10 paljastusta tyypistä blogin takana

Paljastelupostauksia on näkynyt nyt yhdessä jos toisessakin blogissa ja olen niitä uteliaana sieluna innolla lukenut, joten enhän minäkään voi faktojen listaamisen kutsuhuutoa vastustaa. Ajattelinpa siis töräyttää ilmoille kymmenen paljastusta itsestäni – hui! Yritin keksiä mahdollisimman erikoisia juttuja teille ihmeteltäväksi. Nyt varmaan vaikutan ihan liian oudolta, mutta ei se mitään – tällainen mä oon. Kirsikkana kakun päälle ajattelin kuvittaa koko postauksen yksinomaan omalla pärställäni. Yritin etsiä tuoreita kuvia, mutta jouduin taas toteamaan, että kovin montaa järkevää otosta musta ei viimeisen reippaan vuoden sisällä ole otettu – ainakaan muissa kuin ulkoiluvetimissä (yritäppä huviksesi bongata kuva, jossa ei ole vaelluskenkiä). Viihdyn paremmin siellä kameran takana, mutta kyllä tässä voisi koittaa skarpata, sillä kuvat on kivoja muistoja. Koittakaa kestää!

meikä1

Sansibarin huoneessani prinsessasänkyineni ja edesmenneine rastoineni tammikuussa 2015.

1. Olen muuttanut yhteensä 17 kertaa, kun mitään muutaman viikon väliaikaisia oleskeluita ei lasketa. Ulkomaille olen muuttanut väliaikaisesti kolme kertaa: Viroon vuonna 2000, Tsekkiin 2013 ja Portugaliin 2014. Pisimpään olen asunut samassa talossa viisi vuotta. Jaa että mikä vierivä kivi ei sammaloidu -syndrooma?

meikä14

Azoreilla heinäkuussa 2015.

meikä8

Kamera kaulassa Portugalin Sintrassa tammikuussa 2016. Kiitos kuvasta Fannille!

2. Minulla on ärsyttävä tapa järsiä kynsiäni ja repiä kynsinauhojani. Olen harrastanut kyseistä hermostuksenlievitysaktiviteettiä varmaan niin kauan kuin minulla on ollut hampaat suussa, ja vaikka kykenen pääsemään tavasta eroon esim. reissujen ajaksi (pöpöjen sun muun lian takia), aloitan aina uudestaan. Kynnel-lakat sun muut vippaskonstit on kyllä testattu jo lapsena, without success.

meikä9

Onnellisena Portugalissa joulukuussa 2015.

meikä3

Serra da Estrelalla helmikuussa 2015.

3. Mulla oli nuorempana tyttöpunkbändi, jonka nimi oli Paskat Nuudelit. Rämpytin punaista sähkökitaraani ja karjuin mikkiin itse väsäämiäni anarkofeministisiä biisejä minkä jaksoin. Yksi soitti melodikaa ja lainattiin aina muiden bändien rumpuja. Soitettiin Porissa kolme keikkaa ja päästiin Satakunnan Kansan viikkoliitteen kanteen. Meidän hittibiisi oli nimeltään Kaksari. Muistan myös miten harjoiteltiin kerran soittamaan Iron Maidenin Fear of the Darkia meidän takapihan terassilla.

paskatnuudelit1

Villi nuoruus! Huhtikuu 2009.

4. Aion tästä Development & International Cooperation -maisteriohjelmasta valmistuttuani kutsua itseäni vessaekspertiksi. Ihan vaan siksi, että teen kuivasanitaatioon, virtsan lannoitekäyttöön ja HIV-lääkeainejäämiin liittyvän gradun. Kyllä mua vähän naurattaakin, kun mietin itteäni sinne sambialaisen yliopiston labraan uuttamaan niitä lääkkeitä virtsanäytteistä… Varsinainen rouva Master of Science!

meikä5

Norjan Rondane-vuorilla lampaanhajuisissa työvaatteissa joulukuussa 2015.

5. Rakastan autiotaloissa hiipparointia ja pölyttyneiden esineiden katselemista. Olen jopa joskus hankkiutunut niiden sisälle keinoilla, jotka saatettaisiin laskea murtautumiseksi (kuten ikkunoiden irrottelu ruuvimeisselillä – tästä en tosin ole mitenkään ylpeä). Kerran menimme ystäväni kanssa käytöstä poistettuun mielisairaalarakennukseen kaksilla alueelta pihistämillämme puutikapuilla, jotka olimme naulanneet läheisen firman kuormalavoista revityillä nauloilla yhteen. Minä pidin kiinni tikkaista ja ystäväni kiipesi parvekkeelle, jonka ovi oli jäänyt raolleen.

meikä12

Sansibarilla baobab-puuta halailemassa tammikuussa 2015.

6. Luotan paljon intuitiooni ja näen helposti ihmisten läpi.

meikä6

Portugalin rannikolla joulukuussa 2015. Kiitos kuvasta Fannille.

meikä2

Portugalissa helmikuussa 2015.

7. Käytän päivittäisessä elämässäni enemmän englantia kuin suomea. Zén kanssa puhutaan kotona englantia, lähes kaikki koulujutut on englanniksi ja opiskelukavereistakin vain osa puhuu suomea. Silti en koe, että osaisin ilmaista itseäni juurikaan paremmin englanniksi kuin ennenkään (etenkään suullisesti) – kieleen on kuitenkin tottunut niin, että pitkään kuunteleminen tai lukeminen ei enää saa aivoja väsymään samalla tavalla kuin ennen.

meikä4

Leivonmäen kansallispuistossa lokakuussa 2015.

meikä11

Praia do Mecolla helmikuussa 2015.

8. Käyn dyykkaamassa säännöllisesti. Voi kuulostaa epäilyttävältä, mutta kyse on vaan ulko-ovesta kymmenen metrin päässä olevasta lähikaupan siististä roskiksesta, jonne ne laittaa samana päivänä myynnistä poistetut ja edelleen ihan syömäkelpoiset ruuat. Rahaa säästyy ja ruokahävikki vähenee, mutta huonona puolena on ne ilmaiset pullat, joista ei pysty kieltäytymään! Oon löytänyt sieltä perusjuttujen lisäksi mm. kasvispihvejä, protskurahkoja, sipsejä ja donitseja. Ja ne juustosämpylät – ah niin hyviä, ja just sellaista tavaraa mihin ei ikinä viitsisi rahojansa laittaa.

meikä10

Quinta da Regaleirassa tammikuussa 2016. Tämä on ehkä lähinnä sitä, miltä näytän normaalisti arkisin.

9. Rakastan sitä brasilialaista partymusiikkia, mitä kaikki muut inhoavat. Michel Telón Ai Se Eu Te Pego on esimerkiksi ihan sikahyvä! Ei voi olla paha mieli niitä rallatuksia kuunnellessa.

meikä7

Serra do Riscolla tammikuussa 2016. Tästäkin kiitos Fannille.

10. Salainen haaveeni on käydä kaikilla sulilla mantereilla ennen kuin täytän 30. Tällä hetkellä plakkarissa ovat jo Eurooppa, Aasia, Pohjois-Amerikka sekä Afrikka, ja tänä vuonna listaan lisätään Brasilian-reissun myötä vielä Etelä-Amerikka. Eihän siinä ole enää kuin Oseania valloitettavana, ja aikaakin on vielä yli neljä vuotta!

meikä13

Azoreilla heinäkuussa 2015.

Semmosta! Löytyykö teiltä samoja outoja harrastuksia tai piirteitä?


In English: Ten facts and more than enough photos about me, myself and I. These fact posts are popular these days and I couldn’t resist making one either!

