Serra do Marumbí: kun vuori voitti vaeltajan

Voin heti alkuun paljastaa, että täällä Brasilian Paranán osavaltiossa sijaitseva Marumbí-vuori oli vähän liian kova pala purtavaksi kun elokuussa yritin sitä valloittaa. Sen siitä saa, kun lähtee kapuamaan vuorelle tietämättä koko reitistä yhtään mitään!

Mutta jospa aloitetaan tarina alusta. Meidän oli siis Serra Verde Expressin kyydissä värikkääseen ja rentoon Morretesiin saavuttuamme ja siellä yön vietettyämme määrä lähteä pienelle päivävaellukselle erään outdoor-retkiä järjestävän yrityksen kanssa. Retki oli aivan ilmainen, ja tapaamispaikka oli ilmoitettu polun alkuun Parque Estadual Pico do Marumbi -luonnonpuiston porteille suht selkeästi. Puisto muuten kuuluu UNESCO:n maailmanperintökohteisiin kuuluvaan Serra do Mar -vuoristoon. Ei kun majapaikan kautta heidän tuttavansa pimeä taksi alle ja menoksi. Matka kuitenkin tyssäsi lyhyeen, sillä Morretesista vuorelle johtava tie oli suljettu pyöräilykilpailun vuoksi. Meitä tiesulku ei montaa minuuttia viivyttänyt, mutta muuta ryhmää kylläkin. Taksi vei meidät sademetsän siimekseen katoavalle ja talojen sekä pienten farmien ja pousadojen reunustamalle hiekkatielle, jonka päästä tapaamispaikka löytyi vaivatta. Kuten tavallista, kännyköissä ei ollut kenttää laisinkaan. (Brasiliassa matkapuhelimet eivät tunnu toimivan landella ollenkaan.) Hetken pohdiskelun jälkeen ja luonnonpuiston portsarin kanssa juteltuamme päätimme vain suunnata vuorelle johtavalle polulle omin nokkinemme. Se olisi kuulemma niin selkeä, ettei eksymisen vaaraa olisi.

hike3pieni hike37
hike2-horz hike4

hike5
Hibiskuksenkukka – suuhun meni!

hike7
hike6 hike8
hike11-horz hike10
hike12

hike13
Täkäläinen villivadelma, Rubus rosifolius.

Polku alkoi leveää hiekkatietä pitkin, jonka varrelta avautui välillä näkymiä vieressä virtaavalle kirkasvetiselle vuoristojoelle. Heti alkuun pari koiranpentua kirmasti erään talon pihasta jalkoihimme touhottamaan, eikä siinä auttanut muu kuin pysähtyä hetkeksi leikkimään niiden kanssa. Jatkoimme matkaa jahka saimme irtauduttua söpöläisistä. Talot loppuivat pian, ja rannikkosademetsä oli hiljainen, muttei sitten kuitenkaan. Ympäriltä kuului lintujen laulua, veden solinaa ja satunnaisia rapinoita. Napsimme polun varrelta punaisia hibiskuksenkukkia ja villivadelmia suuhumme. En ollut ihan varma niiden syömäkelpoisuudesta, mutta luotin niiden makeuteen ja kaverini sanaan. Enkä saanut myrkytystä! Kuten aina, minua ihastuttivat myös puiden rungoilla ja oksilla kasvavat epifyytit ja niiden värikkäät kukat – ja banaanipuut (vaikka banaanihan on oikeasti ruohokasvi).

Jossain vaiheessa bongasimme polkumme sivuhaaralle johtavat puiset portaat, ja halusimme uteliaisuuttamme käydä kurkistamassa, mitä niiden yläpäästä löytyisi. No apinoita! Lehvästöt yllämme alkoivat kahista, kun kapusiiniapinat pomppivat puusta toiseen. En ollut yhtään odottanut bongaavani apinoita tällä haikilla, joten yllätysilo karvaisten serkkujen touhujen katselemisesta oli kaksinkertainen ilo! Sanoisin, että niistä tuli mieleen Muumien esi-isä, jos en olisi muualla nähnyt toista apinalajia, josta tuli vielä huomattavasti enemmän. Vaellusseura oli kovin kiinnostunut hämähäkeistä, joten niitä jäimme tutkiskelemaan useampaankin kertaan. Itseä ehkä viehättää itse otuksia enemmän niiden verkkojen valokuvauksellisuus…

hike14-horz

hike15
Kapusiiniapina.
hike17
Yksi reitin ainoista opasteista, jonka näki ainoastaan polun sivuhaarasta.

hike16
hike19 hike18
hike21 hike20

hike22
Brasilialais-suomalainen kiipeilykokoonpano.

