Palmuranta Brasilian Ilha Grandella

Muistaako joku vielä, että olimme viime vuonna häämatkalla Brasiliassa? Olen jo melkein itsekin unohtanut, sillä reissusta on kulunut jo melkein vuoden päivät. Apua! Nyt onkin korkea aika alkaa käydä honeymooniamme läpi täällä bloginkin puolella, reissua, jolla seikkailimme pitkin Rio de Janeiron ja Bahian osavaltioita. Edetään kronologisessa järjestyksessä ja aloitetaan matkan ensimmäisestä kohteesta, Ilha Granden saarelta.

Häämatka alkoi sateisesta Curitibasta paljon ennen aamunkoittoa, kuten niin monet muutkin reissut. Otin taas kerran asuntoni edessä olevan puiston kulmasta ensin taksin linja-autoasemalle ja odottelin siellä lentokenttäbussia monen istuimilla torkkuvan kodittoman ja parin muunkin lentomatkustajan näköisen ihmisen kanssa. Lensin muistaakseni LATAM-lentoyhtiön siivin Rio de Janeiroon, minne Zé oli myös lennähtänyt Helsingin ja New Yorkin kautta. Treffit lentokentällä, aika romanttista! Ja olihan se ihanaa nähdä toinen kahden kuukauden erossaolon jälkeen, en meinannut pysyä penkissäni lentokoneen laskeutuessa Rioon.

palmas1 palmas3
palmas2

Otimme Galeãon lentokentältä bussin kohti Rion keskustaa. Tien vieressä vilistävät, tiilistä kyhätyistä monikerroksisista rakennelmista kootut Rion pohjoispuolen favelat olivat sen verran karun näköisiä, että jopa minä järkytyin. Kävi mielessä, että Sambiassa Lusakan slummeissakin on asiat paremmin. Toki tiesin, että asuinkaupunkini Curitiba on Brasilian kaupungeista oikea malliesimerkki ja lähestulkoon lintukoto, mutta en silti voinut välttää ajattelemasta, että ihan kuin olisi laskeutunut johonkin aivan eri maahan.

Jäimme bussista Rion toisella lentokentällä Santos Dumontilla, sillä määränpäämme oli hotelli aivan sen vieressä. Olimme varanneet Easy Transfersilta kyydin Ilha Granden saarelle, ja meidät poimittaisiin kyytiin tuon hotellin edestä. Olisihan sinne päässyt julkisellakin liikenteellä, mutta halusimme ottaa häämatkan kunniaksi rauhassa ja nauttia toistemme seurasta ilman usean eri bussin ja lautan kanssa säätämistä. Easy Transfer maksoi 95 realia (noin 25 euroa) hengeltä sisältäen minibussikyydin ja lauttamatkan Ilha Grandelle, ja vaikka se oli noin puolet kalliimpi kuin paikalliset bussit, niin ihan mielellään sitä kympin verran investoi mukavampaan matkaan. Meidät ja kahvilasta mukaan otettu aamiaisemme poimittiin modernin ja tilavan pikkubussin kyytiin sovitusti, ja matka saattoi alkaa. Noukimme kyytiin muitakin reissaajia Copacabanan ja Ipaneman lähistöltä, joten päästiin samalla tekemään pientä sightseeingiä Riossa. Kaupungista ulos ajettuamme muutaman tunnin matka kului rattoisasti torkkuen ja toistemme olkapäitä vasten kuolaten, ja pitipä bussi jopa lounastauonkin tienvarren buffet por quilo -ravintolassa.

palmas10
palmas5 palmas6

Aamuinen auringonpaiste oli vaihtunut pilviksi ja matkalla alkoikin sataa. Pikkubussi jätti meidät Conceição de Jacareín kylään, missä odottelimme hetken aikaa veneeseen pääsyä ennen kuin meidät lastattiin natisevaan puupaattiin. Hieman hirvitti siinä myräkässä keikkua ja huojua aalloilla jossain Brasilian edustalla ja kävi mielessä, että onkohan tämä nyt taas ihan fiksua. Keskityin tuijottamaan alkaalla roikkuvien pilvien verhoamia vehreitä vuoria lähtöpisteemme yllä ja tuntemaan vähemmän pakokauhua. Zé ei tietenkään ollut millänsäkään myrskyssä seilaamisesta.

Rantautuessamme pienelle hiekkarannalle satoi yhä kaatamalla. Tämä oli veneen ensimmäinen pysäkki, jolla meidän oli määrä jäädä pois. Vaihdoimme päälle haikkausvaatteet, sillä emme yöpyisi saaren pääkylässä Vila do Abraãossa, vaan meidän tulisi ensin kävellä määränpäähämme. Ilha Grandella kulkee tasan yksi tie, eikä se vienyt yöpaikkaamme Praia de Palmasin rannalle, joten ei kun reppu selkään ja mutaista viidakkopolkua jyrkkään ylämäkeen. Vähän hoppukin oli, sillä auringonlaskuun ei ollut enää montaa tuntia aikaa. Noin tunnin patikoinnin jälkeen astuimme ulos sademetsästä rantahiekalle läpimärkinä ja kintut kurassa, mutta kaikki tavarat edelleen mukana. Olimme päässeet heti kosketuksiin Ilha Granden syvimmän olemuksen kanssa. Tämä saari on villi ja kaikessa kesyttämättömyydessään hurjan upea. Takana oli aikamoinen matkapäivä, jonka aikana olin matkustanut taksilla, bussilla, lentokoneella, minibussilla, veneellä ja jalkapatikassa.

palmas8 palmas7
palmas9-horz palmas11
palmas25

Yövyimme Camping Pousada Acordessa, missä meidät otti vastaan sydämellinen vanhempi pariskunta. Minibungalowimme oli nimensä mukaisesti todella pieni ja hieman kämäinenkin, mutta se ei paljoa haitannut, sillä se taisi nimittäin olla saaren halvin oma bungalow muutaman metrin päässä hiekkarannalta. Paikka olisi tietysti hyvällä säällä kivempi, mutta kyllä siellä mukavasti kuunteli kattoon ropisevaa sadettakin. Olimme lisäksi onnessamme saadessamme vain olla yhdessä. Majapaikka sai meidät puolelleen viimeistään kuullessamme, että perheen koiran nimi on Maapähkinä.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä Ilha Grandella vain olimme ja tutkimme rantaamme. Praia de Palmas eli palmuranta oli nimensä veroinen. Kaartuvaa vaaleahiekkaista rantaa reunustivat hiekan ylle kurottavat palmut, ja ympärillä kohosivat sademetsän verhoamat kukkulat. Palmasissa on pari majataloa ja ravintolaa, ja lisäksi siellä asuu paikallista väkeä. Se olikin pariksi päiväksi mukavan rauhallinen tukikohta, mistä löytyi kuitenkin myös joitain palveluja. Enää ei onneksi satanut kaatamalla, mutta pilvisen sään lisäksi saimme päivän aikana joitakin sadekuuroja. Ei myöskään ollut mikään varsinainen helle, joten uiminen sai odottaa.

palmas12
palmas26
palmas24
palmas27 palmas23
palmas4 palmas13-horz
palmas14

Praia de Palmasin pohjoispuolella on toinen, pienempi biitsi Praia Brava de Palmas. Siellä näytti olevan yksi ainoa, mutta aika ihanan näköinen bungalowipaikka Cabanas Paraíso, joka ei tosin oman vierailumme aikaan lokakuussa ollut auki.

Tässä siis vinkki Ilha Grandelle: jos budjettiin sopii noin 50 euron yöpymiset, niin varaisin Praia Brava de Palmasilta biitsimökin privaattirannalla!

Rannalle vievää polkua talsiessamme bongasimme muuten ehkä vähiten biitsille sopivan eläimen: oravan.

palmas18
palmas17 palmas19
palmas20 palmas22
palmas21 palmas28
palmas29

Kävimme vielä syömässä aikaista illallista rantaravintolassa. Aterian kruunasi ihanan kylmä açaí na tigela eli açaí bowl, joita tuli honeymoonin aikana syötyä melkein päivittäin. Nam! Tuo superherkku on selkeästi pohjoisemman trooppisen Brasilian juttu, sillä Curitibassa niitä ei juuri näkynyt.

Seuraavaksi kerron Lopes Mendesin rannasta, joka on valittu koko maailman kauneimpien rantojen top kymppiin. Kaikki biitsihirmut, pysykää siis kuulolla!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Do you still remember that we spent our honeymoon in Brazil last year? We were exploring the states of Rio de Janeiro and Bahia for two perfect weeks. The trip started by having a date at the airport of Rio de Janeiro, where I flew from Curitiba and Zé from Finland. We were so happy to see each other after two months on the other side of the world. We headed to the center of Rio, from where we had booked an Easy Transfer ride to the island of Ilha Grande, to avoid any hassle. The journey went well snoozing in a minibus, but it started raining before stepping on our creaking wooden boat. It was quite a scary ride wobbling on the stormy seas, but we did land on a small sandy beach. That was not our final destination though – we had to hike almost an hour in the rain, on the muddy rainforest trail before reaching Praia das Palmas beach, where we stayed at Camping Pousada Acorde. We got to experience the soul of Ilha Grande immediately: it was wild and gorgeous in its raw untamedness.

