Lappi + Lofootit roadtrip: viikko karavaanarina

Olimme vakaasti päättäneet, että Zén täytyisi päästä Lappiin ennen kuin muuttaisimme pois Suomesta. Ajattelimme ensin lähteä ihan vain kaksin autolla, yöpyä teltassa ja tehdä pari vaellusta. Suunnitelmia tehdessä nälkä taisi kuitenkin hieman kasvaa syödessä, sillä reissusuunnitelmat vain paisuivat paisumistaan, ja lopulta meitä oli kuusi henkilöä ja koira (sekä matkanvarrelle hoitoon nakattu kissa) lähdössä kohti Käsivartta sekä Pohjois-Norjaa: me, vanhempani sekä vanhempi pikkuveljeni tyttöystävineen ja koirineen (ja alku- sekä loppumatkasta myös kissoineen – liskot sentään jäivät kotiin).

Jokainen voi varmaan arvata, että tällaisella kokoonpanolla karavaanaaminen ei aina suju ilman kommelluksia ja hermojen kiristymisiä, etenkään melko tiukalla aikataululla ja kahdella erillisellä autolla matkaa taittaessa. Suurimmasta osasta kuitenkin selviää huumorilla ja lopputuloksena on ihania yhteisiä reissumuistoja oman perheen kanssa. Perheen kanssa roadtrippailu ei ehkä ole se kaikkein helpoin vaihtoehto kesäloman viettoon, mutta enpä nyt ihan heti keksi, mikä olisi parempi tapa viettää aikaa läheisten kanssa kuin matkailu.

Reitin suunnittelu ja menopelin järjestäminen

Reittisuunnitelmaksi mietimme ensin Käsivarren kautta Jäämerelle ajamista, mutta vajaata viikkoa ennen reissuun lähtöä päätimme, että Kilpisjärven lisäksi päämäränä olisi sittenkin Lofootit, tuo Pohjolan arktinen paratiisi. Hengästyttävät vuorimaisemat, turkoosina kimmeltävä meri ja somat kalastajakylät saivat kääntämään autojen nokat kohti tuota Norjan luoteisrannikolla pohjoiseen Atlanttiin työntyvää pitkulaista saariryhmää. Voipi olla, että viime vuosina luetut blogipostaukset Lofooteilta olivat myös vakuuttaneet minut jo aikoja sitten siitä, että noille saarille olisi vielä päästävä. Eikä olisi kohdevalinta voinut enempi nappiin mennä! Lofootit hurmasivat minut täydellisesti. Ne olivat kuin jokin taikamaailma, jossa on lähes surrealistisen kaunista. Ajatella, että niin läheltä Suomea löytyy noin upea, arktista eksotiikkaa pursuava paikka.

Alla olevassa kuvassa näkyy suurpiirteinen reittimme. Todellisuudessa kilometrejä tuli kuitenkin enemmän edestakaisin suhailujen ja mutkien takia.

Kun matkaan lähtö heinäkuun viimeisellä viikolla oli lyöty lukkoon, alkoi menopelin etsintä. Olimme niin myöhään liikkeellä, ettemme onnistuneet löytämään vuokralle edullista matkailuautoa, jonne olisimme kaikki kuusi mahtuneet, joten täytyi hieman soveltaa. Tein itse ja säästin -taktiikka toimii aina, eikö niin? Vuokrasimme siis neljän hengen kenties ysäriltä peräisin olevan matkailuauton sopuhintaan tädin naapurilta, ja sen kaveriksi lainattiin tädin perheen asuntovaunu.

Meiltä löytyi kuitenkin vain yksi vetokoukullinen auto, joka oli veljeni tyttöystävän puna-musta-harmaaksi maalattu amishonda vuosimallia -98. Subwoofer vaan pois takakontista, niin hyvin se kulkisi, vaikka se auto on kyllä sen näköinen ettei sillä välttämättä kannattaisi ajaa yhtikäs mihinkään. Olisi ehkä pitänyt arvata, ettei matka sujunut näillä menopeleillä ilman kommelluksia, mutta kerron teille kauhujen kotimatkasta ihan omassa postauksessaan. Saimme siis kuitenkin nauttia lomasta kaikessa rauhassa, sillä tekniset ongelmat alkoivat onneksi vasta Ruotsin Lapissa kotiin päin ajaessa, eivätkä esimerkiksi jossain Lofoottien kauimmaisessa nurkassa.

Roadtrip numeroina

9 päivää
3200 kilometriä
Keskimäärin 400 km/päivä
3 maata
6 henkeä + koira
1 huiputettu tunturi
2 yöttömän yön vuorikiipeilyä
1 uinti Norjanmeressä
Muutama kinastelu
8 päivänä aurinkoa ja yli 20 astetta
Yli 2000 valokuvaa
Lukemattomia ihania muistoja

Palaan tietysti näihin paikkoihin ja tunnelmiin vielä monen postauksen kautta, sillä viikkoon mahtuu kuitenkin aika monta mahtavaa uutta kokemusta, vaikka autossa istuttuja ajotuntejakin kertyi aivan kiitettävästi – etenkin, kun nikottelevan auto+asuntovaunu -kombomme maksiminopeus oli noin 70 kilometriä tunnissa ja aikaa tuntui aina tuhrautuvan johonkin ylimääräiseen säätämiseen. Meille jäi lopulta yksi päivä aikaa Kilpisjärvellä ja kolme vuorokautta Lofooteilla, mikä oli toisaalta heittämällä kaiken ajamisen arvoista ja toisaalta taas aivan liian vähän. Toki oltaisiin saatu lisää aikaa Lofooteille jättämällä Käsivarren kautta ajaminen välistä, mutta se ei ollut vaihtoehto – Saana-tunturi 1029 metrissä piti nimittäin päästä valloittamaan ja muutenkin näkemään, miltä siellä päin Suomineitoa näyttää. Vaikka viikossakin ehtii monenlaista, niin suosittelisin kuitenkin varaamaan tämänkaltaisen reissun toteuttamiseen enemmän aikaa, esimerkiksi kaksi viikkoa.