Oli hyvä, että juna tukki hetkeksi raiteiden yli käyvän polkumme ja jouduimme pitämään evästauon, sillä kohta sen jälkeen polulta aukeni näkymä vuorelle jolle olimme kiipeämässä ja pasmat meinasivat mennä sekaisin. Mitenköhän se näyttää niin pystysuoralta kasalta kalliota? Tässä vaiheessa oli pakko uskoa, että polkumme tulisi kulkemaan vuoren etupuolta, eikä takapuolella olisi pelastavaa loivempaa polkua huipulle. Koitin kovasti tihrustaa serpentiinipolkua, mutta sellaista ei näkynyt. Kumma juttu. Ehkä se siellä kuitenkin oli, piilossa vain. Ja kyllä sinne silti piru vie yritettäisiin, kun tänne asti oltiin tultu! Otettiin ryhmäselfiekin sellaisella mentaliteetillä, että tonnehan me mennään!

hike24
hike25 hike26
hike27

Varsinainen kiipeämisosuus alkoi Marumbín juna-asemalta, jossa piti ilmoittautua vuorelle lähteneeksi, ja kuitata itsensä myös alas palanneeksi. Muuten saisi etsintäpartion peräänsä. Vaeltajista kirjaa pitävä päivystävä puistonvartija sanoi, että reitillä olisi sellainen kohta, missä olisi tikkaat ja ketju, ja siinä ei voisi pysähtyä. Jaa, no kyllä sitä nyt parit tikkaat varmaan kestää, onhan niitä ennenkin kiivetty. Puntti on tutissut, mutta yli on silti päästy. Millekään pidemmistä reiteistä meillä ei edes olisi aikaa, joten punainen reitti alimalle 1200 metrissä sijaitsevalle Abrolhosin huipulle oli ainoa vaihtoehtomme. Näin jälkiviisaana lähtisin kyllä ennemmin tuolle keltaiselle helpommalle mutta pidemmälle reitille valloittamaan Olimpo-huippua 1539 metrissä, mutta se oli meidän vierailumme aikaan suljettu, ja kuten sanottu, aika oli kortilla. No, isojen PERIGO- eli VAARA-kylttien ohitse ja polulle mars! Ei täältä  ainakaan yrittämättä kotiin lähdettäisi.

hike34-horz

hike28
Ekalla taukopaikalla hiki valuu, mutta vielä taitaa vähäsen hymyilyttää.

hike32-horz

Juurakkoinen ja kivinen polku lähti kipuamaan lähes pystysuoraan ylös vuorenrinnettä. Metsän suojissa oli kosteata ja kuumaa, vaikka aurinko ei onneksi porottanutkaan suoraan. Hiki ja puuskutus hiljensivät vaeltajat aika nopeasti. Nousu oli rankkaa, mutta ei se ainakaan helpottunut, kun eteen tupsahtivat ensimmäiset vertikaalista nousua helpottamaan asennetut köydet ja rautakettingit, sekä isot kallionlohkareet ja niihin poratut metalliset askelmat, joita oli noin metrin välein. Ehkä tämä oli nyt se paha paikka, mistä puistonvartija oli sanonut. Tätä putoamiskammoista todellakin pelotti, mutta sain itseni hitaasti hilattua ylös, vaikka hikoavat kämmenet ja osittain märät kivet ja ketjut vielä vaikeuttivat asiaa. Sama toistui vielä muutamaan kertaan, koko ajan enemmän nieleskellen, kunnes edessä olivat monta metriä korkeat tikkaat pystysuorassa kivessä, ilman minkäänlaisia turvavarustuksia tietenkin. Nousin ensimmäiselle askelmalle, ja sitten tuli itku. Ei pysty. Tämä on juuri nyt liikaa. Pakko mennä takaisin alas.

Ihana brasilialaiskaverini saattoi minut pahimpien kivikkojen yli, ja toverini lähtivät jatkamaan matkaa ylöspäin. Huomasin, että toinen reisilihakseni oli krampannut ja siihen sattui melkoisesti. Jäin sitten polun varteen lepuuttelemaan ja katselemaan niitä maisemia, jotka puiden lomasta näin. Aika korkealle olin kuitenkin kavunnut, mutta tänään oli tyytyminen näihin maisemiin, sillä ne olivat parhaat, mitä sinä päivänä tulisin saamaan. Minut havahdutti mietteistäni nenääni yhtäkkiä leijaillut todella voimakas myskinen haju. Säikähdin, nousin ylös ja aloin pitää yksikseni mekkalaa. Missään ei pusikko kahissut. Tunsin itseni idiootiksi mekastaessani sillä tavalla keskellä brasilialaista sademetsää, mutta mietin, että miltäköhän puuma tai jaguaari haisee. Ehkä kyseessä oli ennemminkin villisika, jonka sanotaan voivan erittää tuonkaltaista hajua, mutta otin siltikin jalat alle ja lähdin talsimaan alaspäin. Yhtä hyvin voisin odottaa kavereita sielläkin.