Mainokset

Tulivuorikraaterin ympäriajo

Viimeisenä aamuna Azoreilla herättiin autosta siihen, kun joukko työhaalareihin pukeutuneita ukkoja ravasi edes takaisin Sete Cidadesin ilmaisleirintäalueen parkkipaikalla. Myöhään edellisenä iltana olimme ajaneet kaatosateen ja sankan sumun läpi tälle São Miguelin ainoalle leirintäalueelle, jota emme olleet vielä testanneet. Telttaa ei siinä sateessa huvittanut pystyttää, joten kaivoimme makuupussit esiin ja nukuimme auton etupenkeillä. Eihän se varsinaisesti mitään herkkua ollut, mutta ei meille tullut kylmä eikä nihkeä olo muutenkaan (kerrankin!). Leirintäalueella oli yksi sisävessa, jota ei saanut lukkoon. En muista oliko siellä jopa suihkukin, sillä tuona aamuna lavuaari sai riittää aamupesun hoitamiseen.

Päivä osoittautui aurinkoiseksi, juuri kuten säätiedotuksessa oli povattukin, joten lähdimme vauhdilla kiertämään niitä viimeisiä paikkoja jotka halusimme nähdä ennen iltapäivällä takaisin Lissaboniin lähtevää lentoamme. Ensimmäiseksi kävimme Lagoa do Canárion näköalapaikalla, mutta heti sen jälkeen kurvasimme Sete Cidadesin kraaterin reunalle katselemaan maisemia kaksoisjärvien ylle. Matkalla bongasimme maajussin, joka kuljetti kolmea isoa maitotonkkaa hevoskärryillä! Niin kliseisen azorilaista.

kraateri2 kraateri3-horz
kraateri4 kraateri5
kraateri6-horz

Pysäytimme vuokra-auton ensimmäisenä Vista do Reille, ”Kuninkaan” näköalapaikalle, joka kuhisi turisteja ja Azorit-magneetteja myyviä kojuja. Ironisesti vieressä tönötti valkoinen seiväs, jossa luki ”May Peace Prevail On Earth.” Yeah right, rauhaa ei ainakaan tuolta paikalta varsinaisesti löytynyt. Näköalat siniselle ja vihreälle järvelle olivat kuitenkin kaiken sen selfiekeppien väistelemisen arvoiset! Paikan vieressä seisova hylätty hotelli toi sopivaa kontrastia kaikelle sille kauneudelle. Harmittaa vieläkin, ettei käyty edes vähän tutkimassa, olisiko sisälle päässyt! Tosin luulen, että palaamme tuonne vielä joskus takaisinkin.

Sete Cidadesin kyläläisiä varmaan naurattaa, kuinka valtavasti turisteja paikalla käy suhteessa kylän väkilukuun. Toisaalta, kyllä hekin varmaan ymmärtävät asuvansa kuvankauniissa paratiisissa. Ja tuohan se joillekin myös elantoa.

kraateri7
kraateri8 kraateri9
kraateri10 kraateri11
kraateri12 kraateri13
kraateri14 kraateri15

Jatkoimme näköalapaikalta kapeaa hiekkatietä, joka kiertää koko entisen tulivuorenkraaterin ympäri. Olisi ollut upeaa haikata tai pyöräillä koko matka, mutta nyt meillä oli hieman kiire, joten tyydyimme ajamaan ikkunat auki. Ja oliko edes absurdi tunne ajella muinamiehinä jotain kapoista tulivuoren reunaa pitkin! Se oli niin kapea, että melkein kävi sortumisvaara mielessä. Ehkä se on kuitenkin tukevaa vulkaanista kiveä kaiken sen vihreyden alla. Ylhäältä katsottuna hoksasimme, että kraateri ei ollutkaan paikan ainoa sammuneen tulivuoren kraateri. Itse asiassa niitä oli tårta på tårta -periaatteella muutamakin kraaterilaaksossa. Ne oli jätetty kasvamaan metsää tai muuta tummanvihreää pöheikköä paljastaen muinaisten laavavirtojen valumapaikat, kun taas kraaterin pohja oli muutettu tilkkutäkkipelloiksi tai laidunmaiksi. Kuinka hienon näköisiä! Mitäköhän Sete Cidadesin perustajilla on mahtanut liikkua mielessä heidän muuttaessaan tänne – rakennetaanpa hei kylä ja vehnäpelto tuonne tulivuoren kraateriin?

kraateri16 kraateri17
kraateri20 kraateri18
kraateri21

Alas rannikolle ja isolle tielle päin lasketellessa saimme ihailla merelle aukeavaa vihreän kumpuilevaa rannikkoa. Mosteirosin pikkusaaret, joita kävimme katselemassa lähempää yöaikaan, kohosivat rantavedestä. Laavakiviseinämä taas näytti siltä, että joku on sen tarkoituksella siloittanut. Ei siinä voinut muuta tuumia kuin että on tämä saari kyllä aika ainutlaatuinen paikka!

Tämä oli tältä erää viimeinen postaukseni Azoreilta. Kokosin kirjoitukseni yhteen nippuun ja huomasin, että kyllä tuolta viikon mittaiselta reissulta on tullutkin otettua monen monta kuvaa ja rustattua lukuisia juttuja – yli kaksi per päivä! Muut kirjoittamani jutut São Miguelin saarelta löytyvät näiden linkkien takaa:

Paluu blogitauolta: Ponta Delgada

Jardim José do Canto

Furnas: Vieraslajeja ja kuumia lähteitä

Furnasin kaksi calderaa

Bussinvaihto kylässä, jossa kadut päättyvät Atlanttiin

Nordeste

Vesireittejä: Caldeira Velhalta Ribeira Grandeen

Villi ja maaginen Lagoa do Fogo

Patikoimassa Azoreilla

Vuokra-autolla Quinta das Laranjeirasiin

Cancela do Cinzeiro & Praia da Viola

Kohti seitsemää kaupunkia

Melomassa keskellä Atlanttia

Miradouro da Lagoa do Canário

Kasvihullun unelmapuutarha – Terra Nostra Garden

Viisi yllättäjää São Miguelilla


In English: On our last morning in Azores we woke up from the car after a rainy and foggy night. The sun was shining bright and we were headed to check out the last remaining places we wanted to visit. After taking a morning walk at Lagoa do Canário and escaping selfie sticks at Vista do Rei viewpoint, we started driving around the crater of a volcano, since there is a tiny road on top of it. From up there we were admiring the twin lakes but also other smaller volcano craters that nowadays seemed to be erupting with green plants. Wow! When driving down, the ocean was in front of us with the green rolling hills and tiny islets.

This is my last post from the Azores – for now. You can find my other posts from the link list up there!

#ReilutBlogit vol. 2: Voiko eläintarhoissa olla jotain hyvääkin?

Noin vuosi sitten pyörähti matkabloggaajien toimesta käyntiin #ReilutBlogit -kampanja, johon itsekin osallistuin kirjoituksellani kehitysyhteistyöstä ja kestävästä matkailusta. Kampanjan alkusysäyksenä toimi silloin suomalaisen matkatoimiston postaama kuva, jossa poseerattiin huumatun tiikerin kanssa. Tänä vuonna kuohuu taas – nyt teneriffalaisen Loro Parque -delfinaarion ympärillä, jossa pidetään myös miekkavalaita. Kampanjan laittoivat alulle matkakuume.net ja Tarinoita Maailmalta -blogit, joista voi kurkkia myös haasteen ohjeita.

