Rantatunnelmaa ja rumpaleita Florianópoliksessa

Florianópoliksen sooloseikkailullani pääsin fiilistelemään brasilialaista rantatunnelmaa Havaianasit jalassa hiekkarannoilla vaellellen. Parin päivän aikana tuli nähtyä monenlaista maisemaa pienelläkin alueella. Aloitin Campechen surffikylästä, ja jatkoin seuraavana päivänä Matadeiron palmurannalle.

Viimeiseksi oli vuorossa Armaçãon kylä samannimisine rantoineen. Johtuiko siististä kevyen liikenteen väylästä, puolipilvisestä taivaasta, Portugalista tutusta rantakasvillisuudesta vai mistä, mutta tunnelma kylän rantakadulla kävellessä oli jotenkin eurooppalainen, huolimatta rantaa takapihanaan käyttävistä paikallisista. Puoli kylää oli nimittäin kokoontunut viettämään sunnuntaipäivää hiekkarannalle. Miehet pelasivat jalkapalloa, naiset istuskelivat rantatuoleissaan ja nuoret olivat kokoontuneet ryhmiksi juttelemaan niitä näitä. Kauempana rannasta jokunen pariskunta joi mateta siihen tarkoitetusta pillillä varustetusta kupista. Kofeiinipitoisen chimarrãon juominen on hyvin tavallista eteläisessä Brasiliassa, kuten myös Argentiinassa, Paraguayssa ja Uruguayssa.

Portugalin rannoilta tuttuja Carpobrotus-kukkia, jotka ovat alunperin kotoisin Etelä-Afrikasta.

En malttanut olla kahlaamatta rantaveteen, vaikka uimaan asti en Florianópoliksessa uskaltautunutkaan – parinkympin alapuolelle jäänyt lämpötila ei ihan vielä houkutellut siihen. Armaçãon hiekka ei ollut enää puuterinpehmeää kuten Matadeirolla, ja jalkapohjia alkoi nopeasti pakottaa.

Suuntasin lounaalle kylän keskustan ravintolaan, jonka olin bongannut jo aamulla paikalle saapuessani. Kasvisruokaa ei tarjoiltu, joten päätin testata tuoreita mereneläviä. Useimmat annoksista olivat kahdelle, mutta sain tilattua yhden hengen annoksen friteerattuja katkarapuja, kalaa ja mustekalarenkaita 60 prosentilla alkuperäishinnasta. Kylkeen tuli ranskalaisia, riisiä ja salaattia. Pieniä oluitakaan ei myyty, vaan ”jouduin” tilaamaan 0,6 litran pönikän ihan vain itselleni. Kuten arvata saattaa, annos oli valtava ja vietin ravintolan terassilla tovin jos toisenkin katsellen laudat kainalossa suuntaan tai toiseen kiiruhtavia surffareita, pakumatkailijoita ja paikallisia kulkijoita sekä yrittäen ottaa luksuslounaastani kaiken irti. Kello kuitenkin tikitti koko ajan lähemmäs viimeisen keskustan-bussin lähtöaikaa, joten jossain vaiheessa minun täytyi nousta katsastamaan pieni kylän edustalla oleva saari, jonne pääsi kävelemään siltaa pitkin.

Saareen vievälle sillalle löytäminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Se löytyi lopulta värikkäiden kalastajapaattien takaa kylän hiekkarantaisesta satamasta, missä sai puikkelehtia veneiden välissä varoen, etteivät aallot kastelisi varpaita. Pikkupojat pelasivat satamarakennuksen käytävällä jalkapalloa ja joku älypää oli töhrinyt saaresta löytyvän pienen alttarin pentagrammilla. Saari oli selvästi paikallisten lemppari selfieidennottopaikka, joten en tosiaankaan ollut ainoa, joka päätyi napsaisemaan itsestään kuvamuiston tuolla tuulisella ja kivisellä pikku saarella, jossa kasvoi kaktuksia. Parasta olivat kuitenkin ne älyttömän kauniit maisemat!

Ennen bussiin hyppäämistä päädyin vielä ostamaan tuliaisen paikallisesta ompelimosta, nimittäin käsinommellun hupullisen kylpyviitan. Olen unelmoinut sellaisesta ties monetko kerrat milloin milläkin rannalla, mutta niitä näytetään myytävän usein vain lapsille. Päädyin kuitenkin lahjoittamaan viitan Zélle, mutta ehkä tätä ei haittaa jos viittaa joskus vähän lainaa… Olisin ehkä ostanut kaksikin, jollei se toinen olisi ollut kirkuvan pinkki.

