Mitä kuuluu Curitibaan?

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella ihan tavallisia kuulumisia täältä Curitibasta. Oma lehmähän tässä on ojassa, sillä CIMO, jonka kautta olen tänne Brasiliaan työharjoitteluun tullut, ei vaadi erillistä harjoitteluraporttia mikäli on pitänyt blogia ulkomailla olon aikana. Olenhan minä pitänyt, mutta ehkä pelkistä reissuista kertominen ei olisi riittävä raportinkorvike, joten rustaillaan nyt ylös myös ajatuksia arjesta Curitibassa. (Tänään päässä on kylläkin pyörineet ajatukset eräistä presidentinvaaleista, mutta se tuntuu koko soppa niin absurdilta, että en ehkä sano aiheesta yhtään mitään.)

Kahden viikon häämatkan jälkeiset ajat ovat olleet huomattavasti helpompia kuin sitä edeltävät. Elämästä täällä on helpompaa nauttia kotiinlähdön lähestyessä päivä päivältä, kun tietää, että kohta tämä jo loppuu. En ole enää alkanut itkemään töissä niin, että minut passitetaan juttelemaan työpaikkani nuorten takia paikalla päivystävän psykologin kanssa. En ole enää tuntenut oloani yksinäiseksi, koska olen löytänyt kavereita. Toki nämä tyypit olivat kavereitani jo ennestäänkin, mutta nyt vasta olen varma siitä, että he oikeasti tykkäävät viettää aikaa kanssani. Lisäksi tunnen täältä jo sen verran porukkaa, että saisin varmaan lisääkin kavereita, jos vain yrittäisin. Kaipaan kuitenkin myös omia vanhoja ystäviäni, jotka jakavat kanssani samoja arvoja ja sellaisen yleisen ajatusmaailman, ja joiden kanssa voi aina olla oma itsensä ja tulla täysin ymmärretyksi. Useimpien ihmisten kanssa kun tunnen usein olevani jotenkin ulkopuolinen, ajattelevani eri tavalla. Mutta ehdottoman kivoja tyyppejä ovat nämä täälläkin tavatut, ja heidän kanssaan on toki paljon yhteistä myös!

cwb13
Praca Tiradentes ja Catedral Basílica Menor de Nossa Senhora da Luz.

cwb9

cwb6
Täällä ei ole metroa, mutta pikabussit kuljettavat ihmisiä näiden tuubeiksi kutsuttujen asemien välillä.

Illat kuluvat seikkailuilla vietettyjä viikonloppuja lukuunottamatta pitkälti kotona, oman huoneeni rauhassa. Välillä käyn juoksemassa, välillä kävelen puistossa, välillä istahdan olohuoneen pöydän ääreen juttelemaan asuintovereiden kanssa, välillä lähden jopa johonkin tapahtumaan. Mutta useimmiten haluan vain olla rauhassa omissa oloissani, katsella ikkunasta kaupungin valojen syttymistä, skypettää Zén kanssa ja käsitellä valokuvia. Lisäksi minulla on nyt pari nettikurssia opiskeltavana, joten niidenkin takia on pitänyt viettää iltoja tietokoneen seurassa esseitä näpytellen. Niinhän ne illat ovat Suomessakin monesti viime vuosina kuluneet. Ei tässä miksikään varsinaiseksi ekstrovertiksi voi muuttua, vaikka ulkomailla olenkin. Ja vaikka täällä onkin kevät ja välillä jopa aika lämmintä, olen silti halunnut harrastaa vähän sellaista syksyfiilistelyä, jotta Suomen marraskuu ei tulisi niin kovana shokkina.

