Sukellusta ja autio paratiisisaari

Hieman sukellusfiilistelykuvia. Ensimmäinen olkoon todiste siitä että jossain vaiheessa olin oikeasti ruskettunut, se vain jostain syystä katosi muutamassa vuoristossa huppari päällä vietetyssä päivässä. Paras osuus jäi tietenkin kuvaamatta, koska mulla ei ole kameraan mitään vedenpitävää koteloa. Vuokrata olisi voinut, mutta se oli aika kallista. Onneksi muistot niistä näkymistä pysyy tallessa mielessä.

Ja sitten oikein kunnon dyykkisepustus:
Sukelluskurssi eteni heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä tositoimiin – harjoittelemaan rantavedessä. Ensin tosin piti uida 200 metriä ja meinasin hukkua :–D Itku oli kurkussa myös kun piti päästää maskin sisälle vettä ja hengittää samalla naama vedessä, heh heh kun jälkeenpäin naurattaa. Olin jotenkin käsittänyt, että sukeltaisimme kunnolla vasta seuraavana päivänä, mutta ei kun heti! En tainnut edes tajuta mitä tein, kun olin jo veden alla. Jotenkin sillä ohjaajalla ja sen kanssa toimivalla divemasterilla oli mun mielestä koko ajan hirveä kiire, mikä ärsytti. Varsinkin veneestä sukeltaessa oli kamala hoppu tehdä ne paritarkastukset ja uida äkkiä sukelluspaikalle. Oltiin aina viimeisiä, mut herranjumala kun en saanut edes sitä saakelin liiviä päälleni kovin nopeasti ja sitten ne kaikki letkut ja härpäkkeet oli jäänyt ties mihinkä väliin. Ei oo helppoa kun samalla täytyis pitää narusta kiinni ettet ajelehdi pois ja koittaa hengittää siellä metrisessä svellissä. (Oon näköjään alkanut ihan huomaamattani käyttää merimiesslangia, kiitos tästä…) Ymmärsin silti kyllä että kaikki varmasti halusi siitä aallokosta äkkiä pois, niin minäkin. Kamalan kaoottista.
Yhdestä asiasta olin kuitenkin ihan hirmu kiitollinen, nimittäin siitä että kurssilla oli meidän lisäksi vain mukava turkkilainen pariskunta ja loppukurssista kaksi ranskalaista poikaa (niiden kummankin nimi oli Julien ja kaikissa nimenhuudoissa ne kuitattiin samalla kertaa sanomalla nopeasti vaan JulienJulien, haha), kurssin ohjaaja oli britti ja ne avustajat hollanti- ja ranskalaiset – ei siis yhtäkään ärsyttävää jenkkiä, ihanaa!

Mutta niin, sillä hirveällä ekalla sukelluskerralla täytyi nousta pintaan kahdesti, kun tuli kauhea hätä että nyt kuolen. Lisäksi keskityin hokemaan itselleni vain että hengitä, hengitä, hengitä… Enkä enää muistanut ollenkaan niitä tehtäviä mitä piti tehdä. Että olikin kamalaa. Jännitin ihan hirveästi taas itku kurkussa seuraavaa päivää, mutta olinkin ilmeisesti jo tottunut siihen veden alla hengittelyyn vaikka nenä oliskin täynnä vettä, ja pystyin rentoutumaan ja nauttimaan siitä olotilasta ja pienestä kalojen bongailusta.
Kunnon sukelluksilla veneestä käsin mentiin ensin 12 metriin kahdesti ja sitten 18 metriin neljästi. Näkyvyys oli loistava, ja se painottomuuden tunne ihan sanoinkuvaamaton, kun potkit vaan jaloillasi harkittuja liikkeitä ja leijailet vesessä. Ajantaju katoaa, ylös nostua arvelee että on ollut ehkä vartin veden alla, ja oikeasti aika on kolminkertainen. Kaikki on kuin hidastettua ja tyyntä, vesikasvit ja itse liikkuu hiljaa edestakaisin meren rytmissä. Kuuluu vain vesimassojen vaimea kohina ja omasta suukappaleesta kuuluva suurempi kohina. Voit katsella huiman läheltä värikkäitä kaloja ja korallieläimiä, yhtäkkiä jonkinlainen kampela pelästyy altasi, nostaa purje-evänsä ja pölläyttää pohjahiekkaa. Ihan uskomatonta! Parempi rauhoittumiskeino kuin mikään meditointi.
Bongattiin koralliriutoilla sukellellessa ainakin pari rauskua, trumpettikala, barracuda ja monia muita ihmeellisiä mereneläviä. Käytiin myös mannerlaatan reunalla, jossa oli 800 metrin pudotus. Olin vähän pettynyt kun kuvittelin reunan olevan niin jyrkkä, että voisimme uida reunan yli ja alla olisi vain pimeä ja musta syvyys, mutta oikeasti se oli loivempi ja muistutti lähinnä mäkeä, joka vain tummenee syvemmän siniseksi alaspäin mennessä, ja loppua ei oikein näe ellei sukella syvemmälle.

Sukelluskurssin lopuksi päästiin vielä iltapäivän mittaiselle retkelle Water Cayn asumattomalle paratiisisaarelle. Lisäsanoja ei tarvita, kuvat voi kertoa kuinka ihanaa tuolla oli köllötellä lämpimässä, turkoosissa rantavedessä ja välillä hengailla rannalla jääkylmän olusen kera.

 Olutmainos
Takaisintulomatka olikin sitten kamalin venematka, mitä olen kokenut. Vanha papparainen sammuttaa moottorin kun vene on sivuttain järkyttävässä aallokossa, ajaa vene ihan vinkkelissä ja viistosti päin aaltoja. Pidin koko ajan lukua siitä, missä on lähin piste uida maihin sitten kun me kaadutaan. Ei kaaduttu.

Tällaset taapersi peräkanaa yhdessä täytettyjä tortilloja eli baleadoja myyvässä pikku syömälässä kulman takaa. Ensin ihmettelin että mitä ihmeitä noi oikein on, ja sitten tuli surku kun tajusin että joku pöllöpää on värjännyt pikku tipuja neonväreillä. Törkeää.

Parrots dive centerin ihanat papukaijat, jotka osasivat nauraa käkättää tosi häiritsevästi sekä laulaa syntymäpäivälaulun.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s