Paluu blogitauolta: Ponta Delgada

Heipparallaa, linjoilla ollaan taas! Portugalin-reissulta on palauduttu jo aikapäiviä sitten, mutta Suomessa odottivat meidän hääjuhlat heti paluu-maanantain jälkeisenä viikonloppuna, puhumattakaan Portugalista häitä juhlimaan ja Suomenmaata ihmettelemään tulleista appivanhemmista ja miehen kavereista, joille on täytynyt (ja saanut) pitää seuraa ja järjestää ohjelmaa keskittyen hetkeen ja nauttien lomafiiliksistä. Viimeinen vieras lähti vasta eilen, joten nyt mulla on taas aikaa myös blogille! Olen oikeastaan pysynyt melkoisen etäällä koko tietokoneesta ja ajoittain myös puhelimestani, ja some-tauko on tehnyt valtavan hyvää. Mua alkaa muiden touhuja ja reissuja seuratessa usein kalvamaan hirveä riittämättömyyden tunne, että en tee elämälläni tarpeeksi ja olen jotenkin laiskempi ja saamattomampi kuin muut. Vaikka tosiasiassa mulla on yleensä montakin rautaa tulessa, eikä hetkiä jolloin olisi oikeasti _tylsää_ ole kovin montaa muistissakaan (ja silloin kun sellainen iskee, tietää ainakin rentoutuneensa!). Eikä siihen fiilikseen tietysti auta yhtään se, että samalla istua kököttää kotisohvalla eikä edes surffaile vaikka jossakin kivassa kahvilassa. Huoh. Enkä mä edes ole mikään kahvilaihminen. Ei siis ihme, että liiallisen somettamisen sanotaan olevan pahaksi esim. masennuksesta kärsiville.

Noniin, hypättäisiinkö sitten itse asiaan, eli hurmaaville Azoreille, jotka ylittivät korkeimmatkin odotukseni! Tuota Portugalille kuuluvaa autonomista saariryhmää yhdistää Suomeen ainakin se, että sää on jatkuvasti puheenaiheena – keskellä Atlanttia pilvipeite ja tuulennopeus voivat muuttua hyvinkin nopeasti, eikä aurinkoinen kesäsää ole mikään itsestäänselvyys heinäkuussakaan. Sanotaan, että Azoreilla on mahdollista kokea kaikki neljä vuodenaikaa saman päivän aikana, ja kyllä se myös tuli todistettua! São Miguel, jolla me aikamme vietettiin, on Azorien suurin saari, mutta sekin vain vaivaiset 63 kilometriä pitkä. Nuo kilometrit yhdessä pilvien syliin kohoavien vuoristojen kanssa kuitenkin riittävät siihen, että saaren yhdessä kolkassa saattaa aurinko paistaa täydeltä terältä ja toisessa ei sumulta taas näe kahta metriä kauemmas eteensä, jäätävän tuulen melkein repiessä hiukset päästä. Yllätyksenä mulle tuli myös kuinka kostealta ja lämpimältä saarten ilma tuntui heti lentokoneesta ulos Azorien yöhön astuttaessa. Olin toki lukenut että saarilla vallitsee subtrooppinen ilmasto, kiitos Golf-virran, mutta en edes kyseisen kaltaisessa ilmanalassa useasti ennenkin tallailleena ihan ymmärtänyt, että se viaton 24 asteen lämpö tuntuu kosteuden seurauksena vähintäänkin 30 asteelta ja hiki valuu valtoimenaan ihan pienestäkin liikkeestä. Nollan asteen comoft-lämpötilalla varustettu untuvamakuupussi taisi sitten olla vähän liioittelua (mutta ompahan nyt uusi ihana ja pieneen tilaan pakkautuva pussi viileisiin syysöihin!). Kasvithan tällaista kosteuden ja lämmön yhdistelmää suorastaan rakastavat, eikä São Miguelia turhaan kutsuta Ilha Verdeksi – vihreäksi saareksi.