hike30 hike31

Istuin polunvarren kivelle fiilistelemään ympärillä levittäytyvää sademetsää ja syömään eväitä, ja kohtahan polkua pitkin käveli alaspäin retkueemme toinen suomalaistyttö. Hänkään ei ollut päässyt ylös asti, vaikka ei ollut edes pelännyt reitin kiipeilykohtia! Oli vaan kuulemma voimat loppuneet kesken. Tikapuut ja kettingit olivat  jatkuneet todella pitkälle vielä senkin jälkeen, kun käännyin takaisin. Ihan hyvä paikka tehdä U-käännös siis, sillä kanttini tuskin olisi kestänyt loppumatkaa sitä kyytiä – enhän ollut päässyt edes puoleen väliin asti! Brasilialaisvahvistuksemme Vinícius olikin sitten ainut huipun urheasti saavuttanut. Hatunnoston arvoinen suoritus! Jossain vaiheessa se meidän alkuperäinen retkikuntammekin paineli ohitseni kohti vuorenhuippua. Ihan hyvä, että menimme menojamme, koska he olivat kyllä todella myöhään liikenteessä, ja reitti oli niin selkeä, että pärjäsimme loistavasti yksinkin.

Takaisin päin kävellessä aurinko alkoi jo mennä mailleen, ja meille tuli hieman kiire ehtiä metsän siimeksestä pois ennen pimeää. Koska kännykät eivät toimineet, emme saaneet soitettua taksimiehelle, emmekä olleet tällä asialla juuri päätämme vaivanneet etukäteen. Kysyimme eräästä talosta, toimiko heillä puhelin ja saisiko sillä soittaa, mutta hepä tarjosivatkin meille kyydin Porto de Ciman kylään isomman tien varteen, missä olisi kenttää. Jes! Kyllä kelpasi kylmä olut ja höyryävä pastel de palmito eli palmunydinpasteija siinä kylän lanchonetella eli paikallisella grillikioskilla kyytiä odotellessa.

hike35 hike36

Takaisin Morretesiin päästyä jalat olivat sen verran krampissa ja tohjona aivan kaikilla, että hieman huolestutti, miten pääsemme huomenna sängystä ylös ja töihin. Ja noh, ei se tosiaan kovin helppoa ollut. Töissä on vieläpä neljä kerrosta eikä hissiä, joten portaita joutui hyppelehtimään käsikaiteiden varassa ihan kiitettävästi. Mutta siitäkin selvittiin!

Joskus sitä on vain pakko myöntää, että omat voimat eivät nyt riitä, vaikka jääräpäisyys kuinka olisi halunnut viedä ylös vuorenhuipulle katselemaan mahtavia maisemia ja tuntemaan olonsa voittajaksi. Tällä kertaa mentiin vain niin korkealle kuin pystyttiin, ja olihan sekin jo aivan kelpo suoritus. Ainakin siitä sai hyvän tarinan kerrottavaksi. Olipahan nimittäin taas seikkailu!

Seuraa reissuani reaaliajassa Instagramissa, tai liity blogin lukijaksi Facebookissa, Bloglovin’issa tai Blogit.fi:ssä!


In English: Serra do Marumbí mountain was a bit too hard a bite for me, when we were trying to conquer it in August. The beginning of the hike was leisurely among the Atlantic rainforest. We were eating wild raspberries and hibiscus flowers, and even spotted capuchin monkeys jumping in the trees! The real climb up the mountain started from the Marumbí train station. And oh boy was the trail steep! It was exhausting, yes, but what stopped me in the end were the metallic ladders and vertical rocks equipped with ropes and chains. I tried and managed to climb a few, but they were never ending. I had to turn back. When I was waiting for my friends in the jungle, I suddenly smelled a strong musky smell. I had no idea if it could be a puma or a jaguar, so I started to make noise and moved downwards. In the end my Brazilian friend was the only one of us three to conquer the Abrolhos peak, but all of our legs were cramping and hurting in the end. However, I heard that the ladders and the like had continued all the way to the top. Sometimes you just have to admit that this time your best try is not enough. What an adventure it was!

Follow my trip in real time on Instagram, or become a blog reader on Facebook or Bloglovin’!

