotain hyvääkin?

meri21

meri20

Venematkoilla Lounais-Atlantilla Brasiliassa.

Ps. Olisiko sittenkin pitänyt kirjoittaa ilmastonmuutoksesta? Tässä videossa esitetään, että voimme menettää maailman merien korallit, vaikka pystyisimme pitämään ilmaston lämpenemisen Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteessa eli alle 2 asteessa. Video antaa kuitenkin myös toivoa siitä, että ehkä saamme ohjattua pallomme oikealle radalle ja saamme myös pitää upeat korallit.


In English: This post is part of a Fair Blogs campaign about the state of the oceans. Unsustainable fishing is the greatest threat to the oceans of the world. You can help the oceans by eating fish from only sustainable sources. A list of seafood guides can be found from here

Pantanal: veneretki viidakkojoella

Pantanalissa, läntisen Brasilian luontoparatiisissa lähdimme ensimmäiselle retkellemme heti Xaraés-majataloon saapumistamme seuraavana aamuna. Luvassa oli letkeä aloitus maailman suurimman kosteikkoalueen tutkimiseen: veneretki majatalomme vieressä hiljalleen lipuvalla Abobral-joella. Vene olisi moottorikäyttöinen, joten kenenkään ei edes tarvitsisi soutaa.

Aamupalan jälkeen tapasimme retkiseuramme, saksalaisen perheen, joelle laskevilla puuportailla vetäessämme pelastusliivejä yllemme. Kuivan kauden lähes tyhjentämän joen toisella puolella kaimaani tarkkaili meitä pensaan juurien lomasta. Perheen pellavapäisellä naperolla oli varmasti ihmeteltävää kaikessa mitä joen varrella näimme, mutta niin oli meillä aikuisillakin.

Tämä Pantanalin kolkka kuului Xaraés-maatilalle, jonka maista osa on karjatilan käytössä ja osa on säilytetty yksityisenä luonnonsuojelualueena. Suurin osa, ellei jopa kaikki, tekemistämme retkistä tehtiin tämän yksityisen luonnonsuojelualueen sisällä. Tämä on Pantanalissa kansallispuistoja lukuunottamatta normaali käytäntö, sillä suurin osa alueesta on yksityisessä omistuksessa.

veneretki57 veneretki3
veneretki1-horz veneretki2

veneretki5

Mölymangrovekana.

veneretki4

Iguaanit lekottelevat joen ylle kurkottavilla puun oksilla.

veneretki7

Kaljunaamahokko.

veneretki12
veneretki9 veneretki15

Joella tuli vastaan heti lähtölaiturista irtauduttuamme paitsi kaimaaneita, myös joen ylle kurkottelevilla puiden oksilla uuteen päivään heräileviä iguaaneja. Miten mahtavia otuksia, ainakin tällaisen liskojen ystävän mielestä. Muistan kun ensi kerran tapasin iguaanin teini-ikäisenä jossakin matelijapuistossa, ja nyt sain tarkkailla niiden elämää aivan omassa elinympäristössään. Joella myös melkein kuhisi lintuja, joita riitti aivan joka lähtöön. Yleisimpiä lintulajeja tuli toisteltua sen verran, että veneretken päätteeksi tunnistin itsekin ainakin muutaman lajin. Joillakin linnuilla on melko huvittavat suomenkieliset nimet, kuten kaljunaamahokko tai mölymangrovekana. Ilmeisesti ovat ihan kuvaavia.

Joella lipuessa piti välillä siityä veneen pohjalle kyyryyn, kun alitimme uoman tukkeeksi kaatuneen puunrungon. Nyt kuivalla kaudella sen alitse pääsi helposti, mutta mitenköhän mahtaa olla asian laita silloin, kun joki on ääriään myöten täynnä vettä?

veneretki10

Ruskotiikerihaikara.

veneretki17
veneretki21veneretki20
veneretki22 veneretki24

Korkeammalle kipuavan auringon säteet siivilöityivät jokea reunustavien puiden latvuksista, kun paattimme putputti jokea ylös. Joella oli hiljaista, mutta välillä jokin eläinten varoitusmerkki tai kutsuhuuto, tai veteen molskahtava vesisika rikkoi tyyneyden. Bolivialainen, alkuperäisamerikkalaiseen heimoon kuuluva oppaamme kertoi asiantuntevasti kaikista kohtaamistamme otuksista, eikä minulla ollut epäilystäkään ettei hän olisi hallinnut kaikenlaisia viidakossa selviytymiskeinoja machete-veitsineen. Tämä myös sammutti veneen moottorin usein, jotta saimme ihailla lintuja ja muita eläimiä kaikessa rauhassa.

Yllättäen rantauduimme ja meidät patistettiin veneestä ulos. Menisimme kuulemma käymään naapurissa, joka mitä luultavimmin oli karjatilalla töitä tekevän perheen koti. Pihalla makoili varmaan kymmenen koiraa, porsaat ja kanat kuopsuttelivat maata etäämmällä. Korkeasta pihapuusta alkoi kuulua kovaäänistä raakkumista, ja meinasin pakahtua hämmästyksestä ja ihastuksesta kun näin kaksi syvän indigonsinistä papukaijaa keikkumassa korkealla puussa. Ne olivat lajiltaan hyasinttiaroja, valtavan kokoisia maailman suurimpia lentäviä papukaijoja, jotka voivat painaa lähemmäs kaksi kiloa. Tämä pariskunta oli valinnut ihmisten pihapiirin asuinalueekseen. Jäimme seuraamaan niiden edesottamuksia ja hullunkurisia ilmeitä toviksi jos toiseksikin. Otin pelkistä aroista kymmenittäin kuvia, joten teleobjektiivi tuli tarpeeseen. Hyasinttiarat eivät suinkaan ollet pihan ainoita sateenkaaren väreissä hehkuvia lintuja, vaan bongasimme myös vihreän sävyisiä huppuaratteja ja arakari-tukaaneja.

veneretki26 veneretki32
veneretki27 veneretki29pieni
veneretki30 veneretki31
veneretki33 veneretki35-horz
veneretki34 veneretki36

veneretki39

Huppuaratit puussa.

veneretki40-horz
veneretki41

veneretki43

Harmaaiibis.

veneretki42

veneretki46

Upea ruskoposkiarakari.

veneretki44

Tulipunainen rubiinityranni eli Pantanalin prinssi.

veneretki45
veneretki47 veneretki49

Tuli aika jättää vastahakoiset hyvästit noille mielettömän upeille linnuille ja jatkaa matkaa. Värikkäiden lintujen ilotulitus ei kuitenkaan siihen loppunut, sillä joella pörräsi yhtenään ruostepyrstöjakamaroja ja kuningaskalastajia. Ihmeteltävää riitti myös joenvarren puissa, joiden juuret riippuivat mangrovemaisen näköisinä joen yllä. Puiden rungoille jääneistä merkeistä näki, että vesi on ollut hyvinkin korkealla, jopa yli joen äyräiden. Sen takia puiden juuret olivat peittyneet harmaaksi kuivuneeseen mutaan, mikä teki niistä jopa hieman aavemaisen, mutta kiehtovan näköisiä. En meinannut taaskaan saada tarpeekseni näiden puiden valokuvaamisesta.