Matkailun reiluudesta olisi vaikka ja kuinka paljon sanottavaa eri näkökulmista, mutta tällä kertaa päätin tarttua itsekin eläinaiheeseen ja päästää sisälläni uinuvan pienen ekologin valloilleen. Sanon heti, että kirjoitus ei perustu mihinkään tiettyihin tieteellisiin lähteisiin, enkä ole mikään aiheen varsinainen asiantuntija, joten jutussa voi olla virheitä ja kenties provosoiviakin piirteitä. Jos huomaat jonkin asiavirheen niin korjaus on hyvin tervetullut!

reilu5

On loistavaa että asioista puhutaan ja pidetään meteliä. Kovin montaa epäkohtaa maailmassa ei ole ilman taistelua ja oikeuden peräänkuuluttamista muutettu paremmaksi. Tässäkin asiassa toivon ja uskon, että myös eläintarhaus muuttuu ja muutetaan, kun sitä tarpeeksi vaaditaan. Asioita ei ole hyvä tarkastella vain yhdestä perspektiivistä, ja niin on myös eläintarhojen laita. Itse pidän luonnon monimuotoisuuden säilymistä suuressa arvossa, ehkä jopa tärkeimpänä asiana maailmassa.

Monimuotoisuudella eli biodiversiteetillä tarkoitetaan ekosysteemien ja lajien välistä, lajien sisäistä ja yksilöiden välistä vaihtelua, jonka yleisesti toivotaan säilyvän mahdollisimman suurena. Käynnissä on maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto, ja on yleisesti hyväksytty, että se on ihmisen aiheuttama. Ekosysteemien tuhoaminen, erilaiset saasteet ja salametsästys ovat vain joitakin esimerkkejä asioista, joiden takia päivässä kuolee sukupuuttoon jopa 200 lajia (UNEP; Huffington Postin artikkeli aiheesta). Siis päivässä. Ajatelkaa mitä tämä pallo menettää. Yhden itikkalajin kuoleminen ei välttämättä kuulosta katastrofilta, mutta se voi romahduttaa koko ekosysteemin toiminnan, jonka seurauksena myös itikoita syöneet ja ravintoketjun huipullakin olevat eläimet voivat kadota jäljettömiin. Matkailijan vieraillessa upeassa luontokohteessa hän näkee vielä mieletöntä elämän kirjoa tästä sukupuuttovauhdista huolimatta, mutta miten on tulevaisuuden laita? Kuinka usein käy mielessä, että elämää täynnä olevalta näyttävä kohde saattaa olla jo menettänyt osan hienoudestaan?

reilu7

Tämän valossa hieman pelkään, että eläintarhavastaiset kampanjat voivat saada ihmiset ajattelemaan, että niissä paikoissa ei ole mitään hyvää. Satavarmasti löytyy tuhansia paikkoja, joissa ei olekaan. Mutta näin ympäristötieteilijänä on omasta mielestäni vähän väärin, jos kaikkia eläintarhoja ja akvaarioita pidetään automaattisesti huonona juttuna, sillä niillä on aika kiistaton roolinsa uhanalaisten lajien suojelussa. Se taas on supertärkeää maailman luonnon, biodiversiteetin ja habitaattien tuhoutuessa hälyyttävällä vauhdilla ihmisen toiminnan seurauksena. En tällä tietenkään tarkoita, että kaikki eläintarhat olisivat tärkeitä lajien säilymiselle, saati sitten että toiminnassa ei olisi parantamisen varaa niilläkin, jotka ovat. Minua on itkettänyt, kun olen erehtynyt eläintarhassa käymään. Useimmat keskimääräisen eläintarhan eläimistä kun eivät ole sukupuuton partaalla, vaikka olisivatkin uhanalaisia. Ja ne lajit, jotka eivät ole erittäin uhanalaisia, eivät todellakaan vankeuteen kuulu. Mutta mitä jos lajin luonnolliset elinympäristöt on kaikki jo menty tuhoamaan, ja sen edustajia elää vain vankeudessa – niin, siellä eläintarhassa? Pitäisikö tuo tarha silti sulkea?

reilu4

Itse ainakin haluan uskoa, että vaikka jokin sukupuuton partaalla oleva laji ei tällä hetkellä luonnossa ihmisen takia enää selviä, se voisi silti palata luontoon joku päivä, jos teemme töitä sen eteen. Eli laji elää siihen saakka vankeudessa, kunnes olemme tulleet järkiimme, ennallistaneet luonnon sellaiseksi kuin se on ollut, tai pikemminkin sellaista jäljitteleväksi, ja lajin elinehdot täyttyvät taas. Olen aika skeptinen, mutta haluan silti uskoa, että tämä voisi vielä joskus olla mahdollista. Ei se tietenkään sitä eläintarhassa elävää lajin yksilöä paljoa helpota, mutta kokonaiskuvan kannalta se voi olla tärkeää. Ongelmallista sitten taas on, jos jossain ex situ -suojeluun otetaan vain kivoja ja söpöjä lajeja, ja jätetään vaatimattoman näköiset öttimönkiäiset huomiotta, kun eihän niitä ketään kiinnostaisi katsellakaan. Toisaalta erikoistuminen voi olla hyväkin juttu. Vaan eipä niitä kaikkia mönkiäisiä edes tunneta vielä, että tehtävää kyllä olisi silläkin saralla.

Suuri (luultavasti jopa suurin) osa uhanalaisista lajeista on hyvin nirsoja. Kun ne ovat johonkin erikoistuneet, ne eivät enää voi sopeutua elinympäristönsä muutoksiin. Ensisijaisesti pitäisikin suojella nimenomaan niitä luonnon habitaatteja, joissa uhanalaiset lajit elävät, ja keskittää voimavarat tähän, jotta niitä uhanalaisia lajeja ei ainakaan tulisi enää lisää ja jo sukupuuton partaalla olevat lajit saataisiin taas kukoistamaan. Tätä kutsutaan in situ -suojeluksi. Myös salametsästys pitäisi saada vihdoinkin loppumaan. Kummassakaan nyt vaan ei olla vielä onnistuttu, joten valitettavasti eläintarhojen panosta ainakin vielä toistaiseksi tarvitaan. Sitäkään en tietenkään tarkoita, että jonkin lajin viimeisten yksilöiden joukosta pitäisi sieltä luonnosta välttämättä pyydystää niitä eläintarhaan. Mutta entä jos jäljellä on enää aivan muutama? Antaako kokonaisen lajin sammua vai vangita jäljellejääneet kenties jos valmiina vankeudessa eläneiden lajitoveriensa seuraksi ja toivoa parasta?

”Unless animals in the wild are protected, captive breeding won’t make a difference.”

reilu1

Aldabranjättiläiskilpparin kanssa puistossa, jossa oli tilaa, mutta liikaa turisteja (yksi kuvassa).

Se mikä eläintarhoissa minua ällöttää, on se että mennään bisnes ja kävijöiden viihdyttäminen edellä eikä huolehdita eläimille kunnollisia oloja ja luonnonkaltaisia tiloja. Sen lajien ex situ -suojelunkin kun voisi tehdä niin paljon paremmin kuin se nykyään monissa tarhoissa mitä luultavimmin hoidetaan (ei sillä, että olisin mikään ekspertti, joka on käynyt tutkimassa oloja useammassakin tarhassa, mutta jokainenhan sen nyt mututuntumalla tietää). Olen myös aika varma, että eläintarhoja tarvittaisiin paljon vähemmän mikäli ne keskittyisivät vain suojelutyöhön, kuitenkin huomioiden riittävän geenivaihdon populaatioiden välillä ja muita tärkeitä seikkoja. Ja sanon taas, että ehdottomasti ne lajit jotka vielä selviytyvät luonnossa, pitäisi sinne luontoon myöskin jättää eikä tuoda häkkeihin ja altaisiin ihmisten pällisteltäväksi.

Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. On olemassa järkyttävän paljon paikkoja, joissa ”suojellaan” jotakin lajia ja esitellään turisteille söpöjä eläinvauvoja rahastamisen toivossa, mutta myös järkevästi toimivia suojelukeskuksia, joissa toiminta on eettistä ja pohjautuu rahan takomisen sijaan oikeasti lajien hengissä pitämiseen. Peta on julkaissut eläintarhojen roolista lajien suojelussa artikkelin, jossa painotetaan juuri näitä paikkoja ja in situ -suojelua. En kuitenkaan itse näe, että se ainakaan tällä hetkellä riittäisi, vaan kumpaakin tarvitaan, ja sen Petakin epäsuorasti myöntää: ”[U]nless animals in the wild are protected, captive breeding won’t make a difference.” The Guardian tarjoaa taas visuaalisempaa materiaalia – kuvia uhanalaisista eläimistä, joiden suojelussa eläintarhat ovat mukana. Osa niiden luonnonvaraisista populaatioista on jo kuollut sukupuuttoon.

reilu2

Matkailijan rooli tässä kaikessa on ristiriitainen. Eläintarhoista voi toki etsiä tietoa ja yrittää tukea sellaisia, jotka hoitavat homman kotiin kunnialla. Mahtaako yksikään isoista tarhoista olla sellainen? Vähän epäilen. Kannattaakin ehkä vain skipata ne peruseläintarhat ja vierailla niin luonnonsuojelualueilla kuin eettisesti toimivissa suojelukeskuksissakin tutustumassa lajien suojelutoimintaan ja elämään – etenkin siellä luonnossa, joka tässä on tärkeämmässä roolissa. Ainakin taloudellinen viesti mennee perille sinne perustarhaankin, vaikka niissä keskuksissa ei yhtä monipuolisesti uhanalaisia lajeja olisikaan. Lisäksi tietysti kannattaa harjoittaa kansalaisaktivismia. Eivätköhän ne isot eläintarhatkin alkaisi toimintaansa muuttaa, mikäli rahavirrat alkaisivat siirtyä muualle ja asiakkaat sitä vaatisivat. Ja sanon nimenomaan muuttaa, vaikka varmasti monta paikkaa ihan aiheellisesti myös sulkisi ovensa. Matkatoimistotkin voisivat ottaa ohjelmaansa niitä eettisemmin toimivia suojelukeskuksia ja etenkin luonnonsuojelualueita.

En tällä kirjoituksellani halua puolustella eläintarhojen ja akvaarioiden epäilyttävää toimintaa, vaan tuoda esille luonnonsuojelutyötä, joka eläintarhoista puhuttaessa tuntuu usein unohtuvan koko keskustelusta, ja herätellä intoa sen kehittämiseen. Olen myöskin puhunut lähinnä eläimistä, mutta kasveja on helpompi suojella esim. siemenpankeissa. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki elämänmuodot ovat yhtä arvokkaita ja niitä pitäisi kohdella samalla kunnioituksella (tämä on myös syy sille, miksi en veganismista aatteena niin perusta, vaikka kasvissyöjä olenkin). Vaikka se ei kampanjan aloituskirjoitusten pointti luultavasti ollutkaan, en vaan soisi, että kaikki eläinten kanssa tekemisissä olevat paikat joitakin eläinvanhainkoteja lukuunottamatta leimataan epäeettisiksi, kun asiat eivät kuitenkaan aina ole niin mustavalkoisia. Aina kannattaa miettiä sitä toistakin puolta.

Mitä mietteitä tämä teissä herätti? Onko sinusta eettisesti oikein toteuttaa ex situ -suojelua? Entä oletko tutustunut johonkin suojelukeskukseen tai eläintarhaan, jossa on selkeästi tuotu suojelutyötä esille?

reilu3

Lopuksi vastataan vielä varsinaisiin haastekysymyksiin:

1. Kerro vanhasta muistostasi matkalta, joka näin jälkikäteen näyttää epäeettiseltä. On ihan ok muuttaa mielipiteitään ja toimintatapojaan.

2. Kerro yhdestä tietoisesta vastuullisesta valinnasta, jonka olet matkoillasi sen jälkeen tehnyt.

Vuonna 2008 olimme perheen kanssa Thaimaan Puhketissa jossakin huvipuistotyyppisessä FantaSea-puistossa. Näin ensimmäistä kertaa elämässäni norsuja, ja ”pitihän niiden kanssa nyt kuvia ottaa”. Muut turistit ratsastivat niillä, mutta minä en kyytiin halunnut. Vaikka en sen kummemmin en tullut ajatelleeksi, pidetäänkö elefanteista edes hyvää huolta, aavistin kuitenkin jopa kypsässä 17 vuoden iässäni (not) koko touhun olevan täysin tarpeetonta ja välteltävää, jopa vastustettavaa. Asiaan kyllä vaikutti myös noiden aasiannorsujen valtava koko ja meikäläisen putoamiskammo. Silti hieman hävettää se kuvien räpsiminen, vaikka norsut kävelivätkin taustalla turisteja kantaen, eikä niiden sentään poseerata tarvinnut. Tosin, ehkä se poseeraaminen olisi voinut olla niille mieluisampaa… Molempi pahempi.

Mun vastuulliset valinnat koostuu monista pienistä puroista, joten tähän on vaikeaa yrittää keksiä vain yhtä. En esimerkiksi muista kuin pari kertaa, kun olisin tietoisesti yöpynyt ulkomaalaisomisteisessa hotellissa tai majatalossa, ja nämäkin olivat paikkaa itse pyörittävien yrittäjien mestoja, joissa taisivat vieläpä itsekin asua. Liftaan välillä ja olen pyörällä ja jalankin matkustanut, mistä ei koidu päästöjä ollenkaan. Julkisista puhumattakaan. Olen kulutuskriittinen myös reissussa ja haluan matkaamiseen käyttämieni rahojen menevän mahdollisimman pitkälti paikallisille yrittäjille ja vielä mieluummin hyväntekeväisyystoimintaan. Aika paljon oon muutenkin reissannut työharjoittelujen ja opintojen perässä, joten toivon, että olen jonkin verran tuonut esille ympäristönäkökulmia, mutta myös oppinut uusia asioita, joita voin tulevaisuudessa jakaa eteenpäin auttaakseni niin luontoa kuin ihmisiäkin.

Haastan mukaan vaikkapa blogit Haavematkoja ja Been There Don Det, mutta vaikka haaste ei omalle kohdallesi napsahtaisikaan, niin ei hätää, osallistua voi ja kannattaa ilman sitäkin!

reilu6

Postauksen kuvat ovat Sansibarilta enemmän tai vähemmän uhanalaisista lajeista, kuten sansibaringueretsa sekä Seychelleiltä saarelle tuotu aldabranjättiläiskilpikonna.


In English: Fair travel is a hot topic in the Finnish travel blogger scene at the moment. I took part to a campaign that happened last year and now started because of unethical trip to an aquarium offered by Finnish travel agencies. I wrote a post about the role of zoos in the conservation of species. The conclusion was, that the main focus should be on habitat conservation, but zoos, especially ethically working ones, are also needed in order to keep the species that haven’t yet vanished alive.

Viisi yllättäjää São Miguelilla

Azorien-reissulla meillä oli melko selvät sävelet siitä, missä paikoissa halusimme pienehköllä São Miguelin saarella viikon aikana käydä. Tilaa oli jätetty kuitenkin myös sattumille, ja erityisesti sohvasurffausemäntämme vinkit olivat kullanarvoisia. Listasin viisi asiaa, jotka ensimmäistä lukuunottamatta eivät varsinaisesti kuuluneet reissusuunnitelmiimme, mutta jotka osoittautuivat kivoiksi kokemuksiksi spontaaneiden tilaisuuksiin tarttumisten seurauksena (aina hyvä!).

