Viikkoni norjalaisena lammasfarmarina

Minä ja ystäväni halusimme joulukuisella Ruotsin ja Norjan -matkallamme pestautua vapaaehtoistöihin, mieluiten vuorille maatilalle, jossa olisi lampaita. Löysimme täydellisesti kuvaukseen sopivan vapaaehtoistyöpaikkamme Rondane-vuorilta sattuman kaupalla (tästä postauksestani voit lukea, miten se tarkalleen ottaen tapahtui), mutta yleisempää on etsiä työpaikka itselleen esimerkiksi WWOOF Norway, Workaway tai HelpX -sivujen välityksellä. Näillä saiteilla on listattu hosteja, jotka etsivät vapaaehtoisia, ja heihin voi ottaa yhteyttä maksettuaan parinkympin arvoisen rekisteröitymismaksun. Diiliin kuuluu, että töitä tehdään 4-6 tuntia päivässä, viisi päivää viikossa majoitusta ja ruokailuja vastaan. Työpaikkoja on erilaisia, mutta WWOOF keskittyy luomutiloilla tehtäviin töihin, kun taas Workawaysta ja HelpX:sta voi löytää melkeinpä mitä vain. Toki töihin voi varmasti pestautua myös ilman mitään välittävää tahoa, tai auttaa ihan muutenkin vain.

Kvamin kylässä sijaitsevalla Leine Merino -lammastilalla työskentely oli ensimmäinen kosketukseni tämäntyyppiseen vapaaehtoistyöhön ja lampaiden hoitamiseen. Toki olen antanut aikaani aiemminkin niin kehyprojektin monitorointihaastatteluja tekemällä, raporttia kirjoittamalla, koululuokkia kansainvälisyyteen tutustuttamalla kuin SPR:n nälkäpäiväleipiäkin myymällä, mutta maatalouden parissa tehty vapaaehtoistyö oli minulle aivan uusi kokemus (jos nyt ei lasketa niitä anoppini kanojen ruokkimisia Portugalissa). Wwooffauksen ideana onkin, että vapaaehtoinen saa paitsi ilmaisen ylläpidon, myös oppia maatilan erilaisista töistä ja kokonaisesta elämäntavasta. Viikonloppuisin ja iltapäivisin pääsee tekemään retkiä lähialueille. Hostaaja puolestaan saa auttavan käsiparin ja seuraa. Kulttuurivaihtoa ja kansainvälistymistä tapahtuu puolin ja toisin, ja vaikka kaikki kokemukset eivät ole hyviä esimerkiksi henkilökemioiden tai väärinkäsitysten takia, on suurin osa kuitenkin mitä luultavimmin ikimuistoisia. Ainakin meidän kokemus oli!

Vapaaehtoistöihin voi lähteä kuka vain, mutta erityisen hyvin homma sopii tietysti opiskelijoille ja muille, joilla halu maailmalle on suurempi kuin kukkaron sisältö ja sopeutumiskykyä sekä intoa uuden oppimiseen löytyy. Erityisesti tarvitaan aikaa. Viikon oleskelu voi sopia joillekin, kuten meidän tapauksessamme onneksi sopi, mutta useammin töihin sitodutuaan useammaksi viikoksi tai jopa kuukausiksi. Työt ovat usein fyysisiä, joten hyvästä kunnosta on toki etua, mutta enpä itsekään ole mistään voimakkaimmasta päästä, ja hyvin pärjäsin. Ainoa kauhua herättänyt työ oli painavan ja pitkän lasi-ikkunan nostaminen paikoilleen yli parin metrin korkeuteen tikkailla seisoen. Meitä oli kolme, mutta itse en putoamiskammoni kanssa kyennyt tekemään tikkailla seisoessani muuta kuin pitelemään sitä ikkunaa hartiani päällä ja nyyhkyttämään toivoen, että tikkaat eivät kaatuisi! Kieltämättä kävi mielessä, mitä matkavakuutukseni sanoo tällaisesta. Se kannattaa siis tarkistaa ennen töihin pestautumista.

Räyhäkkäät lammaskoirat melkein tositoimissa.

