Chã dos Navegantes on Sesimbran parhaiten varjeltu salaisuus

Läheltä Portugalin Sesimbrassa, hieman Lissabonin eteläpuolella, sijaitsevan Cabo Espichelin niemen kärkeä lähtee kuoppainen hiekkatie keskelle peltoja ja niiden keskelle unohdettuja tiilistä rakennettuja talonraunioita. Vihreä ja kumpuileva näkymä on kaunis vasten sinistä taivasta, mutta rakennusluvatta ja sittemmin myös purkamatta jääneet , graffitein koristellut talonraadot tekevät maisemasta hieman alakuloisen. Satunnainen kulkija ei ikinä aavistaisi, millaisia aarteita kumpujen takaa löytyykään. Ehkä juuri siksi tämä Chã dos Navegantes -niminen patikkareitti ei ole saanut laajemman yleisön huomiota osakseen, vaan on jäänyt alueen muiden upeiden paikkojen varjoon. Se on yhä salaisuus, myös paikallisille.

cha1 cha2
cha4-horz cha3
cha6cha5
cha7
cha10 cha11

Kuoppainen hiekkatie muuttuu kiviseksi kinttupoluksi, joka kulkee okaisten puskien välissä mutkitellen kohti etelää. Rantatörmän ylitettyään löytää itsensä meren rannalta. Eikä ihan minkä tahansa meren, vaan Atlantin valtameren. Sen pauhut lyövät vasten teräviksi hioutuneita rantakallioita nostattaen ilmaan sumumaisia pisarapilviä, jotka leijailevat kohti rannan kallioita hohtaen kultaisina laskevan auringon valossa.

Alhaalla näkyvät vanhan Forte de São Domingos da Baralha -nimisen linnoituksen rauniot, jotka aikanaan vartioivat rannikkoa mereltä purjehtivan uhan varalta. Tämä on patikkareitille nimensä antanut Chã dos Navegantes, merestä noussut terassi tai korotettu rantakaistale. Linnoitus rakennettiin 1700-luvulla juuri tänne, koska ympäröivillä rannoilla seisovat korkeat kalkkikiviset kalliojyrkänteet, joita pitkin ei monikaan vihollinen olisi päässyt kiipeämään ylös. Se on hylätty jo 1800-luvun alkupuoliskolla Portugalin sisällissodan jälkeen, mutta sen muureilla voi edelleen aistia menneiden aikojen loiston.

Kun syvänsinisen meren, vuorten ja linnoituksen muodostaman kontrastin pauloista herää nykyhetkeen, voi päätään kääntämällä huomata seisovansa itse keskellä linnoituksen toisen osan raunioita. Oviaukko on vielä paikallaan, mutta sen yläosan kivet näyttävät siltä, että ne saattavat pudota alas hetkenä minä hyvänsä.

cha13-horz cha14
cha15 cha16
cha18cha17
cha20
cha21cha19 cha26
cha22 cha25

Polku jatkuu linnoitukselta eteenpäin, läpi kultaisessa valossa kylpevän pusikkoisen rantakasvillisuuden. Rosmariini kukkii ja aurinko paistaa vaakatasosta silmiin niin, ettei eteensä meinaa nähdä. Polku on aika ajoin melko jyrkkä, joten eteensä on kuitenkin hyvä katsoa, vaikka ympäröivät maisemat vetäisivät katsetta puoleensa melko tehokkaasti.

Lopulta edessä aukeaa rotko, jonka pohjalta kuuluu kumeaa altojen jylinää. Maa ei ole kuitenkaan auennut mereen kokonaan, vaan rotkon yli kulkee ei vain yksi, vaan peräti kaksi luonnollista kivisiltaa. Toinen on mereen romahtaneen, lähes täydellisen ympyränmuotoisen reiän reuna. Alhaalla velloo ja pyörteilee turkoosi vesi, eikä silta vaikuta siltä että se kestää paikallaan montakaan vuosikymmentä. Kulmakarvat hilautuvat kohti hiusrajaa, ja on pakko vähän hengähtää. Ei pelkästään takana olevan kävelymatkan takia, vaan myös siksi, että Sesimbrasta löytyy näinkin upea paikka, josta minä tai edes moni seudulla ikänsä asunut ei ole koskaan kuullutkaan. Tai sitten on kuullut, mutta ei ole koskaan ymmärtänyt paikan hienoutta. Onneksi Zé on käynyt lähistöllä kalliokiipeilemässä ja tuntee nämä polut melkein kuin omat taskunsa.

Sillan potentiaalisesta epästabiiliudesta huolimatta uskaltaudun kävelemään sen yli ja seisomaan vielä sen keskelläkin kuvien oton ajan. Toinen silta on kapeampi, mutta paksumpi ja vaikuttaa siten vankemmalta. Mieleen muistuu kolme vuotta sitten vierailemamme hieman erilainen kivisilta, Tsekissä sijaitseva Pravčická brána, Euroopan suurin laatuaan.

cha27-horz cha30
cha29cha28

cha31-horz cha32

cha35-horz

Löydätkö vasemmanpuoleisesta kuvasta erään huimapään?

Vaikka merkitty reitti kääntyy takaisin täällä, kannattaa kivisilloilta vielä jatkaa rantatörmällä risteileviä polkuja pitkin muutama sata metriä eteenpäin, sillä kulkija palkitaan upeilla näkymillä ympäröiville kalliojyrkänteille ja niiden alla sijaitseville meren syömille luolille. Tiedät kyllä missä kääntyä takaisin, sillä polku loppuu kohtaan, josta ei enää pääse eteenpäin ainakaan ilman köyttä ja muita rappelling-varusteita. Tämä on oiva paikka istahtaa kivelle ja uppoutua hetkeksi ajatuksiinsa tai keskittyä kunnolla meren tarkkailuun. Kauneimpanakaan päivänä ei polulla saati sitten tällä hiljaisella paikalla tullut vastaan ketään. Alhaalta tosin meni ohi pari venettä.

Me kävimme joululomamme aikana kävelemässä tämän reitin kahteenkin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla olimme paikalla myöhään iltapäivällä. Auringonlasku oli upea, mutta jouduimme pitämään hieman kiirettä ehtiäksemme takaisin autolle ennen pimeää. En muutenkaan ollut ihan täysissä voimissani, sillä olin juuri päässyt ylös flunssan kourista sängynpohjalta ja kurkkuun tuntui asettuneen teräspiikkinen kaktus. Toisella kerralla taas veimme Zén kaverin tutustumaan polkuun uudenvuodenaattona. Kyllä kelpasi aloittaa uudenvuodenjuhlinta näistä jylhistä maisemista, ja tankata samalla D-vitamiinia varastoon!

cha37
cha36 cha24

Chã dos Navegantes -reitti sijaitsee Arrábidan luonnonpuistossa Cabo Espichelin niemen eteläpuolella. Se kulkee osittain samoja polkuja GR 11 / E9 European Coastal Route -pitkänmatkan vaellusreitin kanssa, joten täältä voi siis vaeltaa periaatteessa samaa polkua pitkin aina Viron Narvaan asti. Reitin pituus on noin 5 kilometriä ja se on vaativuudeltaan keskitasoa. Nousua ja laskua kertyy reitin aikana molempia yli 100 metriä, mutta kyllä niistä hieman huonompikuntoisempikin selviää. Reitti ei jyrkkien, aidattomien pudotusten takia sovellu pienille lapsille. Aikaa kannattaa varata 1,5 tunnista ylöspäin, mutta suosittelisin varaamaan ainakin 2-2,5 tuntia, jotta maisemistakin ehtii nauttia. Reitti on merkitty maastoon kelta-punaisin maalimerkein, mutta polkuja risteilee paikkapaikoin useita. Meren rannan ja maaston vaikeakulkuisuuden takia pahempi eksyminen on kuitenkin mahdotonta. Auton voi jättää parkkiin lähtöpisteeseen tien viereen.

Tästä portugalinkielisestä infolehtisestä löytyy kartta ja lisätietoa patikkareitistä. Hieman englanninkielistä infoa ja kännykkään ladattavissa oleva kartta taas näyttäisi löytyvän täältä. Reitin alussa on myös infotaulu. Pakkaa mukaan juomista, aurinkorasvaa ja kenties pientä purtavaakin. Varaudu siihen, että kännykässä ei meren puolella ole välttämättä kenttää (en tarkistanut asiaa). Niin ja muista ladata kameran akku! Tänne voi tulla vaikka vain päiväretkelle Lissabonista, mutta toki visiittiin kannattaa yhdistää ainakin Cabo Espichelin niemi pyhättöineen ja Pedra da Muan dinosaurusten jalanjälkien tutkailu – jälkimmäisestä on muuten tulossa myös uutta postausta jossain vaiheessa.

Huomenna lähdemme valloittamaan erästä jyväskyläläistä jääluolaa, joten palataan kenties hieman huurteisempien patikkaretkien kera. Ihanaa retkeilytalvea kaikille!


In English: The Chã dos Navegantes hiking route is the best kept secret of Sesimbra. Not even all the locals know that this kind of a place exists in their home region. The narrow and rocky trail leads the hiker through the spiky bushes to an old fortress, Forte de São Domingos da Baralha, built in the 18th century and abandoned only a hundred years later. The fortress makes a hypnotizing contrast with the deep blue sea and the surrounding limestone cliffs and mountains. Further along the path, there is not only one but two natural stone bridges over a gorge waiting for the brave ones to cross them. The upper one seems a little unstable, but not enough so to prevent me from walking on top of it. The sea waters are roaring and whirling at the bottom. The trail turns back here, but at the end of it there are still some views over the cliffs and sea caves waiting to be found. We hiked this trail twice during out Christmas holidays, and on both times there was nobody else on the trail, only a total peace and quiet.

Tomorrow we will do some more frosty hiking as we will go and explore an ice cave! Have a lovely winter of adventures everybody!

Mainokset

Kaikkien aikojen reissuvuosi 2016

Onnellista uutta vuotta kaikille tasapuolisesti, mikäli siellä joku tätä blogia vielä seurailee! Viime päivityksestä on vierähtänyt sellaiset puolitoista kuukautta, minä aikana olen pitänyt hieman lomaa blogista, somesta ja jopa koko tietokoneestakin. Palasin Brasiliasta turvallisesti kotiin ja lähdin viikon kuluttua siitä Portugaliin. Nyt on sieltäkin palattu Jyväskylään, joten on aika orientoitua takaisin opiskelujen, mutta myös tämän pikku harrastuksen pariin. Taskussa on kieltämättä aika monta tarinaa, jotka haluaisin tänne jakaa, sillä viime vuosi 2016 oli itselleni kaikkien aikojen reissuvuosi.

Vietin ulkomailla yhteensä 283 päivää. Se tarkoittaa, että vietin yli kolme neljäsosaa vuodesta reissussa. Mihin sekin aika oikein humpsahti? Olin Suomessa 82 päivänä ja niiden aikana tietysti enimmäkseen Jyväskylässä, mutta kävin kotimaanmatkoilla ainakin Tampereella, Porissa ja pikaisesti Ilmajoella. Helsinki oli tietysti kauttakulkupaikka, mutta tänä vuonna en viettänyt siellä sen enempää aikaa.

Matkustin kolmella mantereella, mutta kävin kuitenkin vain neljässä maassa (Suomen lisäksi), joista Portugalia lukuunottamatta muut kolme olivat minulle uusia: Sambia, Brasilia ja Argentiina. Sambiassa vietin kolme kuukautta, Brasiliassa melkein neljä, ja Argentiinassa yhden päivän. Brasilian 26 osavaltiosta kävin viidessä. Lisäksi kävin melkein Yhdysvalloissa, mutta jänistin viime hetkellä enkä viitsinyt lähteä lentokentältä Black Friday -kaaoksen sekaan Manhattanille.

Kokosin menneen vuoden matkoista tällaisen kuvakoosteen, jossa jokaisesta reissusta on yksi tai kaksi kuvaa. Kuvat ovat suunnilleen aikajärjestyksessä ja olen yrittänyt ujuttaa tekstin joukkoon linkkejä paikoista jo tehtyihin postauksiin.

Portugali vol. 1

vuosi1

Sesimbra

vuosi3

Lissabon

vuosi4

Sintra

Vuosi 2016 alkoi Portugalissa, Sesimbran rannalla. Vuosi 2016 myös päättyi samaisessa paikassa – olisikohan tämä joku enne alkanutta vuotta ajatellen? Kävimme alkuvuodesta Sesimbran monien paikkojen lisäksi myös Lissabonissa, Sintrassa ja Setúbalinkin puolella Arrábida-vuoristoa.

Portugali vol. 2

vuosi5

Serra do Risco, Sesimbra

vuosi2

Alcácer do Sal

vuosi7

Praia da Galé

Koti-ikävä yllätti ja lähdettiin pääsiäisviikoksi Portugaliin, koska kesällä tai syksyllä en kuitenkaan sinne pääsisi. Oleiltiin ja luontoretkeiltiin Sesimbrassa sekä käytiin Alentejossa roadtrippailemassa.