Our mini bungalow was cramped but cozy – and probably the most budget-friendly bungalow on the island. It didn’t matter much though, we were so pleased just to be with each other. And that’s what we did on our first whole day on Ilha Grande: simply being and exploring our beach and the smaller beach Praia Brava das Palmas just next to it. Our beach was also very pretty with palm trees reaching onto the sand. Luckily it wasn’t pouring anymore, but it was cloudy and we still got some rain showers, so the weather could have been better. But there is no such thing that a cold, delicious açaí bowl would not fix! Next time I will tell you about a beach that was chosen in TOP10 of the whole world – so beach freaks stay tuned!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Mainokset

Lehmja tammik – luontokeidas Tallinnan kupeessa

Kiinnostaisiko yhdistää Tallinnan-matkaan pieni luontoretki, mutta et tiedä mihin suunnata? Entä oletko koskaan kuullut Jüri-nimisestä kylästä Tallinnan kaakkoispuolella, Tarttoon menevän kakkostien ja Tallinnan ohitustien risteyksessä? Tuskin olisin kuullut minäkään, ellen olisi yöpynyt siellä toukokuisella Viron-reissullamme. Jüristä löytyi kuitenkin ehkäpä Tallinnan kaunein metsä, Lehmja tammik, jota päädyimme tutkimaan aivan sattumalta.

Olin matkassa sisäilmasairastuneen ystäväni kanssa, joten emme halunneet lähteä riskeeraamaan hostellin tai sohvasurffauksen kanssa, kuten muutaman vuoden takaisella yhteisellä visiitillämme Tallinnassa. Vaihtoehdoksi jäi siis telttailu leirintäalueella, ja niistä kivoimmat sijaitsevat kaukana Tallinnan keskustasta. Me olimme suuntaamassa seuraavana aamuna kohti Võrua, joten valitsimme tietysti omalle reitillemme osuneen leirinnän Jüristä. Keskeisemmällä sijainnilla varustetut alueet eivät tosin olleet vielä toukokuun puolivälissä edes avoinna, joten valinta oli helppo.

lehmja2 lehmja1
lehmja3 lehmja5

Lehmjan tammilehdon historiaa

Lehmja tammik on saareke ympäröivältä rakentamiselta säästynyttä tammilehtoa – itseasiassa yksi Viron ainoista jäljelläolevista tammilehdoista. Kooltaan se on noin 11,5 hehtaaria, mutta pienestä koostaan huolimatta sillä on suuri luontoarvo, ja siksi tammilehto uhanalaisine ja harvinaisine lajeineen suojeltiin vuonna 1960. Lehmjan tammilehdon iäksi on arvioitu noin 5000 vuotta, ja vanhin täällä kasvava tammi on lähes 400-vuotias.

Ikivanhoja, käppyräisiä tammia kasvava metsä on pyhä paikka. Se kätkee sisäänsä sammaloituneita kiviä, joita on entisaikoina käytetty kuppikivinä palvontamenoissa jo 4000 vuotta sitten. Tammilehtoon liittyy myös monia erilaisia kansantaruja, joissa on kuitenkin sama loppu: häävieraat ovat muuttuneet tammipuiksi rangaistuksena rikottuaan ajan käytänteitä ja jopa tabuja. Eräs tarina kertoo, miten häävieraat ovat joutuneet sanaharkkaan keskenään, ja kummallakin vastapuolella on ollut mukana noita, jotka ovat sitten noituneet vastapuolen tappelijat muuttumaan puiksi.  Toisen tarinan mukaan ylimieliset häävieraat olivat repineet ja talloneet vanhan isoisän istuttamia nuoria tammia, minkä seurauksena isoisä noitui heidät kasvamaan tammina revittyjen vesojen paikalle.

Kolmas tarina taas kertoo samaa nuoria tammia tuhonneista häävieraista, mutta siinä Jürin noita on heittänyt ensin sulhasen pää edellä maahan, niin että jalat ovat jääneet törröttämään ilmaan, ja sen jälkeen tehnyt samoin morsiamelle ja häävieraille. Yksi oli kuitenkin päässyt juoksemaan pakoon, minkä takia kauempana Tallinnan puolella seisoo yksi yksinäinen tammi. Neljännen tarun mukaan häävieraat taas ovat eksyneet kovassa tuulessa ja tuiskussa tammimetsään, ja kironneet itse itsensä siellä tammiksi – ja heidän kirouksensa on käynyt toteen. Myöhemmissä tarinoissa näihin kansantaruihin on myös sekoittunut kristillisiä piirteitä. Opetuksena kuitenkin on, että jos tammille tekee pahaa, niin huonosti käy. Liekö näiden tarujen ansiota, että tammilehto on säästynyt meille ihailtavaksi tähän päivään saakka?

lehmja4 lehmja6-horz
lehmja10
lehmja9

En ihmettele yhtään, että Lehmjan tammilehto on poikinut kansantarun jos toisenkin. Jopa kirkkaana kevätpäivänä keskellä vaaleanvihreitä silmuja ja valkovuokkojen merta voi ikiaikaisessa lehdossa aistia mystisen ja pyhän tunnelman. Käppyräiset ja sammaleiset tammet tummine koloineen alkavat nopeasti kertoa omia tarinoitaan ja muuttuvat mielikuvituksessa ties miksi haltijoiksi ja menninkäisiksi. Tämä jos mikä on todellinen satumetsä.

Lehmja on ehkä kauneimmillaan loppukeväällä ja alkukesästä, mutta voin kuvitella siellä olevan tavattoman nättiä myös syksyn ruska-aikaan. Tässä siis vinkki Tallinnaan lähiaikoina suuntaaville: lähde luontoretkelle Lehmjan tammilehtoon.

lehmja7lehmja11

Kivi Talun matkailutila

Jüristä Lehmjan tammilehdon vierestä löytyy myös todella ihana ja rauhaisa leirintäalue, jos jollakulla muullakin on sellaiselle tarvetta Tallinnassa. Kivi Talun matkailutila oli niin kodinomainen paikka, että tuntui kuin olisi telttaillut jonkun takapihalla. Ja itseasiassa niinhän me telttailimmekin, sillä Kivi Talun omistava perhe asuu siellä itsekin. Iso suositus – ja täältä voi vuokrata myös huoneita tai parkkeerata asuntoautonsa nurmikolle. Oli ihanaa herätä aamulla viereisessä koivikossa sirkuttavien lintujen ääniin ja kokkailla aamupalaa terassipöydän ääressä, ollen kuitenkin vain puolen tunnin matkan päässä Tallinnan keskustasta. Emmekä edes testanneet laiturisaunaa ja uimalampea! Täältä löytyy myös kokonaisen kirjasen verran tietoa Lehmjan tammilehdosta. Paikassa oli vain yksi miinus, nimittäin metallinmakuinen vesi, joten jos se haittaa sinua niin ota omat juomavedet mukaan.

lehmja16 lehmja12
lehmja13 lehmja14
lehmja15

Jüriin pääsee Tallinnan keskustasta joko bussilla esim. rautatieasemalta tai marshrutkan eli pikkubussin kyydissä Solaris-ostoskeskuksen edestä (viroksi marsruut). Jälkimmäinen on kokemuksena hauskempi, joten suosittelen kokeilemaan ja lähtemään pikku seikkailulle Jüriin! Matka maksaa 2 euroa suuntaansa ja aikataulut löydät täältä.

Onko sinulla jokin muu hyvä vinkki luontokohteista Tallinnan lähellä?

Seuraa Vida de Estrada –matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssäTheblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Visiting Tallinn and would like to take a break from the city in a beautiful nature spot? Here is a tip: go to visit Lehmja oak grove in Jüri village just outside Tallinn. It is a 5000 year old grove and an established nature reserve, which has been a holy place of worship back in the old days. There are numerous folktales about this place, and in all of them people cursed to become oaks in the forest. Many tales speak about wedding guests who violate customs and even taboos of the time and are punished, while in other stories the wedding guests destroy and harm young oak trees and are turned into oaks themselves. Perhaps it’s because of this folklore that the beautiful forest is still standing? It’s not hard to lose yourself to one’s imagination when walking in the mystical atmosphere of this enchanted forest, even on a bright spring day. The age-old oaks (oldest of them some 400 years) soon start looking like elves and gnomes. Lehmja oak grove is perhaps at its prettiest in spring time with the blooming wood anemones, but I can imagine that it’s gorgeous also in fall colors.

Jüri village also has an excellent and cozy camping area close to the Lehmja grove, Kivi tourism farm. It felt like camping on somebody’s backyard, and actually that was exactly what we were doing. They have also rooms and caravan spots for rent, and more. What a peaceful location to spend the night and wake up to birds’ singing, yet being only half and hour away from Tallinn city center.

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Lappi + Lofootit roadtrip: viikko karavaanarina

Olimme vakaasti päättäneet, että Zén täytyisi päästä Lappiin ennen kuin muuttaisimme pois Suomesta. Ajattelimme ensin lähteä ihan vain kaksin autolla, yöpyä teltassa ja tehdä pari vaellusta. Suunnitelmia tehdessä nälkä taisi kuitenkin hieman kasvaa syödessä, sillä reissusuunnitelmat vain paisuivat paisumistaan, ja lopulta meitä oli kuusi henkilöä ja koira (sekä matkanvarrelle hoitoon nakattu kissa) lähdössä kohti Käsivartta sekä Pohjois-Norjaa: me, vanhempani sekä vanhempi pikkuveljeni tyttöystävineen ja koirineen (ja alku- sekä loppumatkasta myös kissoineen – liskot sentään jäivät kotiin).