veneretki51 veneretki53

veneretki52

Ruostepyrstöjakamari aterioimassa.

veneretki69

veneretki55

Viherkalastaja.

veneretki61

veneretki59

Amerikankäärmekaula.

veneretki62
veneretki63

veneretki65

Ruskotiikerihaikaran kirjava poikanen.

veneretki68-horz

Iguaani ja puu, josta veden maksimikorkeuden voi nähdä.

veneretki73

Eteläamerikanhaikara lennossa.

veneretki74

Amerikanuikkukana uiskentelemassa.

veneretki76-horz

Oliivimerimetso ja mukava yllätys vaanimassa retkeltä palaajia portaiden juuressa.

veneretki78

Muutama tunti veneretkellä vierähti nopeasti, ja lopulta olikin aika palata takaisin kotilaituriin. Ainoa vain, että sen oli poissaollessamme vallannut isokokoinen alligaattori, jonka leukojen juureen en olisi mitenkään innosta hihkuen ollut asettamassa pelkän flipflopin verhoamaa jalkaani. Lähestulkoon ajoimme hampaitaan näyttelevää otusta päin ja oppaamme sai airoa heiluttelemalla säikyteltyä kaimaanin tiehensä. Hetken jo luulin että se häiriöstä suivaantuneena voisi jopa käydä kimppuun, mutta ei sentään. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja pääsimme ehjin nahoin ja monta upeaa luontokokemusta rikkaampina odottelemaan lounasta ja sitä seuraavaa päivän toista retkeä, josta lisää myöhemmin.

Siinä olikin aikamoinen kuvakimara kaikennäköistä tropiikin eläjää, joten toivottavasti ei kyllästyminen päässyt iskemään kenellekään näitä katsellessa. On nuo värikkäinä hehkuvat linnutkin vaan niin kiehtovia! Katso täältä myös aikaisempi postaukseni pihapiirimme eksoottisista vipeltäjistä.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa,Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: The first trip we did in Pantanal was a boat trip along the Abobral river. It was dry season and the river was almost empty, with a caiman on the other side keeping an eye on us. We hopped on a motor boat and our guide started navigating it on the river. Immediately we spotted some iguanas on the trees, as well as many different species of birds. It was quite silent when we turned off the engine and concentrated on admiring the wildlife, just the occasional bird calls and capybaras jumping into the river were making noises. At some point we stopped at a small farm, which was part of the Xaraés cattle farm. There we saw the huge, indigo blue hyacinth macaws playing around in their tree, and I was totally in awe watching their goings and expressions. They were not the only colorful birds though – we also saw nanday parakeets and chestnut-eared aracaris among others. Finally it was time to return to the boat, but the colorful bird watching was nowhere near over with the jacamars and green kingfishers flitting over the river. When we got back to the home dock, there was a slightly scary surprise waiting for us… a large alligator. Luckily we managed to scare it on its way and got to wait for lunch and our next excursion. More about it in the next post! See the previous posts from Pantanal from here and here.

Pantanal: pihapiirin villit eläinystävät

Pantanalissa ei tarvinnut edes poistua Pousada Xaraésin pihasta minnekään, ja silti oli koko ajan kaikenlaisia eksoottisia tropiikin eläimiä näköpiirissä. Majatalo sijaitsi niin luonnon keskellä, että eläimet käyttivät ihan itse pihaa elinympäristönsä jatkeena. Niiden touhuja oli ihanaa seurata omasta varjoon ripustetusta riippumatosta, keskipäivän kuumuudessa lekotellen ja kylmää cokista tai olutta siemaillen. Tuntui vähän siltä kuin makoilisi kotisohvalla, mutta Avara Luonto pyörisi telkkarin sijaan ihan oikeasti ympärillä. Safarilla tulee vähän sama fiilis, mutta tämä oli kaikessa lokoisuudessaan ihan eri mukavuustasoa kuin tärisevän jeepin takapenkki.

Majatalomme oli toimiva paikallinen maatila, ja sen ympärillä oli kotieläinten kuten hevosten, muulien, sikojen ja nautojen takia jonkinlaiset aidat, mutta pienemmät villit eläimet pääsivät menemään ja tulemaan etenkin tonttia rajaavan joen yli ihan kuten tahtoivat. Ne siis elivät aivan vapaina omassa elinympäristössään, mutta olivat kotiutuneet karjatilan ruohikkoiselle pihalle varmaankin helpon asuinpaikan ja loputtoman tarjolla olevan ruohon vuoksi. Ehkäpä ihmisten läheisyys pitää myös pedot loitommalla.

pantanalanimals23

Vyötiäiset pesäkuoppaa kaivamassa.

pantanalanimals3
pantanalanimals1

pantanalanimals4

Paimentyrannit ratsastavat muulilla.

pantanalanimals2 pantanalanimals5

pantanalanimals6

Pikkukondori taivaalla liitelemässä.

pantanalanimals7

Lauma kapybaroja eli vesisikoja toimittamassa ruohonleikkurin virkaa.

Omat lempparini kaikista pihapiirin asukeista olivat touhottavat vyötiäiset ja ruohoa rouskuttavat kapybarat eli vesisiat. Vesisika on maailman suurin jyrsijä. Nämä hieman jättiläismäistä marsua muistuttavat veijarit voivat parhaimmillaan kasvaa ison koiran kokoisiksi ja painaa 66 kiloa. Jotkut pitävät kapybaroja lemmikkeinä ja toiset kasvattavat lihan ja turkin takia, mutta rapsuteltavasta ulkonäöstään huolimatta ne ovat villejä eläimiä ja lähtivät nopeasti kauemmaksi, jos niitä yritti lähestyä.

Yksi ja sama vesisikaperhe toimi majatalon ruohonleikkurina päivästä toiseen, puputtaen ruohoa joen rannassa. Niilläkin taisi olla siinä oma reviiri, jolle ei muita vesisikoja päästetä. Nimensä mukaisesti vesisiat ovat hyviä uimareita ja niiden ruuminrakennekin on kuin suunniteltu hommaan, sillä silmät ja sieraimet sijaitsevat lähellä päälakea ja niillä on jopa pienet räpylät. Jos kapybarojen olo kävi liian kuumaksi, nämä tyypit hyppivät ketarat ojossa vinkaisten jokeen, ja se jos mikä oli hullunkurisen näköistä! Joessa päivystävät kaimaanit odottivat kuitenkin jatkuvasti tilaisuuttaan, joten vesisikojen piti olla valppaana vedessä.

pantanalanimals8

pantanalanimals10

Amazonianiibis huutelee puussaan.

pantanalanimals11

Lehdenleikkaajamuurahaiset ovat iskeneet pinkkiin puskaan.

pantanalanimals9
pantanalanimals12

pantanalanimals16

Tästä uimakaveri altaaseen, anyone?

pantanalanimals13

pantanalanimals14

Kaklattaja eli chacalaca.

