Lisboa

Valloittava Lissabon, mosaiikkikatujen, upeiden graffitien, viherkasviparvekkeiden, jyrkästi nousevien kujien, seinäkaakeleiden, kadulla jalkapalloa pelaavien pikkupoikien, iloisenväristen lippujen ja nauhojen ja suloisten vanhojen raitiovaunujen kaupunki. Yhden harmaan talvi-iltapäivän mittaisella visiitillä ei juuri ehtinyt muuta kuin harhailla ympäriinsä ja ihastella. Vaan tiedättekös mikä tässä kaupungissa on parasta? Se, että muutan sinne koko pitkäksi kuumaksi kesäksi! Löysin itselleni työharjoittelupaikan eräästä järjestöstä, jolla on reilun kaupan puoti Lissabonin keskustassa ja kehitysyhteistöhankkeita maailmalla. Mun pääduunini olisi tehdä ekologisia, vähillä resursseilla toteutettavia rakennustekniikoita ja esim. ruuan säilyttämistä sähköttömissä olosuhteissa käsittelevä, käytännön ohjeita sisältävä loppujulkaisu Itä-Timoriin sijoittuvaan ekoturismikehyhankkeeseen. Oon tietysti ihan innoissani! Nyt vaan pitäisi löytää joku katto pään päälle, mutta sen etsimisen oon onneksi saanut delegoitua kätevästi Zélle, ja onhan tässä vielä pari kuukautta aikaa. Sijaintitoivomuksena olisi tietysti tuo ihana kaupungin vanhin osa… En malta odottaa, että kesällä näen nuo kujat täynnä sitä elämää, joka sadekelillä piiloutuu sisätiloihin.
Laitetaan nyt vielä pari uudenvuodenkuvaa, kun oli niin hienoja raketteja. Ja se ilotulitus vaan kesti ja kesti! Väittävät vielä, että talous on kuralla, mutta kyllä ainakin tuohon turhuuteen oltiin paljon enemmän satsattu kuin suomalaisten kuntien uudenvuodenjuhlallisuuksiin. Tai ehkä se ero piileekin juuri siinä, että ammutaan enemmän rahaa taivaan tuuliin, tiedä häntä. Meillä oli autotalli-illalliset ja kansanlaulujen sekä diskohittien tahtiin tanssimista kaduilla. Vähän surkuttelinkin, kun uudenvuodenjuhlat on yleensä aina viettänyt ystävien ja kavereiden kanssa, mutta nyt olinkin Euroopan toidella laidalla ja tunsin itseni aika ulkopuoliseksi koittaessani parhaani mukaan saada selvää siitä, mistä tyypit puhuivat. Vaikka vaihtuihan se kieli jossain vaiheessa englanniksi, onneksi. Portugalilaiset tuntuvat osaavan sitä paljon paremmin kuin vaikkapa espanjalaiset, näin karkeasti yleistäen. Käytiin vierailemassa Zén äidin englannintunneilla lukiossa, me ja Helsingissä vaihto-opiskelevat portugalilainen ja japanilainen, ja oikein yllätyin kuinka hyvin siellä englantia puhuttiinkaan. Siis ne harvat lauseet, joita ujostelevien teinien suusta nyt sai ulos. (Toinen havaittu ero espanjalaisiin: portugalilaiset ovat huomattavasti hiljaisempia.)
Mainokset

Luolassa luolasta luolaan

Mulla oli Tsekissä sellainen kenttäkurssi kuin Cave ecology. Olin ainoa opiskelija koko kurssilla, mutta käytiin yksi perjantai kahden opettajan kanssa luolaretkellä Ústín liepeillä. Ekaksi kiivettiin kukkulalle ihmettelemään maan uumenista nousevaa lämmintä ilmaa, joka oikein höyrysi pikkupakkasessa.

Seuraavassa paikassa lumet oli myös sulaneet niistä kohdista, joissa maan alta virtasi lämpimämpää ilmaa. Sitten ryömittiin sivuttain vähän matkaa todella kapoiseen, muutaman metrin pituiseen luonnonluolaan. Itse luolassa ei ollut sen kummempaa nähtävää, mutta luolan suulta löytyi jonkun elukan ikivanha luu!

Viimeinen ”luola” oli vanha kaivos. Sen seinillä asusti ja nukkui kaikenmaailman öttimönkiäisiä, katoissa loisti avaruusefekti vesipisaroiden maalaamana. Käytäviä ei ollut niin paljoa, että olisi eksyminen alkanut pelottaa, mutta kuitenkin tarpeeksi, ettei joka mutkan takaa näkynyt päivänvaloa.

