Kehitysyhteistyötä ja kestävää matkailua Sansibarilla

Sain Metallia Matkassa -blogin Annelta haasteen osallistua #ReilutBlogit-kampanjaan omalla kestävää matkailua käsittelevällä postauksellani. Kestävä matkailu ottaa huomioon matkailun ekologisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden niin nykyisten ja tulevienkin sukupolvien kannalta. Ei ihan helppo juttu. Tarkoittaako kehitysmaahan matkustaminen automaattisesti passiivisen hyväksynnän antamista maan korruptoituneelle hallinnolle? Rasittaako matkustaminen aina ympäristöä turhan päiten? Nopeasti pureskeltuna voisi sanoa, että ainoa tapa matkailla kestävästi on pysyä kotona. Aivan näinkään asia ei kuitenkaan ole, sillä omasta mielestäni maailma kaipaa positiivisia esimerkkejä enemmän kuin pelkkää huonompaan suuntaan vievien asioiden passiivista välttelyä, ja metelin pitämistä niistä positiivisista saavutuksista. Matkustaa voi myös tuottamatta ollenkaan päästöjä – esimerkiksi liftaamalla, kimppakyydillä tai polkupyöräillen – ja maailman asioihin on mahdollista vaikuttaa, oli kohteena sitten ympäristönsuojelu, politiikka tai eläinten oikeudet. Tämä kampanjahaaste tuokin juuri sitä kaivattua näkyvyyttä tärkeälle asialle, josta yleensä kuulee puhuttavan ihmeen vähän.

Kirjoittelin jo aikaisemmassa postauksessani Ristiriitaisuuksien saari Sansibarin kahtiajakautuneisuudesta ulkomaalaisen silmin katseltuna. Ja tosiaan, kontrasti noiden rinnakkaistodellisuuksien – paikallisten ja turistien todellisuuksien – välillä on pelottavan suuri. Havainnollistan tätä kuinkas muutenkaan kuin muutamalla kuvalla, sillä nehän tunnetusti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

reilu2reilu1reilu9reilu14reilu15

Matkailijalle Ungujan saari tarkoittaa useimmiten valkohiekkaisia rantoja, kristallinkirkasta vettä, ylellisiä resortteja, kattoterasseja, rentouttavia aktiviteetteja kuten kitesurfingia tai sukellusta sekä suurimmaksi osaksi länkkäreiden kansoittamia rantabileitä. Erityisen paljon saarrella käy honeymoonia viettäviä pariskuntia ja italialaisia turisteja, joille Sansibar on kuin Kanarian saaret suomalaisille. Sansibarin 1,3 miljoonalle asukkaalle arki on kuitenkin usein kamppailua selviytymisestä. Väestö kasvaa kolmen prosentin vuosivauhtia ja asukastiheys saarella on jo nyt noin 370 asukasta per neliökilometri (vrt. Suomi alle 18). Suunnilleen puolet sansibarilaisista elää kansallisen köyhyysrajan alapuolella, ja samaten puolet saarilla kulutetusta ruoasta joudutaan tuomaan muualta, mikä nostaa ruoan hintaa.