Pihapiirissä näki myös kaikenlaisia lintuja näyttävän värisistä naamioväijyistä gondoreihin, iibiksiin ja karakaroihin. Kaklattajat taas pitivät järkyttävää meteliä, joka alkoi auringon noustua huoneemme ikkunan takana pihapuussa. Siihen varmasti viimeistään heräsi aamu-unisinkin, mutta ääni ei todellakaan ole mitenkään miellyttävä. Kuunnelkaa vaikka. Myös joella liikuttaessa kaklattajat pitivät välillä korvia huumaavaa mekkalaa jokivarren puissa.

pantanalanimals17

pantanalanimals18

Vyötiäisralli vauhdissa.

pantanalanimals15

Eteläntöyhtökarakara näyttää hauskasti kotkan ja kanan sekoitukselta.

pantanalanimals20
pantanalanimals21

pantanalanimals19

Naamioväijyn pesä oli sopivasti riippumaton yläpuolella, ja linnun erittäin kovaäänistä laulua sai kuunnella ihan tarpeekseen.

pantanalanimals24

Vyötiäinen taas on hassunnäköinen eläin, joka muistuttaisi hieman isoa siiltä tai myyrää, ellei sillä olisi suojanaan jykevää panssaria piikkien sijaan ja liskomaista häntää. Nämä pihapiirin vyötiäiset olivat lajiltaan kuusivyövyötiäisiä, mutta Pantanalissa elää myös jättiläisvyötiäisiä. Aluksi vyötiäiset keskittyivät lähinnä kaivelemaan kuoppia yksikseen myyrämäisten eturaajojensa avulla, mutta yhtenä päivänä ne ilmeisesti vain päättivät villiintyä keväästä alkaen jahdata toisiaan villisti. Olisiko kyseessä ollut kahden koiraan yritys paritella naarasvyötiäisen kanssa, mutta kolmen kimppa niitä vilisti pitkin pihaa ristiin rastiin. Lopulta toinen jahtaajista sai takaa-ajolleen onnekkaan lopun ja toinen sai tyytyä kaivamaan sinkkupesäänsä syvemmäksi. Tämän näytöksen katselu oli todellakin parasta hupia, etenkin kun vyötiäisiä ennen pihalla oli juoksennellut iloisesti pari porsasta.

pantanalanimals22
pantanalanimals25

Tämä oli kyllä eläimellisin majatalokokemus, johon olen tähän mennessä törmännyt. Ihan mahtava paikka, eikä varmasti käynyt aika pitkäksi edes keskipäivän hitaina tunteina. Seuraavaksi lähdetään katsomaan, minkälaista luontoa ja sen asukeita pihapiirin ulkopuolelta Pantanalista löytyikään.

Missä sinä olet päässyt ihmettelemään villieläinten touhuja paraatipaikalta?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: In Pantanal I didn’t even have to move anywhere from the yard of our lodge Pousada Xaraés in order to see wild animals of the tropics. Exactly the opposite – we were so much surrounded by nature, that the wild animals used the yard as their normal living environment. It was fascinating to view their hustle and bustle while taking it easy in a hammock with a cold coke or a beer in hand. Just like watching a nature documentary on your home couch, except that here all the life was not on the screen but actually surrounding me. My favorites were the capybaras, the largest rodents of the world who look a bit like guinea pigs but can be the size of a large dog, and the armadillos who were digging holes on the yard. One day they suddenly decided that spring had arrived and went totally crazy, chasing each other around the lawn. In the end one of them got lucky and the other continued to dig its single nest in the soil. I also spotted a lot of birds such as great kiskadees, caracaras and the terribly noisy chakalakas who woke my up every morning.

IGTT: Brasilian jylhimmissä maisemissa

Chapada Diamantinan kansallispuisto oli ehdottomasti yksi mahtavimmista paikoista, missä kävimme Brasilian-häämatkamme aikana. Vaikka trooppisesta Brasiliasta eivät heti ensimmäisenä tulekaan mieleen jylhät, kiven ja pusikkomaisen kasvillisuuden hallitsemat maisemat, niin niitäkin pääsee todistamaan tässä Bahian osavaltion sisämaassa sijaitsevassa kansallispuistossa. Chapada Diamantina kätkee sisäänsä niin korkeilta pöytävuorilta alas laaksoihin aukeavia mielettömiä maisemia kuin vesiputouksia, jotka ovat niin korkeita että hajoavat vesipisaroiksi ennen kuin edes osuvat maahan. Vaikka nämä vuoret eivät kilometrien korkeuksiin kohoakaan, pääsee niiden laelle kavutessaan silti korkealle.

Chapada Diamantina on maisemaonnellisen, patikoijan ja upeita näköaloja rakastavan unelma. Siellä olisi voinut trekata ja patikoida vaikka viikkotolkulla, mutta ehdimme mekin muutaman päivän visiitillämme näkemään yhtä ja toista Chapadan parhaista paloista. Tässä postauksessa keskitytään näistä paikkoihin, joissa pääsimme kapuamaan korkealle, arjen yläpuolelle.

Morro do Pai Inácio

igtt1 igtt7
igtt2 igtt8
igtt9

Morro do Pai Inácio on yksi Chapadan suosituimmista näköalapaikoista, koska se on aivan naurettavan helppo saavuttaa: parkkipaikalta joutuu kävelemään polkua ylös mäen päälle vain vaivaiset 15 minuuttia. Ylhäältä aukeavat sellaiset maisemat, että ensin sitä haukkoo henkeä ja sitten tekisi mieli huutaa. Alas pusikkomaisen kasvillisuuden valtaamiin avariin laaksoihin näkee kilometrien ja taas kilometrien päähän, ja niitä reunustavat tasahuippuiset pöytävuoret, samanlaiset kuin millä itse seisomme. Näyttää aivan siltä, kuin joku korkeampi voima olisi asetellut kivilaattoja päällekkäin, rakentaen tämän jylhän maiseman mieleisekseen ja kuorruttaen lopuksi laaksot vihreällä matolla.

Ylhäällä kävi navakka tuuli, mutta viihdyimme siellä silti auringonlaskuun saakka. Kapusimme alas pöytävuoren päältä ja etsimme rauhallisen paikan, jossa ei ollut ketään muuta. Aurinko laski ensin pilvilauttojen väliin ja sitten vuorten taakse. Se ei ollut upeimman värinen auringonlasku, mutta siitä huolimatta yksi elämäni kauneimmista. Tässä erikoislaatuisessa paikassa kaikki oli kaunista.