En oikein osaa edelleenkään sanoa, viihdynkö täällä. Ei tämä arki suoranaisesti vastenmielistä ole, mutta ehkä viihtyisin paremmin, jos en olisi yksin, siis jos Zé olisi täällä kanssani. Voisin reissata vielä kauankin ympäri Brasiliaa, mutta tämä Curitiba ei jotenkaan ole vielä kolmen kuukauden jälkeenkään saanut oikein syttymään. Ei minua oikein huvita mennä minnekään, paitsi ehkä puistoihin ja lähteä reissuun jonnekin muualle. Toisaalta tämä kaupunki on Brasilian suurista kaupungeista sellainen, jossa voisi kuvitella elävänsä sellaista perinteistä arkea pidempäänkin, helpostikin, koska täällä asiat toimii melko hyvin. Mutta ei tähän yksineloon vieraan maan suurkaupungissa oikein totu. Helpompaa olisi olla se Suomeen jäänyt osapuoli, koska silloin olisi kaikki muut omat tutut jutut ympärillä. Vaikka eipä Zélläkään taida siellä (vieraassa maassa) pelkästään kivaa olla yksinään. Saankin itseni päivittäin kiinni haaveilemasta ihan hölmön vähäpätöisistä asioista, niin kuin vaikka siitä, että kävisimme yhdessä jossakin täkäläisessä supermarketissa ruokaostoksilla jos asuisimme täällä. Tai että ajamme autolla jotain tuttua tietä Sesimbrassa. Tai siitä, että pyöräilen kotiin yliopistolta Jyväsjärven yli. Tai millainen meidän puutarhasta tulee, kun muutamme Portugaliin. Sellaisia arkisia hyvänmielen haaveita.

cwb1
Tämän päivän sää ikkunastani kuvattuna.

cwb3

cwb2
Omituisin auringonlasku ikinä. Sateisen harmaan päivän jälkeen oikein pelästyin, kun ikkunasta hohtikin yhtäkkiä täysin oranssi maailma.

Töissä olen lopettanut englannin tuntien pitämisen, sillä ELO:lle tuli toinen suomalainen harjoittelija, joka otti ne vastuulleen yhdessä vähemmän aikaa viipyneen jenkkiharjoittelijan kanssa. Sekin on ollut helpotus, sillä vaikka yritin parhaani, oli pahimmassa teini-iässä olevien nuorten opettaminen ilman minkäänlaista alan koulutusta kyllä aikamoinen tehtävä. Englannin opettamisesta tiesin vain ja ainoastaan sen, mitä olin itse koulussa nähnyt opettajan tekevän. Yritin lukea netistä vinkkejä ja ottaa jokaiseen tuntiin mukaan pelejä tai kilpailuja joiden kautta samalla oppia kieltä, mutta aika harvasta ne nuoret lopulta innostuivat. Tuntui, että tuntini olivat nuorista tylsiä, mutta en vain keksinyt mitä muutakaan voisin tehdä, minulla ei ollut tarpeeksi kokemusta jotta olisin uskaltanut lähteä improvisoimalla poikkeamaan suunnitelmistani. Heille oli merkattu vain viisi kaksoistuntia, missä ajassa halusin heidän oppivan englannin alkeita mahdollisimman paljon, ja innostuvan kielestä jatkaakseen opiskelua itse. Höpöttely ja puhelimet veivät tunneilla välillä suurimman osan huomiosta, eikä mikään kuuntelemaansaamiskeinoni tehonnut kovin kauaa jos meininki lähti lapasesta. Luokasta löytyi aina pari oppilasta, jotka osasivat englantia ennestään, mutta loppu ei puhunut sanaakaan, joten kommunikointi tapahtui lähinnä portugaliksi. Huhhuijaa. Kokemus oli opettavainen, mutta olen ihan iloinen, että se on ohi.