Jyväskylä

vuosi10 vuosi11

Tämä päivä oli vuoden ainoa päivä, jona otin järkkärilläni kuvia Jyväskylässä muualla kuin kotona. Se kertonee jotain alkuvuoden opiskelukiireistä, sillä tahkosin keväällä kasaan viitisenkymmentä opintopistettä. Tuona päivänä tehtiin kävelyretki ihanan aurinkoisessa kevätsäässä, koska Zén isä oli pikavisiitillä kaupungissa käymässä.

Sambia

Lusaka

vuosi20

Lähdin Sambiaan tutkimusvaihto-opiskelijaksi tekemään graduani. Zé lähti mukaan tekemään työharjoittelua. Asuttiin Lusakan laidalla slummien ympäröiminä ja kuljettiin paikallisilla minibusseilla kaupungille. Kuvassa olen suhteellisen alkeellisessa ulkoilmalaboratoriossani aka asuntomme edustalla uuttamassa ottamiani virtsanäytteitä maastopäivän jälkeen. Laitatin Sambian-reissumme loppuvaiheilla myöskin pitkät pikkuletit lähikampaajan salongissa.

Livingstone

vuosi33
vuosi12

Majesteettiset Victorian putoukset pitäisi jokaisen Afrikan-matkaajan nähdä kerran elämässä. Olimme paikalla toukokuussa maailman suurimman vesiputouksen ollessa voimakkaimmillaan, joten saattoihan niiden edustalla hieman kastua! Seuraavana päivänä kävimme minisafarilla Mosi-oa-Tunyan kansallispuistossa. Aamun valo oli upea ja olimme aivan haltioissamme kaikista Afrikan eläimistä.

Kafuen kansallispuisto

vuosi13
vuosi14 vuosi15

Kafueen suuntasimme seikkailusafarille aivan kaksistaan oppaamme ja kahden apulaisen kanssa. Nukuimme leijonan tassunjälkien päälle pystytetyssä teltassa kuunnellen etäisiä hyeenoiden ääniä ja yritimme jäljittää savannien kuninkaita. Tämä villi ja syrjäinen kansallispuisto oli kaikista safarikokemuksistamme sykähdyttävin, vaikka sen eläinsaldo jäikin laihimmaksi.

Katete

vuosi44

Itäisessä Sambiassa sijaitsevaan Kateteen suuntautuneen kenttämatkan aikana Zé istui opettajankoulutustilaisuuksissa sambialaisten kollegoidensa kanssa ja minä otin valokuvia tilaisuudesta ja opettelin kuvaamaan tähtitaivasta. Asuimme kolme päivää majatalossa ja söimme melkein joka aterialla ranskalaisia tai voileipiä, joiden välissä oli paistettu kananmuna ja hillittömästi majoneesia. Pölyisen kylän kioskeista tai ravintolakojuista kun ei oiken saanut mitään järkevää syötävää.

South Luangwan kansallispuisto

vuosi16 vuosi17
vuosi18

Kateten jälkeen kävimme South Luangwan kansallispuistossa, toiveissamme nähdä paremmin Kafuessa bongaamatta jääneitä eläimiä kuten kissapetoja. Safari oli selvästi turistimaisempi, mutta näimme monia upeita eläimiä kuten impalan puuhun raahanneen leopardin sekä valtavasti virtahepoja.

Lake Kariba

vuosi21

Matkustimme Sambian ja Zimbabwen rajan vuorten väliin nousseelle Kariban patojärvelle takapuolet hiekkateillä pomppivassa ja detoureja tekevässä minibussissa hikoillen, ja sitten ihanan kontrastisesti majoituimme rauhaisaan resorttiin, josta löytyi palmujen ympäröimä uima-allas ja jonka pihalla tepasteli riikinkukkoja. Kävimme veneajelulla järvellä ja pelastuimme täpärästi järvenrannan virtahevon hyökkäykseltä. Tämä oli viimeinen Sambian-reissuistamme.

Brasilia

Curitiba

vuosi24

Elokuun alussa lähdin Brasiliaan, tukikohtanani Paranán osavaltiossa sijaitseva Curitiban kaupunki, missä tein työharjoittelua. Curitibassa parasta olivat kaupungin monet puistot, kasvisravintolat ja söpöt kuppilat.

Vila Velha

vuosi26

Ensimmäinen reissu Brasilian sisällä kohdistui myöskin Paranássa sijaitsevaan Vila Velhan state parkiin. Kävelimme lyhyitä luontopolkuja pitkin ihaillen lampia, maanvajoamia ja eroosion muovaamia erikoisia kivipatsaita. Jännä paikka!

Morretes

vuosi23

Huristelimme Serra do Mar -vuoriston yli Serra Verde Express -junalla, ja päädyimme Morretesin pikkukaupunkiin. Talot olivat syötävän söpön värisiä ja tunnelma rento, mutta erityisesti kaupungin takana kohoavat vuoret saivat sydämen sykkimään. Yritimme seuraavana päivänä kavuta niille, mutta se reissu ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Pantanal

vuosi25
vuosi27

Lähdin Brasilian itsenäisyyspäivän kunniaksi tutkimaan maailman suurinta kosteikkoaluetta Pantanalia Mato Grosso do Sulin osavaltioon. Elin muutaman päivän luonnon ympäröimänä tehden safarityyppisiä retkiä niin jeepillä, kanootilla, veneellä kuin hevosellakin, omia jalkojanikaan unohtamatta. Keskipäivällä makoilin riippumatossa kirja kainalossa. Näin Pantanalissa monia eläimiä joista etenkin upeanväriset linnut, vesisiat ja pihapiirin vyötiäiset hurmasivat minut täysin.

Florianópolis

vuosi22

Keksin edellisenä päivänä lähteä Santa Catarinan osavaltiossa sijaitsevaan Florianópolikseen, ja niin minä sitten lähdin. Floripa oli minun oma pikku seikkailuni, jonka aikana kolusin tuon kauniin saarikaupungin eteläisiä rantoja ja kuuntelin kitaransoittoa surffihostellin nuotiobileissä. Retken päätteeksi löysin itseni satojen rumpalien torikokoontumisesta, missä kaupungin keskustaan oli kasattu satoja rumpusettejä ja ääni oli korviahuumaava.

Ilha Grande

vuosi30

Zé tuli Brasiliaan käymään ja lähdimme honeymooniamme viettämään. Ensimmäisenä suuntasimme Rio de Janeiron osavaltion ihanalle paratiisisaarelle Ilha Grandelle. Patikoimme pitkin saaren sateesta mutaisia polkuja, löysimme rannalta puuman jäljet ja snorklasimme turkooseissa vesissä.

Salvador

vuosi31

Salvador toimi meille oikeastaan kauttakulkupaikkana, mutta tutustuimme hyvin kaupungin historialliseen osaan Pelourinhoon. Päivisin värejä löytyi kauniiden kolonialismin aikaisten talojen seiniltä ja iltaisin moqueca-annoksesta tai caipirinha-lasista. Armaan mieheni mielestä yksi reissun parhaista jutuista oli Salvadorin lentokentän edustalle rakennetut valaistut bambutunnelit, joista ajettiin läpi mennen tullen.

Chapada Diamantinan kansallispuisto

vuosi32

Vuokrasimme auton ja huristelimme syvälle Bahian osavaltion sisämaahan. Vaelsimme Chapadan jylhissä maisemissa vesiputouksia, luolia, ajan ja veden kovertamia kallioita ja leveitä vuoristolaaksoja ihaillen. Nukuimme yöt sympaattisessa ja värikkäässä Lençoisin kylässä, jonka kaduilla soitettiin iltaisin musiikkia. Siellä tosin iskivät vuoden ainoat vatsanväänteet, jotka onneksi menivät oli suht nopeasti.

Morro de São Paulo

vuosi34

Teimme tälle trooppiselle saarelle päiväretken Salvadorista. Ihana pikku paratiisi, jonka rantojen vesi oli kuin linnunmaitoa. Saaren kylästä löytyy paljon palveluita, mutta muutaman sadan metrin jälkeen jäisten kookostenkin myyjät jäävät taakse ja biitsi muuttuu lähes koskemattomaksi autioksi palmurannaksi.

Rio de Janeiro

vuosi35

Häämatkamme loppui Rio de Janeiroon, jota luonnonmuodoiltaan kauniimpaa kaupunkia saa kyllä hakea. Kävimme Corcovado-vuoren laella Cristo Redentorin levitettyjen käsien alla, uimme Ipanemalla ja Copacabanalla sekä vierailimme kasvitieteellisessä puutarhassa. Toisaalta lohduttoman näköiset favelat ja huonon viemäröinnin aiheuttama löyhkä näyttivät kaupungista sen toisenkin puolen.

Ilha do Mel

vuosi29

Ilha do Mel on jälleen yksi ihana saari Brasilian edustalla, tällä kertaa etelän Paranássa. Kävin siellä eräänä viikonloppuna, jona sää oli syklonin jälkimainingeissa hieman myrskyisä. Kävelin saksalaisen ystäväni kanssa lähestulkoon koko saaren ympäri ja nautin kauniista maisemista ja saaren luonnonläheisyydestä. Uimiset jäivät tällä kertaa tosin välistä.

Foz do Iguaçu

vuosi36

Jos maan päällä on taivas, niin se löytyy Iguassun putouksilta Brasilian ja Argentiinan rajalta. Miljoonat perhoset ja tukaanit vaan lentelevät sateenkaarten lävitse jumalaisten vesiputousten pauhatessa taustalla, ja coatit sekä vyötiäiset leikkivät jaloissa. Aivan tajuton paikka.

Argentiina

Puerto Iguazu

vuosi45

Kävimme Iguassun putouksilla viikonlopun mittaisella ryhmäreissulla vuokra-autolla, ja katsastimme putoukset tietysti niin Argentiinan kuin Brasiliankin puolelta. Jestas sitä kauneutta ja voimaa! Edes sadat muut turistit eivät haitanneet sitä ihmetystä. Argentiinassa kävin myös Puerto Iguazun kylässä, jossa kävelin hieman ympäriinsä ja söin illallista argentiinalaisten kitaroiden säestäessä taustalla. Kävelimme myös takaisin rajan toisella puolella odottavalle autolle pimeällä, mikä kertoo paikan turvallisuudesta.

Portugali vol. 3

vuosi38


Sesimbra

vuosi40

Sintra

vuosi41

Tejon luonnonsuojelualue

vuosi39

Lissabon

vuosi42

Arrábidan luonnonpuisto, Setúbal

vuosi43

Kolmas kerta toden sanoo, eikö niin? Tällä kertaa vietettiin kuukausi Portugalissa ja perheeni tuli sinne viettämään joulua kanssamme. Seikkailimme tosi hauskan viikon verran Sesimbrassa ja lähialueilla kuten Sintrassa, Lissabonissa, Tejon luonnonsuojelualueella ja Setúbalissa. Löysimme Zén kanssa myös luonnollisen kivisillan ja rannalla oli tarpeeksi lämmintä ottaa aurinkoa ja käydä uimassa. Tämä oli vihreä joulukuu minun makuuni!

Olin sen Brasilian ja Portugalin välissä olleen viikon verran ihan täpinöissä Suomesta ja talvesta, mutta nyt se innostus on taas vähän hukkunut jostakin salakavalasti hiipivän opiskelustressin alle. Jyväsjärven jäälle pääsisi jo luistelemaankin ja onhan täällä lumisia metsäpolkuja koluttaviksi. Kyllä tämä tästä, tervetuloa talvi! Ja ainakin tämän reissujentäyteisen vuoden jäljiltä on kymmenittäin tarinoita ja sadoittain valokuvia, joita voi käpertyä vilttien alle purkamaan tänne blogiin.

Jos vuosi 2016 olikin aikamoinen seikkailuvuosi, niin vuoteen 2017 mahtuu luultavasti vähemmän matkapäiviä, mutta toivottavasti yhtä paljon seikkailuita. Toisaalta kesän ja loppuvuoden kujeet ovat vielä täysin usvan peitossa, joten saa nähdä mitä tuleman pitää. Tähän mennessä suunnitelmissa on vasta yksi loppukevään vaellusreissu Viroon. Kiitos 2016, olit erityinen vuosi!

Mitäs teillä on suunnitelmissa tulevan vuoden varalle?


In English: The year 2016 was the travel year of all times. I traveled for 283 days on three continents, but only in four countries besides Finland, where I spent only 82 days of the year. The countries were Portugal, Zambia, Brazil and Argentina. The year was so full of adventures that it almost left me breathless. I experienced so many different kinds of nature, saw so many exotic animals, vast views and paradise islands, not to mention the two natural wonders of the world – Victoria Falls and Iguazu Falls. Even if the year 2017 is less travel-filled, let there be at least as much adventures! So far I only have plans for a hiking trip to Estonia in the spring. Thank you 2016, you were a special year!