reilu3reilu5reilu4reilu17

Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa eletään usein pienviljelystä. Silti varsinkin Ungujan saaren itäosien korallimaannosalueilla viljely on vaikeaa. Suurin osa vapaasta maasta on jo jonkun omistuksessa, eikä maapläntin hankkiminen olisi muutenkaan helppoa byrokratiakiemuroiden vuoksi. Kuvassa papaijantaimi kasvaa korallikivilohkareiden väliin jäävässä pienessä kolossa, sillä viljavaa maata ei ole saatavilla. Lähistöltä taas joku länsimainen miljonääri oli juuri ostanut kolmen kilometrin mittaisen kaistaleen rantaviivaa rakentaakseen siihen resortin. Onkin hyvin kyseenalaista, että turisteille rakennetut ulkomaalaisten omistamat hotellikompleksit vievät jo valmiiksikin vähäistä maa-alaa sansibarilaisilta. Matkaajan on helppo tuudittautua siihen kuvitelmaan, että kunhan käytän suihkun vettä säästeliäästi enkä haaskaa ruokaa, on ihan ok matkustaa kehitysmaahan, mutta kuinka moni Sansibarin paratiisirannoille matkaava turisti tulee edes ajatelleeksi, miten laajasta ongelmasta lopulta on kyse? Harva maaseudun asukas hyötyy saarille suuntaavien matkailijoiden rahoista, sillä hotellien työntekijät tulevat usein mantereelta. Turismin parissa työskentelevät tekevät sitä kausittain. Jotkut kaupustelevat rannalla hedelmiä, matkamuistoja tai palveluita tai pyörittävät ravintolaa. Stone Townissa on enemmän paikallisten, mutta myös mantereelta tulleiden tansanialaisten pitämiä putiikkeja. En tiedä mikä on syy, mutta muualla maailmassa  ihmiset tuntuvat tarttuvan innovatiivisemmalla otteella mahdollisuuksiin saada leipä pöytään turismin avulla. Esimerkiksi Costa Ricassa oleskellessani siihen pieneen sademetsän keskellä sijaitsevaan kylään oli kestävän turismin mahdollistamana perustettu jo kymmenkunta perheyritystä aina puusepän verstaasta suklaatehtaaseen, bungalowikylään ja ravintolaan. Se on aika paljon 150-henkisessä kyläyhteisössä. Näitä postauksia pääset lukemaan täällä. Sansibarilla nekin harvat paikalliset, jotka pyörittävät turisteille suunnattua bisnestä, tyytyvät usein kopioimaan toisiaan.

reilu11 Meistä kaikista luultavasti tuntuu joskus kuvan mukaisesti, että ”things falls apart”, mutta toisilla siihen on enemmän syytä kuin toisilla.

Kehitysyhteistyön vaikuttavuudesta ja merkityksestä on viime aikoina keskusteltu kiivaasti suurlähettiläs Matti Kääriäisen julkaistua Kehitysavun kirous -nimisen kirjan. Itse en ole kyseistä opusta ainakaan vielä lukenut, mutta vaikuttaa siltä, että siinä on kyynisyyden lisäksi pointteja, jotka osuvat naulan kantaan. Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan virtaa eniten kehitysapurahaa, mutta juuri siellä kehitys on kaikista hitainta. Tällä hetkellä kehittyvistä maista kuitenkin lähtee enemmän rahaa teollisuusmaihin kuin toisin päin.  On totta, että kehitysyhteistyö on oireiden hoitamista ilman perimmäiseen syyhyn tarttumista. Kehitysapua ei tarvittaisi, jos maailman valtiot ryhtyisivät yhdessä ajamaan demokratiaa, köyhyyden poistamista ja verojen maksua paikallisesti, sekä laittamaan suuryrityksiä kuriin. Myös seurannan ja vaikuttavuuden luotettavan arvioinnin pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, kuten myös paikallisten tarpeista ja toiveista, ei länsimaista, kumpuavan toiminnan. Voi myös kysyä, kenen ehdoilla kehitysyhteistyötä tehdään ja minkälaisen kehityksen saavuttamiseksi. Valtioiden välinen kehitysapu hyödyttää jollakin tavalla aina myös avunantajamaata, länsimaisista suuryrityksistä puhumattakaan. Halutaanko hyödynsaajien taloutta parantaa, jotta heistä saataisiin lisää kuluttajia neoliberalistiseen taloussysteemiin? On myös tavallaan hölmöä, että ihmiset, jotka haluavat vaikuttaa asioihin, paiskivat usein hommia suoran politiikan sijaan järjestötoiminnan parissa, mistä käsin yrittävät vaikuttaa päätöksiin. Mitähän tämä kertoo poliittisesta järjestelmästämme?