Advertisements

29 kommenttia artikkeliin ”Serra do Marumbí: kun vuori voitti vaeltajan

  1. Olipahan seikkailu! Vuoria kiivetessä on hyvä muistaa, että huipulla ollaan matkan puolivälissä, ja voimien pitäisi siis vielä riittää paluumatkaan (yleensähän onnettomuudet sattuvat alastulomakalla, kun oma jaksaminen on arvioitu väärin ja keskittyminen herpaantuu vaikeammissa kohdissa). Oli varmasti hyvä päätös perääntyä ajoissa! Minä kammoan noita kettinki- ja rautatankoviritelmiä… Ikinä ei voi tietää, kuinka hyvin ne kestävät. Mieluummin sitä luottaa omaan tuntumaan suoraan kalliosta! Paljonko muuten valitsemallanne reitillä olisi tullut vertikaalimetrejä koko kävelyreitin aikana? Ihan vaan nuo mittasuhteet kiinnostaa, kun kallio-osuus tosiaan melko jyrkän näköinen. Kosteassa tropiikissa on varmaan tosi uuvuttavaa tehdä tuollaisia urheilusuorituksia!

    Tykkää

    1. Hyvä pointti, ylös kapuaminenhan on melkein aina helpompaakin kuin alas tuleminen. Kammottavia nuo rautaviritelmät todellakin, vaikka muakaan ei ikinä pelota jalat vankasti maankamaralla, oli sitä sitten kuinka ylhäällä hyvänsä. Enpä tiedä olisiko sitten itsellä fyysinen kunto riittänyt huipulle ja alas kunnialla, mutta psyyke sanoi että nyt ei edes yritetä. 😀

      En ole löytänyt mistään että kuinka korkea kiipeäminen oli kyseessä, mutta saattoi jopa olla lähempänä 1000 metriä kun huippu oli 1200 metrissä. Kilometri on kavuttu ja laskeuduttu ennenkin päivän aikana, joten ei kumminkaan ollut siitä kiinni.

      Tykkää

  2. Huh, mikä reissu! Sitä tosiaan pääsee juuri niin pitkälle, kuin mitä omat voimat sallii. Ja siihen on kyllä oltava tyytyväinen, kun on parhaansa tehnyt. Aika hurjilta näyttää nuo ihme tikkaat :/
    Voin niin kuvitella, että kylmä olut on maistunut aika hyvälle tuon jälkeen 😀
    PS. Ihania apinoita! Ne on sitten parhaita noin luonnossa bongattuna.

    Tykkää

    1. Näinhän se menee. 🙂
      Ja kyllä, eläinten bongailu luonnossa niiden omassa elinympäristössä on sitä oikeaa bongailua! Eihän siitä saa mitään irti paitsi pahan mielen, jos jotain häkkieläimiä joutuu katselemaan.

      Tykkää

  3. Kelpo suoritus, minustakin, ja hyvät maisemat! Hyvä, ettei villisika näyttäytynyt, vaan tyytyi pelkästään haisemaan. Sen sijaan muuta luontoa olikin mukavasti. Minä en tajua, mikä idea tuollaisilla tikkailla on, jossa pienat ovat metrin välein, jättiläisillekö ne ovat tarkoitettu. Yleensä kaikki on minusta tehty kääpiöitä varten.

    Tykkää

  4. Mieletön retki. Turvallisuus asiat tuntuu olevan melko kaukaisia näissä kohteissa. Eikä tarvita hirveänkään vaarallista nousua ja laskua kun jo tapahtuu. Itse loukkasin polven alkuvuoden Kuuban matkalla El nichon luonnonpuistossa laskeutuessamme alas kivistä polkua.

    Tykkää

  5. Huh huh, tuli kylmä hiki jo lukiessa! Mä luotan kyllä myös vaistooni ja jos se sanoo, että nyt ei vaan enää pysty, niin uskon että silloin kannattaa kuunnella!

    Tykkää

    1. Vou, kuulostaa hurjalta! Mulla korkein tähän mennessä valloitettu vuori on Rysy Tatravuorilla 2500 metrissä. Olihan sekin suht rankkaa mutta sinne meni sentään polku, ei pelkät tikapuut, joten helposti päästiin perille 😀

      Tykkää

  6. Ei minun juttuni tuollainen. Ensiksikin pelkään niin paljon korkeita paikkoja, että jäisi menemättä ja toisekseen mä olisin läkähtynyt jo alkumatkalla. Ihania maisemia silti. Kiva katsella niitä koti sohvalta : )

    Tykkää

  7. Huh, kyllä kun tuota karttaa katsoo niin aika pystysuoralta seinämältä vaikuttaa. Ehkä tuon keltaisen reitin olisin valinnut, mutta eipä ollut näköjään vaihtoehtona tällä kertaa. Joskus sitä täytyy kuitenkin osata luovuttaa ajoissa. Hieno suoritus joka tapauksessa!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s