Aamusafari South Luangwassa

Aamun valo keskellä villiä savannia oli ehkä kaunein asia, minkä näin Afrikassa. Heräsimme South Luangwan kansallispuistossa ennen päivänkoittoa, samalla hetkellä kun nouseva aurinko alkoi maalata taivaanrantaa oranssin, vaaleanpunaisen ja violetin sävyillä. Peilityynen Luangwa-joen pinta heijasti nuo sävyt takaisin eetteriin.

Ennen safariautoon hyppäämistä meille oli katettu kevyt aamupala, joka koostui muistaakseni myslistä, muroista, jugurtista, paahtoleivistä ja kahvista. En saanut paljonkaan alas, sillä tuleva safari ja sen otukset taisi hieman jännittää. Tai sitten syynä olivat edellisiltaisen jalkapallopelin katselun takia lyhyiksi jääneet yöunet.

sl1 sl3

sl2

Virtahepo pikkukavereineen Luangwa-joessa.

sl4

sl5

Sarvipäisiä impaloita.

sl7
sl6

sl9

Upean värikäs savannisininärhi.

Kirjauduimme sisään kansallispuistoon ja ylitimme joen utuisen vaaleanpunaisella hetkellä. Meillä oli sama isovatsainen opas kuin edellisenäkin päivänä, mutta muut ihmiset olivat osittain vaihtuneet. Osuimme silti joka kerta intohimoisten lintubongarien matkaan. Mutta sehän oli vain hyvä, sillä opimme itsekin jotain ja muuten olisi saattanut jäädä lintukuvien napsiminenkin vähemmälle.

Kansallispuiston porteilla vastaan tuli safariautoja, jotka olivat olleet kierroksella jo aamuyöstä. Täällä ilmeisesti sallitaan ajelu mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Toista se oli Kafuessa, missä oltiin hyvin tarkkoja siitä, ettei kukaan ajanut pimeällä. Pimeäajoa varten piti ilmeisesti olla erikoislupa ja asiaan vihkiytynyt opas mukana. Kenties tämä oli ihan turvallisuuskysymys, mutta haiskahti hieman rahastukselta.

sl8 sl10

sl11

Etelänkruunukurjilla (grey crowned crane) on nimensä mukaisesti kultainen kruunu. Laji on uhanalainen.

sl12

Afrikansatulahaikara (saddle-billed stork) on saanut nimensä nokassa olevasta satulanmuotoisesta keltaisesta kuviosta.

sl14

sl18

Mikähän tämän linnun nimi mahtaisi olla?

sl15

Ylemmässä kuvassa näkyy puiden tynkiä ruohoaukealla. Norsut ovat kaataneet nämä kaikki puut saadakseen syötävää, ei suinkaan ihminen tai myrsky. Tämän ja sata muuta asiaa opimme oppaaltamme, joka oli todella asiantunteva, mutta ei todellakaan mikään varsinainen seikkailuopas. Pullean vatsakumpunsa kanssa hän esitteli kansallispuistoa lähinnä kivaa huviajelua hakeville turisteille hieman kyllästyneen oloisena, ja piti samat esittelyt useampaan kertaan eri safariajoilla. Onneksi joka retkellä tuli myös vastaan jotain uutta ja jännittävää, emmekä tietenkään ajaneet samoja reittejäkään, joten aina oppi jotain uutta. Hän tiesi kaikkien vastaantulevien lajien nimet, ruokavaliot ja käyttäytymistavat, mutta hänen tietonsa ulottuivat vain tähän kyseiseen kansallispuistoon, johon hän oli erikoistunut. Niinpä vertailut joidenkin Kafuen ja South Luangwan lajien välillä jäivät vähän puolitiehen. Ainakin osaan nyt tunnistaa norsun kaataman puunkannon.

sl19

Kyläloistokottarainen (greater blue-eared glossy starling)?

sl16
sl20 sl17
sl21 sl23
sl22 sl24
sl25 sl26
sl27

South Luangwan maisemat olivat hurjan vaihtelevia, mikä tietysti oli ihan mahtavaa. Eläimiä näki erilaisia taustoja vasten ja maisemat itsessäänkin olisivat jo hyvä syy tulla tähän kansallispuistoon. Horisontissa siintävät muhkuraiset, paljaat vuoret ja hippojen kansoittama hiekkainen Luangwa-joki kruunasivat koko komeuden. Siellä täällä kasvoi satunnainen baobab-puukin. Joku niissä ylösalaisen näköisissä ja oikeastaan aika rumissa puissa vaan jaksaa viehättää! Baobab-puu on kuulemma myös indikaattori hyvälle talonrakennuspaikalle, koska siellä missä baobab kasvaa, ei ole tulvinut ainakaan vuosisatoihin.

sl28

sl29

Kirjokalastaja ja jokimehiläissyöjä samalla oksalla.

sl32

Virtahepoperhe kylpee tyytyväisenä joessa.

sl30 sl31
sl34 sl33

Aamu oli jo lämmennyt ja aurinko kivunnut korkealle, kun pysähdyimme taas joen varrelle pitämään taukoa ja juomaan teetä sekä syömään muffinsseja. Eipä olisi paljon parempaa paikka evästauolle voinut keksiä, kuin joenpenkka, jolla tunsi olevansa keskellä luontodokumenttia. Joessa kylpi ainakin parikymmenpäinen hippolauma, ja kuivemmissa kohdissa makoilivat krokotiilit. Kuningaskalastajat ja mehiläissyöjät lentelivät ohitse ja loikkipa paikalta yksi antilooppikin saapuessamme. Ja millaista ääntä ne virtahevot pitivätkään! Tässä on esimerkki niiden hullunkurisesta röhkimisestä, joka oli yöllä melkeinpä pelottavankin kuuloista.

sl35

sl36

Pahkasikaperhe kärsät mullassa.

sl37 sl39

sl38

Etelänkalkkunasarvekas (southern ground hornbill).

sl40

Dumbo!

sl41

Bongasimme vielä pari norsua, joiden aamupalahetkiä jäimme vähäksi aikaa katselemaan silläkin uhalla, että olimme hieman myöhässä leiriinpaluuajankohdastamme. Toiselta norsuista puuttui kärsänpää, jonka oppaamme arveli jääneen ihmisten virittämään ansaan. Kamalaa, mutta onneksi norsulta onnistui syöminen myös ilman sitä. Leijonien tuoreita jälkiä emme olleet löytäneet, joten jäljitys ei ollut mahdollista, mutta vastaantullut safariryhmä sanoi nähneensä leopardin kävelleen tien yli. Kun me ehdimme paikalle, se oli tietysti jo kadonnut pusikkoon, mutta yksi nainen meidän autosta väitti kuvitelleensa kissanmuotoisen varjon puun alla. Ehkä tuo mystinen eläin oli oikeastikin istunut siellä. Oli miten oli, lähdimme itsekin takaisin kohti leiriä, brunssia ja uima-allasta.


In English: Yet another beautiful safari experience in Zambia. We woke up before sunrise and watched it color the sky and later turn into golden morning light. We learnt a lot from our experienced guide while watching the African animals do their day-to-day things. The landscapes were ever changing, and South Luangwa would also be worth a visit even without the animals because of them. The barren mountain in the horizon and the hippo-filled river were the cherry on top. We had a tea break by the river, and I was feeling like in the middle of a nature documentary. So many animals around and the hippos making their funny noises. When we were already almost late from our leaving time, we stopped to watch some more elephants, one of them was lacking the tip of the trunk which he probably had lost because of a man-made trap. Poor thing!

Serra do Marumbí: kun vuori voitti vaeltajan

Voin heti alkuun paljastaa, että täällä Brasilian Paranán osavaltiossa sijaitseva Marumbí-vuori oli vähän liian kova pala purtavaksi kun elokuussa yritin sitä valloittaa. Sen siitä saa, kun lähtee kapuamaan vuorelle tietämättä koko reitistä yhtään mitään!

Mutta jospa aloitetaan tarina alusta. Meidän oli siis Serra Verde Expressin kyydissä värikkääseen ja rentoon Morretesiin saavuttuamme ja siellä yön vietettyämme määrä lähteä pienelle päivävaellukselle erään outdoor-retkiä järjestävän yrityksen kanssa. Retki oli aivan ilmainen, ja tapaamispaikka oli ilmoitettu polun alkuun Parque Estadual Pico do Marumbi -luonnonpuiston porteille suht selkeästi. Puisto muuten kuuluu UNESCO:n maailmanperintökohteisiin kuuluvaan Serra do Mar -vuoristoon. Ei kun majapaikan kautta heidän tuttavansa pimeä taksi alle ja menoksi. Matka kuitenkin tyssäsi lyhyeen, sillä Morretesista vuorelle johtava tie oli suljettu pyöräilykilpailun vuoksi. Meitä tiesulku ei montaa minuuttia viivyttänyt, mutta muuta ryhmää kylläkin. Taksi vei meidät sademetsän siimekseen katoavalle ja talojen sekä pienten farmien ja pousadojen reunustamalle hiekkatielle, jonka päästä tapaamispaikka löytyi vaivatta. Kuten tavallista, kännyköissä ei ollut kenttää laisinkaan. (Brasiliassa matkapuhelimet eivät tunnu toimivan landella ollenkaan.) Hetken pohdiskelun jälkeen ja luonnonpuiston portsarin kanssa juteltuamme päätimme vain suunnata vuorelle johtavalle polulle omin nokkinemme. Se olisi kuulemma niin selkeä, ettei eksymisen vaaraa olisi.

hike3pieni hike37
hike2-horz hike4

hike5

Hibiskuksenkukka – suuhun meni!

hike7
hike6 hike8
hike11-horz hike10
hike12

hike13

Täkäläinen villivadelma, Rubus rosifolius.

Polku alkoi leveää hiekkatietä pitkin, jonka varrelta avautui välillä näkymiä vieressä virtaavalle kirkasvetiselle vuoristojoelle. Heti alkuun pari koiranpentua kirmasti erään talon pihasta jalkoihimme touhottamaan, eikä siinä auttanut muu kuin pysähtyä hetkeksi leikkimään niiden kanssa. Jatkoimme matkaa jahka saimme irtauduttua söpöläisistä. Talot loppuivat pian, ja rannikkosademetsä oli hiljainen, muttei sitten kuitenkaan. Ympäriltä kuului lintujen laulua, veden solinaa ja satunnaisia rapinoita. Napsimme polun varrelta punaisia hibiskuksenkukkia ja villivadelmia suuhumme. En ollut ihan varma niiden syömäkelpoisuudesta, mutta luotin niiden makeuteen ja kaverini sanaan. Enkä saanut myrkytystä! Kuten aina, minua ihastuttivat myös puiden rungoilla ja oksilla kasvavat epifyytit ja niiden värikkäät kukat – ja banaanipuut (vaikka banaanihan on oikeasti ruohokasvi).

Jossain vaiheessa bongasimme polkumme sivuhaaralle johtavat puiset portaat, ja halusimme uteliaisuuttamme käydä kurkistamassa, mitä niiden yläpäästä löytyisi. No apinoita! Lehvästöt yllämme alkoivat kahista, kun kapusiiniapinat pomppivat puusta toiseen. En ollut yhtään odottanut bongaavani apinoita tällä haikilla, joten yllätysilo karvaisten serkkujen touhujen katselemisesta oli kaksinkertainen ilo! Sanoisin, että niistä tuli mieleen Muumien esi-isä, jos en olisi muualla nähnyt toista apinalajia, josta tuli vielä huomattavasti enemmän. Vaellusseura oli kovin kiinnostunut hämähäkeistä, joten niitä jäimme tutkiskelemaan useampaankin kertaan. Itseä ehkä viehättää itse otuksia enemmän niiden verkkojen valokuvauksellisuus…

hike14-horz

hike15

Kapusiiniapina.

hike17

Yksi reitin ainoista opasteista, jonka näki ainoastaan polun sivuhaarasta.

hike16
hike19 hike18
hike21 hike20

hike22

Brasilialais-suomalainen kiipeilykokoonpano.