Nyt olen pitänyt oppilaille englannin tuntien sijaan maailmankansalaisuus-teemaisia työpajoja. Se on ollut hauskaa ja on ollut kiinnostava huomata työpajojen vaikutus nuoriin! Suomessa olen pitänyt sellaisia kouluissa Taksvärkki ry:n kansainvälisyyskouluttajana, ja olen käyttänyt heidän loistavia materiaalejaan työpajoissa. Käänsin ne vain ensin portugaliksi. Toki jouduin muokkaamaankin niitä Brasiliaan sopiviksi, ja jälkikäteen tajusin, että enemmänkin muokkauksia olisi voinut tehdä. Suomalaisnuorille kirjoitetuissa tehtävissä kun puhutaan monesti esim. matkustelusta, mikä ei näille curitibalaisille ole länsimaista lähentelevästä elintasosta huolimatta ollenkaan samalla tavalla arkipäivää kuin Thaimaassa, Kanarian saarilla tai vähintään Tallinnassa käyville suomalaisille. Hyvin harva on käynyt lomalla Brasilian ulkopuolella, ja jos onkin, niin yleensä korkeintaan jossakin naapurimaassa kuten Paraguayssa. Toisaalta nämä nuoret eivät myöskään tiedä, mikä on huussi tai kuoppakäymälä. He eivät voi kuvitellakaan elävänsä ilman suihkua ja vesivessaa, mutta suomalaiset ovat monesti tottuneet tällaisiin oloihin ainakin mökkeillessään.

cwb4
Oscar Niemeyer -museon The Eye. Kyseessä on muuten Latinalaisen Amerikan suurin museo.
cwb10
Curitiban kävelykatu Rua XV de Novembro.

cwb7

Moni brasilialaisnuori olisi myös eräässä tehtävässä luopumassa vapaa-ajastaan ennemmin kuin monesta muusta asiasta, siinä missä suomalaisista hyvin harva näin tekisi. Curitibalaisten nuorten elämä on jo valmiiksi täynnä aamusta iltaan, kun monet nuorista käyvät koulua ja tekevät töitä sekä käyvät ELO:lla samaan aikaan. Joillakin ei ole nytkään vapaa-aikaa. Heitä kannustetaan hyvin vahvasti sellaisen keskiluokkaisen unelman ja maallisen mammonan tavoitteluun hinnalla millä hyvänsä. Suomessa ollaan ehkä siirrytty tästä enemmänkin kannustamaan tekemään asioita, jotka tekevät elämässä onnelliseksi. Toki meidän sosiaaliturvajärjestelmämmekin luo turvaa sille, että opiskelualaa ei valita vain euronkuvat silmissä, vaan kannustetaan nuoria lähtemään alalle, joka oikeasti kiinnostaa. Täällä raha ja kulissit ovat oman kokemukseni mukaan paljon tärkeämpiä. Erityisesti hieno auto pitää olla. Ihmiset saattavat asua todella rähjäisissäkin taloissa, joiden jääkaapit huutavat tyhyyttään, mutta pihaan on parkkeerattu uutuuttaan kiiltelevä kosla. Yksikin tyttö kuulemma matkusti ELO:lle joka päivä pari tuntia kaupungin ulkopuolelta. Perhe asui maatilalla (mikä täällä tuntuu tarkoittavan automaattisesti köyhää) eikä heillä ollut esimerkiksi sitä hyvin tärkeää sisävessaa, mutta tytöllä oli aina muotivaatteet ja uusin iPhone. Koska pitäähän sitä näyttää, että köyhiä ei olla.

Olen myös osallistunut Plantando Esperança -projektiin (Planting Hope), jossa sosiaalisesti haavoittuvaisissa tilanteissa olevat, vaikeista perhetaustoista tulevat tai esimerkiksi psykologisista ongelmista ja huonosta itsetunnosta kärsivät nuoret saavat mahdollisuuden kehittää itseään päästäkseen mukaan työelämään. Olen ollut seuraamassa muutamaa tuntia, mikä on kyllä ollut mielenkiintoista ja silmiä avaavaa. Siellä on joitakin sellaisia tapauksia, joiden kanssa näyttää riittävän työsarkaa, mutta projektin edetessä näkee, miten nuoret tavallaan avautuvat kuoristaan. Projektille ja Curitiban nuorille voi muuten lahjoittaa varoja täällä (ja sieltä löytyy myös englanninkielinen info)! Näiden lisäksi olen osallistunut hieman ELO:n hallintotehtäviin käymällä henkilökunnan kokouksissa ja näpyttelemällä dataa Exceliin. Kouluvisiitillekin pääsin eilen, mutta kyseessä oli eräällä rauhallisella omakotitaloalueella kaukana keskustasta sijaitseva julkinen alakoulu, missä seurasin todella pienten, ehkä 4-vuotiaiden lasten eskarituntia. Tosi söpöjä! Ja mikä parasta, ne puhelimet pysyi visusti repussa, jos sellaisia pienillä edes olikaan. Koulun pihalla oli pientä puutarhatoimintaa, mikä oli tosi ilostuttavaa huomata. Lapset olivat istuttaneet salaattia, tomaattia, sipulia, perunaa, mansikoita… Vaikka kuulemma he olisivat halunneet ensin istuttaa kanaa ja makkaroita.