1. Ilhéu Vila Franca do Campon edustalla

sete1 sete2

Ilhéu on pieni kraaterisaari meressä Vila Franca do Campon edustalla. Sinne mennään veneellä Vila Francan satamasta, ja tästä syystä jätin kamerani autoon. Eihän sitä tiennyt millaiseen purkkiin sitä joutuisi, tai jos se paatti vaikka kaatuisi, eikä huvittanut ottaa pientäkään riskiä kameran kastumisesta. Joten kuvia ei nyt ole. Tästä YouTubesta löytämästäni videosta voi tosin katsella, millaiselta saari näyttää sieltä käsin (äänet kannattaa ehkä laittaa pois, ellei sitten tykkää synaiskelmistä). Tästä videosta taas näkee, millaiselta vedenalainen elämä näyttää. Ilhéu tuntui sille noustua yhtäkkiä isommalta, ja meren tyrskyt löivät tummaan, vulkaanisen kiven muodostamaan rantakivikkoon, jonka päällä kasvoi vihreää kasvillisuutta kuten kaikkialla Azoreilla. Keskellä avautui ihana hiekkapohjainen, turkoosina kimmeltelevä ja täysin pyöreä luonnon oma uima-allas. Pari lokkia istuskeli siellä täällä, ihmisiä taas oli saarella jonkin verran muttei liikaa. He makoilivat auringon lämmittämillä kivillä paistattelemassa päivää piknik-eväiden kanssa, lapset polskivat vedessä. Itsekin kahlasin kivikkoisesta rannasta syvemmälle ja pulahdin vilpoiseen veteen uimaan. Zé meinasi, että vesi oli liian kylmää ja jäi rannalle. Eipä tiennytkään mistä jäi paitsi, kun valtameri vyörytti saaren seinämässä olevasta reiästä aaltoja laguuniin. Ihan huisin hauskaa leikkiä sen luonnon oman aaltokoneen kanssa! Ainoa harmittava juttu oli ettei snorkkelia tai kakkoskameraa ollut mukana.

Ilhéulta löytyy pieni valvomorakennus ja vessat. Veneliput saarelle kannattaa muuten ostaa etukäteen, sillä paikkoja on rajoitetusti päivää kohden.

2. Mysteerijuhlallisuudet

sete3-horz sete4
sete5

Olimme melontapäivämme jälkeen lähdössä sohvasurffaushostimme luota katsomaan auringonlaskua Mosteirokseen. Suunnitelma oli oikeastaan tuhoontuomittu, sillä määränpäähämme oli lopulta yllättävän pitkä matka. Juutuimme kuitenkin seisovaan ruuhkaan heti ensimmäisessä kylässä. Kaikki tiet olivat aivan tukossa, joten ei auttanut muu kuin ottaa rennompi asento ja katsella ympärilleen. Pian bongasimmekin jonkunnäköisen kulkueen matkalla jonnekin. Santa Barbaran kylän katuja koristivat tuhannet ja taas tuhannet kukkien terälehdet ja havunneulaset, erilaiset liput sekä tietysti kadunvarsien hortensiat. Ihmisiä oli kaduilla paljon, ja mekin liityimme seuraan haistellaksemme tunnelmaa ja käydäksemme jätskikioskilla. Ikinä ei selvinnyt, mikä juhla oli kyseessä, mutta hauskan spontaani muisto tästä pysähdyksestä jäi. Emmepä muuten olisi varmaankaan tulleet tässäkään kylässä vierailleeksi.

3. Ilhéu dos Mosteiros auringonlaskun jälkeen

sete7
sete8

Kun pääsimme varsinaiseen määränpäähämme, pimeä oli jo laskeutunut. Mosteirosin kylän nähtävyys eli sen edustalta kohoavat pikkusaaret piirtyivät dramaattisen mustina pimenevää taivasta vasten. Emäntämme oli kehoittanut menemään ja katsastamaan nuo kivimuodostelmat, päiväsaikaan tosin. Valoa riitti kuitenkin sen verran, että vielä sai napattua pari kuvaa. Kauaa emme tuulisella rannalla viihtyneet, mutta hauska miniseikkailu tämä oli. Lopulta näimme saaret myös päivänvalossa, tosin korkealta Sete Cidadesin kraaterin päältä.

4. Maaseudulla ajeleminen

sete9
sete10 sete12
sete11 sete13

Azorien suola ja pippuri on tietysti saarten ainutlaatuinen luonto, mutta myös ympäröivän maaseudun rauha ja kauneus ilahduttaa kulkijaa. Jättimäisten vaahteroiden ja hortensioiden reunustamien teiden idylli, pilviin peittyvät syvänvihreät kukkulat ja lehmien kansoittamat laidunniityt tuntuivat ihanammilta kuin olimme osanneet odottaakaan, ja saivat rakastumaan Azoreihin lopullisesti. Me bongasimme Furnasin lähistöltä ihan mielettömän kuvauksellisen vanhan mökin, josta luonto oli vuosien kuluessa ottanut vallan. Vähän aavemaiseksi tuon ilmestyksen tosin teki sen edustalla oleva majesteetillinen portti sekä muurin päällä lepäävät luut.

5. Ponta da Ferraria

sete14 sete15
sete16 sete19
sete18-horz sete21

Ferrarian kuumat lähteet taitavat olla vielä lähinnä salaisuus, jonka vain paikalliset tietävät. Ne ovat siitä erikoisia, että ne sijaitsevat meressä. Pienen niemen kärjessä maisemat ovat kohdillaan, aava Atlantti edessä ja jälleen kerran luonnon lämmittämä uima-allas rentouttamassa! Maisemien puolesta mulle tuli mieleen Fuerteventura jossa kävin 11-kesäisenä, tosin en enää muista oliko siellä edes ollenkaan tuollaista. Joka tapauksessa vulkaaninen musta laavakivi kohoili röpeliäisinä kukkuloina ja isompina murikoina, eikä se näyttänyt siltä että se ihan hirveän vanhaa olisi. Ensimmäiset ujot kasvitkin sitä olivat alkaneet jo valloittaa. Minä en jaksanut vaihtaa uikkareita päälle, joten jätin uimiset väliin. Kuumia lähteitä kun oli tuossa vaiheessa reissua jo koettu useampikin, ja Lagoa do Fogo odotti. Varpaita sinne piti silti dipata. Altaassa oli narut, joista voi pitää kiinni. Ihan tarpeeseen varmasti tulivat, sillä suoraan merestä tulevat aallot olivat melkoiset, vaikka oli laskuvesi. Allas on myös lämpimimmillään juuri laskuveden aikaan, ja silloin vesi saattaa kuulemma olla jopa liiankin kuumaa, mutta itse en varpaissani mitään polttelua huomannut. Napattiin Ferrarialta tuliaisiksi mukaan muutama laavakivenmurikka, joissa komeili vihreitä jalokivenmurusia, olisikohan se ollut peräti peridoottia. Jotkut niistä olivat liian isoja käsimatkatavaroihin, ja ne ryöstettiin lentokentällä törkeästi Zén repusta. Pienet saatiin sentään pitää.

Vuokra-auton saa parkkiin ihan altaiden lähelle, josta kävellään lyhyt polku alas. Sisäänpääsy ei maksa mitään. Ferraria osoittaa länteen, joten paras ajankohta lillutella kuumassa lähteessä on tietysti auringonlasku. Ensin meinattiin muuten jopa telttailla Ferrariassa. Onhan siellä myös kaistale mustaa hiekkaa.

Ps. Mitäs tykkäätte blogin uudesta ulkoasusta? Mulla tuli jokin aika sitten pyöreä vuosi täyteen täällä WordPressin puolella, joten oli aika päivittää homma uuteen uskoon. Olettehan huomanneet, että oikean yläkulman viivapainiketta (menu) klikkaamalla saa esiin kategoriat ja kalenterin, joista blogipostauksia voi hakea maittain, teemoittain ja päivittäin? Myös Instagram ja seuraa blogia -nappulat löytyy sieltä!


In English: I listed five things in São Miguel that were surprisingly nice. Ilhéu just outside Vila Franca do Campo is a crater island that forms a natural swimming pool inside its rocky shores. Mysterious festivities are always good, especially if they stop your journey and force you to visit a decorated village, where you wouldn’t otherwise end up. The small islets and rock formations outside Mosteiros were dramatic in the blackening evening, and Ponta da Ferraria has a thermal pool in the sea that is best enjoyed with a sunset.

