Erilaista Lissabonia: Prazéresin hautausmaa

Prazéresin hautausmaa eli portugaliksi Cemitério dos Prazéres on mielenkiintoinen käyntikohde Lissabonissa. Tummanpuhuvat sypressit kohoavat siellä monumentaalisten hautakammioiden vierellä ja kulkija voi tutkia hautojen koristeellisia yksityiskohtia sekä katsella hieman erilaista kaupungin ylle avautuvaa näköalaa kaikessa rauhassa. Tänne on aikoinaan haudattu niin runoilija Fernando Pessoa kuin fado-tähti Amália Rodrigueskin, mutta koska näiden kansainvälisesti tunnettujen henkilöiden jäänteet on sittemmin siirretty muualle, ei hautausmaa ole mikään varsinainen turistinähtävyys. Se sijaitsee muutenkin sivussa vilkkaalta Bairro Alto-Alfama -akselilta, joten siellä saa nauttia lähes täydellisestä rauhasta, jonka vain veistosmaisten hautojen välisillä kujilla kuljeskelevat kissat ja jostain alhaalta kantautuva kaupungin kumu rikkovat.

Prazéres merkitsee iloa tai mielihyvää (pleasure), mikä on hieman omituinen nimi hautausmaalle. Toisaalta, kyllä minäkin olisin iloinen saadessani viimeisen leposijan tällaiselta paikalta, näkymät kun eivät ole mitenkään huonot. Jotain iloa tästä hautausmaalle kävelemään tuleva matkailijakin saa, ei kai tänne muuten olisi tultu. Nimi juontaa kuitenkin juurensa ihan vain Prazeres-nimisestä kaupunginosasta, missä hautausmaa sijaitsee.

Portugalilaisten kirjailijoiden hautoja Prazéresin hautausmaalla.

Prazéresin hautausmaa päätettiin perustaa vuonna 1833, jolloin Lissabonissa riehui kolera. Kaupunkiin tarvittiin suuria hautausmaita, ja Prazéres onkin kaupungin toiseksi kookkain sellainen. Koleraepidemian massahautausten jälkeen paikasta kehkeytyi lähinnä rikkaiden ja kuuluisien viimeinen leposija, mistä koristeelliset romanttista tyyliä edustavat haudat nyt seisovat todisteena. Hautoja ovat olleet suunnittelemassa ja nikkaroimassa niin tuntemattomat taiteilijat kuin nimekkäät arkkitehdit ja Portugalin parhaat kuvanveistäjätkin. Hautoja löytyykin joka lähtöön – jotkut mausoleumit ovat jopa pienen kappelin kokoisia – mutta ne ovat kaikki kauniita katsella. On simppeliä hautakammiota kaikissa valkoisen ja harmaan sävyissä, kiinalaista palatsia muistuttavaa sukuhautaa, taidokkaita enkelein koristeltuja mausoleumeja ja yksinkertaista puuristiä muistuttavia hautakiviä. Etenkin viimeiset kiinnittivät huomion muuten niin koristeellisella hautausmaalla. Hautakammioiden reunustamia kujia on kokonaista 70.

Useimmissa hautakammioissa on lasiovet ja niihin näkee siis sisälle, mikäli ovessa ei ole verhoja tai ne ovat ajan saatossa hapertuneet rikki. Ruumisarkut on toisinaan aseteltu kullattujen liinojen alle, joskus ne taas ovat hautautuneet pölykerroksiin. Näyttää aivan siltä kuin vainajaperheet nukkuisivat kerrossängyissä, kirkkaanväristen muovikukkien ja kuolleita esittävien mustavalkoisten valokuvien haalistuessa yöpöydällä pyhimysten valvoessa taustalla. Joissain haudoissa on sisällä tuoli, kenties kuolleiden muisteluhetkiä varten. En voi olla miettimättä, onko arkuissa vain vainajien tuhkat vai onko ruumiit vain laitettu arkkuihin ja jätetty sinne. Ilmapiiri on siitä huolimatta levollinen, ja hautojen edustalla nukkuvat kissat vain vahvistavat tunnelmaa. Viimeisen päälle siistinä pidetyllä hautasmaalla ei ole kovin aavemainen fiilis, ainakaan kuulaan aurinkoisena joulukuun iltapäivänä.

Lähellä hautausmaan reunan näköalapaikkaa on nykyaikaisempiakin hautoja, mm. koko muurin pituudelta uurnaluukkuja. Pidän katolisesta tavasta laittaa moniin hautoihin vainajan valokuvan. Pidän myös muovikukkien ja valkoisen kiven kontrastista.