ponta1 ponta2 ponta3

Ponta Delgada taas on Azorien suurin city, São Miguelin pääkaupunki ja 45 000 ihmisen koti. Asukasmittakaavassa kaupunkia voisi verrata Raumaan, mutta kyllä Ponta Delgada tuntui sen rinnalla vähintään viisinkerroin suuremmalta metropolilta, jossa oli jopa elämää. Osan siitä tekee tietysti turismi, mutta pitäjä ei kuitenkaan tuntunut mitenkään ylikaupalliselta. Olin vähän yllättynytkin, miten urbaania meininkiä siellä ja muillakin käymillämme isommilla paikkakunnilla oli – itse kun olin taas pikku päässäni kuvitellut, että joka paikassa Azoreilla vallitsisi rauhaisa maalaisfiilis ja kaupungitkin olisivat kuin pikku kyliä vaan. Muilla saarilla niin taitaa ollakin, mutta São Miguelilta löytää pienestä koostaan huolimatta hippusen ihan kaikkea – Ribeira Granden köyhimmillä alueilla saatat kuulemma jopa joutua narkkarin ryöstämäksi. Me myös kävimme Ponta Delgadassa hankkimassa spriitä Trangiaan ja muita välttämättömyyksiä isohkon ostoskeskuksen Continentesta, ja näkyipä siellä olevan jopa Decathlon. Mitäs muuta sitä kaupunkilainen tarvitsisi? Ja niin kuin joka puolella Portugalissa, oli Ponta Delgadankin vanhakaupunki aivan mielettömän kaunis. Mantereen värikkäämmistä kylistä sen kuitenkin erottivat mustavalkoiset, tuliperäisestä huokoisesta kivestä rakennetut talot, joiden arvokkuus dominoi maisemaa. Ja tietenkin kaupungin ulkopuolella kohoavat vihreät tilkkutäkkikukkulat, joita peittivät raskaat tummat pilvet.

ponta14ponta4

Lentokoneen laskeutuessa João Paulo II:n lentokentälle oli jo pimeää, ja katselin ikkunasta kylien ja pikkukaupunkien muodostamia valoverkkoja, jotka paljastivat myös maaston korkeuserot. Aika maagisen näköistä sanon minä! Yllätinpä itseni kuitenkin taas ajattelemasta että ai, täällä keskellä valtamerta keikkuvalla saarellakin on noin paljon katulamppuja. Olin jotenkin onnistunut saamaan sellaisen kuvan, että olisimme kaukanakin sivistyksestä tulivuorien ja lehmien valtakunnassa, mutta ei eristynyt lokaatio tietenkään sitä välttämättä tarkoita. Ryanair on tosiaan alkanut vasta tänä (vai viime?) vuonna lentää Lissabonista Ponta Delgadaan, joten Azoreille pääsee nykyään todella halvalla ja omatoimimatkailu luultavasti alkaa saarilla pikku hiljaa yleistyä. Ennen se on ollut lähinnä harvojen pakettimatkailijoiden kalliimpi lomakohde. Emme halunneet maksaa taksia lentokentältä hostellille, matkalle joka olisi mahdollista kävelläkin, eikä julkisten kulkemisesta yhdentoista aikaan illalla ollut takeita, joten olimme valmistautuneet patikoimaan tunnin verran lentokentältä majoitukseemme. Onneksi lentokentältä pääsi kuitenkin bussikuljetuksella kaupungin keskustan hotelleille, vaikka toista saapuvaa lentokonetta ja pikkubussin lähtöä saikin hetken odotella. Meno-paluukyyti maksoi 5 euroa per nenä, eli halvempaa oli kuin Turun busseissa. Takaisintulomatka piti varata puhelimitse vähintään vuorokautta etukäteen. Bussi olisi vienyt meidät suoraan hostellille, mutta ensimmäiseksi yöksi varattu uusi majatalomme Big Fat Whale Guest House ei ollut yhtiön listoilla. Jäimme sitten pois lähimmän listalla olevan majatalon pysäkillä ja löysimme hostellin helposti jalan. Siellä meitä olikin vastassa niin mukavaa ja olomme tervetulleeksi tuntemaan saavaa porukkaa (mukaanlukien paikan nuori omistaja), että jäimme heidän kanssaan piskuiselle sisäpihalle juttelemaan, nauramaan ja juomaan viiniä. Välillä hienonhieno sade yritti kastella meidät, mutta yö oli niin lämmin että se oli vain tervetullutta vaihtelua. Lopulta piti kömpiä nukkumaan omaan huoneeseemme, joka muuten kustansi kahdelta 40 euroa (jaetulla kylpyhuoneella). Suosittelen paikkaa kyllä oikein lämpimästi kaikille reppureissaajahenkisille Ponta Delgadan -kävijöille. Paikka oli siisti, kodikas ja hintaan sisältynyt aamupalakin oli hostelliaamiaiseksi runsas ja oikein maittava!

ponta5 ponta6 ponta7

Seuraavana päivänä oli edessä hankala päätös: minne menisimme ja mitä tekisimme ensiksi. Tällä kertaa olimme jopa valmistautuneet etukäteen nettiä selailemalla ja jopa lainaamalla pari matkaopasta, mutta päätösten tekeminen tuntui mahdottomalta ennen kuin olisimme paikan päällä. Zé halusi aamulla lyhyiden yöunien jälkeen vuokrata auton, mutta ensin karttoja hieman tutkittuamme sekä muiden hostelliasukkien neuvoja ja vinkkejä kuunneltuamme päätimme kuitenkin yrittää ottaa bussin tai liftata saaren länsipäähän. Mutta ensin piti hankkia spriitä, vettä, tulitikkuja, taskulamppua ja muuta tarviketta, joten kävelimme painavien rinkkojemme kanssa shoppailemaan – ensin tietenkin jonkin matkaa väärään suuntaan. Ostoskeskuksesta ulos päästyämme lähdimme keskustaan ja turisti-infoon huomattuamme, että olimme jo missanneet kaikki aamupäivän bussit. Monta autovuokraamoa läpi soitettuamme ja epätoivoisina kierrettyämme löysimme Euroçorilta halvan pikku vuokrakaaran, jonka saisimme käyttöömme kahden päivän päästä. Vuokraaja oli tosi sympaattinen ja antoi meille pyytämättä oikein supertarjouksen: maksoimme 130 e neljän vuorokauden autovuokrasta rajoittamattomine kilometreineen, ja meneillään oli sentään huippusesonki. Kesäaikaan kannattanee siis varata vuokra-auto vähintään muutamaa päivää etukäteen.