The blog has a new theme, yei! By clicking the line (menu) button on the top right corner you can browse the blog posts by category, country or by date. Also my Instagram and follow-buttons can be found there!

Viikkoni norjalaisena lammasfarmarina

Minä ja ystäväni halusimme joulukuisella Ruotsin ja Norjan -matkallamme pestautua vapaaehtoistöihin, mieluiten vuorille maatilalle, jossa olisi lampaita. Löysimme täydellisesti kuvaukseen sopivan vapaaehtoistyöpaikkamme Rondane-vuorilta sattuman kaupalla (tästä postauksestani voit lukea, miten se tarkalleen ottaen tapahtui), mutta yleisempää on etsiä työpaikka itselleen esimerkiksi WWOOF NorwayWorkaway tai HelpX -sivujen välityksellä. Näillä saiteilla on listattu hosteja, jotka etsivät vapaaehtoisia, ja heihin voi ottaa yhteyttä maksettuaan parinkympin arvoisen rekisteröitymismaksun. Diiliin kuuluu, että töitä tehdään 4-6 tuntia päivässä, viisi päivää viikossa majoitusta ja ruokailuja vastaan. Työpaikkoja on erilaisia, mutta WWOOF keskittyy luomutiloilla tehtäviin töihin, kun taas Workawaysta ja HelpX:sta voi löytää melkeinpä mitä vain. Toki töihin voi varmasti pestautua myös ilman mitään välittävää tahoa, tai auttaa ihan muutenkin vain.

lammas20 lammas1
lammas14

Kvamin kylässä sijaitsevalla Leine Merino -lammastilalla työskentely oli ensimmäinen kosketukseni tämäntyyppiseen vapaaehtoistyöhön ja lampaiden hoitamiseen. Toki olen antanut aikaani aiemminkin niin kehyprojektin monitorointihaastatteluja tekemällä, raporttia kirjoittamalla, koululuokkia kansainvälisyyteen tutustuttamalla kuin SPR:n nälkäpäiväleipiäkin myymällä, mutta maatalouden parissa tehty vapaaehtoistyö oli minulle aivan uusi kokemus (jos nyt ei lasketa niitä anoppini kanojen ruokkimisia Portugalissa). Wwooffauksen ideana onkin, että vapaaehtoinen saa paitsi ilmaisen ylläpidon, myös oppia maatilan erilaisista töistä ja kokonaisesta elämäntavasta. Viikonloppuisin ja iltapäivisin pääsee tekemään retkiä lähialueille. Hostaaja puolestaan saa auttavan käsiparin ja seuraa. Kulttuurivaihtoa ja kansainvälistymistä tapahtuu puolin ja toisin, ja vaikka kaikki kokemukset eivät ole hyviä esimerkiksi henkilökemioiden tai väärinkäsitysten takia, on suurin osa kuitenkin mitä luultavimmin ikimuistoisia. Ainakin meidän kokemus oli!

Vapaaehtoistöihin voi lähteä kuka vain, mutta erityisen hyvin homma sopii tietysti opiskelijoille ja muille, joilla halu maailmalle on suurempi kuin kukkaron sisältö ja sopeutumiskykyä sekä intoa uuden oppimiseen löytyy. Erityisesti tarvitaan aikaa. Viikon oleskelu voi sopia joillekin, kuten meidän tapauksessamme onneksi sopi, mutta useammin töihin sitodutuaan useammaksi viikoksi tai jopa kuukausiksi. Työt ovat usein fyysisiä, joten hyvästä kunnosta on toki etua, mutta enpä itsekään ole mistään voimakkaimmasta päästä, ja hyvin pärjäsin. Ainoa kauhua herättänyt työ oli painavan ja pitkän lasi-ikkunan nostaminen paikoilleen yli parin metrin korkeuteen tikkailla seisoen. Meitä oli kolme, mutta itse en putoamiskammoni kanssa kyennyt tekemään tikkailla seisoessani muuta kuin pitelemään sitä ikkunaa hartiani päällä ja nyyhkyttämään toivoen, että tikkaat eivät kaatuisi! Kieltämättä kävi mielessä, mitä matkavakuutukseni sanoo tällaisesta. Se kannattaa siis tarkistaa ennen töihin pestautumista.

lammas9lammas7

lammas10

Räyhäkkäät lammaskoirat melkein tositoimissa.

lammas3
lammas21

Päivät alkoivat herätyskellon soitolla noin kello 7:45. Kahdeksan jälkeen heitimme kylmässä eteisessä kohmettuneet työvaatteet niskaan ja kävelimme kirpsakassa pakkasaamussa toiseen taloon aamiaiselle. Ensimmäiseksi suuntasin vessaan, sillä meidän talossamme oli pelkkä kylpyhuone, vessan ollessa ulkohuussi. Auringonnousu oli jokapäiväinen ja aina erilainen spektaakkeli, jonka värien vaihtumista seurasimme niin ulkona kuin ikkunastakin aamupalaa syödessämme. Aamiaiseksi oli joka päivä itseleivottua leipää juuston, voin ja joskus tomaatin tai avokadon kanssa, palanpainikkeena pikakahvia. Nämä väsäsimme tilan nuoremman isännän ranskalaisen tyttöystävän ja heidän poikavauvansa kanssa sotkuisessa, mutta kodikkaassa keittiössä, jossa saimme luvan syödä mitä kaapista löysimme.

lammas4

Lammasrakkautta!

lammas18

lammas11

Kärsimätön ruokailupaikan jonottaja onnistui häätämään toisen.

lammas15

Kello yhdeksältä menimme lampolaan. Harjasimme eilisten iltaruokien jämät käytäviltä ja heitimme ne kuivikkeiden sekaan. Annoimme karitsoille ja joka toinen päivä myös aikuisille lampaille viljapellettejä, jotka olivat selkeästi parasta herkkua, mitä nuo tyypit tiesivät. Auta armias sitä määkimistä ja huutoa, kun pellettisangon viereen käveli! Todellakin tiesivät, mitä sieltä oli tulossa. Sen jälkeen toinen meistä kiipesi heinälatoon paria kerrosta ylemmäksi, ja alkoi viskellä heinää kattoluukun kautta alas. Pelkkä halikko painoi jo ihan tarpeeksi, joten pölyävän heinän heittely sai hien pintaan, vaikka sisälläkin oli pakkasasteita. Jotain nautinnollistakin siinä yksinkertaisessa hommassa silti oli, ja välillä voi hengähtää heittäytyen heinille makaamaan. Toinen jakoi alhaalla heinää viiteen ruokintarivistöön, johon lampaat saivat laitettua päänsä ja syötyä. Koirat tietysti juoksivat ärsyttävästi jaloissa koko ajan, kerjäten rapsutuksia ja purren lampaiden korvia, kun silmä vältti. Himskutin kiusanhenget! Lampolan täytti kuitenkin pian tyytyväinen hampaiden lonksutus ja rouskutus. Ja kyllä ne sitä heinää söivätkin! Joskus täytyi antaa santsikierros, jos kaukalot olivat tyhjenneet. Lopuksi täytimme vielä vesialtaat. Tähän hommaan meillä meni yli kaksi tuntia.

lammas12
lammas13
lammas16
lammas17

Kello yhdeltätoista aurinko oli kivunnut vuorten ylle ja ikkunasta sisään lampolaan. Kvamissa on melkein aina aurinkoista, sillä meren puolella olevat vuoret saavat sateen putoamaan, eivätkä pilvet juuri tule Kvamiin saakka. Oli aika päästää pässit omista aitauksistaan tyttöystävien metsästykseen. Se oli hiukan pelottavaa, sillä varsinkin nuoremmat pässit kyllä puskevat, jos sille päälle sattuvat. Lampaat oli aidattu omiin osioihinsa, jotta tietyt lampaat tulisivat tiineiksi tietylle pässille. Kesäisin ne ovat tietysti ulkona, mutta talvella niitä ei sinne kylmään hevillä saanut. Seurasimme, josko pässit löysivät itselleen tyttökaverin, ja merkkasimme ylös keiden välillä jotain säpinää tapahtui. Nauroimme kippurassa pässien haistelunaamoille. Vähän törkeää ehkä hekottaa toisten vakavalle lempimiselle, mutta mitäs sanotte näistä irstaista ilmeistä:

lammas2-horz
lammas19lammas8lammas5

Minä sanon, että voi apua!