Sekalainen kuvatulva

Santelipuu-suitsukkeita
Illallinen italialaisessa ravintolassa
 Auringonlasku ikkunan takana
Myyrä-avaimenperä
Opiskelijasafkaa
 Mun nurkkaus joskus ensimmäisinä päivinä
Painting battle Mumiessa
 Meliken kanssa baarissa
Ympäristötieteiden laitos ja respatädin koira
 Vihannestorisaalis
Erittäin rento kämppisposeeraus
Josén kanssa baarissa
 Opiskelijasafkaa vol. 2
 Ústín alueen korkeimmalla huipulla
Yöllisiä seikkailuja ja kuumoittava kyltti (suurkiitokset bloggerille kuvanlaadusta)
Welcome dinner
Ihan kohta hyppään melkein viiden päivän mittaiseen seikkailuun portugalilaisen kiipeilijän kanssa. Makuupussi on lainattu, retkiruoat sekä taskulamppu pakattu, junaliput Slovakiaan menevään yöjunaan ovat taskussa. Täältä tullaan taas, Tatra-vuoret, ja tällä kertaa hieman paremmalla menestyksellä! Suunnitelmia ei patikoinnin ja muun luonnossa oleilemisen lisäksi kovin paljoa ole, mutta ainakin yksi yö olisi tarkoitus nukkua ulkosalla. Koska meillä ei ole telttaa ja kansallispuistossa leiriytyminen on kielletty, täytynee etsiä joku luola tai vastaava yösijaksi. Koko juttu sai alkunsa viattomasta tietokoneeni työpöydän kyseisiä vuoria esittävästä taustakuvasta, ja nyt sitä ollaankin jo tosissaan menossa. Oon hirmu kiitollinen siitä, että tänne tupsahtikin joku niin samanhenkinen ja paljon minua spontaanimpi ja hullumpikin tyyppi, jonka kanssa seikkailla ties missä pitkin metsiä, autiotaloja, kitara-piano-sointukuvioita tai tämän kaupungin oudoimpia paikkoja. Jännittää!

Eräskin koulupäivä

Kuvat on perjantailta parisen viikkoa sitten. Suunnistettiin aamutuimaan Kakskerran järvelle harjoittelemaan vesi- ja pohjaeläinnäytteenottoa, ja iltapäivällä jatkettiin samojen hommien parissa Pöytyällä. Siellä oli varmasti syksyn kauneimmat puut, jotka hehkuivat liekkien värisinä vasten harmaata taivasta. Päivän asuna toimi tietysti säänmukainen asiaankuuluva sadevarustus. Asiaan kuului myös pohjamudista löytyneiden pikkukavereiden kuvaaminen. Hieman kyllä jäi harmittamaan, etten päässyt itse ajelemaan tuolla puolikkaan kumiveneen näköisellä härvelillä keskelle ojaa, oli nimittäin aika hauskannäköistä puuhaa. Tämmöstä lisää! Päivä oli silti senverran rankka, etten välttämättä joka päivä haluaisi työkseni tehdä.

Pilvetöntä taivasta on enemmän kuin muita, saaressa on aina sunnuntai

Tämän kuvan pöllin törkeästi naamakirjasta.

”Ehkä pistän saunan mutta kiiruhda en suotta
 
onni lienee pian ohi
vai voisko tämä jatkua sen satakunta vuotta
saaressa on aina sunnuntai

 

Ruoho kasvakoot, villiintykööt horsmat

 

 
minä pidän poutaa
saaressa on aina sunnuntai”
 

 

Toukokuussa juuri ennen reissuunlähtöä vietin viisi onnellista päivää Jungfruskärin saaressa. Oli valtavasti iloa, auringonpolttamia kasvoja, haravoita ja rakkoja, risukasoja ja puupöllejä, upottavaa mutaa, loputtomia huonoja juttuja, kesän kauneimpia auringonlaskuja, mehutaukoja, parit synttärit, jokailtainen puusauna, punkkikammoa, kipeitä jäseniä, viimeisen illan lettukestit ja enemmän naurua kuin varmaan ikinä. Oli fyysisesti aivan helkkarin rankkaa, mutta sielu lepäsi ja perinnemaisemaa pidettiin mallikkaasti kunnossa. Kotimatkalla istuin pienen moottoripaatin pöydällä ja sateisen harmaa Saaristomeri keinutti kaikki väsyneet matkustajat uneen. Oon varmaan ennenkin maininnut, että mulla on aika parhaat luokkakaverit?