Cachoeira da Fumaça

igtt11
igtt3igtt12
igtt10 igtt5
igtt6igtt4

Brasilian korkeimman vesiputouksen uskottiin pitkään löytyvän juuri Chapada Diamantinasta, mutta jokin aika sitten Amazonin sademetsän kätköistä löydettiin vielä hiukan korkeampi putous. Aika uskomatonta, miten maailmasta edelleen löytyy kaikenlaista uutta ja länsimaiselle sivistykselle tuntematonta, niin kuin esimerkiksi monisatametrisiä vesiputouksia. Me tietysti teimme tästä huolimatta patikkaretken tälle hopeasijalle alennetulle vesiputoukselle, sillä olihan se nyt aivan valtavan upea sekin.

Cachoeira da Fumaçalle päästäkseen täytyy nähdä hieman enemmän vaivaa kuin Morro do Pai Inácion kanssa. Patikointi taisi kestää noin 2,5 tuntia suuntaansa, joten reissuun menee koko päivä. Ajoimme ensin Lençoisin kylästä lähes pari tuntia polun lähtöpisteelle, jännittäen juuttuisiko vuokrakotteromme kuoppaisen hiekkatien vesilätäköihin. Juuri kun saimme auton parkkiin alkoi sataa, ja tuuli vihmoi vesipisaroita vaakatasossa päin naamaa, mitä kesti melkein koko menomatkan. Pilvien lomasta ei nähnyt oikein mitään muuta kuin ympäröivää kasvillisuutta ja polun värikkäitä kiviä. Siinä tuli oikeasti aika kylmä, vaikka tropiikissa oltiinkin. Perillä sisukkuutemme kuitenkin palkittiin: pilvet väistyivät ja aurinko tuli kuivattamaan märät vaatteemme. Näimme alla levittäytyvän Vale do Capãon laakson koko komeudessaan ja voittajafiilis valtasi meidät häämatkalaiset.

Melkein kävelin kurkkaamaan Cachoeira da Fumaçan vesiputousta kielekkeen reunalta, mutta vanhempi naishenkilö pysäytti minut ja käski ryömiä reunalle katsomaan alas. Kuraisesta kalliosta huolimatta vinkki tuli tarpeeseen, koska vesiputous todellakin oli suoraan allamme. Vettä ryöppysi kapeana suihkuna yli 300-metriseen pudotukseensa, pirstoututen miljooniksi vesipisaroiksi ennen kuin se pääsi lähellekään maankamaraa. Siitä tämä ”savuava vesiputous” on nimensäkin saanut. Reunan yli kurkistaessa alla aukeneva pudotus alkoi hieman huimata, sillä kieleke jolla makasin, oli tyhjän päällä. Minua ei varsinaisesti pelottanut, sillä luotin tukevaan kallioon, mutta kovin kauaa ei silti tehnyt mieli katsella alas, ei edes tuota satumaista vesiputousta. Lintuperspektiivistä oli vaikeaa saada otetta putouksen korkeudesta, mutta sitä pääsi onneksi katselemaan myös sivulta käsin. Vietimme tovin jos toisenkin eväitä syöden ja alas putoavaa vettä sekä edessämme avautuvia maisemia katsellen.

Chapada Diamantina, hitsi miten upea olitkaan. Näitä näkymiä emme unohda koskaan.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, jonka ideana on jakaa matkailuinspiraatiota ja hyvää reissufiilistä Instagram-kuvien avulla. Sitä vietetään aina kuun ensimmäisenä torstaina. Maaliskuun teemana on ylhäällä, korkealla. Tempauksen järjestäjinä toimivat TravelloverMuru Mou ja Skimbaco. Lue ohjeet täältä.

Minut löytää Instagramista nimimerkillä @johannahulda.


In English: It’s Instagram Travel Thursday with the theme high. Here are some photos from the Chapada Diamantina national park located in the state of Bahia in Brazil. Morro do Pai Inácio and Cachoeira da Fumaça had so amazing views from high above that I will never forget them. We visited this beautiful park on our honeymoon, and it was a truly unforgettable experience.

Pantanal: maatilamatkalla Etelä-Amerikan parhaassa safari-kohteessa

Brasilian tarinoissa on aika edetä Pantanalin-reissuun, jonka tein viime vuoden syyskuussa Brasilian itsenäisyyspäivän lomilla. Kirjoitin heti matkalta palattuani reissun tiivistävän fiilistelypostauksen, mutta sen jälkeen tunsin tarvetta jättää Pantanalin tarinat kuvineen hautumaan joksikin aikaa. Nyt tuntuisi olevan oikea hetki alkaa purkaa kaikkea tuossa syrjäisen luonnonkauniissa maailmankolkassa näkemääni ja kokemaani. Paljon tässä luontoparatiisissa ehtikin muutamassa päivässä nähdä, ja kenties juuri siksi prosessointikin otti aikansa.

Pantanal – Etelä-Amerikan paras safarikohde

Portugalin kielen sana pantanal tarkoittaa kosteikkoa (wetland), joten nimeen voi törmätä monessakin paikassa, missä sijaitsee jokin ruohottunut lätäkkö. Brasilian länsiosissa Mato Grosson ja Mato Grosso do Sulin osavaltioiden sekä osaksi Bolivian ja Paraguaynkin alueelle levittäytyvä The Pantanal tunnetaan kuitenkin maailman suurimpana kosteikkoalueena, joka kuhisee elämää. Pantanal on yksi maailman rikkaimmista elinympäristöistä, ja ihmisten maatilat elävät täällä rinta rinnan ympäröivän luonnon kanssa. Kosteikkoalueen koko käsittää noin puolet Suomen pinta-alasta, mikä antaa hieman perspektiiviä siitä, miten valtava alue on kyseessä. Sen pinta-ala vaihtelee kuitenkin vuodenaikojen mukaan. Kuivalla kaudella syyskuukausina on paras aika vierailla Pantanalissa, sillä lopun vuotta se toimii tulvatasankona, missä vesi peittää alleen suurimman osan maa-alasta. Ylängöiltä Pantanalin läpi hiljalleen valuva vesi laskee lopulta Paraguay-jokeen.

Pantanalissa on paremmat mahdollisuudet bongata Brasilian kiehtovaa eläimistöä kuin Amazoniassa, koska laajojen soiden, järvien ja laidunten takia Pantanalissa yksinkertaisesti näkee pidemmälle. Eläimet on paljon helpompi huomata avoimessa maisemassa kuin tiheän sademetsän siimeksessä. Etenkin Pantanalin pohjoisosien flora ja fauna ovat pitkälti samoja kuin Amazonin sademetsässäkin, mutta ei eteläisestäkään Pantanalista tarvitse tyhjin käsin (eikä muistikortein) poistua. Pantanalia pidetäänkin Etelä-Amerikan parhaana safarikohteena, mutta se on siitä huolimatta vielä melko vähän tunnettu.