Sitten piti keksiä, mitä tekisimme kahden autottoman päivän ajan. Päätimme sittenkin suunnata ensimmäiseksi itään, joten iltapäivällä hyppäisimme Furnasiin (lausutaan Azorien hullunkurisella murteella Fyyrnash) hurauttavaan bussiin. Lounasta saadaksemme turvauduimme kasvissyöjän parhaaseen matkatoveriin eli HappyCow’hun ja etsimme tiemme supersöpöön Rotas da Ilha Verde -ravintolaan, josta allaolevat kuvat ovat. Valoisa ravintola oli koristeltu värikkäillä askarteluilla ja suloisilla esineillä niin, että tunsin olevani jossain ihan muualla kuin Portugalissa. Lounasmenu oli simppeli ja ruoka hyvää: Zé söi vegepastaa ja minä soijatäytteistä omenaa. Ruoka huuhdottiin alas kotitekoisella jääteellä – vieläkin harmittaa, etten älynnyt kysyä oliko tee kenties saaren teeviljelmillä kasvanutta. Ja jälkkäritpä ne vasta kielen veivätkin mennessään. Se passionhedelmäpavlova, ahh.

ponta8 ponta1011

ponta11

Fine diningin jälkeen bussin lähtöä odotellessamme ehdimme mukavasti tutustua kaupunkiin lisää ja vierailla hienossa puutarhassa, josta on tulossa oma postauksensa. Tässä hieman after puutarhakierros -näkymiä Ponta Delgadan kaduilta:

ponta13 ponta1821ponta12ponta17 ponta15

ponta16

Koristeellisiin Calçada-kiveyksiin törmäsi Azoreillakin.

ponta20 ponta22 ponta2319ponta24 ponta25

Yksi reissun parhaista löydöksistä olivat (ainakin tuon onnellisen näköisen miehen mielestä) nuo halvat ja ihanan jäiset pehmikset (iso maksoi vaivaiset 1,30 e – meidän teorian mukaan Azoreilla on vaan maitoa niin paljon että ylijäämästä voi tehdä halpaa jätskiä)! Kävimme jäätelökioskilla hakemassa makeaa viilennystä valehtelematta joka ikinen kerta, kun näimme Gelateria Cabralin kyltin. Voisikohan nuo laajentaa toimintaansa edes manner-Portugaliin asti..?

In English: I’m back from my summer blog break! I’ve been happily busy with traveling, organizing our wedding party and hosting guests from Portugal, but finally have some time for blogging as well. I had high expectations of Azores, and they were fulfilled and even more! I totally loved São Miguel where we spent our time, leaving the other islands for the next visit. The warm and humid climate surprised me a bit, since I didn’t expect that hot weather the degrees being only some +24 C. We arrived at late evening, and our first night we slept at Big Fat Whale Guest House in Ponta Delgada. I can warmly recommend the cozy, clean and welcoming hostel for all backpacker-minded people! Luckily there was an airport bus that took us very close for 5 euros (roundtrip), and we didn’t have to hike through the city.

The next day was full of decisions – where should we go and what should we do first? After shopping some necessities like alcohol for our camping stove and a flashlight, we decided to rent a car. It was easier said than done and we managed to find a great bargain, but would get the car only in two days. We had first thought to head west to explore the western part of the island, but after all decided to take a bus to Furnas, which is in the east. The bus left only in a couple of hours, so we walked in the beautiful small city that was still full of life and black-and-white houses built with pumice, had lunch in a lovely vegetarian restaurant called Rotas da Ilha Verde, visited a lovely garden, and found one of the best things in Azores (in my husband’s opinion at least) – Gelateria Cabral’s cheap and big ice creams! We would buy them every time we came upon their kiosk, since a big one only cost 1,30 e. Yum!