Päivät alkoivat herätyskellon soitolla noin kello 7:45. Kahdeksan jälkeen heitimme kylmässä eteisessä kohmettuneet työvaatteet niskaan ja kävelimme kirpsakassa pakkasaamussa toiseen taloon aamiaiselle. Ensimmäiseksi suuntasin vessaan, sillä meidän talossamme oli pelkkä kylpyhuone, vessan ollessa ulkohuussi. Auringonnousu oli jokapäiväinen ja aina erilainen spektaakkeli, jonka värien vaihtumista seurasimme niin ulkona kuin ikkunastakin aamupalaa syödessämme. Aamiaiseksi oli joka päivä itseleivottua leipää juuston, voin ja joskus tomaatin tai avokadon kanssa, palanpainikkeena pikakahvia. Nämä väsäsimme tilan nuoremman isännän ranskalaisen tyttöystävän ja heidän poikavauvansa kanssa sotkuisessa, mutta kodikkaassa keittiössä, jossa saimme luvan syödä mitä kaapista löysimme.

Lammasrakkautta!

Kärsimätön ruokailupaikan jonottaja onnistui häätämään toisen.

Kello yhdeksältä menimme lampolaan. Harjasimme eilisten iltaruokien jämät käytäviltä ja heitimme ne kuivikkeiden sekaan. Annoimme karitsoille ja joka toinen päivä myös aikuisille lampaille viljapellettejä, jotka olivat selkeästi parasta herkkua, mitä nuo tyypit tiesivät. Auta armias sitä määkimistä ja huutoa, kun pellettisangon viereen käveli! Todellakin tiesivät, mitä sieltä oli tulossa. Sen jälkeen toinen meistä kiipesi heinälatoon paria kerrosta ylemmäksi, ja alkoi viskellä heinää kattoluukun kautta alas. Pelkkä halikko painoi jo ihan tarpeeksi, joten pölyävän heinän heittely sai hien pintaan, vaikka sisälläkin oli pakkasasteita. Jotain nautinnollistakin siinä yksinkertaisessa hommassa silti oli, ja välillä voi hengähtää heittäytyen heinille makaamaan. Toinen jakoi alhaalla heinää viiteen ruokintarivistöön, johon lampaat saivat laitettua päänsä ja syötyä. Koirat tietysti juoksivat ärsyttävästi jaloissa koko ajan, kerjäten rapsutuksia ja purren lampaiden korvia, kun silmä vältti. Himskutin kiusanhenget! Lampolan täytti kuitenkin pian tyytyväinen hampaiden lonksutus ja rouskutus. Ja kyllä ne sitä heinää söivätkin! Joskus täytyi antaa santsikierros, jos kaukalot olivat tyhjenneet. Lopuksi täytimme vielä vesialtaat. Tähän hommaan meillä meni yli kaksi tuntia.

Kello yhdeltätoista aurinko oli kivunnut vuorten ylle ja ikkunasta sisään lampolaan. Kvamissa on melkein aina aurinkoista, sillä meren puolella olevat vuoret saavat sateen putoamaan, eivätkä pilvet juuri tule Kvamiin saakka. Oli aika päästää pässit omista aitauksistaan tyttöystävien metsästykseen. Se oli hiukan pelottavaa, sillä varsinkin nuoremmat pässit kyllä puskevat, jos sille päälle sattuvat. Lampaat oli aidattu omiin osioihinsa, jotta tietyt lampaat tulisivat tiineiksi tietylle pässille. Kesäisin ne ovat tietysti ulkona, mutta talvella niitä ei sinne kylmään hevillä saanut. Seurasimme, josko pässit löysivät itselleen tyttökaverin, ja merkkasimme ylös keiden välillä jotain säpinää tapahtui. Nauroimme kippurassa pässien haistelunaamoille. Vähän törkeää ehkä hekottaa toisten vakavalle lempimiselle, mutta mitäs sanotte näistä irstaista ilmeistä:

Minä sanon, että voi apua!