Löytyy Pantanalista silti myös metsiä, joiden kosteassa siimeksessä jaguaarit ja puumat vaanivat saalistaan ja mölyapinat ovat puiden valtiaita korkealla urucuripalmuista koostuvien hämärien viidakoiden yläpuolella. Maatilojen puissa viihtyvät kirkkaanväriset papukaijat, myös siniset hyasinttiarat. Ruskeavetisillä joilla ja taivaan sinistä heijastavilla järvillä näkee kaikkea mahdollista alligaattoreista iguaaneihin ja veteen hyppivistä hullunkurisista vesisioista majesteettisiin lintuihin. Varo kuitenkin ettei piraija pure sormesta! Täällä on mahdollista bongata myös isomuurahaiskarhu, jättiläissaukko, coati tai pelottava anakonda.

Pantanaliin kuuluu monia eri alueita, joiden maisemat ovat hieman eri tyyppisiä. Minä kävin Abobralin seudulla, joka ainakin oli uskomattoman kaunista aluetta eteläisessä Pantanalissa. Uskon silti, että kaunista on aivan joka puolella Pantanalia.

ranchpantanal2 ranchpantanal1
ranchpantanal4 ranchpantanal3
ranchpantanal5 ranchpantanal7
ranchpantanal6 ranchpantanal8
ranchpantanal9 ranchpantanal11
ranchpantanal10

Loputon bussimatka ja seikkailun tuntua ilmassa

Pantanalin reissu alkoi vuorokauden mittaisella matkustamisella Curitibasta, missä hyppäsin reissukaverini kanssa Campo Granden kaupunkiin vievään yöbussiin. Olin muuten linja-autoasemalla todella hyvissä ajoin, koska Curitibassa oli kotikadullani liikenne poikki presidenttiä vastustavan mielenosoituksen takia (niitä olikin harva se päivä, joten ”Fora Temer!” kaikuu päässä varmaan koko loppuelämäni). Melkein vaakatasoon kallistuvan penkin ja kunnon eväiden ansiosta sain jopa jonkin verran nukuttua bussissa, vaikka mutkaisella vuoristotieosuudella matkustajat heiluivatkin villisti puolelta toiselle.

Yötä seurannut aamupäivä bussissa ei taas meinannut kulua millään. Ikkunan takana vilistivät pikkukaupungit ja fazendat eli suuret maatilat jättimäisine peltoineen ja laitumineen. Campo Grandessa meitä oli vastassa majapaikan kautta järjestetty taksikuski. Täältä olisi vielä kuuden tunnin ajomatka Pousada Xaraésiin, majataloomme keskellä ei-mitään. Kävimme ensin kaupassa ostamassa tykötarpeita, kuten pullovettä, juomia ja snäksejä (ja säästimme pitkän pennin majatalon hintoihin nähden). Kuskimme Ceará oli mukava ja hänellä oli hauska punottu olkihattu; auton peilistä roikkui tietysti rukousnauha. Koko matka kuunneltiin brasilialaista poppia, sama levy soi uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä vaihdettiin hetkeksi jopa radioon. Alkoihan se hieman tulla korvista ulos.

Olin toivonut erityisesti näkeväni vähintään vesisian ja tukaanin, ja nämä oli bongattu jo ennen kuin pääsimme edes perille.

Maisema muuttui koko ajan villimmäksi ja vetisemmäksi, kun ajoimme läpi aina vain pienempien paikkakuntien. Ikkunasta bongasimme vesisikoja, ohi lentäviä tukaaneja ja jopa nanduja! Tai ainakin matkakaverini vannoi nähneensä kyseisen jättikokoisen strutsilinnun pellolla. Olin toivonut erityisesti näkeväni vähintäänkin vesisian ja tukaanin, ja nämä oli bongattu jo ennen kuin pääsimme edes perille. Käännyimme valtatieltä pienemmälle hiekkatielle Buraco das Piranhas eli Piraijakuoppa-nimisessä paikassa. Oli sopivasti auringonlaskun aika, ja pääsimme ihailemaan yhtä retkemme hehkuvimmista taivaista ajaessamme syvemmälle ja syvemmälle kosteikkoalueen siimekseen. Jännitti. Ilmassa kihelmöi sellainen vatsanpohjaa kutittava seikkailun tuntu, emmehän tienneet minne oikeastaan olimme edes menossa. Käännyimme hiekkatieltä vieläkin pienemmälle kuoppaiselle kinttupolulle, jossa ei todellakaan olisi enää päässyt eteenpäin ilman nelivetoa. Muta roiskui ja lammen kokoisia vesilätäköitä ylitettiin, pimeys laskeutui ja kaskaat alkoivat sirittää. Pimeässä tuli vastaan valkoisia lehmiä, jotka näyttivät aivan haamuilta auton ajovaloissa. Onneksi Ceará tunsi tien paremmin kuin hyvin.

ranchpantanal23
ranchpantanal12 ranchpantanal14
ranchpantanal15-horz ranchpantanal16
ranchpantanal24

xaraeslodge

Kuva: Pousada Xaraés.

Elämää brasilialaisella maatilalla

Majoituimme Pousada do Xaraés -nimisessä majatalossa, joka oli samalla myös ihkaoikea brasilialainen maatila Abobral-joen rannalla. Pihamaalla tuli vastaan milloin sikoja ja milloin muuleja, mutta kaikkein useimmiten taisin nähdä vyötiäisiä ja kapybaroja eli vesisikoja. Minun täytyi laittaa kaikki pihapiirissä otetut eläinkuvat aivan omaksi postauksekseen, joten perästä kuuluu. Fazendalla oli tietysti myös lehmiä ja hevosia, joiden selässä pääsimme yhtenä päivänä ratsastamaan. Paikkaa pyörittää São Paulosta tänne luonnon keskelle muuttanut nuori perhe, jotka olivat vauvoineen todella sympaattista väkeä. Aikamoinen elämänmuutos, jos minulta kysytään, ja tuntui hyvältä olla tukemassa heidän unelmansa todeksi tulemista. Melkein 50 henkeä majoittava majatalo on ollut toiminnassa yli 25 vuotta, mutta sen omistajat ovat vaihtuneet pari kertaa. Xaraés on alunperin ollut alueella asuneen, nyt jo kadonneen intiaaniheimon nimi.