Oli hyvä, että juna tukki hetkeksi raiteiden yli käyvän polkumme ja jouduimme pitämään evästauon, sillä kohta sen jälkeen polulta aukeni näkymä vuorelle jolle olimme kiipeämässä ja pasmat meinasivat mennä sekaisin. Mitenköhän se näyttää niin pystysuoralta kasalta kalliota? Tässä vaiheessa oli pakko uskoa, että polkumme tulisi kulkemaan vuoren etupuolta, eikä takapuolella olisi pelastavaa loivempaa polkua huipulle. Koitin kovasti tihrustaa serpentiinipolkua, mutta sellaista ei näkynyt. Kumma juttu. Ehkä se siellä kuitenkin oli, piilossa vain. Ja kyllä sinne silti piru vie yritettäisiin, kun tänne asti oltiin tultu! Otettiin ryhmäselfiekin sellaisella mentaliteetillä, että tonnehan me mennään!

hike24
hike25 hike26
hike27

Varsinainen kiipeämisosuus alkoi Marumbín juna-asemalta, jossa piti ilmoittautua vuorelle lähteneeksi, ja kuitata itsensä myös alas palanneeksi. Muuten saisi etsintäpartion peräänsä. Vaeltajista kirjaa pitävä päivystävä puistonvartija sanoi, että reitillä olisi sellainen kohta, missä olisi tikkaat ja ketju, ja siinä ei voisi pysähtyä. Jaa, no kyllä sitä nyt parit tikkaat varmaan kestää, onhan niitä ennenkin kiivetty. Puntti on tutissut, mutta yli on silti päästy. Millekään pidemmistä reiteistä meillä ei edes olisi aikaa, joten punainen reitti alimalle 1200 metrissä sijaitsevalle Abrolhosin huipulle oli ainoa vaihtoehtomme. Näin jälkiviisaana lähtisin kyllä ennemmin tuolle keltaiselle helpommalle mutta pidemmälle reitille valloittamaan Olimpo-huippua 1539 metrissä, mutta se oli meidän vierailumme aikaan suljettu, ja kuten sanottu, aika oli kortilla. No, isojen PERIGO- eli VAARA-kylttien ohitse ja polulle mars! Ei täältä  ainakaan yrittämättä kotiin lähdettäisi.

hike34-horz

hike28

Ekalla taukopaikalla hiki valuu, mutta vielä taitaa vähäsen hymyilyttää.

hike32-horz

Juurakkoinen ja kivinen polku lähti kipuamaan lähes pystysuoraan ylös vuorenrinnettä. Metsän suojissa oli kosteata ja kuumaa, vaikka aurinko ei onneksi porottanutkaan suoraan. Hiki ja puuskutus hiljensivät vaeltajat aika nopeasti. Nousu oli rankkaa, mutta ei se ainakaan helpottunut, kun eteen tupsahtivat ensimmäiset vertikaalista nousua helpottamaan asennetut köydet ja rautakettingit, sekä isot kallionlohkareet ja niihin poratut metalliset askelmat, joita oli noin metrin välein. Ehkä tämä oli nyt se paha paikka, mistä puistonvartija oli sanonut. Tätä putoamiskammoista todellakin pelotti, mutta sain itseni hitaasti hilattua ylös, vaikka hikoavat kämmenet ja osittain märät kivet ja ketjut vielä vaikeuttivat asiaa. Sama toistui vielä muutamaan kertaan, koko ajan enemmän nieleskellen, kunnes edessä olivat monta metriä korkeat tikkaat pystysuorassa kivessä, ilman minkäänlaisia turvavarustuksia tietenkin. Nousin ensimmäiselle askelmalle, ja sitten tuli itku. Ei pysty. Tämä on juuri nyt liikaa. Pakko mennä takaisin alas.

Ihana brasilialaiskaverini saattoi minut pahimpien kivikkojen yli, ja toverini lähtivät jatkamaan matkaa ylöspäin. Huomasin, että toinen reisilihakseni oli krampannut ja siihen sattui melkoisesti. Jäin sitten polun varteen lepuuttelemaan ja katselemaan niitä maisemia, jotka puiden lomasta näin. Aika korkealle olin kuitenkin kavunnut, mutta tänään oli tyytyminen näihin maisemiin, sillä ne olivat parhaat, mitä sinä päivänä tulisin saamaan. Minut havahdutti mietteistäni nenääni yhtäkkiä leijaillut todella voimakas myskinen haju. Säikähdin, nousin ylös ja aloin pitää yksikseni mekkalaa. Missään ei pusikko kahissut. Tunsin itseni idiootiksi mekastaessani sillä tavalla keskellä brasilialaista sademetsää, mutta mietin, että miltäköhän puuma tai jaguaari haisee. Ehkä kyseessä oli ennemminkin villisika, jonka sanotaan voivan erittää tuonkaltaista hajua, mutta otin siltikin jalat alle ja lähdin talsimaan alaspäin. Yhtä hyvin voisin odottaa kavereita sielläkin.

hike30 hike31

Istuin polunvarren kivelle fiilistelemään ympärillä levittäytyvää sademetsää ja syömään eväitä, ja kohtahan polkua pitkin käveli alaspäin retkueemme toinen suomalaistyttö. Hänkään ei ollut päässyt ylös asti, vaikka ei ollut edes pelännyt reitin kiipeilykohtia! Oli vaan kuulemma voimat loppuneet kesken. Tikapuut ja kettingit olivat  jatkuneet todella pitkälle vielä senkin jälkeen, kun käännyin takaisin. Ihan hyvä paikka tehdä U-käännös siis, sillä kanttini tuskin olisi kestänyt loppumatkaa sitä kyytiä – enhän ollut päässyt edes puoleen väliin asti! Brasilialaisvahvistuksemme Vinícius olikin sitten ainut huipun urheasti saavuttanut. Hatunnoston arvoinen suoritus! Jossain vaiheessa se meidän alkuperäinen retkikuntammekin paineli ohitseni kohti vuorenhuippua. Ihan hyvä, että menimme menojamme, koska he olivat kyllä todella myöhään liikenteessä, ja reitti oli niin selkeä, että pärjäsimme loistavasti yksinkin.

Takaisin päin kävellessä aurinko alkoi jo mennä mailleen, ja meille tuli hieman kiire ehtiä metsän siimeksestä pois ennen pimeää. Koska kännykät eivät toimineet, emme saaneet soitettua taksimiehelle, emmekä olleet tällä asialla juuri päätämme vaivanneet etukäteen. Kysyimme eräästä talosta, toimiko heillä puhelin ja saisiko sillä soittaa, mutta hepä tarjosivatkin meille kyydin Porto de Ciman kylään isomman tien varteen, missä olisi kenttää. Jes! Kyllä kelpasi kylmä olut ja höyryävä pastel de palmito eli palmunydinpasteija siinä kylän lanchonetella eli paikallisella grillikioskilla kyytiä odotellessa.

hike35 hike36

Takaisin Morretesiin päästyä jalat olivat sen verran krampissa ja tohjona aivan kaikilla, että hieman huolestutti, miten pääsemme huomenna sängystä ylös ja töihin. Ja noh, ei se tosiaan kovin helppoa ollut. Töissä on vieläpä neljä kerrosta eikä hissiä, joten portaita joutui hyppelehtimään käsikaiteiden varassa ihan kiitettävästi. Mutta siitäkin selvittiin!

Joskus sitä on vain pakko myöntää, että omat voimat eivät nyt riitä, vaikka jääräpäisyys kuinka olisi halunnut viedä ylös vuorenhuipulle katselemaan mahtavia maisemia ja tuntemaan olonsa voittajaksi. Tällä kertaa mentiin vain niin korkealle kuin pystyttiin, ja olihan sekin jo aivan kelpo suoritus. Ainakin siitä sai hyvän tarinan kerrottavaksi. Olipahan nimittäin taas seikkailu!

Seuraa reissuani reaaliajassa Instagramissa, tai liity blogin lukijaksi Facebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!


In English: Serra do Marumbí mountain was a bit too hard a bite for me, when we were trying to conquer it in August. The beginning of the hike was leisurely among the Atlantic rainforest. We were eating wild raspberries and hibiscus flowers, and even spotted capuchin monkeys jumping in the trees! The real climb up the mountain started from the Marumbí train station. And oh boy was the trail steep! It was exhausting, yes, but what stopped me in the end were the metallic ladders and vertical rocks equipped with ropes and chains. I tried and managed to climb a few, but they were never ending. I had to turn back. When I was waiting for my friends in the jungle, I suddenly smelled a strong musky smell. I had no idea if it could be a puma or a jaguar, so I started to make noise and moved downwards. In the end my Brazilian friend was the only one of us three to conquer the Abrolhos peak, but all of our legs were cramping and hurting in the end. However, I heard that the ladders and the like had continued all the way to the top. Sometimes you just have to admit that this time your best try is not enough. What an adventure it was!

Follow my trip in real time on Instagram, or become a blog reader on Facebook or Bloglovin’!

Instagram Travel Thursday: Vihreän sävyjä Brasiliasta

Vihreä on oranssin ohella toinen lempiväreistäni, ja luulen, että sillä saattaa olla jotain tekemistä luontorakkauteni kanssa. Vihreä väri assosioidaan yleensä ekologisuuteen tai maaseutuun, mutta myös harmoniaan, aloittelijoihin tai vaikkapa islaminuskoon. Värin symboliikasta lisätietoa etsiessäni törmäsin mielenkiintoiseen artikkeliin väreistä eri kulttuureissa ja kielissä. Tämä jos mikä on oivaa lukemista uusista kulttuureista kiinnostuneelle maailmanmatkaajalle!

Minusta vihreä väri on yksinkertaisesti kaunis. Voi olla, että minua miellyttää värin rauhoittava vaikutus, tai sitten yhtymäkohta luonnon kanssa. Yhteyttäjien lehtivihreän ansiosta me kaikki olemme elossa, mikä on mielestäni jo hyvä syy fiilistellä vihreää. Suurimmasta osasta maailman luontotyyppejä tätä väriä löytyy, ja niin totta kai myös täältä Brasiliasta. Marraskuun Instagram Travel Thursdayn teemana on matkailun värit, ja ajattelin pitkästä aikaa osallistua tähän tempaukseen. Viime kerrasta on nimittäin jo vierähtänyt tovi. Postaukseni teemaväriksi tosiaan valitsin vihreän, ja koska instafeedistäni löytyy aika tavalla vehreitä kuvia, rajattakoon aikaikkunaksi tämä Brasilian matka. Lähdetään siis katsomaan, mitä kaikkea vihreää näiden kolmen kuukauden aikana on tässä maassa tullut nähtyä!

(Mutta kuulkaa, kuvien upotus suoraan Instasta ei jostain syystä toiminut (kehykset näkyi, kuvat eivät), joten minun piti lisätä kuvat postaukseen jollain muulla tapaa. Päädyin sitten ottamaan ne printscreenillä Instasta ja lataamaan normaalisti Flickrin kautta, sillä ei minulla niitä koneellakaan ollut. Johan oli hommaa ja kännykällä otetut kuvat ovat nyt entistäkin huonolaatuisempia. Lisäksi menetettiin kuvatekstit ja häshtägit. Pahoittelut!)

Curitiban puistot

igtt1 igtt2
igtt3 igtt4

Curitiba on eteläamerikkalaisittain oikea mallikaupunki, eikä vähiten kaupunkilaisten elämänlaatua kohottavien monien puistojensa ansiosta. Minäkin olen niissä tovin jos toisenkin tullut viettäneeksi, erityisesti aivan asuintaloni vierestä löytyvässä Passeio Públicon keskustapuistossa. Heti kaupunkiin saavuttuani kävin katsastamassa kasvitieteellisen puutarhan, Jardim Botânicon, ja nopeasti tutustuin myös Praça do Osórioon, joka on enemmänkin pelkkä aukio, mutta silti täynnä puita. Eräänä viikonloppuna kävin kävelemässä ja istuskelemassa Parque Barigüissa auringonpaisteesta ja sokeriruokomehusta nautiskellen.

Vila Velha

igtt5 igtt6

Jälkimmäisessä Vila Velhan kuvassa voisi olla enemmänkin vihreää, mutta totta kai kännykkäkameran linssi on osoitellut puskien sijasta ennemminkin noita upeita kivimuodostelmia. Täällä Paranán osavaltiossa sijaitseva paikka on tunnettu juurikin näistä psykedeelisistä kallioistaan, mutta myös ensimmäisessä kuvassa näkyvistä vertikaalisista luolistaan. Vila Velhasta löytyy postaukset täältä ja täältä.

Serra Verde Express

igtt7 igtt8
igtt9

Eihän vihreiden vuorten junaa, Serra Verde Expressiä, voisi jättää tällaisesta postauksesta pois? Junan nimestä huolimatta raiteilla puksutellaan Serra do Mar -nimisen vuoriston läpi juna-ajelulla, joka kulkee Curitibasta Morretesin kylään. Tämä on ns. pakollinen nähtävyys Paranássa, ja ainakin maisemiensa puolesta se on todellakin paikkansa lunastanut! Viimeinen kuva on Serra do Marumbín vuoristovaellukselta, josta on tulossa blogijuttu aivan lähipäivinä. Itse junamatkasta kertova postaus löytyy täältä.

Pantanal

igtt10
igtt11 igtt12
igtt13 igtt14

Pantanal, tuo Brasilian helmi ja eläinbongarin paratiisi. Maailman suurin kosteikko pitää sisällään erittäin paljon vihreää, ja me saimme nauttia siitä monta päivää niin joella, kosteikoilla, viidakossa kuin maatiloillakin. Niin ja riippumatossa villejä mutta leppoisia vesisikoja ja vyötiäisiä katsellen! Eteläinen Pantanal näyttää esimerkkiä, miten ihmistoimintaa voitaisiin harjoittaa harmoniassa luonnon kanssa biodiversiteetin siitä suuresti kärsimättä. Kaikki maatalous ei kuitenkaan ole kestävällä pohjalla sielläkään.