Jokainen voi varmaan arvata, että tällaisella kokoonpanolla karavaanaaminen ei aina suju ilman kommelluksia ja hermojen kiristymisiä, etenkään melko tiukalla aikataululla ja kahdella erillisellä autolla matkaa taittaessa. Suurimmasta osasta kuitenkin selviää huumorilla ja lopputuloksena on ihania yhteisiä reissumuistoja oman perheen kanssa. Perheen kanssa roadtrippailu ei ehkä ole se kaikkein helpoin vaihtoehto kesäloman viettoon, mutta enpä nyt ihan heti keksi, mikä olisi parempi tapa viettää aikaa läheisten kanssa kuin matkailu.

roadtrip2 roadtrip1
roadtrip5 roadtrip4
roadtrip6

Reitin suunnittelu ja menopelin järjestäminen

Reittisuunnitelmaksi mietimme ensin Käsivarren kautta Jäämerelle ajamista, mutta vajaata viikkoa ennen reissuun lähtöä päätimme, että Kilpisjärven lisäksi päämäränä olisi sittenkin Lofootit, tuo Pohjolan arktinen paratiisi. Hengästyttävät vuorimaisemat, turkoosina kimmeltävä meri ja somat kalastajakylät saivat kääntämään autojen nokat kohti tuota Norjan luoteisrannikolla pohjoiseen Atlanttiin työntyvää pitkulaista saariryhmää. Voipi olla, että viime vuosina luetut blogipostaukset Lofooteilta olivat myös vakuuttaneet minut jo aikoja sitten siitä, että noille saarille olisi vielä päästävä. Eikä olisi kohdevalinta voinut enempi nappiin mennä! Lofootit hurmasivat minut täydellisesti. Ne olivat kuin jokin taikamaailma, jossa on lähes surrealistisen kaunista. Ajatella, että niin läheltä Suomea löytyy noin upea, arktista eksotiikkaa pursuava paikka.

Alla olevassa kuvassa näkyy suurpiirteinen reittimme. Todellisuudessa kilometrejä tuli kuitenkin enemmän edestakaisin suhailujen ja mutkien takia.

reittikartta

Kun matkaan lähtö heinäkuun viimeisellä viikolla oli lyöty lukkoon, alkoi menopelin etsintä. Olimme niin myöhään liikkeellä, ettemme onnistuneet löytämään vuokralle edullista matkailuautoa, jonne olisimme kaikki kuusi mahtuneet, joten täytyi hieman soveltaa. Tein itse ja säästin -taktiikka toimii aina, eikö niin? Vuokrasimme siis neljän hengen kenties ysäriltä peräisin olevan matkailuauton sopuhintaan tädin naapurilta, ja sen kaveriksi lainattiin tädin perheen asuntovaunu.

Meiltä löytyi kuitenkin vain yksi vetokoukullinen auto, joka oli veljeni tyttöystävän puna-musta-harmaaksi maalattu amishonda vuosimallia -98. Subwoofer vaan pois takakontista, niin hyvin se kulkisi, vaikka se auto on kyllä sen näköinen ettei sillä välttämättä kannattaisi ajaa yhtikäs mihinkään. Olisi ehkä pitänyt arvata, ettei matka sujunut näillä menopeleillä ilman kommelluksia, mutta kerron teille kauhujen kotimatkasta ihan omassa postauksessaan. Saimme siis kuitenkin nauttia lomasta kaikessa rauhassa, sillä tekniset ongelmat alkoivat onneksi vasta Ruotsin Lapissa kotiin päin ajaessa, eivätkä esimerkiksi jossain Lofoottien kauimmaisessa nurkassa.

roadtrip7
roadtrip8 roadtrip9
roadtrip10 roadtrip11

Roadtrip numeroina

9 päivää
3200 kilometriä
Keskimäärin 400 km/päivä
3 maata
6 henkeä + koira
1 huiputettu tunturi
2 yöttömän yön vuorikiipeilyä
1 uinti Norjanmeressä
Muutama kinastelu
8 päivänä aurinkoa ja yli 20 astetta
Yli 2000 valokuvaa
Lukemattomia ihania muistoja

Palaan tietysti näihin paikkoihin ja tunnelmiin vielä monen postauksen kautta, sillä viikkoon mahtuu kuitenkin aika monta mahtavaa uutta kokemusta, vaikka autossa istuttuja ajotuntejakin kertyi aivan kiitettävästi – etenkin, kun nikottelevan auto+asuntovaunu -kombomme maksiminopeus oli noin 70 kilometriä tunnissa ja aikaa tuntui aina tuhrautuvan johonkin ylimääräiseen säätämiseen. Meille jäi lopulta yksi päivä aikaa Kilpisjärvellä ja kolme vuorokautta Lofooteilla, mikä oli toisaalta heittämällä kaiken ajamisen arvoista ja toisaalta taas aivan liian vähän. Toki oltaisiin saatu lisää aikaa Lofooteille jättämällä Käsivarren kautta ajaminen välistä, mutta se ei ollut vaihtoehto – Saana-tunturi 1029 metrissä piti nimittäin päästä valloittamaan ja muutenkin näkemään, miltä siellä päin Suomineitoa näyttää. Vaikka viikossakin ehtii monenlaista, niin suosittelisin kuitenkin varaamaan tämänkaltaisen reissun toteuttamiseen enemmän aikaa, esimerkiksi kaksi viikkoa.

roadtrip12 roadtrip13
roadtrip14 roadtrip15
roadtrip16 roadtrip17
roadtrip18 roadtrip19
roadtrip20

Mikä oli parasta reissussa?

Suoraan merestä torahampaina kohoavat vuoret, joiden rinteillä oli vielä paljon lumilaikkuja. Valkoiset hiekkarannat. Kristallinkirkas, jääkylmä merivesi. Aavan Lapinmaan katselu Saana-tunturin reunalla yksin, täydessä hiljaisuudessa.

Asuntoauton etupenkillä istuminen ja maisemien katselu ison tuulilasin läpi kilometrien kuluessa. Se kutkuttava tunne, kun edessä on avoin maantie eikä tiedä, mistä herää seuraavana aamuna. Reissuruoan syöminen ulkosalla.

Mustikoiden poimiminen lähes pystysuoralla vuorenrinteellä. Pohjoisen yöttömän yön auringonlaskut, jotka vaihtuvat liukuvasti auringonnousuiksi. Kasvojen huuhtelu kirkasvetisessä tunturilammessa. Lukemattomat pienet vesiputoukset vuorilla.

Kuivuvien turskien bongailu bacalhau-hihkaisujen säestämänä. Corgineiti Dalian touhottamisen seuraaminen silmät sydäminä. Lauttamatka vuonoa pitkin ja rantautuminen pikkuruisen kylän turkoosivetiseen satamaan.

Se, kun tajuaa osuneensa pohjoiseen ehkä vuoden ainoalla oikeasti lämpimällä viikolla. Lampaiden kellojen kilkatuksen kantautuminen kaukaa vuorenrinteiltä. Lomailevien kalastajakylien tunnelma. Vuorille kiipeäminen vaikka öisin, jos päivisin ei ennätä.

Noin niin kuin esimerkiksi.

roadtrip21
roadtrip23roadtrip22
roadtrip24 roadtrip25
roadtrip26 roadtrip27
roadtrip28

Maistiainen karavaanarin elämästä

En ole aiemmin matkustanut asuntoautolla muuten kuin joskus vauvana, joten oli jännää päästä matkaviikon aikana kokemaan palanen karavaanarin elämää. Täytyy sanoa, että aika näppärä matkailumuoto, kun mukava mobiilikoti kulkee mukana koko ajan eikä yösijasta tai ruokailuista tarvitse huolehtia, jos on täyttänyt kaapit murkinalla.

Hirveän vapaaksi en mukavuudestaan huolimatta tuota reissutyyliä kokenut, sillä samalla kun asuntoauto antaa vapauden parkkeerata yöksi minne tahtoo (minne pystyy ajamaan ja missä leiriytyminen ei ole kiellettyä), tuo sen omistaminen tai hallussapito mukanaan myös vastuun. Autosta ei niin vain pääsekään eroon, jos jokin menee vikaan, vaan siitä täytyy huolehtia. Tai vaikkei menisikään, niin auton pysäköinnille on silti uhrattava ajatus jos toinenkin. Vapaammaksi koen reppu selässä ja teltta kainalossa matkustamisen: jos bussi hajoaa, hyppään toiseen; jos liftikyyti pysähtyy, peukutan uuden; jos jalat ei enää kanna, lepuutan niitä hetkisen. Mutta olihan tämä kaikessa mukavuudessaan ihan eri luokkaa kuin telttayöt.

Lähtisin ehdottomasti uudestaankin karavaanaamaan, mutta joku välimuoto eli pakulla tai ihan farmariautolla reissaaminen voisi houkuttaa vielä sitäkin enemmän.

roadtrip31roadtrip29
roadtrip31

Tässä oli pieni koontipostaus meidän perhereissusta Lappiin ja Lofooteille. Tuon viikon aikana koin aivan pakahduttavan paljon arktista kauneutta noissa pohjoisen upeimmissa maisemissa! Perästä kuuluu sitten tarkempia juttuja reissun varrelta, kuten Saanan huiputuksesta ja niistä monista sykähdyttävistä paikoista, joissa kävin Lofooteilla. En malttaisi odottaa pääseväni käymään tarkemmin läpi kaikkia niitä kuvia, joita muistikortille tallentui!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä, Theblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: We had to visit Lapland before moving away from Finland, and somehow the plans just grew bigger and bigger. In the end we were six people and a dog heading to northern Finland and Norway, via Kilpisjärvi all the way to the Lofoten archipelago. We spent nine days on the trip, driving 3200 kilometers with a motorhome and a caravan pulled by a car (a tricolored -98 Honda to be precise). It was enough to make it worth the drive, but still way too short time to spend in these magnificent landscapes.