Tämän jälkeen meillä oli vapaa-aikaa, jonka käytimme yleensä asuintalomme siivoamiseen. Siellä asustava vanha isäntä kun ei ollut niin turhan tarkka hygieniasta… Teimme itsellemme lounasta, siivosimme lisää,  heittelimme koirille keppiä, söimme keksejä ja joimme teetä, kävimme kävelyllä vuoria katsomassa. Yhtenä päivänä siivosimme lampolan yläkerrasta heinäpaalien muoveja. Kello viideltä oli aika mennä uudestaan lampolaan tarjoilemaan määkijöille iltapala. Se olikin paljon märempää ja painavampaa rehua, joka oli jäätynyt koviksi laatoiksi. Tässä hommassa alun lattianharjauksineen meillä meni yleensä vielä kauemmin kuin aamupalan kanssa, vaikka nuorempi isäntä yleensä heittelikin meille valmiin heinäkasan lampaille jaettavaksi. Erittäin hyvää hauiksenkasvatushommaa! Vielä vesien täyttö toiseen kertaan, ja pieniä rapsutustuokioita sen lomassa. Toiset lampaat olivat hyvinkin hellyydenkipeitä ja seurallisia, kun taas toiset olivat todella arkoja. Vaikka ne ovatkin sellaisia laumasieluja, että kun yksi juoksee niin kohta kaikki juoksevat, on niilläkin silti selkeästi omat luonteensa. Kun lampaat olivat tyytyväisiä, pääsimme mekin vihdoin ja viimein syömään herkullista norjalaista illallista, joka odotti meitä valmiina vanhan Andersin kotiviinin ja loputtomien tarinoiden kruunaamana. Iltaisin ihailimme kirkasta tähtitaivasta linnunratoineen, alhaalla vuorten mustien siluettien alla loistavia Kvamin kylän valoja ja kerran jopa revontulia.

Niin ne päivät kuluivat, yksi toisensa perään. Ja ne lampaat! Aika valloittavia tyyppejä. Tuotantoeläimiä toki, mutta vaikuttivat pääsääntöisesti ihan tyytyväisiltä elämäänsä. Itse en tämän kokemuksen jälkeen varsinaiseksi eläintilalliseksi ryhtyisi, mutta pari lammasta voisin kyllä vielä joskus ottaa lemmikeiksi ja tuottamaan siinä sivussa hieman villaa. Vaikka sellaisia kuten yksi lammas, jolla oli kivuton tyrä. Se ei voinut tulla tiineeksi ja odotti sen takia raukkaparka teuraaksi joutumista.

lammas22

Oli hienoa saada oppia norjalaisen lammasfarmarin päivistä ja elämästä yleensä. Ei sillä rikastumaan rahallisesti pääse, mutta rikkautta löytyy sitten muilla tavoin, kuten ympäröivä luonto, maisemat, puhdas ilma ja ruoka, yhteisöllisyys ja eläinten seura. Elämä on yksinkertaista ja rankkaa, mutta seesteistä. Ei se ollut huonoa elämää ollenkaan. Noihin maisemiin haluaisin ehdottomasti palata vielä takaisinkin, etenkin Rondane-vuorille vaeltamaan. Sain muuten kotiinviemisiksi pari kerää näiden lampaiden villasta tehtyä lankaa! Vielä en ole päättänyt, mitä siitä kutoisin.

Oletko sinä tehnyt vapaaehtoistöitä ulkomailla? Kerro ihmeessä kokemuksestasi!


In English: In December I spent a week volunteering on a sheep farm in Norway. We were feeding the sheep every morning and every evening, and doing other work such as cleaning on top of that too. In the morning we were watching the spectacular sunrise and in the evening admiring the clear star skies, the Milky way, aurora borealis and the lights of Kvam village below us. During the days we were having lunch, drinking tea, playing with the dogs and going for walks. The work was physical and hard, and life was simple yet full of beauty. The richness did not lie in money, but in nature, views, clean air and food, community and animal company. I don’t want to become an animal farmer myself, but a couple of rescue sheep would be lovely pets. It was however a nice opportunity for learning and seeing how life is up in the Norwegian Rondane mountains.

Instagram Travel Thursday: Rakkauskirje Portugalille ja rutiineille

Olenko minä kaavoihin kangistunut?

Myönnettävä se kai on. Meidän Portugalin-reissumme toistavat usein samaa kaavaa. Syömme samoissa ravintoloissa, istumme samoissa kahviloissa, kävelemme samoilla poluilla, teemme asioita samalla tavalla, jopa puhumme samoista asioista, reissu toisensa perään. Mutta miksi hyväksi havaittua haluaisikaan vaihtaa?

Tämä on se juttu, joka erottaa matkustamisen kotona olemisesta. Kotona syntyy rutiineita. Niitä omia juttuja, jotka nostavat hymyn korviin ja saavat kerta toisensa jälkeen tuntemaan itsensä maailman onnekkaimmaksi tytöksi. Niitä juttuja, joita on vain pakko sietää, vaikka kuinka ärsyttäisi. (Jälkimmäisiä ei onneksi ole montaa.) Reissussa on toisin, sillä siellä ollaan vain läpikulkumatkalla. Kaikki on uutta, ja usein ei tiedä, milloin palaa tai palaako enää koskaan. Kotona täytyy joskus etsimällä etsiä uusia juttuja niiden vanhojen hyvien lomaan, vaikka usein niitä tupsahtelee eteen ihan huomaamattakin. Joka Portugalin-reissulla on käyty myös jossakin aivan uudessa paikassa. Ja siellä kyllä riittää koluttavaa. Enhän oikeastaan ole nähnyt kuin ihan minimaalisen osan edes lähiseuduista, saati sitten koko maasta.

Mitä me sitten teemme aina Portugalissa ollessamme? Päätin listata ne rakkaat rutiinit, joiden noudattaminen ei ahdista piirun vertaa. Ehkä joku löytää tästä vinkkejä omallekin reissulleen!

insta16

1. Lissabonin lentokentälle laskeutuminen. Reissu alkaa joka kerta täältä. Yleensä kone on ainakin jonkin verran myöhässä. Kerran jouduimme odottamaan lentokoneessa parikymmentä minuuttia, sillä lentokenttätyöntekijöiden lakon takia kukaan ei tuonut portaita, joilla koneesta pääsisi pois. Tässä kuvassa on tammikuinen auringonnousu Portelan lentokentällä. Tuloaulassa on paljon sekalaisen näköistä porukkaa, jotka keskustelevat äänekkäästi, tai ainakin äänekkäämmin kuin Suomessa. Ilma tuntuu lämpimänkostealta, espresso tuoksuu ja ulkona kasvavia palmuja on aina pakko kommentoida. Liikenteeseen lähdettäessä joku tööttää vähintään kerran, ja kaistaviivoja saati sitten nopeusrajoituksia ei leikisti ole.

insta2

2. Cristo Rein eli Jeesuspatsaan bongaaminen auton ikkunasta Ponte 25 de Abril -sillalta. Tämä toistuu yleensä useammankin kerran.