Mainokset

Forodhani Food Market

Oon kyllä ollut ihan käsittämättömän laiska näidän Sansibar-kuvien kanssa. Viisi kuukautta kotiinpaluusta, enkä vieläkään ole saanut eetteriin läheskään kaikkia niitä tarinoita, joita haluaisin kuukauden mittaiselta reissulta kertoa. No, puretaan pakkaa pikku hiljaa, eipä tässä ole mikään kiire saati sitten uusia Afrikan-matkoja tiedossa, joten hidastempoinen fiilistely on varmaan ihan hyväkin lähestymistapa. Kertokaa toki, jos olette toista mieltä (tästä tai mistä vaan)! Mulle on kuitenkin jokseenkin helpompaa kertoa reissuista, joilla siirrytään tasaisin väliajoin paikasta toiseen, mutta tällaisen lyhytaikaisen ulkomailla asumisen kuvaaminen tuntuu hankalammalta, kun samoja asioita tekee useasti monta kertaa, niistä tulee jopa rutiineja, ja blogipostaukset on helpompi hahmottaa pikemminkin aiheittain kuin reissujutuille tyypillisessä matkapäiväkirjamaisessa aikajärjestyksessä. Viime Sansibar-postauksessa tarinoin Stone Townin kattoterasseista, joten jatketaan samalla hedonististen nautintojen linjalla, nimittäin auringonlaskun värjäämien ja ruuantuoksuisten muistojen parissa!

foro5foro6foro7foro9

Kivikaupungissakin on biitsi, ja vieläpä yllättävän siisti sellainen. Se muuttui aina iltaisin yhdistetyksi kuntosaliksi ja jalkapallokentäksi, kun paikalliset pojat kokoontuivat rannalle pelaamaan, bodaamaan tai vaikka treenaamaan akrobatiaa. Tytöt lähinnä istuivat rantahiekalla tai kahlasivat vedessä – kaikki vaatteet visusti päällä. Itse en ehkä tällä rannalla uimaan menisi, sillä kaupungin viemäriputket laskevat takuuvarmasti jonnekin lähistölle. Siellä rannalla kuitenkin kävelin jalkapalloja väistellen varpaat hiekassa ja auringonlaskun sävyjä itseeni imien. Mietin, että on aika onni olla täällä joulukuisen, lumettoman Suomen sijaan.

foro8foro10

Rannalta voi nälän tullen siirtyä viereisille Forodhanin puistossa joka ilta järjestettäville ruokamarkkinoille, missä tulikin käytyä melkein joka ilta. Markkinat ovat siitä erityisen kivat, että paikalla ei ole pelkästään turisteja, vaan myös paikalliset perheet kokoontuvat puistoon syömään illan pimetessä. Tarjolla on kaikenlaisia paikallisia suolaisia ja makeita herkkuja merenelävistä vastapuristettuun sokeriruokomehuun. Grillatut liha- ja kalavartaat tosin vaikuttivat siltä, että samat vartaat seisoivat pöydillä illasta toiseen, joten olisin ehkä hieman varovainen niiden kanssa.

foro1   foro13       foro11

Kasvissyöjällä ei onneksi ollut huolta ainesten tuoreudesta, vaan sain syödä rauhassa paikan päällä valmistettua urojo-keittoa, jota myös Sansibar mixiksi kutsutaan. Siinä vihreään mangoliemeen on heitetty sekaan mm. kikhernepalluroita, jotain toisia uppopaistetun oloisia palluroita, perunanpaloja, kassavasipsejä sekä keitetty kananmuna, ja soppa kootaan tilauksesta. Kertoo jotain, etten ikinä ehtinyt ottaa urojolautasestani yhtäkään kuvaa, kun kaikki oli jo heitetty huiviin. Olisiko lihaton ”bila nyama” versio maksanut noin 75 senttiä. Propsit myös siitä, että muovikipot eivät olleet kertakäyttöisiä, vaan ne piti palauttaa soppatädille. Toinen vakioateriani oli euron maksanut ja muurikkapannulla paistettava kasvis-juustotäytteinen Sansibarin pizza, joka muistutti kyllä enemmän pasteijaa tai piirasta kuin oikeaa pizzaa. Niitä sai vaikka minkälaisilla täytteillä. Grillikojut eivät olleet hinta-laatusuhteeltaan niin hyviä, joten niiden antimia en maistellut.

foro2foro12  foro14

Kuukauden mittaisella reissulla muodostui iltarutiiniksi käydä markkinoilla haukkaamassa iltapalaa ja suunnata sitten yksille rantaviivaa lähentelevään Livingstone-kuppilaan. Sen terassialueella voi etsiä paikan suuren puun alta, upottaa varpaat rantahiekkaan ja kuunnella aaltojen ääntä Afrikan sametinpehmeää ja -mustaa yötä kynttilänvalossa fiilistellen. Aika täydellistä. Paikassa on usein myös livemusiikkitarjontaa ja itsekin osuin paikalle kuuntelemaan perinteistä musiikkia en-nyt-muista-mistä, mutta sormipianoa siinä soitettiin ja rytmit olivat mukaansatempaavia.

foro4

Kilimanjaron sijasta tuli välillä nautittua myös Stoney Tangawizi -inkiväärilimpparia.

foro3

In English: Must-see in Stone Town: a sunset walk on the town’s beach which in the evening turns into a combined soccer field and a gym of local boys, and Forodhani Food Market with all those Zanzibari flavours (my favourites were urojo-soup and Zanzibar pizza – so delicious and cheap!). After eating I usually went to enjoy the velvety African night at Livingstone beach terrace. If listening to the waves and looking into the candlelight is not enough, the place often has live music shows as well.