There were so many best things about the trip that it’s hard to mention just a few: the mountain landscapes rising from the sea, nightless nights with sunsets turning into sunrises, the white sand beaches and crystal clear waters, listening to silence on top of the Saana fell (1029 m), climbing mountains at night when there was no time during daytime, and realizing that we happened to travel North on probably the one and only actually warm week of the year. It was also exciting to live a week of caravan life! It has many pros such as freedom to park where ever, but also some cons such as the responsibility that owning/using a mobile home brings. Would still definitely go again. There will also be more posts from this trip coming, and I can’t wait to get to go through the rest of the photos!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.

Muutto Portugaliin takana – fiiliksiä asuinmaan vaihdosta

Moikka moi! Viimeisestä blogipostauksesta on vierähtänyt useampi viikko, joten jonkinlaisesta kesätauostakin voinemme puhua. En ole ajatellut unohtaa tätä tekelettäni enkä myöskään teitä lukijoita, mutta en vain ole juuri ehtinyt istua tietokoneella muuton ympärille kasaantuneilta kiireiltäni. Nyt suurimmat muutokset alkavat kuitenkin olla takana päin, joten aikaa liikenee taas myös virtuaalielämälle ja blogille. Eli linjoilla ollaan taas!

praia11
praia14

Niin, muutto on ohi ja olemme olleet Portugalissa jo kolme viikkoa. Lento sujui hyvin, kun ensin oltiin vaihdettu kentällematkaamissuunnitelmia sen jälkeen, kun tajusimme että siirtymät muutaman matkalaukun, crashpadin sekä valtavan polkupyörälaatikon kanssa olisivat ehkä vähän turhan suuri haaste julkisilla matkustamisen kannalta. Hyväsydäminen naapurimme heitti meidät lopulta autolla Jyväskylästä aamuyöllä Helsinki-Vantaalle, mistä olemme ikuisesti kiitollisia. Stressasin lentoa niin, että näin vielä pari päivää saapumisemme jälkeenkin painajaista, jossa myöhästyimme koneesta ja jäimme Suomeen nuolemaan näppejämme.

Veronsa vei myös asunnon tyhjennys Jyväskylässä. Pieni loppupaniikkihan siinä meinasi iskeä, vaikka olin aloittanut tavaroiden myymisen jo keväällä heti lentolippujen hankkimisen jälkeen. Lähes kaikesta maallisesta omaisuudesta täytyi hankkiutua eroon, sillä en jättänyt varastoon vanhempienkaan luokse paljon mitään. Ja koska muuttobudjetti on pieni, niin yritin myydä tavaroitani loppuun saakka, vaikka kaiken lahjoittaminen kierrätyskeskukseen tai hyväntekeväisyyteen olisi ollut huomattavasti helpompaa. Yhdeksän omillaan asutun vuoden aikana kaappeihin oli kerääntynyt kaikenlaista, ja siitä lähti mukaan ainoastaan kaksi matkalaukullista vaatteita ja kuusi muuttolaatikollista tarkkaan valikoituja tavaroita – matkamuistoja, ulkoiluvarusteita, keittiötarvikkeita, kirjoja, levyjä ja valokuva-albumeita. Vaikeinta oli luopua viherkasveistani, mutta toivon, että ne kaikki päätyivät hyviin koteihin. Yksi sai uuden kodin ystäviemme luota, joten sen sijoituspaikka on ainakin mitä parhain.

praia1
praia2-horzpraia13

Moni on hehkuttanut, kuinka tavaroista eroon hankkiutuminen saa aikaan vapautumisen tunteen. Itse en kokenut sellaista. Tärkeimmät tavarat lähtivät muuttolaatikoissa kuriiripalvelulla kohti Portugalia, mutta minulle oli melkeinpä yksi ja sama, tulisivatko nekään edes perille. Ehkä siksi, että kyse on kuitenkin vain tavarasta, jolla on lopulta ainoastaan välinearvoa, oli kyseessä sitten kuinka hyvä nojatuoli tai kuinka kaunis uunivuoka tahansa. Ei niiden omistaminen ole tehnyt elämääni yhtään vähemmän vapaaksi, joten ehkä siksi niistä luopuminen ei myöskään aiheuttanut vapautumisen tunteita. Ei, vaikka niin tarmokkaasti pyrin kohti päämäärää nimeltä elokuun 9. päivä ja täysin tyhjennetty asunto.

Melkoista suorittamistahan se oli. Mutta se Facebook-kirppareiden av, yv ja jono -ralli tuli päätökseensä ja me lähdimme epätodellisissa fiiliksissä Jyväskylästä kello 4 aamulla, siivottuamme ja puunattuamme ensin asuntoamme koko edeltävän illan ja yön. Viimeinen auringonnousu Suomessa oli kaunis, ja vaikka olin haaveillut tästä lähdön hetkestä ties kuinka monet kerrat etukäteen, olin täynnä epäröintiä ja haikeutta. Siitä huolimatta lastasimme lievästi ylipainoiset matkalaukkumme Norwegianin lennolle (ollen varmaan niin hankalia asiakkaita, ettei parista ylipainokilosta edes peritty maksua) ja astuimme koneeseen ensin kohti Tukholmaa ja sitten Lissabonia. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla ei ollut paluulippua valmiina, eikä aikomusta tulla takaisin kotimaahani muuten kuin käymään.

praia4
praia5

Mutta jos kuvittelimme vaikeimman olevan takana kun kämppä Suomessa oli tyhjä ja olimme saaneet itsemme, laukkumme ja laatikkomme Portugaliin ja tänne miehen sukutilalle, niin vähänpä tiesimme. Olimme kuvitelleet, että saisimme asettua rauhassa tyhjillään seisoneeseen miehen isovanhempien taloon, mutta matkaan tuli mutkia noin kuukautta ennen lähtöä. Meillä oli jo lennot ja kaikki varattuna, joten päätimme lähteä silti ja yrittää sopeutua. Säätäminen asuntoasioiden kanssa täällä päässä on ollut aivan sanoinkuvaamattoman hankalaa ja vienyt valtavasti aikaa ja energiaa. Perhe on pahin, niinhän ne sanoo, ja mitä draamaa tämä onkaan ollut, kuin suoraan jostain telenovelasta.

Asumme nyt väliaikaisesti anopin kanssa niin, että jaamme muuttosäädön loputtua hänen kanssaan vain keittiön. Ei mikään ideaaliratkaisu, mutta tähän hätään kai kuitenkin paras mahdollinen. Ainakin meillä on paljon tilaa, eikä vuokraa tarvitse maksaa. Ehkä tämä ilmapiirikin pikku hiljaa muuttuu vähän mukavammaksi kun muuttojärjestelyt ovat ohi. Vuoden-parin päästä selvinnee, minne asetumme pysyvästi. Siihen asti kaikki kanoja ja kasvimaata suuremmat projektit saavat odottaa, mutta onhan niissäkin jo hommaa.

praia6 praia9-horz

Meitä oli siis odottamassa 12 vastakuoriutunutta tipua, joista ollaan nyt pidetty huolta. Siivottu, ruokittu ja täytetty vesiastiat päivittäin. Tipuja alkoi kuitenkin mystisesti kadota, ja löydettiin ainakin kymmenen rottaa, jotka ovat ilmeisesti syöneet tipujamme – tai sitten asialla on ollut päivisin vaaniva kissa tai kotka jota passiivinen kanaemo ei ole saanut hätistettyä tiehensä, mutta rotista täytyi joka tapauksessa hankkiutua eroon. No, tällä viikolla olemme päässeet sitten lahtaamaan niitä rottia ilmakiväärillä. Parempi sekin kai on kuin myrkyttää niin että muutkin eläimet saattaisivat kärsiä, tai antaa niiden tappaa lisää tipuja, joista on kadonnut jo puolet.

Kaikkea sitä jo näinkin lyhyessä ajassa on joutunut kokemaan. Niin kuin Zé sanoi, ”If you want an easy and peaceful life, let’s go back to Finland.” Mutta ei tässä vielä olla luovuttamassa.

praia7 praia12-horz
praia10

Onneksi täällä on kuitenkin aivan yhtä kaunista kuin aina ennenkin, ja elokuun säät ovat hellineet. Nyt syyskuun vaihduttua kunnon helteetkin tekivät comebackin, ja tänään kolkuteltiin taas 32 celciusastetta. Kyllä kelpasi lähteä Arrábidan rannoille pulikoimaan. Turkoosissa Atlantin vedessä snorklatessa kaikki draamakin onneksi unohtuu nopeasti, ja illalla rantabaarissa varpaat hiekassa linnunrataa ja tähtitaivasta katsellessa ei tulisi mieleenkään valittaa mistään. Kun voi syödä joka päivä aamiaista terassilla palmun alla, horisontissa näkyy melkein aina vuoria ja kun huomaa, ettei ole käyttänyt sukkia tai muita kenkiä kuin sandaaleita pariin viikkoon. Uskon, että tämä on vielä kaiken alkukipuilun arvoista.

Palataan toivottavasti pian hieman iloisemmissa tunnelmissa, lupaan kirjoitella teille lisää reissutarinoita Brasiliasta ja kertoa meidän kesäisestä roadtripistä Lappiin ja Lofooteille! Tämän postauksen kuvat on otettu aina niin ihanalta täkäläiseltä suosikkirannaltani, Ribeira do Cavalolta, missä kävimme reilu viikko sitten viettämässä rantapäivää nousuveden aikaan.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: The big day came and we moved to Portugal. If the part of selling all my belongings in Finland was difficult, little we knew what would follow after we landed in my husband’s home country. Honestly speaking, all this mess around who lives where and with what conditions has been horrible. Family is the worst, that’s what they say. But we are not giving up yet. At least the country itself has been just as beautiful as always, and it’s easy to forget all the drama when snorkeling in the turquoise Atlantic, when gazing at the Milky Way at a beach bar or when having breakfast under a palm tree. I believe that it will be worth it eventually. I will also try and get more active with the blog soon! The photos of this post have been taken at the gorgeous Ribeira do Cavalo beach, where we went a week ago.

