Coastal roadin varrella

(Kuvat minusta ja Lenskusta ensimmäistä lukuunottamatta Tomislavin.)
Pulassa noustiin autoon, joka oli törkyinen ja täynnä roskia, kuulemma siksi, etteivät poliisit silloin jaksa penkoa kansalaisaktivistin ajoneuvoa. Sitä ajanut mies olisi kutsunut meidät käymään Greenpeacen Arctic Sunrise -laivassa, jos oltaisiin oltu viikkoa aikaisemmin liikkeellä. Vähän harmitti. Toisen kuskin kanssa pysähdyttiin näköalapaikalle ottamaan kuvia. Kieltämättä niitä kelpasikin muutaman napsaista typerä virne naamalla, kun takana oli niin henkeäsalpaavat maisemat.
Sitten päästiin Opatijaan. En vieläkään oikein ymmärrä, miksi joku suositteli meille sinne menemistä. Olivathan ne vanhat, kiviset ja pastellinsävyiset vapaa-ajanasunnot upeita ja rantabulevardi viihtyisä, mutta pikkukaupungin keskusta oli täynnä lähinnä kalliita cocktail-baareja ja merkkiliikkeitä. Kaikki turisteja varten kiillotettua ja puunattua. Oltiin Kroatian Rivieralla. Onneksi kuitenkin mentiin – viereisessä Voloskon kylässä asuva sohvasurffausisäntämme Tomislav nimittäin osoittautui vallan ihanaksi tyypiksi, jonka kanssa kemiat vaan kohtasi ja oli alusta asti todella kotoisa olo. Keskustelu upposi välillä hyvinkin diippeihin sfääreihin, juotiin teetä ja syötiin villiparsamunakasta eikä Lensku tiennyt Tom Waitsin tekevän omakuvia, joita kenentahansa seinältä voi löytyä. Haha. Nukkumaan ei olisi millään malttanut mennä, mutta oltiin päätetty ettei Opatijaan käytetä enempää matka-aikaa.
Aamulla bussia odotellessa ihasteltiin pienen, kirkasvetisen sataman ja sitä ympäröivien kivikujien välimerellisen rentoa tunnelmaa, läträttiin 50-suojakertoimisen aurinkorasvan kanssa ja salakuvattiin auringossa torkkuvia kissoja, pappoja ja nunnia, ne kun tuntuivat olevan reissun suosituimmat kuvauskohteet. Ei tuo yksi muori kyllä varmaan edes ole mikään nunna, mutta joku univormu sillä selkeästi on päällä. Muistan miettineeni, että tässä tää nyt on, Kroatia. Meri ja aurinko ja lämpö ja se liikkeellä olemisen fiilis, ja etten ikinä saa unohtaa, että rahasta se ei ole kiinni. Vain ajasta, ja kaikesta siitä mitä on valmis sen saavuttamisen eteen tekemään. Me ei oikeastaan edes yritetty säästää. Osteltiin jäätelöitä ja mansikoita ja kaljaa silloin kun mieli teki. Ainoa periaatepäätös oli, että pitkänmatkan transportaatiosta ei makseta. Eikä maksettu.
Näiden aatoksien jälkeen hypättiin telakkakaupunki Rijekaan menevään bussiin, suunnistettiin ostoksille vihannestorille sekä leipomoon ja ostettiin kaiken muun ruuan lisäksi kesän ensimmäiset mansikat ja reissun parhaat pinaattijuustoburekit. Tämä kaikki varustautuminen tarvittiin, koska oltiin seuraavaksi suuntaamassa niin pieneen kylään, ettei siellä ollut edes ruokakauppaa. Hyvästeltiin meidän uusi ystävä hiukan haikeina ja ajeltiin vielä jonkun matkaa bussilla vuoristoista merenrantaa mutkittelevaa ja välillä hieman kuumottavaakin serpentiinitietä sopivaan liftipaikkaan. Sieltäkin oli upeat maisemat. Maailman kaunein tie. Saatiin heti joltain ujolta pojalta kutsu kahville. Ei menty. Lukovo Sugarje kutsui.
Ps. Huomenna sunnuntaina on Portsan katumarkkinat, joissa ollaan parin kaverin (ja monen muunkin) kanssa pitämässä kirpparipöytää, eli sinne niin!
Advertisements

8 kommenttia artikkeliin ”Coastal roadin varrella

  1. Mulla tuli tästä tekstistä ja kuvista ihan älyttömän hyvä fiilis<3 Ikävä jo nyt turkoosin veden äärelle leikkimään Hare Krishnoja onnenpossujen pitäessä huolta meistä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s