insta19

3. Akveduktin bongaaminen auton ikkunasta. Yleensä tämän massiivisen rakennelman näkee heti Lissabonista ulos ajettaessa, mutta riippuu aivan siitä, kumpaa siltaa pitkin ylitämme Tejo-joen. Akveduktin jälkeen tähyilen silmät sirrilläni pahamaineista slummikatua, joka näkyy kukkulan päällä vasten hautausmaan tummia sypressejä. En ole sille kadulle vielä uskaltautunut, mutta jokin niissä hylätyissä taloissa ja vaaran tunnussa viehättää.

insta5insta7

4. Koirien kanssa hengaaminen. Nuo kaksi ovat semmoisia halinalleja, että oksat pois. Aivan valloittavia tyyppejä! Rapsutustuokiot kuuluvat jokaiseen päivään, ja jos jompikumpi antaa tassun nätisti, se voi saada leivänpalan palkinnoksi.

insta1

insta23

5. Puutarhassa hengaaminen. Jos nyt sattuu asumaan paratiisissa, niin mihinkäs sieltä haluaisi lähteä? Oma puisto, paras puisto siis. Magnoliapuuta pitää myös käydä tervehtimässä.

insta9

insta24insta15insta10

6. Sesimbrassa kävely. Keskustan kapeilla kujilla voi katsella ihmisten kuivuvia pyykkejä, fiilistellä kalastajakylätunnelmaa ja kurkkia sisälle kapakoihin ja kahviloihin. Palmujen reunustamalla rantakadulla voi katsella iltapäivää viettäviä ihmisiä, leikkiä rikasta turistia hienojen hotellien varjossa tai istua alas yhdelle imperialille. Aallonmurtajalla haisee mätä kala, mutta Sesimbraan saa uuden perspektiivin ja siellä asustavat kissat odottavat kieli pitkällä seuraavaa rantautuvaa kalastuspaattia. Praia da California -rannan itäpäässä voi hyppiä isoilla kivillä niin pitkälle kuin uskaltaa, ja etsiä hiekasta meren tuomia aarteita.

insta12

7. Liansinissa, Sesimbran parhaassa pastelaria-padariassa aamupalalla käyminen. Pastel de natat ovat tottakai hyviä, mutta tämän paikan erikoisuus ovat suussasulavat croissantit. Parasta juustolla ja ovo docella täytettynä sekä galão -maitokahvin kanssa nautittuna. Keskustasta, linnoituksen takaa löytyy se paikka pastel de natojen maisteluun. Kyytipojaksi tällä kertaa garoto, eli espresso maitovaahdolla.

insta8

8. Luontoretket. Erityisesti kuvan Serra do Risco on paikka, jossa mieli lepää, ja jonne on joka kerta pakko päästä kävelemään. Se on ehkäpä lempiluontopaikkani koko maailmassa. Siellä voi tallata punaiseen maahan kovertuneita polkuja ja ihmetellä läpitunkematonta ikivihreää pusikkoa, villisikojen jälkiä, yrttipuskia kuten rosmariinia ja timjamia sekä valtavan vanhoja korkkitammia. Auringonlaskut tuolla ovat upeita, kun vuoren siluetti heijastuu kultaisena kylpevää tienoota vasten. Paikka on osa Arrábidan luonnonpuistoa.

insta11insta6

9. Oman puun appelsiinien ja mandariinien kerääminen ja tuoremehun puristaminen niistä aamulla. Eipä parempaa starttia päivälle voisi kai toivoakaan.

insta14insta4

10. Päiväretki Lissaboniin. Sesimbrasta matkaa tulee vain 30 kilometriä, joten Lissabonissa tulee yleensä käytyä useammankin kerran hoitamassa asioita tai ihan vaan nauttimassa kaupungin sykkeestä ja söpöistä kujista. Kerran kävimme jopa entisillä kotikulmillani Lapan kaupunginosassa. Meidän lempparikauppa Decathlonia ei myöskään saa unohtaa. Myös tässä sushiravintolassa käymme aina herkuttelemassa – itse asiassa viimeisellä uudenvuodenreissulla jopa kahdesti!

insta13

11. Visiitti Portinho da Arrábida -rannalle. Biitsi on yksi seudun kauneimmista, mutta ei ihan yhtä hieno kuin lempparini. Talvisilla hiekkarannoilla on ihan oma melankolinen fiiliksensä. Suolainen tuuli puhaltaa ja auringonpalvojat loistavat poissaolollaan, mutta vesi oli ainakin minusta uimalämmintä. Eihän tuo Atlantti montaa astetta kesälläkään lämpene. Rakastan Portugalin talvea ehkä siksi, että se on vähän kuin Suomen lempivuodenaikani alkusyksy.

insta17insta18

12. Jonkin uuden nähtävyyden koluaminen. Tällä kertaa oli vuorossa Quinta da Regaleira! Sintrassa sijaitseva palatsi tiluksineen, luolastoineen ja ihmekaivoineen on aivan järkyttävän upea. Menkää ihmeessä käymään! Tästä aion tehdä aivan oman postauksensa.

insta20

13. Kanojen ja heppojen ruokkiminen, puutarhahommat ja muut maatilan työt. Kuten kuvasta näkyy, joskus käytössä on itsepalvelusysteemi.

insta22

14. Omasta portugalilaisesta valkoisesta talosta haaveilu, ja ylipäätään ympärilleen katselu, ikään kuin voisi muistaa ja tuntea kaiken kun tarpeeksi katsoo. Sen valkoisen talon pihassa pitäisi kasvaa palmu. Harmi kyllä, meidän tuleva perintötölli on perinteikkään punainen. Palmu onneksi sentään löytyy. Hehheh.

insta3

15. Merenrantakallioilla hengailu ja kiipeily. Parasta, jos ulkona on lähemmäs 30 astetta lämpöä, mutta näköalat vakuuttavat talvellakin.

insta21

16. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: iltapäiväkävely Praia do Mecolla. Piiitkää hiekkarantaa reunustavat upeat dyynit ja hiekkakivitörmät. Rantabaarissa voi juoda sangriaa tai rannalla voi juosta hiekassa koirien kanssa. Parhaimmillaan Meco on aurinkoisena kevätpäivänä, kun uimarantakansa aurinkovarjoineen ja kylmälaukkuineen ei ole vielä saapunut.

Seuraavan kerran pääsemme Portugaliin toteuttamaan näitä loman ja arjen suloisesti blendaavia rutiineitamme pääsiäislomalla. En malttais taaskaan yhtään odottaa, vaikka sydäntä aina raastaakin palata takaisin Suomeen. Numeroksi 17. voisikin lisätä kysymyksen, miksi hemmetissä emme ole jo muuttaneet Portugaliin. Mutta tiedän kyllä, että sitten maisterintutkinto kourassa on paremmat mahikset rakentaa se oma elämä sinne. Matalien palkkojen ja korkean nuorisotyöttömyyden velkaiseen ja korruptoituneeseen maahan, jonka kieltä ymmärtää muttei vieläkään osaa puhua kunnolla, ja jonka teillä pyöräily tuntuu itsemurhasuunnitelmalta. Mutta on siinä vaan niin paljon rakastettavaakin. Kodissa.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat RIMMA+LAURA -matkablogi, Travellover ja Muru Mou -matkablogi. Ohjeet osallistumiseen löytyvät täältä. Minut löydät instagramista nimellä johannahulda. (Ensimmäinen kerta mukana tässä tempauksessa! Olen ilmeisesti vihdoin alkanut laittaa Instagramiin sen verran kuvamateriaalia, että siitä saa postauksen aikaiseksi.)

In English: I have listed the things we always do when we go visit Portugal. They have turned into important routines, that only feel good to carry out. Routines are the thing that make a difference between being on a trip and being at home. Portugal is already a home to me. Got to love that country!