Täältä avautuvat upeat maisemat punaiselle 25 de Abril -sillalle, Alcântaran kaupunginosan reunustamalle Tejo-joelle ja Cristo Rei -patsaalle, jonka valtava Jeesushahmo levittää kätensä kaupungin ylle. Toisessa suunnassa siintävät akveduktit ja Lissabonin keuhkot eli Monsanton puistoalue. Näin talvella maiseman yllä leijailee kevyt usva, liekö ilmansaasteita vai mereltä noussutta sumua. Näköalan saa myös läheisten asuintalojen lautasantennein koristeltuihin seiniin ja tiilikattoihin. Hautausmaan alla kulkeva katu on kuulemma yöaikaan hieman epämääräistä aluetta, sillä lähellä on sijainnut pahamaineinen Casal Ventoso. Työnväen itselleen rakentama favelamainen asuinalue luisui 70-luvulta alkaen rikollisuuden ja villin huumekaupan keskukseksi, missä ihmiset elivät huonoissa oloissa ilman kunnollista infrastruktuuria ja päihderiippuvaiset hortoilivat kaduilla yötä päivää. Suurin osa Casal Ventososta kuitenkin purettiin 90-luvulla maan tasalle ja hautausmaan alla olevat kerrostalot on rakennettu bairron entisille asukkaille. Nykyään alueella on palveluita ja elämää kouluineen, terveyskeskuksineen ja kauppoineen, mutta osa entisajan menosta on silti jäänyt sinne elämään. Onneksi hautausmaan portti on aivan toisella puolella, joten Rua Maria Pia -kadulle ei voi vahingossa poistua.

Hautausmaalla on oma osastonsa taiteilijoille, ja sinne on haudattu monia näyttelijöitä, muusikoita, kirjailijoita, maalareita ja jopa televisioesiintyjiä. Wikipediasta löytyykin lista hautausmaan portugalilaisjulkimoista. Kenties kuuluisin Prazéresin hautausmaalle haudattu henkilö oli runoilija ja kirjailija Fernando Pessoa, joka jakoi hautakammion isoäitinsä kanssa. Pessoa kuoli vuonna 1935, ja hänen jäänteensä siirrettiin viisikymmentä vuotta myöhemmin Hieronymuksen luostariin. Kuolemansa jälkeen Lissabonissa seikkailevaan Pessoaan voi tutustua Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen José Saramagon romaanissa Ricardo Reisin viimeinen vuosi, joka on allekirjoittaneella ollut jo hyvän aikaa työn alla.

Vuonna 1999 kuollut fado-laulaja Amália Rodrigues lepäsi myös jonkin aikaa Prazéresin hautausmaalla, mutta hänenkin jäänteensä siirrettiin Panteão Nacionaliin vain kaksi vuotta kuolemansa jälkeen hänen faniensa painostuksesta. Nykyisin Prazéresilla ei siis enää lepää kansainvälisesti tunnettuja tähtiä houkuttelemassa turisteja vierailulle.

Asuin kesällä 2014 Lissabonissa hyvinkin lähellä tätä hautausmaata, mutta en koskaan ehtinyt paikalle töiden jälkeen. Senkin jälkeen ovat valkeiden kiviaitojen takana kohoavat tummat sypressit houkutelleet jokaisella Portugalin-visiitillä, kun olemme ajaneet autolla Tejo-joen yli ja hautausmaan ohitse. Joulun alla sain vihdoinkin aikaiseksi raahata Zén mukaani hautausmaavisiitille samalla kun toimittelimme juoksevia asioita kaupungilla. Visiitti oli todella mukava, vaikka melko pikainen olikin emmekä millään ehtineet kiertää kaikkia kujia siinä puolessa tunnissa, mikä parkkilipukkeessamme oli aikarajana. Tulen tänne varmasti uudelleenkin kävelemään.

Cemitério dos Prazéresiin on vapaa pääsy ja se on avoinna talvisin kello 9-17, kesäaikaan toukokuusta syyskuuhun kello 9-18. Hautausmaan sisäänkäynti sijaitsee osoitteessa Praça São João Bosco. Sinne pääsee keltaisella raitiovaunulla numero 28, jolla täytyy jokaisen matkustaa ainakin kerran Lissabonissa ollessaan. Hyppää pois Prazeres-nimisellä päätepysäkillä. Keskustasta tullessa kävelyreitin varrelle kuitenkin osuu ihana Jardim da Estrelan puutarha majesteettisine Estrelan basilikoineen sekä Casa Fernando Pessoa -museo, joten pitkästä matkasta huolimatta tänne voi myös kävellä parin stopin ja kenties parin pastel de natan voimalla. Lähin metroasema on Rato reilun puolentoista kilometrin päässä. Varaa laajalle hautausmaalle aikaa vähintään kolme varttia-tunti.

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa,Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: The cemetery of Prazéres is an interesting place to visit in Lisbon. Established after the 1833 cholera outbreak, it was later developed into the final resting place of the rich and the famous. The romantic style cemetery has 70 alleys lined with magnificent mausoleums and tombs, of which some are the size of a small chapel. They are all beautiful to view though and some have been designed or sculpted by the best architects and sculptors of Portugal. Through the glass doors it seems like the deceased families would be sleeping in bunk beds in their ornamental little houses, with plastic flowers, saint pictures and photographs on the table. The atmosphere in the cemetery is tranquil and calm, and the silence is broken only by the cats wandering at the alleys and the distant background sound of the city. The poet and writer Fernando Pessoa and the fado singer Amália Rodrigues were both first buried here, but their remains have since been moved to Mosteiro dos Jerónimos and the National Pantheon. The lack of internationally known famous persons and the remote location has kept the cemetery a quiet spot where not many tourists find their way. The views over the Tagus river lined by Alcântara neighbourhood, 25 de Abril bridge and the distant Cristo Rei offer a different perspective of the city. To the other direction one can also see the Monsanto park with its aqueducts. 

The Prazéres Cemetery is open from 9 am to 5 or 6 pm depending on the season and free of charge. You can ride the yellow tram number 28 to the last stop, or walk from the center through the lovely Jardim da Estrela garden.