Olen itse tehnyt jo parin vuoden ajan vapaaehtoistyötä Sustainable Forest Use and Food Security eli SUFO-projektille, joka tähtää sansibarilaisten elinkeinoryhmien toiminnan ja tuottavuuden tukemiseen ja kehittämiseen. Perimmäisinä tavoitteina on näin suojella Sansibarin pääsaaren pohjoisosan ainoaa luonnonmetsää ja parantaa saarten ruokaturvatilannetta. Kirjoittelin projektista hieman täällä, mutta projektin nettisivuilla on lisää tietoa. Koen tekeväni tärkeää työtä, sillä pian ympäristöalan ammattilaisena haluan parantaa maailmaa siellä, missä sitä tarvitaan kaikkein eniten. On tässä omakin lehmä ojassa – saan kokemusta projektin pyörittämisestä ja opin uutta kehitysyhteistyöstä. Ja tietysti pääsin itse matkustamaan Sansibarille tekemään projektin monitorointia eli seurantaa. Olin matkassa toisen projektin vapaaehtoisen kanssa. Monitorointi tapahtui haastattelemalla kaikki 27 elinkeinoryhmää heidän kotikylissään tai niiden lähistöllä. Yhteistyökumppanimme Sansibarin hallituksen alainen metsäosasto järjesti haastattelut, me valmistelimme haastattelukysymykset ja kirjoitimme lopuksi 70-sivuisen raportin tuloksista. Raporttia käytetään projektin tulosten raportoinnissa projektin rahoittajalle eli Ulkoasiainministeriölle. Monitorointimatkat ovat myös ajatusten ja ideoiden vaihtoa partnereiden välillä.

Ympäristönsuojelu ei voi onnistua, jos alueen ihmisillä ei ole mahdollisuuksia elää kestävällä tavalla. Suomi ja muut länsimaat ovat tästä erittäin hyviä esimerkkejä – ilmastonmuutos sen kuin kiihtyy ja muut lajit uhanalaistuvat. Suomessa köyhinkin toimeentulotuella elävä kuluttaa liikaa luonnonvaroja. Sansibarin tapauksessa taas monien päivittäinen toimeentulo riippuu puusta, jota on pakko hakea suojellusta mutta katoavasta metsästä, mikäli ei ole mahdollisuutta kasvattaa omia puita. Myös ruoanlaitto tapahtuu useimmiten polttopuilla. Metsän olemassaolo on kuitenkin tärkeää niin raaka-aineiden saatavuuden jatkumisen, biodiversiteetin kuin vesiolosuhteidenkin kannalta. Paikalliset itsekin monesti totesivat, että ilman metsää ei välttämättä ole elämää. Monitoroinnilla havaittu tilanne näytti pääpiirteissään siltä, että vaikka osalla ryhmistä on ollut ongelmia ja epäonnea elinkeinonsa kanssa, leijonanosalla menee silti paremmin kuin ennen projektin aloittamista, mikä on tietenkin positiivista niin heidän itsensä kuin metsän ja koko alueenkin kannalta. Muutkin kyläläiset voivat seurata menestyvien ryhmien esimerkkiä ja alkaa tuottaa esimerkiksi puuntaimia tai hunajaa, mikä voi johtaa myös metsänhakkuun vähentymiseen ja metsän elpymiseen. Toivon mukaan tämä kehitys tulee myös jatkumaan.

reilu20

SUFO-projektin tukema kassavanviljelijäryhmä on onnistunut kasvattamaan hyvän sadon.

reilu12

Pwani Mchanganin merenrantakylän ravintolassa käy lounasaikaan kova kuhina. Ravintolaa tuetaan niinikään.

reilu13

Kiwengwan metsäalueen ekoturismikeskus, jossa haastateltiin kylien metsänsuojeluyhteistyöverkosto MUMKI. Lähistöllä oli myös upeita luolia, joita kävimme katsomassa.

reilu6
Vapaaehtoistyötä tekee mielellään, kun tietää, kenenlle apu menee ja että siitä on hyötyä.