Japanilaista ruokaa Lissabonissa

Olen jokaikisellä Portugalin reissullani käynyt syömässä yhdessä ravintolassa, ja viime kesänä Lissabonissa asuessani tuli paikassa herkuteltua useampaankin otteeseen. Kyseessä on siis Hayaci-niminen japanilainen buffet-ravintola, josta saa aivan taivaallista japanilaista ruokaa. En todellakaan ole mikään ekspertti (tai edes harrastelija) japanilaisten ruokien suhteen, ja oikeastaan tämä taitaa olla ainoa japanilainen ravintola, jossa olen Portugalissa käynyt. Kasvissyöjänä kalaruuat jää tietenkin usein maistamatta, mutta ravintolaa ovat jotkut jopa kehuneet Lissabonin parhaaksi sushipaikaksi ja Facebook-sivunsa on saanut näköjään ihan hyvät arviot (en toki näistäkään mitään tiedä, kun en kovin usein ravintola-arvosteluja lue). Mulle ei kukaan tästä mainostuksesta maksa mitään, vaan suosittelen kyseistä ruokapaikkaa ihan vaan vatsalaukkuni pohjasta ja kokemuksen syvällä rintaäänellä. On meinaan sen verran herkullista!

sushi1

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään suomalaistyyppinen buffetti, jossa sushipalat ovat seisseet noutopöydässä parhaimmillaan koko päivän, vaan annokset tilataan kaikessa rauhassa listalta, kirjoittaen itse söpöihin pikku vihkosiin annoksen numero ja kappalemäärä. Sitten tarjoilija hakee tilauslapun ja ruoat valmistetaan tilauksen jälkeen. En tiedä onko systeemi käytössä tarjoilijoiden huonohkon portugalin kielen takia vai ihan vaan yleisen käytännöllisyyden, kun annoksia tilataan niin monta kerralla, mutta musta se on aika nerokas. Ja se menu on aivan mielettömän pitkä (listasta löytyy varmaan yli 60 erilaista annosta, en nyt kyllä muista tarkemmin). Kasvissyöjillekin on vaikka millä mitalla vaihtoehtoja, eikä pelkästään sushia, vaan listalta löytyy vegenä ainakin tempuraa, kevätrullia, liekitettyä munakoisoa, miso-keittoa, salaattia ja muuta ihanaa. Kalansyöjien vaihtoehdot painivat tietty aivan eri sarjassa. Lisäksi mua ilostuttaa tarjoilulautasille väkerretyt porkkanaruusut ja muut koristehärpäkkeet. Jos jotain pitäisi kehittää, niin tofua olisi kiva löytyä niistä kasvisruuistakin.

sushi3

Annoksia saa tilata niin kauan kuin napa vetää (tai niin kauan kuin ravintola on auki, Portugalissa ne kun kaikki sulkevat lounaan ja illallisen välillä noin neljäksi tunniksi, esim. kello 15-19 – eli just silloin, kun lomailevalla suomalaisella olisi nälkä), eli vatsa kurnien ei todellakaan tarvitse raflasta poistua. Jälkkäriksi vielä vihreän teen (tai jonkin muun) makuista jäätelöä ja kunnon portugalilainen kahvi, joka on pieni ja tuju ja jonne kuuluu laittaa paljon sokeria. Koko lysti kustantaa lounasaikaan 10,90 e ja sisältää juomankin. Illallisesta saa pulittaa muutaman euron enemmän. Saahan Portugalissa nyt tuota halvemmallakin syötyä, mutta että sushia niin paljon kuin sielu sietää… En tajua, miten tuo ravintola voi edes olla kannattava, kun luulisi sen kuluvan kalan ostamiseen jo menevän tuon verran tai enemmänkin per nuppi? Tai ehkä suurin osa asiakkaista ei vain kehtaa tilata sitä viidettä sushikierrosta pöytään, hah. Itse kyllä menen rehellisesti koko rahan edestä -meiningillä ja lähden usein pikemminkin kierien kuin kävellen.

sushi2

Hayaci Restaurante Japonês löytyy siis osoitteesta Rua General Taborda 47, Lisboa. Sinne on lyhyt kävelymatka esim. Marques de Pombalilta tai vaikka Campoliden rautatieasemalta. Suosittelen lämpimästi kaikille Lissabonin-kävijöille!