Pantanalissa on tavallista, että majoituksen hintaan sisältyy kaikki ateriat ja luontoretket. Meillä oli oma kodikas kahden hengen huone (jonka vessanpöntöstä tosin löytyi kerran pieni sammakko) ja hauska sekä todella asiantunteva bolivialaiseen intiaaniheimoon kuuluva opas, joka vei meitä ikimuistoisille retkille pitkin jokia, metsiä ja savannimaisia aukeita. Hän jos joku tiesi, miten liikkua Pantanalin luonnossa ja tyyppi pystyi kuulemma jopa haistamaan mölyapinoiden läsnäolon puiden latvuksissa. Teimme kaksi tai kolme retkeä päivässä, ja jokainen päivä oli erilainen. Keskipäivän kuumimpaan aikaan vietimme siestaa lojuen maatilan lukuisissa riippumatoissa hyvän kirjan ja kylmän juoman kera tai uima-altaalla viilentyen. Eläimetkään eivät ole kovin aktiivisia keskipäivällä, joten retket tehdään varhain aamulla ja myöhään iltapäivällä. Riippumatosta käsin saattoi kuitenkin mainiosti tarkkailla pihapiirissä vilistäviä vyötiäisiä, ruohoa rouskuttavaa vesisikaperhettä ja taivaalla kaartelevia lintuja.

Xaraésin ruokasali oli tunnelmallinen ja ruoka oli hyvää, vaikka kasvisruokailijoiden proteiininlähteet rajoittuivatkin pitkälti papuihin ja kananmuniin. Näiden lisäksi tarjolla oli riisiä ja farofaa eli paahdettua kassavajauhoa, kasviksia, perunoita ja salaattia. Ja tietysti lihaa. Jälkiruoaksi saimme tuoreita hedelmiä ja erilaisia kotitekoisia hilloja. Todella makeita! Aamupalan juustotoastit ja munakokkeli tarjoiltiin kuivakakun ja tuoreen mehun kera, joista oma suosikkini oli passionhedelmämehu. Eräänä päivänä saimme jopa syödä lounaaksi aamulla joesta kalastamamme piraijat. Itse en kylläkään onkinut, mutta sain silti maistiaisen.

ranchpantanal25

Pantanalissa syötiin aamiaiseksi tuoreita meloneja ja ananasta sekä vastapuristettua mehua.

ranchpantanal19
ranchpantanal17ranchpantanal22
ranchpantanal18ranchpantanal21
ranchpantanal20
ranchpantanal26

Pantanalista osa on suojeltu kansallispuiston ja erityisreservien statuksella, ja nämä alueet kuuluvat myös UNESCO:n maailmanperintökohteiden luetteloon. Suurin osa maailman laajimmasta trooppisesta kosteikkoalueesta on kuitenkin yksityisessä omistuksessa koostuen lähinnä suurista karjatiloista. Sellaisella mekin vietimme kolme huikeaa päivää tarkkaillen pihapiirin veikeitä eläimiä ja aistien ympäröivää luontoa milloin mistäkin perspektiivistä. Iltaisin pihamaalla pörräsivät sadat tulikärpäset ja yllä kaareutuva tähtitaivas linnunratoineen kilpaili niiden kanssa yön kirkkaimmasta loisteesta uskomattoman näköisenä.

Seuraavissa postauksissa otan teidät mukaani niille upeille retkille, joita teimme tukikohdastamme Xaraésista käsin. Pysykäähän kuulolla!

Muita Pantanal-aiheisia blogijuttuja löydät Adalmina’s Adventures -blogista. Nämä olivatkin ainoat suomenkieliset postaukset, jotka löysin.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa,Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Pantanal is the largest tropical wetland in the world and is titled as the best safari destination of South America, even better than the Amazon rainforest. Most of the year, Pantanal is a floodplain of the Paraguay river, with most of its land area under water. Therefore the best time to visit is during the dry season in the autumn months. One can spot numerous exciting animals and observe the vegetation of the area. It is best done by staying at a local fazenda, a farmhouse, where a knowledgeable guide will take you to different trips in the surrounding nature. I visited the southern Pantanal last September.

We took a nightbus from Curitiba to Campo Grande, and from there we still had to continue 6 hours by car to reach our remote and beautiful lodge, Pousada do Xaraés. We had a cozy twin room and all delicious meals were included, with fresh fruits for dessert and fresh juices for breakfast. In the mornings and afternoons we did unforgettable excursions with our native American guide and during the midday heat I was reading a book in one of the many hammocks of cooling off by the pool. All the time it was possible to observe capybaras, armadillos and birds, to say the least. In Pantanal it is possible to spot jaguars, giant anteaters, alligators, giant otters, numerous birds including parrots and even anacondas. It is a paradise for a naturelover. In the following posts I will take you to the different trips we did during our three-day stay, so stay tuned!

Rantatunnelmaa ja rumpaleita Florianópoliksessa

Florianópoliksen sooloseikkailullani pääsin fiilistelemään brasilialaista rantatunnelmaa Havaianasit jalassa hiekkarannoilla vaellellen. Parin päivän aikana tuli nähtyä monenlaista maisemaa pienelläkin alueella. Aloitin Campechen surffikylästä, ja jatkoin seuraavana päivänä Matadeiron palmurannalle.

Viimeiseksi oli vuorossa Armaçãon kylä samannimisine rantoineen. Johtuiko siististä kevyen liikenteen väylästä, puolipilvisestä taivaasta, Portugalista tutusta rantakasvillisuudesta vai mistä, mutta tunnelma kylän rantakadulla kävellessä oli jotenkin eurooppalainen, huolimatta rantaa takapihanaan käyttävistä paikallisista. Puoli kylää oli nimittäin kokoontunut viettämään sunnuntaipäivää hiekkarannalle. Miehet pelasivat jalkapalloa, naiset istuskelivat rantatuoleissaan ja nuoret olivat kokoontuneet ryhmiksi juttelemaan niitä näitä. Kauempana rannasta jokunen pariskunta joi mateta siihen tarkoitetusta pillillä varustetusta kupista. Kofeiinipitoisen chimarrãon juominen on hyvin tavallista eteläisessä Brasiliassa, kuten myös Argentiinassa, Paraguayssa ja Uruguayssa.

floripa22 floripa1

floripa3

Portugalin rannoilta tuttuja Carpobrotus-kukkia, jotka ovat alunperin kotoisin Etelä-Afrikasta.

floripa2
floripa5 floripa4
floripa6 floripa8
floripa9 floripa7
floripa10 floripa11

En malttanut olla kahlaamatta rantaveteen, vaikka uimaan asti en Florianópoliksessa uskaltautunutkaan – parinkympin alapuolelle jäänyt lämpötila ei ihan vielä houkutellut siihen. Armaçãon hiekka ei ollut enää puuterinpehmeää kuten Matadeirolla, ja jalkapohjia alkoi nopeasti pakottaa.