cwb5
Parque Barigüi.
cwb8
Paco da Liberdade.
cwb14
Intiaaninaiset myymässä valmistamiaan värikkäitä koreja.

Se niistä harjoittelujutuista. Olen käynyt honeymoonilta kotiuduttuani jo kahdella uudellakin reissulla. Reilu viikko sitten matkustin viikonlopuksi Paranán omalle paratiisisaarelle, Ilha do Melille, jonka rantoja oli murjonut sykloni. Tämän jälkimainingeissa sääkin oli enimmäkseen pilvinen, mutta sehän ei estänyt saaren patikkapoluista nauttimista! Viime viikonloppuna taas teimme roadtripin Iguassun putouksille, missä yli 30 asteen helle ja aurinko helli ihanasti Curitiban ainaiselta tuntuvan sadesään jälkeen (nytkin ukkostaa niin, että salamointi sammuttelee ikkunastani näkyvien talojen valoja). Kävin myös Argentiinan puolella putouksia ihmettelemässä, ja jestas sentään, että ovatkin upeat! Todella paratiisinomainen paikka, missä tukaanit lentävät sateenkaarien läpi, miljoonat värikkäät perhoset parveilevat istuen kädelle juomaan vettä ja coatit juoksentelevat jaloissa. Näistä on tietysti postauksia tulossa jossain vaiheessa, joten pysykäähän kuulolla! Palataan seuraavaksi taas reissutarinoiden kanssa.

cwb12

cwb15
Largo da Ordemilta löytyvät Curitiban vanhimmat rakennukset, mutta yöaikaan se on kaupungin vaarallisin paikka.

Kuvissa on Curitiban kummallisia sääilmiöitä ikkunani takaa ja joitakin satunnaisia otoksia kaupungista, sen keskustasta, puistoista ja museoista. En ole täällä kauheasti järkkäriä ulkoiluttanut, koska liikun enimmäkseen yksikseni, enkä halua ottaa riskiä että joku tulisi ja ryöstäisi sen alkaessani kuvaamaan väärässä paikassa. Olenkin kuvannut enemmän kännykällä.

Ja hei, Brasilian-elämää on jäljellä enää reilut kaksi viikkoa! Nopeasti on tämäkin aika mennyt.


In English: How is it going in Curitiba? (Apart from the absurd presidential election of the USA.) My life in Brazil is going to end in two weeks when I will return home. Life is the easier the closer the end is, especially after the two-week honeymoon holiday. At my internship placement I haven’t taught English classes anymore, but switched to facilitating global citizenship workshops with the adolescents of ELO – it’s more fun and I love seeing the impact on the students. I have also participated a bit in a project that helps adolescents in vulnerable situations and difficult backgrounds, Plantando Esperança (Planting Hope). You can donate to the project here! Apart from the adventurous weekends, I have spent the evenings mostly at home, but sometimes I go to run or walk in the parks and to some events too. But I have recently done a trip to the island of Ilha do Mel and a roadtrip to Iguaçu Falls – what a paradise! I will write separate posts about these at some point, of course. The pictures of this post are taken from Curitiba.

Advertisements

11 kommenttia artikkeliin ”Mitä kuuluu Curitibaan?

