Bom Caminho – raskaita päiviä, roomalaisteitä ja merenrantaa

Päivä 5

 

Kuljettiin kilometrejä vehreässä metsässä hiekkateitä pitkin. Ilma roikkui painostavana ja kosteana kuin ukkosen edellä, välillä sateli hieman vettä. Puut olivat lähinnä eukalyptuksia. Metsän jälkeen polku kulki pikkupaikkakuntien läpi.

 

Pilgrim-selfie

 

Alkkarit kuivumassa… Aamulla repun päällä roikkui muutama vaatekappale enemmän. Kuva Lenskun ottama.

 

Iltapäivällä sää kirkastui. Saavuttiin Oliveira de Azémeisiin, käveltiin rautatiellä ja pidettiin taukoa sen vieressä heinikossa. Majoituttiin vapaapalokunnan alberguessa, joka maksoi 5 euroa henkilöltä. Nukkumatila oli kaksikerroksinen ja ihan kodikas, mutta vessassa haisi aivan järkyttävälle, siis niin pahalle, etten edes tiedä mistä sellainen haju voi olla peräisin, ja suihkun lattialla oli käytetty spärdäri. Nam. Illalla meidän seuraksi tuli portugalilainen pariskunta, joka taittoi matkaa polkupyörillä. Mentiin pizzeriaan syömään, se kun oli lähin ruokapaikka.

 

Päivä 6
Lähdettiin melko aikaisin, syötiin aamupalaa leipomokahvilassa. Satoi vettä. Iltapäivällä tienvarren kuppilan omistajaukkeli halusi tarjota meille juotavaa. Kirjoitettiin nimet sen listaan, jossa oli kaikki kahvilassa käyneet pyhiinvaeltajat maittain. Viime vuonna oli tainnut käydä yksi suomalainen meidän lisäksi, vai oliko se edellisvuonna. Otin päivän ainoan kuvan undulaatista, joka istui puussa. Meinattiin ensin telttailla, mutta koska satoi kaatamalla, päätettiin yrittää seuraavaan tiedossa olevaan albergueen ja käveltiin lähemmäs 40 kilometriä Grijoon. Mukulakivitiet olivat liukkaita ja epätasaisia kävellä, nilkat ja polvet olivat kovilla. Oli jo hämärää kun päästiin perille, mutta onneksi alberguen pitäjä tuli avaamaan oven ja sen vieressä oli pieni kauppa, josta sai ruokaa. Kokattiin illallista alberguen keittiössä; paikka oli siisti, vasta hetki sitten avattu ja kodikas. Ei juuri tehnyt mieli seisoa enää yhtään enempää, joten kokattiin istualtaan.

 

 

Päivä 7

 

 
Jalat olivat muusina ja turvoksissa edellisen taipaleen jäljiltä, vaikka kuinka oltiin niitä rasvattu. Keitettiin aamupuurot ja lähdettiin. Kävely tökki pahasti, väsytti, ei oltu ehditty nukkua tarpeeksi. Raahasin kuitenkin jalkoja askel toisensa jälkeen eteenpäin. Välillä maattiin tienpenkalla valittamassa, mutta edettiin silti hitaasti, mutta varmasti. Syötiin lounasta Vila Nova de Gaiassa ravintolassa, jossa oli valkoiset pöytäliinat ja kaikki. Otettiin taas pelkkiä lisukkeita, kun kaikki pääruoat olivat lihaa, mutta herkullista oli ja ruoka piristi. Maisemat olivat upeat roomalaisten rakentamaa tietä pitkin vanhan tuoksuvan metsän läpi kävellessä.

 

 Alberguelta lähdössä.
Rooman valtakunnan aikainen tie.
Porto
Metsästettiin leimoja katedraalista.

 

Porton jalkapallojoukkueen tunnus, sininen lohikäärme. Tuossa talossa asuu selvästi joku superinnokas fani, vaikkei tämä tosiaankaan ollut ainoa talo, jonka pihassa näkyi jalkapallojoukkuepatsaita.