Muuallakin Sansibarilla näki hyviä esimerkkejä kestävästä turismista. Saaren suurimmasta jäljellä olevasta metsäalueesta, Jozani-Chwaka Bay National Parkista, on onnistuttu rakentamaan toimiva suojelualue, jonka kanssa paikalliset ovat sujut ja joka tarjoaa matkailijoita kiinnostavia elämyksiä. Metsä on tärkeä elinalue uhanalaisille sansibaringueretsoille (Zanzibar red colobus) ja muille eläimille. Osa apinoista oli niin ihmisiin tottuneita, että niistä sai hyviä potretteja.

reilu7reilu8

Heti kansallispuiston naapurissa on Jozani Butterfly Centre, jossa kävin vierailulla. Kierroksella kerrottiin keskuksen hyödyttävän paikallisia, sillä heille on järjestetty perhostenhoitokoulutusta jonka avulle he voivat kasvattaa perhosia ja myydä ne joko ulkomaille tai keskukseen matkailijoiden silmäniloksi. Vankeudessahan ne elävät, mutta hyvät oltavat näytti ötököillä kuitenkin olevan, suurin osa lenteli verkoin aidatussa puutarhassa ja popsi mangoa. Sisäänpääsy maksoi 5 euroa, mikä Sansibarin mittakaavassa on paljon rahaa, joten toivottavasti meni oikeasti hyvään tarkoitukseen.

reilu18reilu19 reilu16

Kestävää matkailua voi omasta mielestäni harjoittaa helpoiten ostamalla kaikki mahdolliset palvelut suoraan paikallisilta yrittäjiltä ilman välikäsiä. Mitä pienempi ja kämäisempi pulju, sitä varmemmin raha menee sitä oikeasti tarvitsevaan osoitteeseen. Erityisesti naisten tukeminen kannattaa, sillä tutkimusten mukaan he käyttävät tienesteistään miehiä suuremman osan perheensä hyväksi. En itse majoittunut Sansibarilla kahta Nungwissa vietettyä yötä lukuunottamatta hostellissa, vaan suoraan paikalliselta (vammaisen pojan) yksinhuoltajanaiselta vuokraamassamme asunnossa. En myöskään ostanut matkamuistoja varakkaan oloisista turistikrääsäkaupoista, vaan torilta sekä huonompiosaisia lapsia ja nuoria tukevasta järjestöputiikista, jonka kaikki tuotteet oli tehty käsityönä ja usein luonnon- tai kierrätysmateriaaleista. Kulutustaan kannattaakin tarkastella kriittisesti, kenties suosia palveluita materian sijaan ja jaella pennosiaan moneen eri osoitteeseen.

Olen sitä mieltä, että järjestötoimintaan osallistuminen ja vapaaehtoistyö (ei kuitenkaan välttämättä ”voluntourism”) kannattaa aina. Etenkin, jos on mahdollisuus matkustaa todistettavasti edistämällä samalla itselle tärkeitä asioita, kuten omassa tapauksessani luonnonsuojelua, kestävää viljelyä, ravintoasioita ja tasa-arvoa. Olisiko sinulla antaa pala ajastasi reilumman maailman eteen? Mitä sitten voisit tehdä kotona tai ulkomailla? Joka paikkakunnalta löytyy varmasti jotain, ja esimerkiksi Kepan sivuilta löytyy testi, joka antaa vastauksia jälkimmäiseen kysymykseen.

#ReilutBlogit-kampanjan osallistumisohjeet

1. Kerro minkälainen rooli kestävällä ja eettisellä toiminnalla on sinun elämässäsi.

2. Kerro jokin mukava kokemus, joka sinulla on ollut kestävästä matkailusta.

3. Haasta vähintään kolme muuta blogia mukaan tähän. Sinun ei tarvitse olla matkabloggaaja tätä varten, vaan voit kirjoittaa myös muista kestävään kehitykseen liittyvistä asioista.