  1. Arkiset haaveet on musta parhaimmanlaista ikävää (ja ikävänlievitystä)! Elämäntilanteet on usein mitä on, mutta ainakin mulle arkipäiväiset haaveet on just niitä jotka auttaa jaksamaan 🙂

    Sulla tuntuu olevan tuhat rautaa tulessa siellä, mutta pakko sanoa että sun työnkuvat siellä kuulostaa aivan älyttömän mielenkiintosilta. Mustakaan tuskin olis teini-ikäisiä opettamaan (ei musta oikein ollut edes lapsia) mutta noi työpajat ja projektit kuulostaa hienoilta. Ja hei, vähänkö aikaa menee nopeasti! Tuntuu että mä vasta löysin sun blogin kun olit lähdössä Brasialiaan ja nyt oot jo tulossa sieltä pois 😀

    Tykkää

    1. Sä kirjottelet aina niin kivoja kommentteja, huippua kyllä et löydettiin toistemme blogit 😀 Ja joo, aika vaan suhisee korvissa! Se taitaa pysähtyä vasta joskus eläkkeellä.

      Tollasista arkihaaveiluista kyllä tietää, että toisen kanssa olemisesta tykkää vaan ihan hulluna! Ei sen elämän tarvitse niin suuren ja mahtavan ihmeellistä olla, jos toisen kanssa jaettu perus arki saa jo hymyn korviin. ❤

      Mustakin tuntuu että tässä on ollut aika monta rautaa tulessa viime aikoina, mutta en silti osaa olla etsimättä taas uusia tilaisuuksia tehdä kaikkea jännää! Vitsi kun tästä sohimisesta saisi vielä joskus palkkatyönkin aikaiseksi. 😀 Noi työpajat on kyllä ehdottomasti enemmän mun juttu, kun sen muutaman tunnin jaksaa aina olla parhaimmillaan siellä luokan edessä eikä tarvi alkaa luoda mitään jatkuvaa opetussuhdetta ja ottaa esille niitä tylsempiä asioita, kuten kielioppia… 😀

      Tykkää

  2. No nopeasti se aika on mennyt, tuntuu että vasta luin lähtöfiilistelyistä! Tää olikin tosi mielenkiintoinen juttu. Aika hienoja juttuja oot päässyt siellä tekemään! Voin kuvitella, että teini-ikäisten opettaminen on haastavaa, ja hermoja raastavaa. Nuo maailmankansalaisuus -työpajat kuulostaa myös mielenkiintoisilta. Matkustelu ei tosiaan ole useimmissa maissa samanlainen itsestäänselvyys kuin meillä Suomessa. Suomalaistenhan on jossain sanottu matkustavan maailman eniten. Ja ihan totta varmaan tuokin, että monistakin kansalaisuuksista tuleville Suomen mökkielämä ja ulkohuussit voi tuntua aika primitiivisiltä! 😀

    Tykkää

    1. On kyllä mennyt ihan hujauksessa tämä syksy! Heh, suomalaisista huusseista kun alkaisi kertomaan niin saisi varmaan ihan kiitettävästi ihmettelyjä. 😀 Rikas maa ja silti käytätte kompostivessaa?!

      Tykkää

  3. Mielenkiintoinen postaus ja kiva lukea vähän arkisempiakin kuulumisia. Kun itse olin Shanghaissa, niin usein oli sama juttu, että tarvitsi vain sellaista normaalia hengailua (eli huoneessaan koneella kököttämistä), hehe. Eihän sitä joka ilta jaksa juosta ympäri kaupunkia tutkimassa uusia paikkoja, kuten muut helposti kuvittelivat. Ja ehkä itsekin ennen vaihtoa. Mutta tervetuloa takaisin Suomeen kun sen aika koittaa, täällä on nää parhaat loskakelit sua odottamassa. 😉

    Tykkää

    1. Niinpä, munkin ennakkomielikuvat oli aika erilaisia mitä todellisuus lopulta oli. Eihän sitä Suomessakaan jaksa joka päivä käydä kotikaupungin tapahtumissa ja nähtävyyksillä. 😀
      Kiitos, vaikka pimeyttä ja loskakelejä ei ole kyllä tullut ikävä!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s