Sintra: Penan palatsin taika-puutarha

Moni Portugaliin matkustava yhdistää Lissabonin-reissuunsa myös lähellä sijaitsevan Sintran, ja aika monella Sintraan suuntaavalla on yhtenä päämääränään Penan palatsi. Tämän karkkivärisen satulinnan yliruksaaminen sieltä ämpärilistalta onkin todella suositeltavaa, mutta harva jaksaa enää palatsivisiittinsä jälkeen lähteä tutkimaan palatsin ympärillä viheriöivää puutarhaa. Ainakin päätellen siitä, millainen rauhan tyyssija tuo puutarha oli jopa vilkkaana joulun välipäivien sesonkiaikana.

Olin jo käynyt katsastamassa upean palatsin sisältä päin muutamaa vuotta aiemmin (ja tuosta visiitistä löytyy myös vanha kuvapostaus: klik klik!), joten toisella vierailullani viime joulukuussa halusin päästä koluamaan palatsin valtavaa puutarhaa. Lipun puutarhaan voi ostaa erikseen, ja se tulee myös puolet halvemmaksi kuin palatsin sisätilojen yhdistäminen puutarhavierailuun. Lippu puutarhaan maksaa aikuisilta 7,50 euroa ja yhdistelmälippu 14 euroa. Perheestäni koostunut reissurevohkamme jakautuikin kahdeksi porukaksi sen mukaan, kuka halusi palatsin sisälle ja kenelle riitti tällä kertaa pelkkä puutarhakäynti.

pena38 pena1
pena2 pena3
pena4 pena5
pena6 pena7

Penan palatsin historiaa

Pelkällä puutarhalipulla pääsee kuitenkin ihailemaan loisteliasta satulinnaa ulkopuolelta, aivan sen juurelta. Penan palatsi on romanttista tyylisuuntausta edustava UNESCO:n maailmanperintöluetteloon kuuluva linna, jonka historia on alkanut jo keskiajalla. Sintra-vuoren huipulle rakennettiin tuolloin pieni kappeli, josta tuli myöhemmin suurimmillaankin vain 18 munkin asuttama rauhaisa luostari. 1700-luvulla niin salamanisku kuin Lissabonin maanjäristyskin runtelivat luostaria, joka luhistui raunioiksi.

Portugalin kuningas Ferdinand II hankki ison palan maata Sintravuorelta, sisältäen niin Penan luostarin kuin Maurilinnoituksenkin. Hän rakennutti luostarin raunioille nykyisen Penan satulinnan Portugalin kuningasperheen kesäasunnoksi määräten sen koristelusta ja yksityiskohdista yhdessä kuningatar Maria II:n kanssa. Palatsi edustaa eksoottisen romanttista tyylisuuntaa, mutta siinä näkyy vaikutteita niin islamilaisesta, goottilaisesta ja manueliinisesta arkkitehtuurista kuin keskiajan ja renessanssinkin rakentamisesta. Palatsi valmistui vuonna 1854. Myöhemmin kuningas asui palatsissa toisen vaimonsa, Elise Friedricke Henslerin, kanssa. Kuningas ja tämä sveitsiläissyntyinen amerikkalainen laulaja-näyttelijä solmivat morganaattisen avioliiton, jolloin Elisestä tuli myös Edlan kreivitär. Kuningas kuitenkin testamenttasi kaikki omistamansa palatsit ja linnoitukset kreivittärelle. Edlan kreivittären suunnittelemaan vapaa-ajan asuntoon (Chalet of the Countess of Edla) voi myös tutustua Sintrassa, mutta siellä en vielä tälläkään visiitillä ehtinyt käymään.

pena8 pena10
pena9 pena11
pena12

Metsäpuutarhasta pääsee Sintra-vuoren huipulle

Penan palatsin metsäinen puutarha rakennettiin yhtä aikaa palatsin kanssa. Puutarha on yli 200 hehtaaria laaja ja levittäytyy rehevänä Sintra-vuoren rinteille. Kuningas Ferdinand II tilasi puutarhaansa puita mitä eksoottisimmista paikoista, aina Kiinaa, Australiaa ja Uutta-Seelantia myöten. Puutarhassa risteilee monia suurempia ja pienempiä polkuja ristiin rastiin, ja sinne voisi melkein hukata itsensä ilman karttaa.

Yksi poluista johtaa myös Sintra-vuoren korkeimmalle huipulle. Pieni kiipeäminen palkitsee kapuajan upeilla näköaloilla ympäröivälle Lissabonin metropolialueelle, aina merelle ja Arrábida-vuorille saakka. Paras juttu on kuitenkin näkymä Penan palatsille, joka näyttää seisovan melkeinpä maailman reunalla hehkuen punaisen, keltaisen ja sinisen väreissään. Tänne kun pääsisi kuvaamaan värikkään auringonlaskun aikaan!

pena13
pena19
pena16 pena20pena14
pena17 pena21
pena25 pena23-horz
pena22 pena26-horz
pena27 pena30-horz
pena29 pena31

Kallioiselta Sintra-vuoren huipulta laskeuduttuamme fiilistelimme puutarhaa, sen suuria vanhoja puita ja käppyräisiä puunrunkoja. Lempipaikkani puutarhassa oli kuningattaren saniaispuutarha, ”Feteira da Rainha”, missä vuorottelivat sanikkaiset, lammet, koristeelliset sillat ja australialaiset saniaispuut monessa kerroksessa. Eikä muita turisteja näkynyt tuossa puutarhan osassa ollenkaan. Tykkäsin myös paljon järvien laaksosta, jonka yhdessä lammessa uiskenteli musta joutsen. Se oli ilmeisesti tottunut herkkupaloihin, sen verran ahkerasti se kerjäsi jotakin syötävää. Pienet linnarakennelmat ja taianomaisen tunnelman lampien ylle luova valo tekivät tästä paikasta aivan erityisen. Sintran puutarhoissa parasta onkin ehkä juuri tuo talvi-iltapäivien valo, joka suodattuu unenomaisesti oksistojen välistä.

pena33 pena36
pena35-horz pena37
pena39

Toivottavasti tämä virtuaalikierros Penan palatsin puutarhassa houkuttelisi useampaakin Penan palatsin vierailijaa tutustumaan myös tähän linnaa ympäröivään satumaiseen puutarhaan. Sintrassa on niin paljon nähtävää, että aika on lyhyemmällä visiitillä ymmärrettävästi kortilla, mutta puutarhassa samoilu on ainakin omasta mielestäni jokaisen investoidun minuutin arvoista. Ei tämä ehkä aivan Quinta da Regaleiran tai Monserraten palatsin puutarhan tasolle yllä, mutta on siitä huolimatta upea käyntikohde Sintrassa. Ja miksi ei, kun Penan palatsissa vieraillakseen on joka tapauksessa maksanut myös puutarhassa käymisestä?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Many people are heading to the Palace of Pena on their visit to Sintra, a town full of castles and palaces located right next to Lisbon. It is a UNESCO World Heritage Site, and I highly recommend ticking it off the bucket list, but how many of the visitors also spend some time in the beautiful palace garden of Pena? From what I noticed last December, not very many. I had already visited the palace some years earlier, so this time I wanted to concentrate on the labyrinth-like forest garden. It has many exotic tree species from all over the world, and webs of many bigger and smaller paths to lost oneself on. We climbed to Cruz Alta, which is the highest spot on the Sintra mountain, and what kind of views it had to offer for us over the palace, the ocean and the surrounding metropolitan area! My other favorite place in the garden was the Queen’s Fern Garden, which had ferns, ponds, bridges and Australian fern trees in several layers. Wow. Also the Valley of the Lakes was magnificent with the winter afternoon light infiltrating through the tree tops, not to mention the black swan swimming in one of the ponds and begging for treats. That special light is one of the best thing in the gardens of Sintra. I hope this virtual tour to the palace gardens makes some visitors of the Palace of Pena want to spend some time in the gardens as well – because it is totally worth it, although it may not beat Quinta da Regaleira and the garden of Monserrate palace. And why not, as you have to pay for the garden visit too when visiting the palace?

 

Pantanal: Kanootin kapean vesille työnsin

Vihdoinkin nämä Pantanalin postaukset ovat finaalissa! Eihän se ihme ole, että vajaan viikon pituisella reissulla jolla tekee sen 2-3 retkeä päivässä, kertyy kuvia ja tarinoita, mutta jotenkin tässä tapauksessa on tuntunut vähän hassultakin kertoa erikseen kaikista niistä lukuisista retkistä. Ai miksikö? No siksi, että kaikki niistä sijoittuivat loppujen lopuksi melko pienen alueen sisälle Pantanalin, maailman suurimman kosteikkoalueen, pusikkoihin kauas kylistä ja sivistyksestä. Mutta juuri siksi olen niistä halunnut niin tarkasti kertoakin – siis sen lisäksi, että valokuvia tuli otettua niin hillitön määrä, että jo niiden jakamiseksikin tarvittiin monta postausta. Olen halunnut ottaa lukijani mukaan tälle erikoiselle maatilamatkalle Pantanalin tulvasavanneille, joille, maatiloille sekä viidakoihin ja näyttää, millaista luontoa ja eläimiä tuossa maailmankolkassa asustaa. Että suuresta Brasiliasta löytyy tällaistakin, ja että Pantanaliin voi aivan hyvin ja kannattaakin ehdottomasti matkustaa.