Ilha Grande

igtt16 igtt17

Ilha Grandella majoituimme vuorenrinnemökissä rannikkosademetsän keskellä, ja saimme syödä aamupalamme ensimmäisen kuvan näköaloja katsellen. Suureksi osaksi koskemattomasta viidakosta koostuva saari on yhtä vihreää! Toinen kuva on napattu vihreältä laguunilta, Lagoa Verdeltä, jossa kävimme snorklaamassa saaren rannikkoa kiertäneellä veneretkellä.

Chapada Diamantina

igtt18 igtt19
igtt20

Kaksi ensimmäistä kuvaa on Morro de Pai Ináciolta, joka on yksi Chapadan suosituimmista näköalapaikoista helpon saavutettavuutensa ansiosta. Näköalat tuolta kummallisen muotoiselta pöytävuorelta ovat niin upeat, ettei minulta löydy sanoja kuvailemaan niitä. Brasilian toiseksi korkein vesiputous Cachoeira da Fumaça oli sekin todella päräyttävä näky, etenkin kun patikoimme sinne tuntikaupalla sateessa ja viimassa. Putousta pidettiin pitkään Brasilian korkeimpana, mutta Amazoniasta on hiljattain löytynyt vieläkin korkeampi!

 

Sekalaiset ympäri maata

igtt15

Florianópolis on saanut lempinimekseen Ilha da Magia, taikasaari, ja luulenpa, että nimessä on jotain perää. Armaçãon ja Matadeiroksen rannat ainakin olivat melkoisen kauniita yhdistelmiä vihreää ja turkoosinsinistä! Kävin Floripassa viikonloppuretkellä yksikseni, enkä ole vielä ehtinyt purkaa reissua tänne blogiin asti.

igtt21 igtt22

Rio de Janeiro on suurkaupungiksi todella vihreä, ja kiitos siitä kuuluu kaupunkia ylhäältä käsin valvovalle ja huoltavalle Tijucan kansallispuistolle. Corcovado-vuori Jeesuspatsaineen on kansallispuiston sisässä, ja sieltä on todella huikeat näkymät niin metsäisille vuorenrinteille kuin itse kaupunkiinkin. Vuoren alapuolella taas voi ihailla Rion kasvitieteellistä puutarhaa apinoineen ja tukaaneineen.

igtt23 igtt24

Ilha do Mel on Paranán oma paratiisisaari. Hunajasaaren luonto on pitkiä hiekkarantoja lukuunottamatta villin vihreää, ja muistuttaa tuulisine niemineen välillä hieman Irlantia tai Skotlantia. Me osuimme saarelle viime viikonloppuna juuri rannikkoa kiusanneen syklonin jälkimainingeissa. Ne aaltojen tuhoamat rantarakennukset muistuttivat hyvin konkreettisesti meidän omasta roolistamme ja vastuustamme planeettamme elämän ja ilmaston suhteen. Tällä pallolla on niin kauniita paikkoja, että säilytetäänhän kaikki se kauneus myös jälkipolville, joohan? Me emme itsekään pärjää ilman luontoäitiä. Sen huomaa ihan konkreettisesti jo siitäkin, kuinka suuri henkireikä luonto minulle ja monille muillekin on. Pidetään maapallosta huolta.

Mikä on kaunein vihreä paikka, missä sinä olet viime aikoina käynyt?


Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday –tempausta, jonka järjestäjinä toimivat Rimma + LauraTravellover ja Muru Mou. Tempauksen tarkoitukena on jakaa matkainspiraatiota ja -iloa, ja siihen voi osallistua kuka tahansa. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @johannahulda.

Afrikan savanneilla: South Luangwan kansallispuisto

Minulla on ollut viime aikoina hieman ikävä Sambiaan. Tuohon eteläisen Afrikan sisämaavaltioon, josta on viime aikoina kuulunut niitä vähän huonompia uutisia liittyen korruptioepäilyyn ja omaan gradututkimukseeni. Näillä ei sentään ole mitään tekemistä keskenään, vaan Sambian maatalousjärjestön johtajan epäillään kavaltaneen kehitysyhteistyörahoja vaivaisen parin miljoonan euron edestä. Omat vesi- ja virtsanäytepatruunani taas lojuvat edelleen Lusakassa, koska maastavientilupa on juuttunut byrokratian hammasrattaisiin. Siellä keksitään koko ajan uusia organisaatioita, joilta pitää hankkia taas uusi lupa. Touhu ei ainoastaan ala olla todella naurettavaa, vaan näytteet uhkaavat pilaantua pitkän säilytysajan takia. Saa nähdä valmistunko ikinä, vai joudunko miettimään itselleni uuden graduaiheen.

On Sambiassa hyviäkin puolia. En kai muuten muistelisi niitä Lusakan ruuhkissa minibusseissa vietettyjä tunteja, nyrkkipyykin pesemistä ulkosalla tai kansallispuistojen kultaisia hetkiä hymy herkässä. Ja nyt aion näyttää, millaista oli South Luangwan kansallispuistossa juhannuksen aikaan.

sl4 sl3

sl1

Safari edessä, jännittää!

sl5

sl2

Vihermarakatti, vervet monkey välipalalla puussa.

Lukutaitoprojekti, jonka kanssa Zé työskenteli, järjesti ala-asteen opettajille koulutuksen Eastern Provincen Katetessa, itäisessä Sambiassa. Minä halusin lähteä mukaan, ja koulutuksen jälkeen päätimme mennä käymään South Luangwassa, minne olisi Katetesta vain muutaman tunnin matka. Afrikan mittakaavassahan tämä ei ole paljon mitään, ja niinpä löysimmekin itsemme juhannuslauantaina alkuiltapäivästä kansallispuiston kupeessa olevasta safarilodgesta. Olimme jo käyneet telttailusafarilla Kafuen kansallispuistossa, missä eläinsaldo oli muuten upeasta kokemuksesta huolimatta jäänyt petojen osalta hieman laimeaksi, joten olimme innoissamme lähdössä safaroimaan varmemmille bongailumaille. South Luangwassa eläinten näkeminen olisi huomattavasti helpompaa, ja puisto onkin maankuulu villieläinten bongailumahdollisuuksistaan. Täällä olisi hyvät tsäänssit nähdä jopa leijonia, noita savannien kuninkaallisia. Ja aivan varmasti muutkin tutuimmat savannien eläimet tulisi nähtyä: norsut, kirahvit, seeprat, virtahevot, hyeenat, puhvelit, erilaiset antiloopit… Itse toivoin eniten näkeväni kissaeläimiä ja virtahepoja, josta jälkimmäisen olin nähnyt Mosi-oa-Tunyan kansallispuistossa vain todella kaukaa, ja ensin mainituista en vielä vilaustakaan.

sl7
sl10 sl6
sl9 sl11
sl12

sl14

Kyhmysorsiako nämä ovat?

sl13

Rhodesiankirahvi, eli Thornicroft’s giraffe, on väritykseltään muita kirahveja tummempi pelkästään South Luangwassa elävä kirahvipopulaatio.

sl16

South Luangwan kansallispuisto on ollut suojeltuna vuodesta 1938, jolloin alueesta tuli riistansuojelualue, game reserve. Kansallispuisto perustettiin alueelle vuonna 1972, ja se on eteläisin Luangwa-joen laaksossa sijaitsevasta kolmesta kansallispuistosta. Puisto on kooltaan rapiat 9000 neliökilometriä, ja sen luonto koostuu kahden tyyppisestä metsäisestä savannista, joiden lomassa on laajoja heinikkoalueita ja hippojen suosimia tulvatasankoja.

South Luangwan eläimet ovat nykyään melko hyvin turvassa salametsästykseltä, mutta puiston suippohuulisarvikuonot metsästettiin valitettavasti sukupuuttoon 80-luvulla. Näiden serkkujen, leveähuulisarvikuonojen, kanssa kävimme aamukävelyllä Mosi-oa-Tunyan kansallispuistossa. Myös elefantit ovat ajoittain kärsineet salametsästyksestä, mutta tällä hetkellä niitä on alueella taas enemmän. Välillä norsut kuulemma ylittävät yöllä kansallispuiston rajaa merkkaavan Luangwa-joen lähteäkseen rosvoretkelle viereisen Mfuwen kylän vilja-aittoihin. Näissä rytäköissä on kuollutkin ihmisiä. Ehkä nämä kuolemat oltaisiin voitu välttää säilyttämällä kyläläisten viljat ja muut ruoka-aineet tiiviimmissä tiloissa, mistä norsut eivät haistaisi niitä. Vaan kuka tällaiset tilat kyläläisille maksaisi?

Ruokien säilytys onkin hyvin tärkeää myös turistina South Luangwassa vieraillessa, sillä norsut haistavat ruoan kaukaa loistavan hajuaistinsa avulla. Koskaan ei pitäisi pitää ruokaa teltassa, mökissä tai huoneessa, ellei välttämättä halua syöksyhampain varustetun norsulauman puskevan seinästä läpi keskellä yötä – näin oli kuulemma kollegalleni oikeastikin käynyt. Viisaina otuksina norsut kyllä tietävät hyvin, koska ovat ”olleet tuhmia” ja poistuneet puistosta, sen kuulemma huomaa niiden luimusta ja pakoon pyrkivästä käytöksestä, jos norsuja kohtaa puiston ulkopuolisissa kylissä. Puistossa ne taas ottavat ihan rennosti eivätkä ole moksiskaan vaikka neljä safarijeeppiä olisi parkkeerannut riviin aivan niiden viereen.

sl15

sl19

Sambesinkaijasia, englanniksi lilian’s lovebird.

sl17

Virtahevot pikku seuralaisineen vesisalaattia syömässä.

sl20

Lauma impaloita.

sl18 sl21

sl23

Upeat savannisininärhet, englanniksi lilac-breasted roller.

sl22
sl25 sl24-horz

sl28

Sateenkaaren väreissä hohtava Luangwa-joen haara auringonlaskussa.

sl26

sl27

Vesiantilooppiäiti vasansa kanssa.

sl29

Me olimme South Luangwassa kaksi päivää, minä aikana kävimme kolmella safariajelulla. Olisimme halunneet kävelysafarille, mutta siihen vaadittiin minimissään kolme osallistujaa, emmekä me löytäneet ketään lähtemään leijonien jäljitykseen jalan kanssamme. Omin päin ei villieläimiä kuhisevassa puistossa tietenkään saa kävellä, vaan kävelysafareilla on mukana sekä asiansa osaava safariopas että aseistetut riistanvartijat. Onni ei tällä saralla potkinut, mutta perinteiset jeeppiajelutkin olivat tietysti mahtava tapa tutustua South Luangwan luontoon.

Ensimmäisenä iltapäivänä lähdimme game drivelle auringon jo alkaessa laskea ja savannin asukkien alkaessa heräillä kuuman keskipäivän siestaltaan. Olimme aivan tuhannen täpinöissä, koska uskoimme näkevämme vihdoin ne kauan kaivatut leijonat. Kissaeläimet kuitenkin pysyttelivät piilossa, mutta huomasimme heti puistoon sisälle ajaessamme joessa kylpevät virtahevot ja niiden jälkikasvua kuivankauden paljastamalla joenpenkalla tarkkailevat krokotiilit. Pian kurvasimme pienelle aukealle, jossa elefanttiperhe oli ruokailemassa. Kyseessä oli äitinorsu ja sen kaksi eri-ikäistä poikasta. Ne jatkoivat touhujaan meistä piittaamatta, mutta silmäilivät välillä uteliaina muutamaa niiden viereen parkkeerannutta safarijeeppiä. Minulle tuli muuten yllätyksenä, että norsuilla on melko samannäköiset tissit kuin ihmisillä, hah! Kun maltoimme lopettaa norsujen elämänmenon tarkkailemisen ja kuvaamisen ja lähteä köröttelemään hiekkateitä pitkin eteenpäin, löysimme pian lehtiä napostelevan kirahvin, vihermarakatteja sekä lammessa vesisalaattia rouskuttavia virtahepoja. Lintujakin bongailimme: puna-vihreät sambesinkaijaset ja upean moniväriset savannisininärhet olivat niistä kauneimpia.