 

Vila Nova de Gaiassa (Porton sisarkaupunki toispualjokkee) käytiin El Corte Inglés -tavaratalossa etsimässä uutta kaasupatruunaa retkikeittimeen. Ei löytynyt, mutta ostin alennuksessa olleet vaellussukat. Sitten ylitettiin silta aina niin kauniiseen Porton kaupunkiin. Aivan kaikki halvemmat majapaikat olivat täynnä, mutta turisti-infon avulla löydettiin meren rannalta edullinen leirintäalue, jonne ajeltiin bussilla. Lensku tosin halusi säästää sen bussilipun verran (olisikohan se ollut 1,70 euroa), ja päätti kävellä sen vajaat 10 kilometriä. Se sitten eksyi matkalla jonnekin teollisuusalueelle, joten odoteltiin pimeän jo tultua leirintäalueella huolissamme ja neuvottomina, eikä edes päästy kokkaamaan, kun keitin oli Lenskulla. Lopulta joku ystävällinen perhe tarjosi pyhiinvaeltajatoverille autokyydin leirintäalueelle ja saatiin vihdoin spagettipadat kiehumaan.

 

 

Päivä 8

 

Ajettiin bussilla Porton keskustaan (tällä kertaa kukaan ei pihistellyt lipun hinnasta) ja lähdettiin kävelemään kohti pohjoista esikaupunkien läpi pitkin omaa reittiämme, sillä toivoimme löytävämme uuden kaasupatruunan Decathlonista, joka osui melkein matkan varrelle. Pysähdyttiin autenttiseen portugalilaiseen kivistä rakennettuun kievariin pitämään sadetta. Viereisessä pöydässä oli isä ja kolme lasta, jotka näyttivät ihan intiaaneilta ja olivat tosi suloisia. Söin jotain perinteistä turskarullaa ja otettiin oikein jälkiruoat ja kahvitkin. Sinne valtavaan outdoor- ja urheiluliikkeeseen päästyä vierähtikin sitten tovi jos toinenkin pohjallisia ja muita varusteita hipelöidessä, ja löytyipä se sopiva kaasukin! Decathlonista on kyllä tullut mun lempparikauppa, josta tekisi mieli aina ostaa vaikka mitä varustetta, kun siellä on verrattain halpaa.

 

 

Värihiekalla koristeltu katu Angeirasissa. 

 

Kaupasta ulospäästyä alkoi olla jo kiire ehtiä perille Angeirasin leirintäalueelle ennen auringonlaskua. Kerittiin kuitenkin löytää jopa ruokakauppa ennen sen sulkemista ja leirintäalueella tuli pyhiinvaeltaja-alennuksella halvimmaksi ottaa ”telttatalo”. Mikäs siinä, pääsisipä oikeaan sänkyyn nukkumaan. Kokattiin nuudeleita lisukkeilla ja lähdettiin kylän keskustaan katsomaan juhlia, joiden jäljiltä tiet olivat täynnä värikkäitä koristehiekkakuvioita. Juhlilla oli joku portugalilainen iskelmäartisti esiintymässä sekä ilotulitus, jonka raketit ammuttiin todella läheltä ihmisjoukkoja ja ne laskeutuivat palavina juhlijoiden päälle! Se oli sen verran hurjaa, että pysyttelin visusti vähän kauempana.

 

Päivä 9

 

Zén syntymäpäivä. Nukuttiin aika myöhään edellisillan karnevaalien takia, joten jätettiin leirintäalueen hintaan kuulunut uima-allas pitkin hampain väliin, teipattiin varpaat (mullakin oli tässä vaiheessa rakkula yhden varpaan päällä) ja suunnattiin Senda Littoral -nimistä reittiä pitkin eteenpäin (nimi tulee siitä, että se seurailee rantaviivaa). Puisilla käytävillä oli mukava kävellä, etenkin kun sai taas seurata keltaisia nuolia karttaa vilkuilematta, ja merenrannan maisemat olivat päräyttävän kauniita sekä tervetullutta vaihtelua. Ja se hikistä vaeltajaa viilentävä merituuli!

 

Kuva Lenskun ottama.