Kerro myös kommenttiboksissa omista kokemuksista ja osallistu mieluusti sekä Twitterissä että Instagramissa hashtagilla #ReilutBlogit tähän kamppikseen ja muista jakaa Facebookissa ilosanomaa myös muille kun kohtaat hyvä tarinan! Voit myös osallistua tähän omassa blogissasi vaikket nimettyä haastetta saisikaan. Mitä enempi, sen parempi!

Haastan itse mukaan nämä blogit: Rakasta elämää!, Paperilennokeita, Marx-zivago-mandariini ja My Exploration. Toki kaikki muutkin voivat osallistua kampanjaan!

In English: Participating to a blog campaign about sustainable tourism by talking about volunteering and development cooperation in Zanzibar.

Mainokset

Kurkistus sansibarilaiseen kyläelämään

Bambin kylä – maata viljeleviä elinkeinoryhmiä haastattelemassa


 Toisen Bambissa haastatellun elinkeinoryhmän johtohahmo, vahvan oloinen nainen.

Pienimpien lasten reaktio oudonnäköiseen valkonaamaan oli monesti kauhistuminen.

Haastatteluihin kuljettiin metsäosaston maastoautolla, jonka kyljessä oli YK Tansanian tarra. Vaikka Unguja ei olekaan mikään kovin iso saari, maaseudulla etäisyydet ovat pitkiä ja tiet paikoittain huonoja.


Pongwe – vuohenkasvattajia ja puunviljelijöitä haastattelemassa


Puunistutus- ja peltometsäviljelyryhmän taimitarhalla.

Haastattelu kookospalmun alla. Otin vähintäänkin kymmenittäin kuvia sansibarilaisista naisista, ihan vain koska he olivat niin värikkäitä ja kauniita pirteisiin kangoihinsa kääriytyneinä! Hieman haastavaa kyllä yrittää saada ihmisten tummia kasvonpiirteitä esille näissä kirkkaassa auringossa otetuissa kuvissa, huh.
Merilevää kuivumassa perinteisen korallikivestä ja tikuista tehdyn rakennuksen edustalla. Valtaosa siitä eksportataan Aasiaan.

Pyykit kuivumassa Pongwen paratiisirannalla.

Ristiriitaisuuksien saari


Tämä on oikea ristiriitaisuuksien saari. Toisaalla maaseutukylän kioskilta ei saa ostettua välipalaa, sillä siellä ei ole ruokaa mitä myydä, kun kysyntääkään ei juuri ilmene. Hedelmiä sentään on vaikka muille jakaa. Hohtavanvalkoisia hiekkarantoja reunustavat toinen toistaan hulppeammat hotellit, joihin ei kuitenkaan ole vaivauduttu rakentamaan edes kunnollisia teitä, vaan rantaan pääsee ainoastaan kuoppaisia kärrypolkuja pitkin. Ihmetyttää, miten hotellien omistajia ei kiinnosta edes oman etunsa takia korjata niitä. Muutaman sadan metrin päässä resorteista elää kyläkaupalla ihmisiä, joiden lapset kulkevat kylänraitilla reikäisissä ja likaisissa vaatteissa, ilman kenkiä, ja joiden tulevaisuutena on mitä luultavimmin jatkaa perheen maapläntin viljelyä, joka ei kuitenkaan tuota tarpeeksi ruokaa ja heinäsirkat saattavat syödä koko sadon parissa päivässä, tai sateet viivästyä jolloin kaikkii kuivuu pystyyn, ja sitten on nälkä. Tuloja ei ole senkään vertaa, että saataisiin säästettyä rahaa kaivon rakentamiseen jotta voitaisiin viljellä enemmän, mutta lomailevat italialaiset ja muut turistit kyllä käyttävät surutta saaren pohjavesivaroja. Turismi hyödyttää Stone Townin ulkopuolella todella harvoja paikallisia, sillä hotellien työntekijätkin ovat usein tulleet mantereelta tänne töihin. Nungwin korallikivestä rakennetun tomuisen kylän läpi kuljettuani itkin vartin bungalowin portailla maailman epäreiluutta. Kylän kaupat oli suljettu, en tosin tiedä oliko syynä viikonloppu vai ostajien puute, aurinko porotti ja ilma oli kuivemman oloista kuin muualla saarella, lapset heittivät mzungua kivillä ja yksi pieni poika makasi maassa sairaan näköisenä. Mutta ei täällä itku auta, vaan on pysyttävä positiivisena ja varottava kyynistymästä, ei tätä muuten voi tehdä. Mun yksi opettaja meinasi, että nämä kansainväliset kehy-hommat ovat elämäntapa tai jonkunnäköinen kutsumustyö, ja oli varmaan ihan oikeassa. Oon nyt hakemassa näihin liittyvään maisteriohjelmaankin Jyväskylään, missä voi olla ympäristötiede pääaineena, joten toivottavasti opiskelupaikka irtoaa!