Maisema alkoi maalautua yhä kultaisemmaksi, muuttuen pikku hiljaa oranssinsävyiseksi auringon lipuessa aina vain alemmas kohti taivaanrantaa. Vastaan tuli seeprojen, ja impaloiden laumoja, vesiantilooppeja ja lisää lintuja. Elettiin kuivaa kautta, ja Luangwa-joen sivuhaaran rantatöyräät loistivat sateenkaaren väreissä aivan omanlaistaan kauneutta. En ole koskaan nähnyt niin värikästä jokea. Sen vastarannan puskien takana piilotteli ryhmä elefantteja, kai lehtiä mutustellen. Parkkeerasimme joen kuivan sivuhaaran rantaan pitämään taukoa välillä melko töyssyisestä safarikyydistä ja katselemaan auringonlaskua. Samalla meille tarjoiltiin mehua ja popcornia. Auringonlaskuissa on aina taikaa, mutta kyllä nämä Afrikan auringonlaskut ovat jotenkin vaan vertaansa vailla. Taivas maalautuu ensin oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi, sitten violetiksi, ilma viilenee, sirkat alkavat sirittää, saalistajat lähtevät etsimään ruokaa ja rauhallisemmatkin yöeläjät kömpivät ulos koloistaan. Horisonttia vasten seisovat mustanpuhuvat savannin puiden silhuetit.

sl31sl30
sl34 sl32
sl33

sl36

Yksinäinen impala iltavalossa.

sl35 sl37

Ilta pimenee nopeasti, mutta meidän safariajelumme jatkuisi vielä parin tunnin ajan valonheittimen varassa. Hämärässä erotamme puiden lomasta kymmeniä norsuja, minne lie ovat matkalla. Pimeyden laskeuduttua ilma alkaa haista omituiselle. Vähän kuin keitetyille perunoille, muttei sitten kuitenkaan. Arvelemme sen olevan safariautojen ilmaan nostattaman tomun haju. Liikkellä on meidän lisäksemme monta muutakin autolastillista Afrikan eläimiä katselemaan tulleita turisteja. Ajamme joen vartta jonkin aikaa letkassa, valokeilat haravoiden puskia, ruohikoita ja puiden latvuksia. Mietimme, ettemme tällä menolla kyllä näkisi yhtään mitään. Yhden puun kohdalla kuitenkin tärppää – oksanhaarassa makaa leopardin edellisöinen saalis kylkiluut verisestä ruhonlopusta törröttäen. Itse saalistajaa ei kuitenkaan näy mailla eikä halmeilla. Erkanemme muista autoista kohti pimeää. Ympärillä kiiluvat monet silmäparit, mutta ne ovat joko hippoja tai antilooppeja. Kuluu pitkältä tuntuva aika, ennen kuin bongaamme seuraavan kerran jonkin uuden eläimen. Valokeilassa tönöttää pieni jänis. Missä ne kaikki yön pedot oikein piilottelevat?

sl38

Leopardin edellisöinen saalis puun oksanhaarassa.

sl39
sl40

sl41

Yksi South Luangwan pedoista: hyeena.

sl42

sl43

Afrikansivetti.

Lopulta saamme kiikariin vähän jännittävämpiäkin eläimiä, kun lauma kiiluvasilmäisiä puhveleita seisoo edessämme. Ja hetken päästä näemme ensimmäisen pedon, kun hyeena jolkottaa tien vierellä olematta meistä moksiskaan. Hassun muotoinen eläin! Jossain vaiheessa pysähdymme jeeppimme kanssa paikoillemme katselemaan mahdottoman kirkkaana loistavaa tähtitaivasta selkeästi näkyvine linnunratoineen, ja kuuntelemaan öisen savannin ääniä. Liikkeelle lähdettyämme illan kruunaa sivetin bongaaminen. Sivetit ovat kokeneet kovia, sillä afrikansivettejä on käytetty parfyymiteollisuudessa myskisten tuoksurauhastensa takia, ja niiden Aasian-serkkuja ”kissankakkakahvin” valmistukseen. Eläin ei tästä huolimatta ole mitenkään erityisen vaarantunut, vaan elää yhä monilukuisena melkein joka puolella Afrikkaa. Silti pieni pyyntö: älkää ostako hajuvettä, jossa on saatettu käyttää aitoa sivetin myskiä. Älkääkä sitä kakkakahviakaan.

Sivetin jälkeen alkoi olla aika ajella takaisin majapaikkaamme illalliselle, ja kannustamaan Portugalin jalkapallomaajoukkuetta voittoon euroopanmestaruuskisoissa. Eikä kannustettu turhaan, kuten myöhemmin sitten selvisi! Seuraavana aamuna safariseikkailutkin jatkuisivat jo auringonnousun aikaan.

Seuraa reissujani reaaliajassa Instagramissa, tai liity blogin lukijaksi Facebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!


In English: In Zambia we did three safaris, one of which was in the Eastern Province where we ended up largely because of the project where my husband was interning. To take the advantage of the location, we decided to go and see the South Luangwa national park as we were very close in African standards, just a few hours drive away. And on a Saturday afternoon in June, we found ourselves at the gates of the national park with world-famous wildlife watching opportunities. The park has been conserved since 1938 when it became a game reserve, and the animals are quite well protected against poaching. However, the black rhino population was sadly poached to extinction in the 80’s.

We left on our first game drive in the afternoon when the sun was already starting to set and the creatures of the savanna were starting to get more active after the heat of the day. We were watching an elephant family of a mother and her offspring, as well as giraffes, hippopotamuses, waterbucks and herds of zebras and impalas. We spotted many birds too, of which the most beautiful ones were the green and red Lilian’s lovebird, and the multicolored lilac-breasted roller. The offshoots of Luangwa river were shining in rainbow colors at dusk, and the sunset itself was as magical as the African sunsets tend to be in their warm tones. As the night got darker we turned on the spotlight and continued our drive. What we found was a carcass from last night in a tree, a rabbit, buffaloes, a hyena and a civet. The starts were very bright, the sounds of the night very special, and the dust in the air was smelling very funny. After returning to our lodge and having dinner, we cheered the soccer team of Portugal one step towards the European championship. Next morning we would start off early for another safari adventure.

Häämatka halki Brasilian

Kaikki päättyy aikanaan ja niin päättyi myös meidän kaksiviikkoinen häämatkamme pitkin poikin Brasiliaa. Minä olen palannut tänne etelään Curitibaan ja Zé syksyiseen Jyväskylään. Arki on taas lähtenyt rullaamaan omissa uomissaan, ihanan keveissä loman jälkeisissä hattaratunnelmissa onneksi kuitenkin! Olin selkeästi loman tarpeessa, ja huh millainen loma ja honeymoon meillä olikaan!

honeymoon3

honeymoon5

Autio Ilha Granden ranta, jolta löysimme puuman jäljet.

honeymoon11

Reissu meni lähes täysin suunnitelmien mukaisesti. Tavattiin toisemme Rio de Janeiron lentokentällä, ja oli ihan hassun outoa ja ihanaa nähdä toinen kahden kuukauden erossaolon jälkeen. Riosta matkasimme minibussilla ja myrskyssä natisevalla sekä huojuvalla puuveneellä sademetsäiselle Ilha Grandelle viideksi leppoisaksi päiväksi. Meiltä otettiin heti alkuun luulot pois, kun päästiin patikoimaan kaikkine kamoinemme kaatosateessa mutaista ja jyrkkää viidakkopolkua ensimmäiseen majapaikkaamme. Päivät kuluivat toistemme seurasta nauttien ja saaren vaellusreittejä sekä upeita autiorantoja koluten. Pilvisenä ja sadekuuroisena alkanut sääkin onneksi parani loppua kohden, ja viimeisenä päivänä päästiin nauttimaan auringosta ihan kunnolla, kun suunnattiin veneretkelle tutkimaan saaren toista puolta ja snorklailemaan upeissa kirkasvetisissä laguuneissa. Ilha Grandella oleilun kruunasi se, kun katseltiin avoimen bungalowimme sängystä opossumia, joka kiipeili papaijapuussa aivan lasittoman ikkunamme takana!

honeymoon15

honeymoon2-horz

Acaí na tigela -annoksia tuli syötyä melkein päivittäin, ja tulipa sitä jokunen caipirinhakin maisteltua!

honeymoon8honeymoon34

honeymoon4

Praia Lopes Mendes, jota sanotaan yhdeksi Brasilian kauneimmista.

honeymoon6

honeymoon7

Meidän rakkauspesä korkealla vuorenrinteellä, viidakon suojissa.

honeymoon10honeymoon9

honeymoon12

Ihan kirjaimellisesti kalkkilaivan kapteeni ja sen vähän elävämmän värinen mies.

honeymoon13

Lagoa Azul.

honeymoon14

Snorkkelijoogaa, anyone?

Hieman vastahakoisesti lähdimme Ilha Grandelta takaisin Rioon ja lensimme Bahiaan, Salvadoriin. Zén mielestä yksi reissun parhaita juttuja olivat Salvadorin lentokentän edustalla kohoavat valaistut bambutunnelit, joista ajoimme läpi niin mennessä kuin tullessa. Ja olivathan ne aika hienot. Bahiassa on ihanan lämmintä (ei sillä, että Rio de Janeiron osavaltiossakaan varsinaisesti kylmä olisi ollut) ja afrobrasilialainen kulttuuri kukoistaa portugalilaistyylisen vanhankaupungin, Pelourinhon, kaduilla. Melkein luulemme olevamme Lissabonissa! Yksi aamu kaupunkielämää kuitenkin riittää meille, ja saamme allemme vuokra-auton ”vain” puolitoista tuntia myöhässä sovitusta ajasta. É Brasil cara!

honeymoon18

honeymoon17

Bahialaisnaisia perinteikkäissä asuissaan.

honeymoon26

Vuokra-Fiatimme kulkee nätisti ensin läpi Salvadorin faveloiden, sitten palmuisten metsien, ja lopulta olemme saapuneet cerradãolle, savannimaiselle kasvillisuusvyöhykkeelle, joka aika ajoin kärsii kovastakin kuivuudesta. Nyt ei sitä kuitenkaan tarvinnut pelätä, sillä saimme täälläkin ihan kiitettävän määrän sadetta, joka oli tehnyt kirkkaansinisten sadevesiluolien vedestä ruskeaa. Yhden luolan nähtyämme toteamme että toisia ei ehkä edes kannata lähteä katsomaan, mutta onneksi kohteemme, Chapada Diamantinan kansallispuisto, on aivan älyttömän monipuolinen luontomatkailijan paratiisi täynnä vesiputouksia ja huikeita näköaloja. Kapuamme Morro do Pai Ináciolle ihailemaan auringonlaskua ja sieltä ylhäältä avautuvia näkymiä pöytävuorille ja laaksoihin, patikoimme Brasilian toiseksi korkeimman vesiputouksen laelle sateessa ja sumussa, vain huomataksemme että pilvet repeävät ja aurinko tulee esiin juuri kuin meitä varten. Lençoisin värikäs pikkukaupunki tulee myös tutuksi, samoin kuin lyhyen patikkapolun päästä löytyvä joki luonnollisine kivisine vesiliukumäkineen ja uima-altaineen.

honeymoon28honeymoon27honeymoon20

honeymoon19

Cachoeira da Fumaca, Brasilian toiseksi korkein vesiputous. Ja se oli totisesti korkea, niin korkea, että tuuli hajottaa putouksen jo kauan ennen kuin se osuu maahan!

honeymoon21honeymoon22

honeymoon24

Lencois.

honeymoon23

Ribeirão do Meion vesiputous, joka toimii kivisenä vesiliukumäkenä.

honeymoon25-horzhoneymoon29

Kolme päivää on koko Chapada Diamantinan koluamiseen aivan liian lyhyt aika, mutta me haluamme vielä päästä rannalle. Alamme ajaa takaisin rannikolle päin, mutta muutamme suunnitelmia lennosta. Emme menisikään Ilha de Boipeban saarelle, vaan sen naapuriin Morro de São Paulolle, minne pääsee suoraan pikaveneellä Salvadorista. Tämä säästää meidät ajamasta tuntikausia huonokuntoisia teitä, ja saamme huristella parempia baanoja pitkin takaisin Bahian pääkaupunkiin.

honeymoon30
honeymoon31

Päiväretki Morro de São Paulolle on oikeastaan aika hullu idea, sillä meillä on aikaa perillä vain muutama hassu tunti. Merimatkat ovat kuitenkin jo itsessään seikkailuja, ja lisäksi näemme rannikon maaseutumaisemia bussin ikkunasta, joten reissu kannatti kyllä! Morron turistikylästä selvittyämme löydämme silmänkantamattomiin jatkuvat paratiisirannat ja pulikoimme aalloissa, jotka ovat kuin linnunmaitoa. En ehkä ole koskaan uinut niin lämpimässä merivedessä, ellen sitten taannoin Thaimaassa. Ja Zé ei ainakaan ole!