Suuntasin lounaalle kylän keskustan ravintolaan, jonka olin bongannut jo aamulla paikalle saapuessani. Kasvisruokaa ei tarjoiltu, joten päätin testata tuoreita mereneläviä. Useimmat annoksista olivat kahdelle, mutta sain tilattua yhden hengen annoksen friteerattuja katkarapuja, kalaa ja mustekalarenkaita 60 prosentilla alkuperäishinnasta. Kylkeen tuli ranskalaisia, riisiä ja salaattia. Pieniä oluitakaan ei myyty, vaan ”jouduin” tilaamaan 0,6 litran pönikän ihan vain itselleni. Kuten arvata saattaa, annos oli valtava ja vietin ravintolan terassilla tovin jos toisenkin katsellen laudat kainalossa suuntaan tai toiseen kiiruhtavia surffareita, pakumatkailijoita ja paikallisia kulkijoita sekä yrittäen ottaa luksuslounaastani kaiken irti. Kello kuitenkin tikitti koko ajan lähemmäs viimeisen keskustan-bussin lähtöaikaa, joten jossain vaiheessa minun täytyi nousta katsastamaan pieni kylän edustalla oleva saari, jonne pääsi kävelemään siltaa pitkin.

floripa12 floripa13
floripa14 floripa15
floripa16 floripa18
floripa17 floripa19
floripa21 floripa20
floripa23
floripa25floripa24

Saareen vievälle sillalle löytäminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Se löytyi lopulta värikkäiden kalastajapaattien takaa kylän hiekkarantaisesta satamasta, missä sai puikkelehtia veneiden välissä varoen, etteivät aallot kastelisi varpaita. Pikkupojat pelasivat satamarakennuksen käytävällä jalkapalloa ja joku älypää oli töhrinyt saaresta löytyvän pienen alttarin pentagrammilla. Saari oli selvästi paikallisten lemppari selfieidennottopaikka, joten en tosiaankaan ollut ainoa, joka päätyi napsaisemaan itsestään kuvamuiston tuolla tuulisella ja kivisellä pikku saarella, jossa kasvoi kaktuksia. Parasta olivat kuitenkin ne älyttömän kauniit maisemat!

Ennen bussiin hyppäämistä päädyin vielä ostamaan tuliaisen paikallisesta ompelimosta, nimittäin käsinommellun hupullisen kylpyviitan. Olen unelmoinut sellaisesta ties monetko kerrat milloin milläkin rannalla, mutta niitä näytetään myytävän usein vain lapsille. Päädyin kuitenkin lahjoittamaan viitan Zélle, mutta ehkä tätä ei haittaa jos viittaa joskus vähän lainaa… Olisin ehkä ostanut kaksikin, jollei se toinen olisi ollut kirkuvan pinkki.

floripa28
floripa26 floripa29

Sitten kello tuli kaksi ja oli aika hypätä Floripan keskustaan menevään bussiin. Takaisin Curitibaan lähtöön oli kuitenkin vielä useampi tunti aikaa, joten päätin hieman kierrellä kaupungin keskustaa. Fiilis oli vähän nihkeä, sillä sunnuntain takia suurin osa kaupoista ja muista oli kiinni, ja keskustaelämä tuntui koostuvan lähinnä laitapuolenkulkijoista. Tiesin näyttäväni turistilta reppuni kanssa ja yritin pitää matalaa profiilia. Kauniiden pastellinväristen rakennusten seuraaminen johdatti minut kaupungin keskusaukiolle, jonne kaikki väki oli näköjään kokoontunut – ei ihme, että muualla oli ollut niin hiljaista. Aukiolle oli koottu loputtomasti rumpusettejä, ja niiden takana istui eri tahtiin rummuttelemassa 211 rumpalia.  Alkamassa oli rumpuorkesterin kokoontumisajot, ja paikalle eksyttyäni päätin todellakin jäädä kuuntelemaan, millainen show olisi tiedossa.

Jossain vaiheessa harjoittelun kakofonia lakkasi, ja rumpalit alkoivat kirkon portaille pystytetyn bändin sekä metallimieheltä näyttävän (ja kuulostavan) solistin johdattamina paukuttaa eetteriin tunnettuja rockhittejä The White Stripesilta, Metallicalta, Bon Jovilta ja ties milta muilta bändeiltä. Paikalle oli kerääntynyt uutisten mukaan 2500 mukana jammailevaa katsojaa, ja rumpaleitakin oli melkein vauvasta vaariin. Monta naisrumpaliakin oli joukossa soittamassa. Voitte uskoa, että yli 200 rumpalia soittamassa yhtä aikaa on aika samaan aikaan hämmentävä, mutta kirjaimellisestikin aika päräyttävä kokemus! Kaikenlaiseen sitä reissussa ollessaan törmääkin. Kaikista hauskinta oli kuitenkin eräs vanhempi pariskunta, joka huomasi heti etten ollut paikallisia ja huolehti kovasti että mahdun heidän viereensä istumaan ja etten heiluttele kameraani liian näkyvillä roistoja houkuttelemassa. Ihania tuommoiset huolenpitäjät.

floripa27
floripa31floripa30

Brasiliassa kun oltiin, niin kaupungin keskusaukion kulmasta näkyi mikäpä muukaan kuin rinnettä pitkin kohoava värikäs favela. Hetken aikaa rumpumusiikki kuitenkin yhdisti kaikki yhteiskuntaluokat eikä ollut väliä, oliko se vieressä rokin tahtiin jammaileva naapuri rikas vai köyhä. That’s the power of music.

Millaisia hämmentäviä yllätyksiä sun matkojen varrella on tullut vastaan?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: After the surfer’s Campeche and palm tree lined Matadeiro, it was time to explore Armação of Florianópolis. The beach was a living room for the locals as they were playing football and sitting around enjoying their Sunday. I couldn’t resist wading about in the water even though the sand was not as powder-like as on the other beaches. I had lunch at a seafood restaurant and sat there for a good while watching surfers, van tourists and locals walk by. Then I took a walk to a small island off the village coast. It was a bit hard to find the beginning of the wooden bridge behind all the colorful fishing boats. On the island I wasn’t the only one wanting to take a selfie with the beautiful views. Then it was time to hop on the bus taking me back to the city center, where I still had a couple of hours before my bus to Curitiba would take off. I found myself in the middle of a drum orchestra gathering surrounded by the cacophony of the rehearsing 211 drummers. I decided to stay and see the show, which was quite amazing. One can only imagine how over 200 drummers sound like when they perform famous rock songs lead by a band and a singer! All kinds of surprises one can bump into while traveling.

Florianópolis: rantaparatiisi Praia do Matadeiro

Brasilian toiseksi eteläisimpään osavaltioon Santa Catarinaan suuntautunut kahden päivän mittainen sooloreissuni kietoutui pitkälti Florianópoliksen luonnonkauniin saaren rantojen valloittamisen ympärille. Matkani alkoi Pikku Prinssiä fanittavasta Campechesta ja jatkui toisena päivänä Armaçãon kylään vielä hieman etelämmäs saaren hiekkarantojen reunustamalla itärannikolla.