Ei sitä turhaan taideta sanoa Etelä-Amerikan parhaaksi safarikohteeksi.

kanootti5 kanootti16
kanootti1 kanootti17
kanootti2

Viimeinen Pantanalissa tehty retki oli kanoottimelontaa samaisella majatalomme vieressä virtaavalla Abobral-joella, jolla olimme reissun ensimmäisenä päivänä käyneet veneretkellä aamutuimaan. Tälläkin kertaa pääsimme ensin veneen kyytiin, kun ajoimme joen yläjuoksun suuntaan parkkeerattujen kanoottien luokse. Pysähtelimme vähän väliä katselemaan joen eläimiä ja elämää. Vesisikaperhe uimassa ja poikaset juomassa maitoa, puun oksalla lekotteleva iguaani, ruskotiikerihaikarat tähystämässä majesteettisen näköisinä ja saman lajin poikanen piilottelemassa puunjuurten välissä. Vihreänä hohtavat jakamarit ja joessa pintaa hipovan sukellusveneen lailla lipuvat kaimaanit iltapäivän kuumassa raukeudessa.

kanootti3 kanootti9
kanootti4 kanootti6
kanootti19 kanootti8
kanootti10 kanootti20
kanootti7 kanootti12

Kanooteille päästyämme minut laitettiin samaan kanoottiin saksalaisen miehen kanssa ja reissukaverini S joutui melomaan yksinään isoa intiaanikanoottia. Melominen tuntui ihanalta ja lähdimme kiitämään aikamoista haipakkaa pitkin jokea. Välillä toki pysähdyimme katselemaan ja kuuntelemaan luontoa. S ja oppaamme jäivät taakse, ja kuulemma S olikin yrittänyt meloa mahdollisimman hitaasti, jotta moottoriveneellä kulkenut opas olisi jättänyt hänet omaan rauhaansa ja kaasuttanut pois. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja raukka joutui kuuntelemaan moottorin pärinää koko melontareissun ajan. Melontakuntomme taisi olla parempi kuin oppaamme oli kuvitellut, sillä olimme jo parinkymmenen minuutin kulutta takaisin majatalomme laiturin kohdalla. Olisin mielelläni melonut pidempäänkin!

kanootti11 kanootti13
kanootti14 kanootti21
kanootti15

Siirryimme pakkaamaan ja lähdimme Xaraésista illallisen jälkeen. Edessä oli öinen ajomatka kohti Campo Grandea ja aamuneljältä lähtevää bussia. Matka oli helvetillinen, sillä kaikkia väsytti ja kuskimme meinasi nukahtaa etupenkillä istuvasta juttuseurasta huolimatta. Hän luukutti yhtä ja samaa pop-levyä uudestaan ja uudestaan, enkä edes uskaltanut nukkua kunnolla pelätessäni kuskinkin silloin nukahtavan.

Ajomatkan mielenkiintoisin osuus koettiin, kun liikennepoliisit pysäyttivät meidät jollain tarkistusasemalla, veivät passimme koppiinsa ja alkoivat tivata, ettei kyytimme ole taksi ja siksi olisi ollut ilmeisesti jotenkin laitonta kuskata turisteja ja ottaa siitä rahaa. Valehtelimme poliiseille pokerinaamalla, että olimme maksaneet kyydistä huomattavasti vähemmän mitä oikeasti maksoimme ja vieläpä tilisiirrolla, jotteivät poliisit tajuaisi meidän kantavan melko isoa käteissummaa mukana. Kyllä kuumotti, sillä luotto brasilialaisiin poliiseihin ei ollut maailman parhainta, mutta saimme hetken päästä onneksi jatkaa matkaa eikä S:n heittämä valhekaan paljastunut. Ainakin episodi herätti koko joukon edes vähäksi aikaa ja selvisimme lopulta Campo Granden laitakaupunkeja pitkin ajeltuamme myös sinne linja-autoasemalle, mistä Curitiban-bussini lähti.

kanootti22
kanootti24 kanootti25
kanootti23

Tässä vielä kaikki muutkin julkaisemani Pantanal-aiheiset postaukset aikajärjestyksessä:

Pantanal, maailman suurin kosteikkoalue

Pantanal: maatilamatkalla Etelä-Amerikan parhaassa safarikohteessa

Pantanal: pihapiirin villit eläinystävät

Pantanal: veneretki viidakkojoella

Pantanal: jeeppisafarilla Brasiliassa

Pantanal: aamun ratsastus tulvasavanneilla

Pantanal: murjottavien apinoiden metsä

Auringonnousu Pantanalissa

Pantanal: piraijoita kalastamassa

Seuraavaksi voinkin siirtyä Brasilian tarinoissa eteenpäin ja alkaa kertomaan Rion hoodeilla sekä Koillis-Brasiliassa tehdystä pariviikkoisesta häämatkastamme. Kirjoitin myös Seikkailijattaret-verkkomediaan minun ja mieheni Zén rakkaustarinan, joka julkaistiin viikko sitten. Jos siis kiinnostaa, kuinka tapasimme ja miten päädyin naimisiin 24-vuotiaana, niin kannattaa lukaista!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: Finally these endless posts from Pantanal have come to their end! It has felt a little weird to publish so detailed posts about spending a couple of days in the middle of nowhere. But that’s exactly why I wanted to tell about it (besides sharing the photos of course) – to show the reader that such a place exists and that it’s totally possible to travel there. I guess they don’t say that Pantanal, the largest wetland of the world, is also the best safari destination in South America.

The last trip in Pantanal was canoeing on the Abobral river, which we had been exploring by boat on the first morning. Now we also jumped into the boat which took us to where the canoes were. On the way we stopped several times to watch and listen to the nature and the animals: a swimming capybara family with babies, an iguana relaxing on a branch, tiger herons looking out majestically, jacamars shining emerald green and the caimans gliding under the river water. The paddling was a lot of fun and we started to speed up on the river, but our guide had underestimated our paddling shape since we arrived back to our lodge after only 20 minutes or so. I could have canoed a lot more! We left Xaraés after dinner and survived the horrible night ride to Campo Grande. We got stopped by the police and our driver was almost falling asleep, but in the end we got there and I caught my 4 am bus back to Curitiba.

Pantanal: Piraijoita kalastamassa

Olet varmaan joskus kuullut piraijoista, noista häijyistä kalanpirulaisista, jotka sahalaitaiset hampaat tanassa vaanivat viatonta matkaajaa Etelä-Amerikan viidakkojokien liejupinnan alla?

Brasilian Pantanalissa minulle tarjoutui tilaisuus päästä mukaan piraijankalastusretkelle, jotka tuntuivat olevan jokaikisen Pantanalissa retkiä tarjoavan majatalon ohjelmassa. Itse en juurikaan kalaa syö, joten kieltäydyin kohteliaasti tarttumasta itse onkeen, mutta seurasin kiinnostuneena vierestä saksalaisperheen kalastelua alkuperäisamerikkalaisen oppaamme johdolla. Tai siis seurasin sen, minkä eläinten katselulta ja kamera kädessä juoksemiselta ehdin.

kalassa3 kalassa1
kalassa4kalassa2
kalassa5 kalassa7
kalassa6 kalassa8
kalassa9 kalassa11
kalassa10

Olimme käyneet samana aamuna jo ihailemassa spektaakkelimaista auringonnousua ja nautiskelleet brasilialaisen ja tavallista runsaamman café da manhãn eli aamiaisen. Vatsat täynnä marssimme ensiksi kokeilemaan, miten kala söisi aivan majatalomme viereisessä tulvalammikossa. Spotti oli niin kaunis, että keskityin enemmän vesilintujen ja maisemien tiirailuun kuin ongenkohon poukkoiluun. Tuntui hassulta miettiä, miten kalat selviytyvät meneillään olleesta kuivasta kaudesta Pantanalissa, kun suurimman osan vuodesta vedestä lainehtivat kosteikot  ja lammikot muuttuvat ruohomättäiksi.

kalassa12
kalassa15-horz kalassa13

Ensimmäisessä paikassa kala ei ilmeisesti syönyt kovin hyvin, ja siirryimme joen rantaan. Touhu kävi astetta jännittävämmäksi, sillä hetken aikaa rannassa kalasteltuamme paikalle ui iso ja nälkäinen kaimaani. Saksalaiset saivat kuitenkin saaliiksi aika monta kalaa, jotka valmistettiin myöhemmin lounaaksi. Aika häijyn näköisiä ne piraijat olivat myös paistettuina, sahalaitahampaat suusta pilkottaen. Piraijoiden paha maine on kuitenkin liioiteltu, sillä ne hyökkäävät harvoin ihmisen kimppuun. Silti en välttämättä menisi uimaan jokeen, jossa elää piraijaparvia.