Bungalowin suihkustakin tuli muuten Nungwissa pelkkää merivettä ja viikonlopun jälkeen tukka muistutti enemmän muovailuvahaa kuin hiuksia. Sillä tosin ei ole tekemistä paikallisten köyhyyden, vaan paikan eurooppalaisen omistajan valintojen kanssa. Ainakin tässä tuntee tekevänsä tärkeää työtä, vaikka en tiedä, kuinka paljon hyötyä näin pienestä projektista loppujen lopuksi on. Vaan pienistä puroista kasvaa suuri virta ja ihmisten kouluttaminen on aina tärkeää. SUFO-projekti siis tukee 27 elinkeinoryhmän (joiden joukkoon mahtuu niin viljelijöitä, vuohien ja simpukoiden kasvattajia, puunistuttajia kuin ravintolan pitäjiäkin) toimintaa järjestämällä koulutusta liittyen kirjanpitoon, cost & benefit analyysiin ja maatalouteen kuten peltometsäviljelyyn. Ryhmät saavat myös pientä materiaalista apua työkalujen, taimien ja siementen muodossa. Näiden lisäksi tuetaan uuden metsänsuojeluhdistyksen toimintaa ja kapasiteettiä. Tämän perimmäisenä päämääränä on suojella metsänsuojelualuetta luomalla ihmisille vaihtoehtoisia tulonlähteitä, jotta metsää ei tarvitsisi pilkkoa polttopuiksi, ja samalla edistää saaren ruokaturvaa, sillä täällä tuotetaan vain puolet täällä syödystä ruuasta, ja väkeä on kuin pipoa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin voin kirjoitella myöhemmin lisää tästä monitorointihommasta, mitä täällä olen tekemässä.


Nyt Afrikan reissu on jo reippaasti yli puolessa välissä, 10 päivää jäljellä, ja monitorointihaastattelujenkin kanssa viedään lähes viimeisiä. Paljon on jo nähty ja tehty, mutta ihan vielä ei tee mieli palata kotiinkaan! Snorklaamiseen valittiin huono päivä, jolloin meri kävi aika hurjana ja näkyvyys oli surkea, mutta uudestaan pitäisi kenties päästä yrittämään viikonloppuna. Nykin on tosi tuulinen, joskin kuuma ilma, mutta täällä yhden hotellin kattoterassilla käy ihanan vilpoinen viima. Toissapäivänä juhlittiin uuttavuotta isoissa rantabileissä Kendwassa suomalais-saksalaisella porukalla, oli aika hauskaa ja tuli juteltua monien erilaisten ihmisten kanssa, kuten yhden maasain kanssa heidän perinteistään ja yhden Suomessa asuvan sansibarilaisen kanssa. Rahaa tosin paloi vähän liikaa, ei ollut mitkään halvat bileet ne! Kotona oltiin aamukuudelta auringon noustessa. Viikonlopuksi suuntaan sohvasurffaamaan Jambianiin saaren itärannikolle. Voin vaan sanoa, että kyllä täällä kelpaa olla, vaikka ikäväkin välillä on, lähinnä Joséta.



Ihanaa alkanutta uutta vuotta ihmiset!