Armaçãoon päästäkseni minun oli otettava bussi ensin takaisin TIRIO-terminaaliin ja vaihdettava siellä perille asti menevään linkkariin. Florianópoliksen julkisen liikenteen järjestelmä vaikuttaisi perustuvan juuri näihin terminaalien kautta kulkeviin bussiyhteyksiin. Aurinko paistoi ja linja-auton ikkunoista avautuivat välillä näkymät sinisenä kimmeltävälle merelle ja välillä vihreille kukkuloille. Sunnuntaiaamuna muita menijöitä ei liiemmin ollut, joten rahastaja nukkui ja Armaçãossa bussikuski joutui huikkaamaan minulle, että olemme perillä. Olisin ilmeisesti halunnut ajella noissa maisemissa kauemminkin. Ulos hypätessäni olin aivan haltioissani, sillä kaikkialla oli niin kaunista. Now we’re talking! Oli Campechekin kiva, mutta olen silti enemmän palmujen reunustamien paratiisirantojen perään. Päätin jättää Armaçãon oman rannan myöhemmäksi ja lähdin kävelemään kohti Praia do Matadeiron rantaa.

matadeiro16 matadeiro3
matadeiro1 matadeiro2
matadeiro4
matadeiro35
matadeiro5matadeiro7
matadeiro6

Ensin olin hieman eksyksissä polun suhteen, sillä minut ja Matadeiron erotti matala joki. Otin taktiikakseni yllättävän usein toimivan muiden ihmisten seuraamisen ja löysin joen ylittävälle sillalle. Sen jälkeen polku sukelsi rannikkokasvillisuuden uumeniin, kiiveten välillä rantakivien tähystyspaikoille. Sieltä näkyi aalloissa harjoittelevia surffareita ja muutamia polulla eteenpäin kiiruhtavia patikoijia. Matadeiro tarkoittaa metsäistä tai puskaista, joten nimi on osuva rannalle, jolla ei hirveän montaa rakennusta ole.

Sain myös hetkeksi seuraa, kun brasilialainen kaveriporukka alkoi jutella minulle englanniksi. Näkyi ilmeisesti naamasta, etten ollut paikallisia – kohteliaasti silti kysyivät sitä ensin. Eivätpä silti olleet hekään, vaan läheisestä Balneário Camporiun kaupungista tulleita viikonloppuretkeläisiä. Käveltiin yhdessä pitkin rantaa, ja päädyin heidän ryhmäselfieihinsä mukaan. He olivat menossa kovaa vauhtia kohti Lagoinha do Lesten rantaa, mutta haikki sinne ja takaisin kestäisi vähintään neljä tuntia, eikä minulla ollut niin paljoa aikaa. Viimeinen bussi takaisin TIRIO:lle kun lähtisi aikataulun mukaan jo kahden jälkeen iltapäivällä. Jouduin siis hyvästelemään uudet toverini ja jäämään tutkailemaan näitä helpommin saavutettavia rantoja tällä kertaa. Niin moni on kuitenkin Lagoinha do Lesteä kehunut, että mikäli joku on Florianópolikseen suuntaamassa, niin suosittelen patikointia sinne!

matadeiro8
matadeiro10 matadeiro9matadeiro32
matadeiro11 matadeiro13-horz
matadeiro12 matadeiro14
matadeiro15 matadeiro18
matadeiro19 matadeiro22

Kävelin Lagoinha do Lesten patikkapolkua jonkin matkaa eteenpäin, kunnes polku sukelsi syvemmälle sademetsään ja alkoi nousta edessä kohoavan kukkulan yli. Käännyin ja suuntasin takaisin omia jälkiäni, fiilistellen matkan varrelta avautuvia näkymiä siniselle merelle ja hiekkarannalle, värikkäitä kukkia, subtropiikin puita ja rannalle rakennettuja ihania värikkäitä mökkejä puutarhoineen. Voisin niin kuvitella itseni asumaan yhteen niistä viikoksi tai pariksi! Olin liikkeellä eteläisen pallonpuoliskon keväällä, mutta keskikesällä paikka on varmasti vieläkin rehevämpi ja värikkäämpi.  Arvatenkin osa bungaloweista olisi myös vuokrattavissa. Netistä löytyi huonosti majapaikkoja näiltä rannoilta, joten en uskaltanut itse tulla riskillä tänne, vaan yövyin Campechessa. Kyllä niitä kuitenkin useampiakin on, joten paikan päältäkin voi varata majoituksensa.

Brasilialaisilla (ainakin maan eteläosissa) on muuten hieman samantyylinen mökkikulttuuri kuin Suomessa. Monilla on jonkinnäköinen pikku maatila chácara, jonne mennään viikonloppuisin ja lomilla rentoutumaan luonnon keskelle, pitämään huolta perunapellosta tai nauttimaan rantaelämästä, jos mökki sattuu olemaan lähellä rantaa.

matadeiro20 matadeiro23
matadeiro21-horz matadeiro24
matadeiro27-horz

matadeiro28

Voisin niin kuvitella itseni riippumattoon tämän pikku bungalowin kuistille!

matadeiro26

Lumihaikara rantahiekassa.

matadeiro30
matadeiro29 matadeiro31
matadeiro33 matadeiro34

Mökkielämän vastapainoksi brasilialaiset näyttävät myös rakastavan surffausta ja rantabaareja, tai ainakin mahdollisuutta ostaa jääkylmä olut eli cerveja gelada biitsille mukaan. No, Floripasta löytyy näitä kaikkia! Kaiken lisäksi siellä näytti niin kivalta, että otin aivan liikaa kuvia ainoastaan yhtä postausta varten. Seuraavaksi onkin siis tulossa juttua Armaçãon rannalta sekä kylän edustan saarelta, jonne pääsi kävelemään tyrskyjen kastelemaa puusiltaa myöden. Voi että, pääsiskö tuonne vaan takaisin?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: On my weekend solo trip to Florianópolis, I had visited Campeche on the first day. The following day I took the local bus further on the coast to Armação village. The place has some real paradise beaches and I was thrilled to place my feet on them. I started walking on the path towards Praia do Matadeiro, and soon I found myself chatting with a  Brazilian group of friends. They were also tourists on a weekend trip in Floripa, and headed to Lagoinha do Leste. I didn’t have enough time for the 4+ hour hike because of the bus schedules, but I have heard that it’s amazing. So even though I followed the trail for some time, I returned back and continued exploring the more easily accessible beaches. The views to the blue waters, colorful flowers and subtropical trees were perfect, but I also loved the wooden cottages built next to the beach. I could definitely see myself living in one of them for a week or two! Besides cottage life, Brazilians seem to love surfing and ice cold beer on the beach – and Florianópolis has it all. Could I just go back for a bit?

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or follow my Instagram account! You can find me there with the name @johannahulda.