Viimeiseksi palaamme Rioon. Lämpötilat ovat nousseet trooppisiksi täälläkin, ja majapaikkamme löydettyämme suuntaamme rannalle lievittämään aamuöisen lennon aiheuttamaa matkaväsymystä. Tsekkaamme ensin Copacabanan, mutta Ipaneman hiekalle levitämme pyyhkeemme. Seuraavana päivänä valloitamme Corcovado-vuoren, jonka huipulla ikoninen Jeesuspatsas levittää kätensä maailman ylle. Iltapäivä kuluu kasvitieteellisessä puutarhassa, ja sen jälkeen on aika sanoa heipat taas vähäksi aikaa. Juoksemme Avenida Atlânticaa pitkin lentokenttäbussille, ja sinne se rakkaani pikaisten hyvästien jälkeen taas katoaa, aivan kuin Porissa elokuun alussa. Minä lähden seuraavana päivänä Curitibaan, ja päädyn viettämään lähes koko päivän lentokentällä nettiä selaillen. Ihanaa rentoutumista. Brasilian-elämää on kuitenkin jäljellä enää yksi kuukausi, joka kuluu varmasti nopeasti.

honeymoon32
honeymoon34 honeymoon33

Kahden viikon honeymooniin mahtui sopivasti kaikkea – luonnossa patikointia, palmurantoja, upeita vuorimaisemia, hippunen mielenkiintoisia kaupunkeja, sadepäivien totaalista rentoutumista tekemättä yhtään mitään ja tietysti aina niin ihanaa yhdessäoloa oman rakkaan kanssa. Ainahan sitä toivoisi loman jatkuvan vielä hieman pidempään, mutta täytyy sanoa että tämä oli kyllä aika täydellinen paketti! Erittäin omatoiminen sellainen siis. Ehkä sitä olisi yhden päivän (tai kymmenen) lisää voinut Chapada Diamantinassa tai Morro de São Paulolla viettää, mutta tässäkin tuli jo tuhlattua häämatkarahasto melko tehokkaasti.

Parempaa häälahjaa ei olisi voinut toivoakaan kuin nämä mielettömät muistoiksi tallennetut kokemukset yhdessä maailman kauneimmista ja monipuolisimmista maista. Tuskin vanhoina kiikkustuolissa muistelisimme, kuinka hienon monitoimikoneen tai kristallimaljakon saimmekaan aikoinamme häälahjaksi, mutta tämä matka se oli jotain, mitä kelpaa totisesti muistella! Kiitos siis jälleen kerran kaikille häämatkarahaston kerryttämiseen osallistuneille, jotka tämän unelman meille mahdollistivat. ❤

Postauksia seuraa tietysti perästä kaikista näistä upeista paikoista, joissa saimme vierailla. Mulla alkaa tosin nyt olla sellainen rästipino postattavaa niin Brasiliasta ja Sambiasta kuin Portugalistakin, että oksat pois, mutta ehkä ne tässä talven mittaan saadaan julkaistua etteriin asti. Jos teillä on toiveita mistä haluaisitte ensimmäisenä lukea lisää, niin niitä saa esittää!


In English: Everything comes to its end sometime, and so did our amazing wedding trip in Brazil. Almost everything went according to the plan, and we had such a wonderful time together! We hiked to the deserted beaches of Ilha Grande, went on a boat trip to lagoons with crystal clear water and slept in an open air bungalow, at night watching from our bed an opossum climbing in a papaya tree. Then we headed to Bahia in the Northeast, exploring the historical center of Salvador for a morning before getting our rental car, which was only 1,5 h late. In Chapada Diamantina national park we climbed on Morro do Pai Inácio to admire the table mountains and valleys in the setting golden sun, and hiked in heavy rain and mist to the 2nd highest waterfall of Brazil only to see the clouds reveal the sun for us. We also got to know the colorful town of Lençois and the nearby river with natural water slide and swimming pools.

This is where our plans changed a bit: instead of driving the bad roads to the coast and heading to the island of Boipeba, we decided to do a day trip to Morro de São Paulo directly from Salvador. It was a bit crazy but lovely, what a paradise that island is! Our last destination was Rio de Janeiro, where we got rid of our super early flight tiredness on the beaches of Copacabana and Ipanema. The next day we visited the Botanical Garden and conquered the Corcovado mountain where the iconic Christ statue overlooks the city.

It was a perfect holiday, that included so many good things: hiking in the nature, paradise beaches, mountain views, interesting cities, rainy afternoons doing nothing and of course, enjoying the time spent together with the love of my life. This was the best wedding gift we could ever hope for, and we are forever grateful for everybody who took part to the wedding trip collection! Thank you.  

Serra Verde Express – junamatkailua Brasiliassa

Serra Verde Express eli vihreiden vuorten juna on yksi niin kutsutuista must-jutuista, joita reissaajan täytyy täällä Paranán osavaltiossa kokea. Matkalla puksutetaan läpi UNESCO:n maailmanperintökohteisiin kuuluvan sademetsää kasvavan vuoriston, Serra do Marin. Matka taittuu värikkäällä junalla pitkin 130-vuotiasta historiallista rautatietä, joka aikoinaan avasi kulkuyhteyden Paranán rannikolta vuoriston yli sisämaahan. Sademetsän suojissa on aikaisemmin ollut enemmänkin kyliä, jotka nyt ovat autioituneet. Jäljellä ovat vain radanvarren haamuasemat hiljaa rapistuvine asemarakennuksineen. Näitäkin saa junan ikkunasta tarkastella, mielettömien maisemien, kasvillisuuden ja värikkäiden puutalojen lisäksi.

Juna on suosittu etenkin viikonloppuisin, mutta siellä ei kuitenkaan ollut tungokseksi asti turisteja, vaan ihan tavallisia curitibalaisia lauantaipäivän viettäjiä. Huviajelu junalla on siis vahvasti paikallistenkin suosiossa, kalliihkoista lipuista huolimatta. Hinnan kuitenkin ymmärtää, sillä näillä rautateillä ei hirveästi matkustajajunia liiku (ei siis yhtäkään tämän lisäksi). Paljon halvempaa – ja nopeampaa – olisi siis kulkea bussilla, mutta kyllä tämä lysti nyt kerran elämässä on ainakin koettava, kun kerran täällä ollaan! Maisemat junan ikkunoista ovat kuitenkin sen verran makeat, että kyllä tästä lystistä mielellään maksaakin vähän enemmän kuin maantienlaidan tuijottelusta. Taas kerran loistava osoitus siitä, että Brasilia ei ole pelkästään Rioa, Amazonia ja pohjoisen paratiisirantoja!

juna1

juna3

Matkaanlähtökomitea saattamassa junaa liikkeelle.

juna4

Normaalia kapupnkinäkymää Curitibassa.

juna2juna5

Saavun lauantai-aamuna linja-autoaseman takana piilottelevalle rautatieasemalle, joka kuhisee väkeä. ”Voivatko nämä kaikki muka mahtua samaan junaan?”, epäilen. Beer train -paidoilla varustetut oppaat jakavat asiakkailleen pääsylippuja. Kello on kahdeksan aamulla. Pian reissukaverini saapuvat, ovet avautuvat ja jonot alkavat liikkua kohti sisäänkäyntiä, jossa tarkistetaan matkaliput. Värikkäin vaunuin varustettu juna on yllättävän pitkä, ja kaikki mahtuvat hyvin istumaan omille paikoilleen.

Junan nytkähtäessä liikkeelle laiturilla on koko joukko isoin pahvikyltein vilkuttavaa henkilökuntaa lähettämässä meitä matkaan. Toivon, että junan jarrut ovat kunnossa, sillä tiedossa olisi mutkaisia rataosuuksi pitkin vuortenrinteitä. Pian ikkunoista alkaa näkyä Curitiban aamu-usvaan puoliksi peittyneitä katuja ja radanvarren graffiteja. Kaupungin laidalla asutus muuttuu tornitaloista omakotitaloihin. Sekaan mahtuu myös muutama hökkeli, olemmehan suurten tuloerojen Brasiliassa. (Curitiban kahdesta favelasta en muuten edelleenkään edes tiedä, missä ne sijaitsevat, sillä ne ovat kaukana keskustasta.)

juna6
juna7 juna8
juna9

juna10

Täkäläisiä parananaraukaria-puita.

juna11 juna12
juna13

Kaupungin loputtua alkavat araucaria-metsiköt. Ihmettelemme hassua sääilmiötä, joka on tuonut pilvet maanpinnalle täällä korkealla tasangolla. Aamukasteiset niityt kimaltavat, jonkun kylän pojat pelaavat jalkapalloa maanpäällisten pilvien alla ja radanvarressa näkyy niin hevosia, koiria kuin sikoja ja kanojakin. Vesisikoja taas ei näy. Ohitamme pieniä kosteikkoja ja kauniita, ajan patinoimia vanhoja rautatieasemia, joilta ei enää kukaan nouse junan kyytiin. Sitten metsiköt avautuvat ja vuoret tulevat esiin.

juna18-horz
juna19

juna16

Vuoristo on suosittua patikointiseutua.

juna20-horz juna21

juna22

Serra do Marumbí.

Junan avoinaisesta ikkunasta näkyy Serra do Mar -nimisen vuoriston vesiputouksia, saniais- ja banaanipuita, vuoristojokia sekä jylhiä pyöreitä kallioita, jotka tuovat mieleen postikorttikuvat Rio de Janeirosta. Kaikki on kuorrutettu vihreällä, olemme keskellä Atlantin rannikkosademetsää. Vuoristo kuuluu UNESCO:n maailmanperintökohteisiin, eikä suotta. Aika ajoin junaradan vieressä kasvavat puut ja puskat avautuvat, ja esiin tulevat henkeäsalpaavat näkymät alas vehreisiin laaksoihin ja siniseen sumuun verhoutuneeseen, vuorten halkomaan horisonttiin. Huh miten kaunista täällä onkaan! Välillä sukellamme pimeisiin tunneleihin. Kukaan ei vaivaudu sulkemaan ikkunoita, ja veturin höyryt tulevat sisälle.

Ja sitten mutkan takaa paljastuu itse jättiläinen, Marumbí-vuori monine kallioisine huippuineen. Siis tuonneko me olisimme huomenna menossa patikoimaan? Huipulle täytyy kiemurrella joku polku vuoren takapuolelta tai ainakin kunnon siksakkaava serpentiinipolku, pohdin. Ja voi miten väärässä olinkaan, mutta se on toinen tarina.

juna23
juna24 juna25
juna29

juna26
juna28 juna27
juna30

Seuraavaksi ylitämme ruostuneen näköisen rautatiesillan rotkon yli. Alas on pitkä matka, mutta sitä ei ehdi juuri miettiä, kun sillalta avautuu puuton näköala vuorille. Siellä täällä kasvavat palmut kruunaavat kaiken – palmut on aina olleet mulle merkki siitä, että nyt ollaan jossain eksoottisessa paikassa, eikä niiden viehätys ole vieläkään kaikonnut.

juna31

juna33

Mustakondorit puussaan – liekö lähistöllä ollut jaguaari saalistamassa?

juna32
juna34 juna35
juna36 juna37
juna38-horz

Juna pysäytetään matkalla useita kertoja, välillä pitkiksikin ajoiksi. Huoleni jarrujen toimivuudesta ei ollut turha, sillä niissä on oikeastikin jotain vikaa. Mekaanikot hyppivät vaunusta toiseen ja katsastavat tilannetta. Useimmiten junan pysähdyspaikka on keskellä metsää, mutta kerran onnistumme pysähtymään avonaisempaan kohtaa, josta vuoretkin näkyvät. Radanvarressa huiskuttaa ja juoksentelee suloisia kiharapäisiä pikkulapsia. Kadehdin hiukan heidän elämäänsä, kasvaa nyt isoksi täällä vuorten syleilyssä ja banaanipuiden varjossa! Vaikka varmasti siihen elämään kuuluu myös vaikeuksia ja haasteita.

Määränpäätämme Morretesia lähestyttäessä alkavat värikkäät puiset omakotitalot pyykkinaruineen ja puutarhoineen vallata näkymiä. Suosituimmat vanhat autot täällä Paranássa ovat selkeästi Volkkarit, sillä niin söpöjä Kleinbusseja kuin Kupliakin näkyy siellä sun täällä. Tuntuu mukavalta olla maaseudulla.

juna39

juna41

Vanhat Volkkarit ovat täällä Paranássa suosittuja.

juna42

Vinkit Serra Verde Expressiä varten:

  • Juna kulkee Curitibasta Morretesiin joka päivä kello 8:15. Matka kestää 3 tuntia.
  • Reissun voi tehdä myös huomattavasti hintavammalla luksusjunalla, joka lähtee kello 9:15.
  • Junassa on viisi luokkaa, joista kaksi sisältää oman hytin. Menolippu halvimpaan econômico-luokkaan maksaa 85 realia eli noin 23 euroa, mutta paluumatkan saa hieman halvemmalla. Muut luokat ovat turístico, executivo, nelipaikkainen hyttiosasto ja 8-paikkainen hyttiosasto. Huomaa, että paluumatkalla Morretes-Curitiba ecônomico-luokan muovituolit eivät käänny ympäri, vaan matkustaja joutuu istumaan takaperin. Muissa luokissa on kääntyvät penkit ja hintaan sisältyy myös välipalaa, opasvihkoa ja juomia luokan mukaan.
  • Liput voi ostaa joko rautatieaseman lippukioskista tai matkatoimiston kautta. Matkatoimistot ja Serra Verde Express -yhtiö tarjoavat myös monenmoisia junapaketteja, kuten lauantaisin Beer Train -matkan, jossa maistellaan paikallisia oluita.
  • Erityisesti halvimman luokan liput viikonlopulle kannattaa hankkia viimeistään pari päivää etukäteen, koska juna on melkoisen suosittu.
  • Näkymät ovat menomatkalla parhaat junan vasemmalta puolelta, paluumatkalla taas oikealta puolelta. Lippuja ei kuitenkaan voi varata tietylle puolelle, vaan on täysin onnettaren varassa minkälaiset näkymät saat. Näkymiä kuitenkin avautuu molemmille puolille, joten myös oikealla puolella pääsee nauttimaan muistakin maisemista kuin rannikkosademetsän kasvillisuudesta.
  • Lisätietoja löytyy Serra Verde Expressin nettisivuilta.