Sitten kello tuli kaksi ja oli aika hypätä Floripan keskustaan menevään bussiin. Takaisin Curitibaan lähtöön oli kuitenkin vielä useampi tunti aikaa, joten päätin hieman kierrellä kaupungin keskustaa. Fiilis oli vähän nihkeä, sillä sunnuntain takia suurin osa kaupoista ja muista oli kiinni, ja keskustaelämä tuntui koostuvan lähinnä laitapuolenkulkijoista. Tiesin näyttäväni turistilta reppuni kanssa ja yritin pitää matalaa profiilia. Kauniiden pastellinväristen rakennusten seuraaminen johdatti minut kaupungin keskusaukiolle, jonne kaikki väki oli näköjään kokoontunut – ei ihme, että muualla oli ollut niin hiljaista. Aukiolle oli koottu loputtomasti rumpusettejä, ja niiden takana istui eri tahtiin rummuttelemassa 211 rumpalia.  Alkamassa oli rumpuorkesterin kokoontumisajot, ja paikalle eksyttyäni päätin todellakin jäädä kuuntelemaan, millainen show olisi tiedossa.

Jossain vaiheessa harjoittelun kakofonia lakkasi, ja rumpalit alkoivat kirkon portaille pystytetyn bändin sekä metallimieheltä näyttävän (ja kuulostavan) solistin johdattamina paukuttaa eetteriin tunnettuja rockhittejä The White Stripesilta, Metallicalta, Bon Jovilta ja ties milta muilta bändeiltä. Paikalle oli kerääntynyt uutisten mukaan 2500 mukana jammailevaa katsojaa, ja rumpaleitakin oli melkein vauvasta vaariin. Monta naisrumpaliakin oli joukossa soittamassa. Voitte uskoa, että yli 200 rumpalia soittamassa yhtä aikaa on aika samaan aikaan hämmentävä, mutta kirjaimellisestikin aika päräyttävä kokemus! Kaikenlaiseen sitä reissussa ollessaan törmääkin. Kaikista hauskinta oli kuitenkin eräs vanhempi pariskunta, joka huomasi heti etten ollut paikallisia ja huolehti kovasti että mahdun heidän viereensä istumaan ja etten heiluttele kameraani liian näkyvillä roistoja houkuttelemassa. Ihania tuommoiset huolenpitäjät.

Brasiliassa kun oltiin, niin kaupungin keskusaukion kulmasta näkyi mikäpä muukaan kuin rinnettä pitkin kohoava värikäs favela. Hetken aikaa rumpumusiikki kuitenkin yhdisti kaikki yhteiskuntaluokat eikä ollut väliä, oliko se vieressä rokin tahtiin jammaileva naapuri rikas vai köyhä. That’s the power of music.

Millaisia hämmentäviä yllätyksiä sun matkojen varrella on tullut vastaan?

Seuraa Vida de Estrada -matkablogia Facebookissa, Bloglovin’issa, Blogit.fi:ssä tai Blogipolussa, tai pistä Instagram-tilini seurantaan! Minut löytää sieltä nimimerkillä @johannahulda.

---

In English: After the surfer’s Campeche and palm tree lined Matadeiro, it was time to explore Armação of Florianópolis. The beach was a living room for the locals as they were playing football and sitting around enjoying their Sunday. I couldn’t resist wading about in the water even though the sand was not as powder-like as on the other beaches. I had lunch at a seafood restaurant and sat there for a good while watching surfers, van tourists and locals walk by. Then I took a walk to a small island off the village coast. It was a bit hard to find the beginning of the wooden bridge behind all the colorful fishing boats. On the island I wasn’t the only one wanting to take a selfie with the beautiful views. Then it was time to hop on the bus taking me back to the city center, where I still had a couple of hours before my bus to Curitiba would take off. I found myself in the middle of a drum orchestra gathering surrounded by the cacophony of the rehearsing 211 drummers. I decided to stay and see the show, which was quite amazing. One can only imagine how over 200 drummers sound like when they perform famous rock songs lead by a band and a singer! All kinds of surprises one can bump into while traveling.