Tässä vielä loppukevennyksenä kuva siitä, miten usein käy eräässä sesimbralaisessa ruokapöydässä. Parempiin suihinhan se ruoka päätyy. Lautasella on muuten perinteistä portugalilaista herkkua soja á Bras! Kasvisversio tunnetusta turskaa (eli bacalhau) á Bras -ruokalajista. Nam nam! Tuli muuten aivan järkyttävä nälkä.

sushi4

In English: Hayaci Restaurante Japonês is an awesome Japanese buffet in Lisbon. I really recommend – the food is delicious, fresh, and all-you-can-eat makes it cheap too! There are also many options for vegetarians, and not only sushi. Rua General Taborda 47, Lisbon.

Siellä mistä viini tulee

Eli José Maria da Fonsecan viinitilalla kierroksella. Olipahan mielenkiintoista nähdä, minkälaisissa pölyn peittämissä tynnyreissä se jumalten juoma oikein kypsyy, vaikka tunnustaudunkin itse enemmän oluiden ystäväksi. Tilat eivät olleetkaan syviä kellareita, vaan enemmänkin vajaa muistuttavia rakennuksia maan pinnalla, mutta pimeät ja viileät olosuhteet niissä silti vallitsivat hämähäkinseittien peittäessä tomuisia tynnyreitä ja yksittäisiä pulloja. Rypäleet tuonne tuotiin läheisiltä viljelyksiltä, ja viinitila oli niiden jalostusta varten. Yhden viinivajan perällä oli hurjan näköinen ja kynttiläalttarin vartioima kaltereilla erotettu osio (toiseksi viimeinen kuva), jossa säilytettiin niin vanhoja ja arvokkaita vuosikertaviinejä jokaiselta tilan toimintavuodelta, että niitä ei myyty kenellekään korkeimmastakaan hinnasta.
Enää kaksi viikkoa Sansibarille! Keltakuumerokote todistuksineen, malarianestolääkkeet, luonnonkosmetiikan aurinkorasvaa ja säädyllisiä t-paitoja on hankittu. Oikein varta vasten, sillä huomasin, että kesävaatearsenaalini oli lähinnä toppeja ja vähintäänkin liikaa paljastavia mekkoja sinne islamilaiseen kulttuuriin. Vieläkin on hiukan epävarma olo, että mitä jos vilauttelen vahingossa liikaa ja loukkaan jotakuta! Kenties ostan paikanpäältä jonkun afrikkalaiskaavun johon verhoutua ja jonka kanssa voi mennä uimaan. Mutta eiköhän tässä muuten ala reissuvalmistelut olla jo ihan hyvällä mallilla, swahilin opiskelua ja sitä oppariasiaa lukuunottamatta… Tää kaikki tulee vähän nopeasti, mutta tulkoot. Haku ensi vuoden ykkösvaihtoehtona siintävään maisteriohjelmaankin alkoi tänään, mutta hakupaperit lähtee postiin vasta matkan jälkeen. Se sitten tarkoittaa sitä, että ihan oikeasti on valmistuttava kesäksi, erkaannuttava ihanasta keke-luokastamme ja suunnattava kohti uusia haasteita. Mutta voi vitsit, miten mielenkiintoisia haasteita!
Ja jos vaikka nämä Portugalin-tarinat saisi Afrikkaan lähtöön mennessä pois alta, niin voisi aloittaa uusien reissujuttujen kertomisen sieltä kuumasta tropiikista. Joulufiilistely tässä nyt jää vähän tyngäksi, mutta joulutortut, glögi, tee-se-itse-lahjojen virkkaaminen, valokoristeiden ihailu ja suklaakalenteri ovat silti kuuluneet jo asiaan. Ja kerrankin sen kalenterin saa tyhjentää etuajassa kokonaan! Tunnelmallista alkanutta joulukuuta!

Sadonkorjuusta ja kynttilänvalosta

Tänä syksynä on kerätty:

mustikoita
puolukoita
kehnäsieniä
tatteja
rouskuja
suppilovahveroita
(valevahveroita kantarelleina)
marja-aronioita
omenia
pihlajanmarjoja
raparperia (takapihalta)
ruusunmarjoja (etupihalta)

ja säilötty vähän kaikkea pakkaseen. Enemmänkin olisi voinut, mutta rahkeet ei parhaimpaan sadonkorjuuaikaan osuneiden muuttohulinoiden keskellä oikein riittäneet enempään. Vaan kyllä nyt ainakin joksikin aikaa riittää soseita puuron päälle, ja tulipa kokeiltua noiden ruusunmarjojenkin käsittelyä ekaa kertaa. Aikamoinen hommahan siinä on, että ne saa soseeksi asti, mutta lopputulos on ehdottomasti kaiken sen siementenpoistovaivan arvoinen.