Mikä oli parasta reissussa?

Suoraan merestä torahampaina kohoavat vuoret, joiden rinteillä oli vielä paljon lumilaikkuja. Valkoiset hiekkarannat. Kristallinkirkas, jääkylmä merivesi. Aavan Lapinmaan katselu Saana-tunturin reunalla yksin, täydessä hiljaisuudessa.

Asuntoauton etupenkillä istuminen ja maisemien katselu ison tuulilasin läpi kilometrien kuluessa. Se kutkuttava tunne, kun edessä on avoin maantie eikä tiedä, mistä herää seuraavana aamuna. Reissuruoan syöminen ulkosalla.

Mustikoiden poimiminen lähes pystysuoralla vuorenrinteellä. Pohjoisen yöttömän yön auringonlaskut, jotka vaihtuvat liukuvasti auringonnousuiksi. Kasvojen huuhtelu kirkasvetisessä tunturilammessa. Lukemattomat pienet vesiputoukset vuorilla.

Kuivuvien turskien bongailu bacalhau-hihkaisujen säestämänä. Corgineiti Dalian touhottamisen seuraaminen silmät sydäminä. Lauttamatka vuonoa pitkin ja rantautuminen pikkuruisen kylän turkoosivetiseen satamaan.

Se, kun tajuaa osuneensa pohjoiseen ehkä vuoden ainoalla oikeasti lämpimällä viikolla. Lampaiden kellojen kilkatuksen kantautuminen kaukaa vuorenrinteiltä. Lomailevien kalastajakylien tunnelma. Vuorille kiipeäminen vaikka öisin, jos päivisin ei ennätä.

Noin niin kuin esimerkiksi.

Maistiainen karavaanarin elämästä

En ole aiemmin matkustanut asuntoautolla muuten kuin joskus vauvana, joten oli jännää päästä matkaviikon aikana kokemaan palanen karavaanarin elämää. Täytyy sanoa, että aika näppärä matkailumuoto, kun mukava mobiilikoti kulkee mukana koko ajan eikä yösijasta tai ruokailuista tarvitse huolehtia, jos on täyttänyt kaapit murkinalla.

Hirveän vapaaksi en mukavuudestaan huolimatta tuota reissutyyliä kokenut, sillä samalla kun asuntoauto antaa vapauden parkkeerata yöksi minne tahtoo (minne pystyy ajamaan ja missä leiriytyminen ei ole kiellettyä), tuo sen omistaminen tai hallussapito mukanaan myös vastuun. Autosta ei niin vain pääsekään eroon, jos jokin menee vikaan, vaan siitä täytyy huolehtia. Tai vaikkei menisikään, niin auton pysäköinnille on silti uhrattava ajatus jos toinenkin. Vapaammaksi koen reppu selässä ja teltta kainalossa matkustamisen: jos bussi hajoaa, hyppään toiseen; jos liftikyyti pysähtyy, peukutan uuden; jos jalat ei enää kanna, lepuutan niitä hetkisen. Mutta olihan tämä kaikessa mukavuudessaan ihan eri luokkaa kuin telttayöt.

Lähtisin ehdottomasti uudestaankin karavaanaamaan, mutta joku välimuoto eli pakulla tai ihan farmariautolla reissaaminen voisi houkuttaa vielä sitäkin enemmän.

Tässä oli pieni koontipostaus meidän perhereissusta Lappiin ja Lofooteille. Tuon viikon aikana koin aivan pakahduttavan paljon arktista kauneutta noissa pohjoisen upeimmissa maisemissa! Perästä kuuluu sitten tarkempia juttuja reissun varrelta, kuten Saanan huiputuksesta ja niistä monista sykähdyttävistä paikoista, joissa kävin Lofooteilla. En malttaisi odottaa pääseväni käymään tarkemmin läpi kaikkia niitä kuvia, joita muistikortille tallentui!

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä, Theblogjunglessa tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: We had to visit Lapland before moving away from Finland, and somehow the plans just grew bigger and bigger. In the end we were six people and a dog heading to northern Finland and Norway, via Kilpisjärvi all the way to the Lofoten archipelago. We spent nine days on the trip, driving 3200 kilometers with a motorhome and a caravan pulled by a car (a tricolored -98 Honda to be precise). It was enough to make it worth the drive, but still way too short time to spend in these magnificent landscapes.

There were so many best things about the trip that it’s hard to mention just a few: the mountain landscapes rising from the sea, nightless nights with sunsets turning into sunrises, the white sand beaches and crystal clear waters, listening to silence on top of the Saana fell (1029 m), climbing mountains at night when there was no time during daytime, and realizing that we happened to travel North on probably the one and only actually warm week of the year. It was also exciting to live a week of caravan life! It has many pros such as freedom to park where ever, but also some cons such as the responsibility that owning/using a mobile home brings. Would still definitely go again. There will also be more posts from this trip coming, and I can’t wait to get to go through the rest of the photos!

Follow Vida de Estrada travel blog on Facebook or Bloglovin’, or join my journeys on Instagram! You can find me there with the name @johannahulda.