 

Maisemat eivät olisi voineet olla paljon mahtavammat.
 Kuva Lenskun ottama.
Kuva Lenskun ottama.

 

Vila do Conde horisontissa.  Hiekalla kävely oli raskasta ja matka näytti paljon lyhyemmältä kuin tuntui, vetäen ainakin musta viimeisetkin voimat pois.

 

Matkamies kerää voimia.

 

 Kuva Lenskun ottama.
Synttärijuhlat askeettiseen pyhiinvaellustyyliin.

 

Ei pysähdytty päivän aikana edes uimaan, taitettiin vaan matkaa. Oltiin kaupunkiin päästyä supernälkäisiä ja synttärisankarin johdolla saatu päähämme, että haluaisimme syödä nimenomaan pizzaa. No, sitä pizzeriaahan oli sitten yllättävän vaikea metsästää ja saatiin kävellä kilometritolkulla sen eteen, mutta löytyi se lopulta. Oltiin ihan onnessamme ja tajuttoman väsyneitä. Raahauduttiin vielä loppumatka Póvoa de Varzimiin ja odoteltiin kirkon portailla, josko vastapäinen albergue aukeaisi. Oltiin niin loppu, ettei haitannut ollenkaan vain istua siinä. Lopulta päästiin sisään todella siistiin albergueen, josta sai maksaa lahjoituksena omantunnon mukaan. Päätettiin jäädä sinne ja pitää seuraavana päivänä lepopäivä.

Päivä 10

 

 

Kaupungissa oli joku liikuntahappening, jota seurattiin jonkin aikaa, katsottiin mm. capoeira-esitystä. Käveltiin pitkin kaupunkia ja rantabulevardia ja käytiin kirkossa ilmoittamassa, että jäätäisiin toiseksikin yöksi. Päivä oli harmaa ja melko viileä. Otin kaksi kuvaa. Käytiin syömässä kiinalaisessa ravintolassa, jota sai etsiä kissojen ja koirien kanssa sekä jokaisesta kiinakrääsää myyvästä kaupasta kyselemällä. Kuunneltiin musiikkia alberguessa, pestiin pyykkiä ja vaan oltiin. Toisaalta halusin lähteä kotiin ja toisaalta en. Olin ollut usein suorastaan kärttyinen ja taistellut muidenkin negatiivisten tunteiden kanssa, enkä ainakaan ollut päässyt mihinkään meditatiiviseen kävelyflowhun. Kyseenalaistin koko vaeltamisen, en kokenut olevani valmis pyhiinvallukselle ja ajattelin, että koko reissu menisi hukkaan, kun en ollut saavuttanut enkä varmaan saavuttaisikaan yhtikäs mitään. Päätin, että aamulla tekisin päätöksen jatkamisesta.

 

Jokaisen matka on tietysti erilainen, mutta nyt jälkeenpäin näen, että ei siellä tarvitsekaan saavuttaa mitään, vaikka jotain lähtisikin etsimään. Riittää, että kävelee. Päiviä peräjälkeen. Matkalla on itsessään merkitystä, sillä sen aikana tulee työstäneeksi ja oppineeksi hirveän monia asioita, vaikka sen huomaisikin vasta jälkikäteen. Minulle tuon huomaaminen oli tavallaan se Santiagon saavuttaminen, ja sen voi saavuttaa, vaikkei olisi kävellyt lähellekään kyseistä kaupunkia, tai edes sen suuntaan. Näin sanon ei-kristillisestä näkökulmastani, mutta voi olla, että kristillisessä hengessä pyhiinvalluksen tekeville nimenomaan pyhiinvaellusreittien historia ja Santiago de Compostelassa käyminen on tärkeämpää. Silläkään ei ole minusta niin väliä, kuinka kauan kävelee, mutta luultavasti pidemmällä reissulla ehtii oppiakin enemmän. ”Virallisesti” pyhiinvaellukseksi lasketaan, jos taittaa 100 kilometriä jalan tai ratsastaen tai 200 km pyörällä, joten tuota kai voi pitää miniminä.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s