Piranhoita houkuteltiin koukkuun lihapaloilla, mutta kalastajia vaaninut kaimaani sai kalastussession loputtua kitusiinsa lihapalojen sijasta vain parit piraijat. Niitä ei kuulemma passaa totuttaa lihan makuun, tai seuraavalla kerralla kaimaanin suuhun voikin kadota vaikka oma jalka. Oppaan neuvoa ei totisesti tullut mieleenkään kyseenalaistaa, kun katseli kaimaanin vahvojen leukojen loksahtavan kiinni ja piraijan murskautuvan monta senttiä pitkissä hampaissa. Siinä eivät piraijan hampaat tainneet tuntua enää miltään.

kalassa16 kalassa19
kalassa17 kalassa18-horz
kalassa20

Aika hauska kalaretki, jopa tällaiselle vegeilijälle joka ei edes osallistunut pääaktiviteettiin. Jos matkustat Pantanaliin, voi olla varma, että pääset itsekin piraijoita kalastamaan. Jotkut majatalot vievät vieraansa kalastamaan veneestä ja toiset rannalta, joten jos asia on sinulle tärkeä, kannattaa ottaa selvää etukäteen.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia FacebookissaBloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda


In English: You have probably heard of piranhas, those vicious fishes that are lurking innocent travelers under the surface of the South American rivers? In the Brazilian Pantanal I got to attend piranha fishing, which is an activity that all of the pousadas of Pantanal offer for their guests. I didn’t partake, but it was interesting to watch the others fish. We had already been watching a spectacular sunrise and eaten a hearty breakfast when we left for a pond that was right next to the guesthouse. I was more interested in the pretty views and the undertakings of the water birds, and apparently the place wasn’t that fruitful either, because we soon moved to the river bank. The activity got a little more thrilling after a big, hungry caiman swam next to us. The German family was fishing piranhas with meat bits, but the caiman only got one of the caught fishes. Our guide explained that you shouldn’t bring the caiman to the taste of the meat, because next thing they might bite off is your own foot. I didn’t question that, especially after seeing the caiman’s jaws crush the piranha. The fish catch was later prepared for lunch, and the piranhas still looked evil even when fried and on the plate. However, their reputation is exaggerated, because they rarely attack humans. If you travel to Pantanal, you can be sure that you will also take part to piranha fishing. It was quite fun, even for a vegetarian who skipped the activity itself!

Pieni lettiopas Afrikkaan

Oletko haaveillut ottavasi näyttävät pikkuletit päätäsi koristamaan seuraavalla Afrikan matkallasi, mutta et ole ihan varma, miten letitysprosessi toimii ja mitä lettien kanssa täytyisi ottaa huomioon? Ei enää huolta, sillä tämä juttu on juuri sinulle tarkoitettu! Kerron edellämainitut asiat askel askeleelta, sekä paljon muuta pikkuletteihin liittyvää ensikäden tietoa. Omat kokemukseni perustuvat puhtaasti yhteen Afrikan maahan, Sambiaan, ja voi olla, että letitys sujuu jossakin toisessa Afrikan maassa aivan eri tavalla. Miehillä ei juuri lettejä näkynyt, vaan miesten hiukset pidettiin lyhyinä tai harvoin rastoilla, joten tämä postaus keskittyy nimenomaan naisten letteihin. Siitä huolimatta kehotan myös miehiä käymään paikallisella parturilla!

Pikkuletit ovat olleet tiivis osa afrikkalaisia kulttuureja jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Leteillä on voitu ilmaista mm. uskontoa, sukulaisuussuhteita, siviilisäätyä, varakkuutta, sosiaalista statusta, ikää, valta-asemaa ja etnisyyttä. Monilla heimoilla on ollut oma lettikuvio, josta heimon jäsenen on voinut tunnistaa. Tietyt letitystyylit ovat voineet myös liittyä juhliin ja muihin erikoistilanteisiin kuten häihin tai sotavalmisteluihin. Letteihin ja hiustyyleihin on myös liittynyt monia uskomuksia.

letti7

Kulttuurinen appropriaatio ja pikkuletit

Ennen kuin alan jakaa lettivinkkejä, haluaisin kiinnittää huomiota asiaan nimeltä kulttuurinen appropriaatio (cultural appropriation). Maailma ei ole eri värisille ihmisille tasa-arvoinen paikka, vaikka sen tietenkin pitäisi olla. Valkoiset ihmiset ovat valitettavasti edelleen paremmassa asemassa kuin mustat ihmiset ja meillä on enemmän valtaa käytettävissämme. Monet väittävät, ettei valkoisten ihmisten pitäisi tämän takia käyttää ollenkaan afrokulttuureista kumpuavia vaatteita, hiustyylejä kuten pikkulettejä, tai muitakaan kulttuurin ilmentymiä. Sen sanotaan viestittävän (usein silkkaa ajattelemattomuuttaan) ajatusta, että mustat ihmiset ja heihin kohdistuva rakenteellinen ja väkivaltainen rasismi olisivat yhdentekeviä, mutta kulttuurinsa ovat cooleja ja vapaasti kaikkien omittavissa. Toisaalta, mustien on paljon vaikeampi laittaa vaikka juurikin ne hiuksensa länsimaiseen sileään tyyliin käkkärän hiuslaadun takia, vaikka joskus tästä voi riippua jopa työpaikan saaminen. Pätee varmasti Euroopassa ja USA:ssa, jossa valtaväestö on valkoista ja värilliset vähemmistöt kärsivät rasismista.

Mutta entäs, kun ollaan Afrikassa? Kun valtaväestö on mustia ja itse on valkonaamana täysin ulkopuolinen heidän kulttuurissaan? Tein viime kesänä Sambiassa ihmiskokeen ja tarkkailin saamaani huomiota pikkuletit päässä. En kuitenkaan väitä, että syy lettien ottamiseen olisi kuitenkaan ollut mitenkään objektiivinen, sillä pidän hiustyyliä yksinkertaisesti kauniina. Olin pari kuukautta ihastellut sambialaisnaisten upeita lettikampauksia kaikkialla ympärilläni, ja halusin sellaisen itsekin. Jos olin ilman pikkulettejä saanut osakseni etenkin maan pääkaupungin Lusakan köyhemmillä alueilla kulkiessani aivan tarpeeksi osoittelua, huutelua ja naurua, niin nyt sitä vasta tulikin. Nauru oli useimmiten hyväntahtoista, mutta joskus harvoin hieman ivallistakin, oli ne letit sitten päässä tai eivät. Monet sambialaiset naiset kuitenkin tulivat myös kehumaan vuolaasti lettejäni, kyselivät missä olin ne otattanut ja sanoivat niiden jopa sopivan minulle hyvin, vaikka olenkin valkoinen. Yhtään negatiivista kommenttia en lettieni kanssa saanut, sen sijaan lettien viestimä yritys sopeutua muukalaisena sambialaiseen kulttuuriin sai positiivista kaikua. Sama päti chitengen käyttöön, vaikka se päällä en kovin kauaksi majapaikastamme lähtenytkään – valkoinen tyttö perinteisen kietaisuhameen kanssa herätti huvittuneisuutta, mutta olin aistivinani ilmassa myös pientä ylpeyttä, että joku niin selvästi ulkopuolinen halusi pukeutua paikalliseen perinteiseen vaatteeseen. Isäntäväkemme olisi esimerkiksi välttämättä halunnut ottaa meidät mukaansa kirkkoon, ja ehdottomasti chitenge päällä.

Lopputulemana olen itse sitä mieltä, että afrotyylisiä pikkulettejä tuskin kannattaa valkoisen naisen ottaa länsimaisen kulttuurin parissa – se on hieman outoa, eikä sillä ainoastaan saata loukata muita, vaan se on myös poliittinen teko, halusi sitä tai ei. Afrikkalaisen kulttuurin parissa oleskellessaan jokainen käyttäköön omaa harkintaansa – minä päätin ottaa Sambiassa letit, ja jaan nyt jopa vinkkejä sille, joka päätyy samaan ratkaisuun kuin minä. Tärkeintä on tiedostaa ilmiön olemassaolo ja toimia rasismin kitkemiseksi maailmasta.

letti3
letti4 letti6

1. Varaa aika kampaajan salonkiin

Letit kannattaa ehdottomasti ottaa sellaisessa kampaamossa, jota tavan paikallisetkin käyttävät – eli jollain valitsemasi afrikkalaiskaupungin tavallisella asuinalueella sijaitsevassa kampaajan salongissa, missä katto on aaltopeltiä, seinät vuorattu eri kampauksia esittävillä leikekuvilla ja peilit lohkeilleet sieltä täältä. Siellä pääset juttelemaan kiireettä paikallisten naisten kanssa, kun nämä letittävät tukkaasi tai ovat itsekin laitattamassa hiuksiaan ojennukseen. Jos ymmärrät kieltä, kuulet mehevimmät juorut, parhaat vinkit lastenkasvatukseen (”Go sleep now or I’ll hit you!”) ja uusimmat uskonnolliset pohdinnat (”I heard that Hindus can believe in many gods…” ”That’s completely stupid, go read your Bible!”). Laitatin itse lettini Sambiassa, tarkemmin sanottuna pääkaupunki Lusakan Chunga-nimisellä slummialueella. Kuulin monituntisen letityssession aikana kaikennäköistä, mutta parhaiten mieleeni jäi tarina äidistä ja vauvasta, joka muuttui ihmispäiseksi käärmeeksi kun äiti ei noudattanut Jumalalta saamiaan ohjeita olla pesemättä vauvaa vesivadissa. Vaikutti siltä, että afrikkalainen musta magia ei ole Sambiasta todellakaan kuollut, vaan elää ja potkii vahvan kristinuskon rinnalla. Kampaajan penkissä siis voi oppia yllättäviäkin asioita paikallisesta kulttuurista.