Kevätretkiä ja pakuriteetä

Mikä ihana kevätauringonpaiste meitä onkaan hellinyt viime päivinä! Valo antaa kyllä melko paljon lisäenergiaa, eikä se lämpökään pahitteeksi ole. Tässä olisi hieman ajankohtaisempia kuviakin vaihteen vuoksi, Tampereen liepeiltä tällä kertaa. Ajettiin bussilla päätepysäkille Sorilaa. Alkuperäisenä suunnitelmana oli jatkaa liftaamalla, ja hihkaista kuski pysäyttämään, kun bongattaisiin autiotalo. Seutu vaikutti kuitenkin niin kauniilta ja autiotalojen kannalta potentiaaliselta, että käveltiin vaan ympäri ämpäri koko päivä. Välillä pysähdyttiin kokkaamaan pussipastaa ja purkkipapuja sekä ihailemaan oksien naavapartoja metsän siimekseen. Myös näkymättömissä mekkalaa pitävää metsäkanalintua jahdattiin, vaikka ei tosiaankaan tiedetty, oliko se edes sellainen.
Päivän alkaessa kääntyä illaksi muistin, että hei, ollaan muuten unohdettu kokonaan se pakurikääpien bongailu, ja noin minuutti tämän jälkeen läheisessä koivussa möllötti kuin ihmeen kaupalla musta, palaneen näköinen patti. Siinähän se pakuri sitten oli. Tien vieressä kylläkin, mutta ei siellä niin paljon liikennettä ollut, että olisi ympäristömyrkyt alkaneet epäilyttämään. Ei kun irroituspuuhiin koivunoksalle siis! Työkaluina saivat toimia hylätystä varastorakennuksen tapaisesta törkeästi ryövätty grillitikku, tiilenpuolikas ja lainalusikka.
Levitettiin kaulahuiviponchosta, muovipussista ja repuista muodostunut pakurinpalakeräin puun alle, ettei kallisarvoinen tavara menisi hukkaan. Pakuria tiiliskivellä takoessa alkoikin käävänpalasia mukavasti ropista keräimeemme.
Kaiverruksen ja hakkaamisen yhdistelmällä saatiin koko kääpä vihdosta viimein irtoamaan puusta. Vitsi sitä riemua! Seuraavana päivänä puolitettiin saalis, kun odotettiin päiväkaraoken alkamista, joka ei sitten ikinä alkanutkaan. Hiukan tietysti nauratti, ja saatiin osaksemme uteliaita katseita ja kysymyksiä. ”Ootte te hipit ihania!”
Kotona kuivasin pilkotun käävänpuolikkaani uunissa miedolla lämmöllä ja laitoin purkkiin. En ole ikinä raaskinut pakuriteetä ostaa sen korkean hinnan vuoksi, mutta nytpä on hyvät varastot tätä luonnonlääkettä. Pakuria on käytetty mm. syövän ja vatsasairauksien hoitoon jo vuosituhansia. Sen on sanottu myös vahvistavan sydämen toimintaa ja lisäävän elinvoimaa sekä vastustuskykyä ja siinä on kymmeniä kertoja enemmän antioksidantteja kuin mustikassa.
En tiedä kiinnittikö kukaan huomiota, mutta tämän postauksen kuvat on kuvattu uudella objektiivilla! Ostin hyvin myöhässä olleen joulupukin sponssaamana Nikkorin 35mm/1.8 linssin (ja uuden kamerahihnan), ja täytyy sanoa että oon ollut tosi tyytyväinen hankintaan! Johan sillä perus kittilinssillä tulikin yli vuoden päivät kuvailtua. Nyt sellainenkin asia kuin manuaalitarkennus jopa onnistuu, eivätkä kuvat heilahda hämärämmissä olosuhteissa kuvaillessa. Tässä muutama muokkaamaton testikuva, olkaapa hyvät!

Sekalainen kuvatulva

Santelipuu-suitsukkeita
Illallinen italialaisessa ravintolassa
 Auringonlasku ikkunan takana
Myyrä-avaimenperä
Opiskelijasafkaa
 Mun nurkkaus joskus ensimmäisinä päivinä
Painting battle Mumiessa
 Meliken kanssa baarissa
Ympäristötieteiden laitos ja respatädin koira
 Vihannestorisaalis
Erittäin rento kämppisposeeraus
Josén kanssa baarissa
 Opiskelijasafkaa vol. 2
 Ústín alueen korkeimmalla huipulla
Yöllisiä seikkailuja ja kuumoittava kyltti (suurkiitokset bloggerille kuvanlaadusta)
Welcome dinner
Ihan kohta hyppään melkein viiden päivän mittaiseen seikkailuun portugalilaisen kiipeilijän kanssa. Makuupussi on lainattu, retkiruoat sekä taskulamppu pakattu, junaliput Slovakiaan menevään yöjunaan ovat taskussa. Täältä tullaan taas, Tatra-vuoret, ja tällä kertaa hieman paremmalla menestyksellä! Suunnitelmia ei patikoinnin ja muun luonnossa oleilemisen lisäksi kovin paljoa ole, mutta ainakin yksi yö olisi tarkoitus nukkua ulkosalla. Koska meillä ei ole telttaa ja kansallispuistossa leiriytyminen on kielletty, täytynee etsiä joku luola tai vastaava yösijaksi. Koko juttu sai alkunsa viattomasta tietokoneeni työpöydän kyseisiä vuoria esittävästä taustakuvasta, ja nyt sitä ollaankin jo tosissaan menossa. Oon hirmu kiitollinen siitä, että tänne tupsahtikin joku niin samanhenkinen ja paljon minua spontaanimpi ja hullumpikin tyyppi, jonka kanssa seikkailla ties missä pitkin metsiä, autiotaloja, kitara-piano-sointukuvioita tai tämän kaupungin oudoimpia paikkoja. Jännittää!