Tämän jälkeen meillä oli vapaa-aikaa, jonka käytimme yleensä asuintalomme siivoamiseen. Siellä asustava vanha isäntä kun ei ollut niin turhan tarkka hygieniasta… Teimme itsellemme lounasta, siivosimme lisää,  heittelimme koirille keppiä, söimme keksejä ja joimme teetä, kävimme kävelyllä vuoria katsomassa. Yhtenä päivänä siivosimme lampolan yläkerrasta heinäpaalien muoveja. Kello viideltä oli aika mennä uudestaan lampolaan tarjoilemaan määkijöille iltapala. Se olikin paljon märempää ja painavampaa rehua, joka oli jäätynyt koviksi laatoiksi. Tässä hommassa alun lattianharjauksineen meillä meni yleensä vielä kauemmin kuin aamupalan kanssa, vaikka nuorempi isäntä yleensä heittelikin meille valmiin heinäkasan lampaille jaettavaksi. Erittäin hyvää hauiksenkasvatushommaa! Vielä vesien täyttö toiseen kertaan, ja pieniä rapsutustuokioita sen lomassa. Toiset lampaat olivat hyvinkin hellyydenkipeitä ja seurallisia, kun taas toiset olivat todella arkoja. Vaikka ne ovatkin sellaisia laumasieluja, että kun yksi juoksee niin kohta kaikki juoksevat, on niilläkin silti selkeästi omat luonteensa. Kun lampaat olivat tyytyväisiä, pääsimme mekin vihdoin ja viimein syömään herkullista norjalaista illallista, joka odotti meitä valmiina vanhan Andersin kotiviinin ja loputtomien tarinoiden kruunaamana. Iltaisin ihailimme kirkasta tähtitaivasta linnunratoineen, alhaalla vuorten mustien siluettien alla loistavia Kvamin kylän valoja ja kerran jopa revontulia.

Niin ne päivät kuluivat, yksi toisensa perään. Ja ne lampaat! Aika valloittavia tyyppejä. Tuotantoeläimiä toki, mutta vaikuttivat pääsääntöisesti ihan tyytyväisiltä elämäänsä. Itse en tämän kokemuksen jälkeen varsinaiseksi eläintilalliseksi ryhtyisi, mutta pari lammasta voisin kyllä vielä joskus ottaa lemmikeiksi ja tuottamaan siinä sivussa hieman villaa. Vaikka sellaisia kuten yksi lammas, jolla oli kivuton tyrä. Se ei voinut tulla tiineeksi ja odotti sen takia raukkaparka teuraaksi joutumista.

Oli hienoa saada oppia norjalaisen lammasfarmarin päivistä ja elämästä yleensä. Ei sillä rikastumaan rahallisesti pääse, mutta rikkautta löytyy sitten muilla tavoin, kuten ympäröivä luonto, maisemat, puhdas ilma ja ruoka, yhteisöllisyys ja eläinten seura. Elämä on yksinkertaista ja rankkaa, mutta seesteistä. Ei se ollut huonoa elämää ollenkaan. Noihin maisemiin haluaisin ehdottomasti palata vielä takaisinkin, etenkin Rondane-vuorille vaeltamaan. Sain muuten kotiinviemisiksi pari kerää näiden lampaiden villasta tehtyä lankaa! Vielä en ole päättänyt, mitä siitä kutoisin.

Oletko sinä tehnyt vapaaehtoistöitä ulkomailla? Kerro ihmeessä kokemuksestasi!

---

In English: In December I spent a week volunteering on a sheep farm in Norway. We were feeding the sheep every morning and every evening, and doing other work such as cleaning on top of that too. In the morning we were watching the spectacular sunrise and in the evening admiring the clear star skies, the Milky way, aurora borealis and the lights of Kvam village below us. During the days we were having lunch, drinking tea, playing with the dogs and going for walks. The work was physical and hard, and life was simple yet full of beauty. The richness did not lie in money, but in nature, views, clean air and food, community and animal company. I don’t want to become an animal farmer myself, but a couple of rescue sheep would be lovely pets. It was however a nice opportunity for learning and seeing how life is up in the Norwegian Rondane mountains.