Miltäs tällainen hieman VR:n tarjonnasta poikkeava junamatka kuulostaa? Oletko käynyt vastaavalla jossain muualla päin maailmaa?

Seuraa reissuani reaaliajassa Instagramissa, tai liity blogin lukijaksi Facebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!


In English: Serra Verde Express is one of the must see -things in the state of Paraná, but it’s popular among the locals as well. The train takes you on a different train trip through the Atlantic rainforests of Serra do Mar, an UNESCO World Heritage Site -listed mountain range that separates the inland from the coast in Southern Brazil. The trip starts in Curitiba, flowing through the suburbs and araucaria forests, finally descending to the mountain sides covered by lush vegetation. The views over the valleys and distant mountains covered by blue haze are just breathtaking! From the open train windows one can see mountain rivers and waterfalls, abandoned ghost stations and colorful country houses inhabited by kids that run waving by the train tracks.

The train runs every day at 8:15 (9:15 for the luxury train) and has five different classes to choose from. You get more views if you happen to get a seat from the left side while leaving from Curitiba – but the seats cannot be reserved, so it depends on luck. The price for a one-way ticket in the cheapest class is 85 reais or 23 euros, but the return ticket it slightly cheaper. The tickets can be bought on the train station or through an agency. You can find more information on the Serra Verde Express website.

Follow my trip in real time on Instagram, or become a blog reader on Facebook or Bloglovin’!

Vila Velhan maanvajoamat

Ensimmäinen Curitibasta tehty viikonloppureissu sai kunnian suuntautua Vila Velha State Parkiin, jossa kävin viime viikon lauantaina. Vila Velha Parque Estadual on yksi eteläisessä Brasiliassa sijaitsevan Paranán osavaltion päänähtävyyksistä, ja siellä voi ihmetellä alueen erikoista geologiaa: surrealistisia hiekkakivimuodostelmia sekä maanvajoamia joista osa on nykyisin lampia. Alueella voi bongailla myös villieläimiä, jos hyvä tuuri käy.

Vila Velha on lähempänä Ponta Grossaa, mutta sinne pääsee Curitibasta kätevästi bussilla vajaassa parissa tunnissa, sillä puiston sisäänkäynti on valtatien vieressä. Curitibasta matkaa kertyy melkein 100 kilometriä, mutta brasilialaisittainhan tuo on ihan naapurissa. Ainakin Princesa dos Campos -bussiyhtiö pysähtyy Vila Velhan pysäkillä, ja sillä mekin varmuuden vuoksi kuljimme (ei muuten ollut ainoa Prinsessa-niminen bussiyhtiö). Lähtö oli niinkin aikaisin kuin 7:45 lauantaiaamuna, ja bussiliput (noin 30 realia) piti vielä ostaa yhtiön lippuluukulta sitä ennen, kun nettivarausjärjestelmä ei suostunut toimimaan. Curitiban valtaisa ”matkakeskus” eli yhdistetty rautatie- ja linja-autoasema yllätti positiivisesti, sillä olin henkisesti varautunut väistelemään kaiken maailman hihastarepijöitä joihin Sambiassa ehti tottua, tai vähintäänkin pyörimään oikean luukun perässä sokkona opasteiden puuttuessa. Mutta mitä vielä, ihan normaali länsimainen asemahan se oli ja lippuluukuille oli selvät opasteet. En tiedä miksi jatkuvasti yllätyn siitä ettei ainakaan tämä eteläinen Brasilia olekaan mikään kehitysmaa. No, kenties siksi kun omat aiemmat kokemukseni Lattariamerikasta rajoittuvat Väli-Amerikan maihin, missä bussiasemat olivat tosiaan pitkälti niitä vanhojen värikkäiden jenkkikoulubussien ja kaupustelijoiden kansoittamia mutalätäköitä.

vila2

Pallokalan näköisiä linnunpesiä. Pääskyn pesiä ehkäpä?

vila1

Torkuin bussissa heräillen välillä vilkuilemaan metsiköitä, harmaita kyliä ja pikkukaupunkeja sekä valtavia kumpuilevia (GMO-)peltoja. Perille päästyämme aurinko paistoi ja kevytuntuvatakki oli pian ihan liikaa. Paikka oli keskellä ei-mitään, ja aloimme käppäillä hilpeissä tunnelmissa kohti infokeskusta. Vila Velha alkoi hämmentää heti portista käveltyämme, kun bongasin lauman joitain eläimiä kaukaa pusikon vierestä. Luulin niitä ensin lehmiksi, mutta ne hävisivät puskiin sellaisella vauhdilla, etteivät varmasti olleet lehmiä. (Myöhemmin ne paljastuivatkin villisioiksi.) Heti tämän jälkeen kuulimme takaamme kopsetta, ja meitä kohti laukkasi kaksi ratsupoliisia suurilla hevosillaan. Siis mitähän ihmettä? No, kai ne tulivat läheisestä kylästä. Aikamoista gaúcho-meininkiä! En ehtinyt napata kuvaa kuin hevosista, jotka poliisit jättivät puiden varjoon odottamaan.

Hämmennys ei kuitenkaan loppunut tähän, sillä lippuja ostaessamme meille kerrottiin, että puiston päänähtävyyksille olisi opastetut bussikuljetukset. Lipunmyyjä oli kuitenkin tosi mukava ja antoi meille kaikille paikallisten sisäänpääsyhinnan, 18 realia (noin 4 euroa) kun kerrottiin asuvamme Curitibassa. Tämän jälkeen meidät istutettiin auditorioon katselemaan Vila Velhasta kertovaa esittelyfilmiä valkokankaalta. Kyllä vähäsen nauratti, mutta ihan informatiivinenhän se filmi oli.

vila3

vila4

Vila Velhan kylä.

Hyppäsimme seuraavaan tasatunnein lähtevään bussiin kohti länsilaidalta löytyviä pieniä järviä sekä maanvajoamaluolia, portugaliksi furnas. Täydessä bussissa oli oikein kunnon turistimeininki oppaan puhuessa mikkiin. Puistosta löytyy myös 16 kilometrin mittainen Fortress Trail mikäli haluaa kiertää alueen ihan omassa rauhassaan, mutta en ole varma, pääseekö sinnekään ilman opasta. Melkeinpä kyllä olisi voinut, mutta ensikertalaisina ajateltiin että kaikki päänähtävyydet kattava kierros olisi järkevämpi valinta. Ei vaan tiedetty, millainen lauma muitakin retkeilijöitä saataisiin seuraksemme. Kaikki muut olivat tosin kotiseutumatkailemaan lähteneitä brasilialaisia, eli me olimme ainoat ulkomaalaiset. Ei kuitenkaan ihan sitä miten olen yleensä tottunut luonnossa retkeilemään!

vila6

vila5

Kultaisen lammen vesi oli kristallinkirkasta, ja isot kalat uiskentelivat lammessa.

vila7

Taivaalla liiteli useita eteläntöyhtökarakaroja (Polyborus plancus), jota luulin jonkinlaiseksi kotkaksi, mutta se onkin iso haukkalintu.

vila9-horz vila11

vila10

Luontoretken karun kansoitettu totuus.

Ensimmäisenä hurautettiin kirkasvetiselle Kultaiselle lammelle (Lagoa Dourada), missä kulkee vaivaisen muutaman sadan metrin mittainen päällystetty polku. Lampi on itseasiassa sedimentillä täyttynyt maanvajoama, jonka syvyyttä ei kukaan tiedä. Nimensä se on saanut siitä, että auringonlaskun aikaan lampi näyttää kultaiselta. Keskipäivällä se oli sävyltään lähinnä kellertävän vihertävä. Lammen vesi oli kuitenkin niin mielettömän kirkasta, että kalojen liikkeitä pystyi tarkkailemaan rannalta käsin ihan helposti. Opas selosti erittäin asiantuntevasti ja innostuneesti pitkät pätkät, mutta en jaksanut pinnistellä ja keskittyä ymmärtääkseni portugalinkielistä opastusta, joten englanninkielisistä infotauluista oli itselleni enemmän iloa. Tosi kiva että sellaisia puistosta löytyi!

vila12

vila13

Long-tailed tyrant (Colonia colonus).

vila14
vila16

Luonto täällä oli ihan erinäköistä mitä olen koskaan aikaisemmin nähnyt. Puista roikkui valtavat kasat pitkää naavaa, ja erilaisia epifyyttejä kasvoi paljon puiden päällä. Ihanaa peikkometsää, jossa samoillessa mielikuvitus lähti laukkaamaan. Metsästä kantautui myös outojen lintujen laulua ja pari saatiin bongattuakin. Vila Velhassa oli myös paljon lämpimämpi kuin täällä Curitibassa, joten vaatteita piti vähentää ja aurinkorasvaa lisätä. Vihdoin tuntui ihan kesältä, ah! Kierros oli todella nopeasti ohi, mikä oli vähän harmi, sillä tuonne olisin voinut jäädä fiilistelemään pidemmäksikin aikaa. Kultaisen lammen kierros (Trilha Lagoa Dourada) onkin vain 400 metrin mittainen, joten ei auttanut kuin nousta taas muiden perässä bussiin ja ajaa seuraavalle kohteelle, eli niille maanvajoamille.

vila17
vila19 vila18-horz
vila20 vila22

Tämä alue on geologisesti samaa alkuperää kuin esim. Namibian maaperä eteläisessä Afrikassa, ja ne ovatkin sijainneet yhdessä silloin kun kaikki nykyiset mantereet  vielä muodostivat yhden suuren Gondwanan. Namibiassa samanlaisia hautavajoamia ihmettelemässä käynyt retkiseura sanoikin, että hänelle tuli kovasti flashbackejä Afrikasta, vaikka ilmasto onkin täällä tietysti erilainen. Aika hullua! Reiät ovat siis syntyneet veden aiheuttaman kulutuseroosion takia, niin että ensin maan alle on kaivertunut onkalo, ja maanpinta on jossain vaiheessa romahtanut tuohon suureen kuoppaan, joka nyt täyttyy hitaasti sedimentistä ja vedestä. Reiät ovat jopa 100 metriä syviä, ja ovat puolillaan vettä. Kyllä hieman hirvitti katsella alas!

vila23 vila25
vila27-horzvila24
vila26

Maanvajoamat olivat kyllä sellainen näky, että ei ihan heti unohdu! Jäätiin muusta turistiryhmästä aika hyvin jälkeen, kun jäätiin katselemaan reikiä pidemmäksikin aikaa. Muilla tuntui olevan kiire lähinnä vilkaista, napata selfie ja jatkaa matkaa. Maanvajoamaan laskevat minivesiputoukset saivat aikaan sateenkaaria, ja rei’issä lenteli lepakoita ja lintuja. Näin muutaman vihreän linnun, jotka näyttivät hieman pieniltä papukaijoilta, mutta en ehtinyt katsomaan niitä tarpeeksi hyvin sanoakseni varmaksi, kun ne olivat jo kadonneet vajoaman seinämien vehreän kasvillisuuden joukkoon. Aika hurja paikka, kaikenlaista tämä Äiti Maa kätkeekin sisälleen. Seuraavassa postauksessa jatketaan sitten matkaa niille hiekkakivimuodostumille!


In English:The first weekend trip I did from Curitiba was Vila Velha on last week’s Saturday. At least the bus company Princesa dos Campos stops there, and that’s the company we took as well. The start was a bit bewildering, since first we saw two policemen on horses riding past us there in the middle of nowhere, and a bit after that we found ourselves sitting in an auditorium watching a film about the Vila Velha State Park. After that it was soon time to jump on the bus which would take us to the caves and lakes, or furnas in Portuguese. It was a bit funny to sit there with a lot of Brazilian tourists and listen to the guide speaking to the microphone. Not exactly as I’m accustomed to explore nature! Our first stop was at the Golden Pond, where we did a small walk admiring the furna that was filled up with sediment and water. The guide was super enthusiastic but speaking fast Portuguese, and I concentrated more on watching the big fishes in the crystal clear water than his talk. It was good that there was also an information board in English. The nature here was  very different from what I’ve seen previously, and the trees had huge hanging mosses and epiphytes growing on them. After the 400 m walk we drove to the next sight, the actual holes in the ground. They were very impressive, and it was a bit scary to look down in order to notice that there are tiny waterfalls and rainbows! Also birds and bats were flying inside the vertical caves. We continued to the surreal sand stone formations, of which you can read from the next post!