Puolassa

Maantieravintolan listalta löytyi ruokalaji, jonka nimessä luki ”vegetarian” – summamutikassa tilattiin pari semmoista, ja nenän eteen tuli herkulliset röstiperunat juuressalaateilla.
Kuljeskeltiin Krakovan pimenevässä illassa ensin joenvartta, käytiin syömässä hurmaavassa Momo-vegekahvilassa ja fiilisteltiin pikkuruisessa, olevinaan espanjalaistyylisessä baarissa entisessä juutlaiskaupunginosa Kasimierzissa. Jos joskus menette Krakovaan ja aiotte yöpyä hostellissa, suosittelen lämpimästi Elephant on the Moon eco hostellia! Ihanan kodinomainen, putipuhdas paikka, mahtava henkilökunta ja hinta ei päätä huimannut vaikka siihen sisältyi aamupalakin (ja parkkipaikka piha-aidan sisäpuolella).
Seuraavana päivänä käytiin Schindlerin tehtaassa, jonne oli rakennettu mitäs muutakaan kuin holokaustia käsittelevä, upea museo, josta lähtiessä kieltämättä itketti, vaikken yleensä olekaan sitä tyyppiä, joka pillittää vuosikymmeniä sitten tapahtuneille kauheuksille. Oli maanantai, joten päästiin museoon vieläpä ilman pääsymaksua. Yllä olevat muutamat kuvat otettiin tietääkseni entisen ghetton alueella.
Sitten vaelleltiin ympäriinsä sateisessa Krakovassa. Oli kiva tutustua kaupunkiin paremmin, kun viime visiitti jäi lähinnä vanhankaupungin torin ja opiskelijabileiden mittaiseksi. Ihan mahtavan ihana kaupunki!
Illalla ajeltiin sitten Oswiecimiin take away -sushibokseinemme. Pidettiin piknik sateisella keskustorin parkkipaikalla tuolla auton takakonttiin rakennetulla retkipunkalla. Kesäkäyttöön ihan loistava, jopa mukava, mutta nyt alkoi olla jo senverran kylmät yöt, että juuri ennen auringonnousua heräsi väkisinkin palellen. Nukkumaan jäätiin 24h-huoltoaseman takana olevan Netto-kaupan pihalle, mikä oli erhe, koska 6:30 aamulla saatiin mukava herätys kun lastausrekan kuski koputti ikkunaan, jotta siirtäisimme auton pois hänen tieltään. Aloin huutamaan suoraa kurkkua, kun pelästyin niin paljon että nyt siellä sitten on joku rosvo murtautumassa autoon, haha. Ainakin oltiin aikaisin liikkeellä näkemässä paikkakunnan päänähtävyys eli tietysti Auschwitz vaikuttavimmillaan aamusumussa, ilman turistilaumoja.

Villiyrttejä

Näitä luonnon antimia voi syödä. Varsinkin kolme viimeistä, vanha kunnon suolaheinä, tuo nuolenmallinen jonka nimeä en muista, ja karhunlaukka ovat vieläpä älyttömän hyviä ja maukkaita. En tiedä kasvaako noita muita kaikkia täällä Suomessa, mutta karhunlaukkaa pitäisi löytyä vain tuolta jostain ulkosaaristosta, mikä on aika sääli. Multa meni sattuneista syistä vähän ohi tuo villisatokausi, mutta ei kun taas ensi keväänä nurmelle tai pusikkoon keräilemään salaattiaineksia.

Mietin tuossa myös, että vaikka lähes koko Suomen (kylmä) kesä meni multa sivu suun, oon siitä huolimatta:
uinut meressä, järvessä ja joessa
mökkeillyt saaressa
ollut festareilla
syönyt grilliruokaa
ostanut torilta mansikoita, herneitä ja muita vihanneksia
juonut siellä kahvia
hengaillut hiekkarannalla
juonut kaljaa terassilla ja puistossa
piilotellut sisällä ukkosmyrskyä
loikoillut riippumatossa
ostanut pallojäätelön
viettänyt suurimman osan ajasta ulkosalla.
Niin että tuostahan puuttuu enää telttaretki ja mustikoiden poiminta, mutta nekin on suunnitteilla. Sitten saa syksy tulla.