Kampaamoita löytyy varmasti asuinalueiden läpi vieviltä pääkaduilta, joilla on muitakin liikkeitä. Mieluisan kampaamon löydettyäsi sovi kampaajan kanssa, millaiset ja kuinka pitkät letit haluat. Jos et ole varma, niin hänellä on luultavasti antaa ehdotus, millainen lettikampaus valkonaamalle parhaiten sopii. Mikäli olet onnekas ja kampaajalta löytyy tarvittavat hiuskuidut jo valmiina, siirry suoraan kohtaan 3. Muutoin käy ostamassa haluamasi väriset kuituhiukset.

letti12 letti11

2. Hanki letteihin tarvittavat kuituhiukset

Letit voi toki tehdä myös ainoastaan omista hiuksista, mutta paljon näyttävämmät niistä saa, kun käyttää vahvikkeena kuituhiusta. Mikäli kampaajallasi ei ole haluamaasi väriä (kuten tuollainen tummanvaalea yhdistettynä vaaleaan punaruskeaan, jotka itse halusin), sinun täytyy luultavasti ostaa hiukset itse. Se tulee myös halvemmaksi. Sambiassa näitä kuituhiuksia kutsuttiin nimellä ”wigs”, eli peruukit. Ainakin afrikkalaiskaupunkien keskustoissa on kauneustuotekauppoja, joissa myydään kaikkia mahdollisia kuituhiusvärejä ja -malleja. Myös keskustan ulkopuolella on paljon jälleenmyyjiä, mutta näiden valikoimat voivat olla rajattuja. En enää tarkalleen ottaen muista montako pakettia kuituhiusta itse hankin, mutta luultavasti niitä oli noin 10, koska halusin leteistä täyspitkät. Aivan kaikkea ei kuitenkaan letteihin käytetty. Paketti kuituhiusta ei maksanut paljoa, suurin piirtein yhden euron luokkaa.

letti13-horzletti8

3. Marssi kuituhiuspaketteinesi kampaamoon sovittuun aikaan

Valmistaudu viettämään kampaajalla tovi jos toinenkin, sillä letitys on melko hidasta puuhaa. Pukeudu mukaviin ja tarpeeksi lämpimiin vaatteisiin ja ota mukaan ainakin juotavaa, ehkä pientä evästäkin. Haluat tehdä olosi mahdollisimman mukavaksi, sillä letittäminen on melko kivuliasta touhua. Kampaajan helläkätisyydestä riippuu, kuinka paljon hiuksia revitään letin juurta letittäessä. Välillä olisi tehnyt mieli tirauttaa pieni tuskan kyynel, mutta kampaamon naiset olisivat varmaan sanoneet, että ”Hahaa, look at the white girl crying!” Kyllä sen hampaat irvessä kesti. Mitäpä sitä nainen ei tekisi kauneutensa eteen?

Oma letityssessioni taisi kestää 5-6 tuntia, ja letittämässä oli parhaillaan neljä ihmistä. Kaikki eivät todellakaan ollet kampaajia, vaan paikalle sattuneita tuttuja naisia jotka ryhtyivät auttamaan. Osa vain kummasteli pohjoista sileää hiuslaatuani. Maksoin letityksestä noin 30 euroa, ja hinta kannattaa aina sopia kampaajan kanssa etukäteen.

letti1
letti2

4. Hoida päänahkaasi ja lettejäsi

Kampaajan käsittelyn jälkeen päänahkasi huutaa luultavasti hoosiannaa. Ensimmäinen yö uusien, vielä hyvin tiukkojen lettien kanssa ja repimisestä toipuessa on pahin. Osta siis jo etukäteen valmiiksi päänahkaan levitettävää, kiristystä ja kutinaa lievittävää scalp sootheria, äläkä ujostele sen levittämisen kanssa. Lettituotteita löytyy varmasti ainakin supermarketeista, sillä niille on Afrikassa luonnollisesti kysyntää. Dark and Lovely -merkin viilentävä päänahkageeli oli ainakin loistavaa ja helpotti oloa melkoisesti. Toisena ja kolmantena yönä voit varautua hieman lievempään kipuun ja kutiamiseen. Muutaman päivän kuluttua tilanteen pitäisi jo helpottua, ja mitä löysemmiksi lettien juuret kasvavat, sitä mukavammilta letitkin painostaan huolimatta tuntuvat.

Letit voi pitää päässä niin kauan kuin jaksaa ja ne näyttävät hyvältä, jopa useamman kuukauden. Itse taisin pitää lettejä vain kolme-neljä viikkoa, sillä olin lähdössä Brasiliaan enkä kehdannut paukkia sinne tämän Sambia-tyylini kanssa. Lettejä ja päänahkaa täytyy siis alkushokinkin jälkeen hoitaa silloin tällöin. Markkinoilla on letteihin suihkutettavaa hoitosuihketta, jolla saa nuhjaantuneisiin letteihin lisää kiiltoa ja sojottavia hiuksia hieman tasoiteltua. Omani oli Restore+ -merkkistä, mutta se ei toiminut päänahkaan ollenkaan niin hyvin kuin Dark and Lovelyn päänahkageeli.

Kuituhiuslettejä ei kannata kastella, sillä niistä tulee painavat ja kuivuminen kestää kauan. Päänahan voi siitä huolimatta yrittää pestä. Se onnistuu ehkä pesusienellä (en kokeillut) tai sitäkin helpommin kaupasta saatavalla scalp wash -tuotteella, jota tulisi käyttää noin kerran viikossa. Pesugeeli levitettiin päänahkaan, annettiin vaikuttaa hetken ja pyyhittiin sitten pyyhkeellä pois. Olo oli todella huomattavasti puhtaampi sen jäljiltä, vaikka en päässyt vesipesemään päätäni moneen viikkoon! Tämäkin oli minulla Dark and Lovely -merkkistä. Ostin sekä scalp sootherin että pesugeelin supermarketista, ja ne maksoivat muutaman euron verran molemmat.

letti16-horzletti5

5. Kun haluat pikkuleteistä eroon

Taival lettipäänä tulee väistämättä tiensä päähän, ja silloin ne saa helpoimmin pois leikkaamalla ne raa’asti katki sen rajan alta, johon omat hiukset loppuvat, ja auki letittämällä. Minulla oli laitettu lettien juuriin sukkahousuista leikattuja kuminauhoja pitämään letit paremmin paikoillaan liukkaan länkkäritukan päällä, ja ne piti leikata saksilla pois. Lettien poisto on melko helppo homma, jonka jälkeen hiusten pesu tuntuu taivaalliselta.

letti15letti10

Jäikö pikkuleteistä jotain kysymyksiä kielen päälle, vai olisiko sinulla sananen sanottavan alkupostauksen pohdintaosuuteen? Kommenttilaatikko on auki!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issaBlogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.


In English: Last summer in Zambia I decided to take braids after admiring all the local women with gorgeous hairstyles on a daily basis.  Before one makes the decision, they should familiarize themselves with the concept of cultural appropriation which links closely to using something (such as a hairstyle) from someone else’s culture. After seeing the reactions of Zambian people towards my braids and the chitenge skirt I was sometimes wearing, I came into conclusion that they though it was funny but positive that a stranger, a white girl was wearing something from their traditional culture and trying to assimilate a little. This is why I think it’s a different thing when wearing traditional African hairstyles or clothes in Africa, but I’m not recommending anyone to do so among a Western culture, where black minorities suffer from structural and violent racism.

It’s best to take your braids at a local hairdresser, where you get to hear stories from local ladies. You may need to make a reservation for braiding time. The plaiting takes several hours depending on the length and style, and this also affects the price. If the hairdresser doesn’t have the faux hair for your chosen color, you may need to buy them yourself beforehand. Prepare for some pain! After the work is done, you need to take care of your braids. I recommend using scalp soother gel, which helps with the initial pain and itching. You can also wash your scalp with a scalp wash product, or try using a sponge. You shouldn’t make your braids wet. You can enjoy the hairstyle for several months even, if you take care of them. Afterwards it is easiest to cut the braids below your own hair length and unbraid them.

Parhaat vinkit Lissaboniin, löytöretkeilijöiden kaupunkiin

Kirjoitin Seikkailijattaret-verkkomediaan jutun täydeltä vinkkejä Lissaboniin, Portugalin pääkaupunkiin, ja tänään uunituore juttuni julkaistiin matkakuumemaanantai-teeman alla. Melko hyvältä näyttää, vaikka itse sanonkin! Kirjoituksiani voi jatkossakin odottaa julkaistavan Seikkailijattarissa, koska olen liittymässä osaksi tätä mahtavaa seikkailunhaluisille naisille suunnattua verkkolehteä pyörittävää tiimiä – aluksi hieman löyhemmin, mutta tulevaisuudessa toivon mukaan tiukemmin.

Lue Lissabon-vinkkini Seikkailijattarista!

lisbon3p lisbon2p

Lissabon on Euroopan pääkaupungeista ehdottomasti lempparini ja sen kadut ja kujat ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella. Asuin kaupungissa kesän 2014, ja sen jälkeen olen käynyt vierailulla joka kerta, kun Portugalissa olemme lomailleet. Lissaboniin olikin ihanaa antaa vinkkejä, koska minulla on kaupunkiin erityinen tunneside ja ainakin luulen tietäväni, mistä puhun. En juuri jakele vinkkejä kohteisiin, joissa olen vain piipahtanut, koska en usko että muutamassa päivässä oppii tuntemaan kaupunkia tarpeeksi hyvin – toki poikkeuksiakin varmasti on.

Aika näyttää, millaiseksi Lissabon-suhteeni metropolin kupeeseen Sesimbraan muuton jälkeen kehittyy – ehkä alan käymään siellä töissä ja kaupunki muuttuu arkisemmaksi, ehkä se taas säilyy vapaapäivien urbaanina seikkailukeitaana. Se ainakin on varmaa, että vinkit ovat tulleet sydämestä ja niitä Lissabonin-reissuun sisällyttämällä ei kauheasti voi mennä pieleen. Eli kipin kapin Seikkailijattarien sivulle lukemaan itse juttu! Saitilta löytyy myös rutkasti muuta matkainspiraatiota, joten ei kun selailemaan!

lisbon9p


In English: I wrote an article to Seikkailijattaret web media, which is a Finnish online magazine for adventure-hungry women. The name means ”Adventuresses”. In the article I shared my best tips for visiting Lisbon, but the post is in Finnish only, sorry!