Ranchoelämää, osa 1

Rancho Mastatalin sateista lauantai-iltapäivää päärakennukselta. Melkein kaikki muut olivat katsomassa jalkapalloa viereisessä kioski-ravintola-soodassa tai kuka missäkin. Oltiin saavuttu perille kaksi päivää aiemmin, tutustuttu paikkoihin, ihmisiin sekä eläimiin ja kotiuduttu jo hiukan main housessa sijaitsevaan huoneeseemme. Oli sadekausi ja sateet tulivat aina iltapäivisin, harvoin satoi aamulla. Ja sitä vettä sitten myös tuli, kerrankin kaksi ja puoli tuumaa päivässä. Silti vain muutaman kerran kastuin läpimäräksi istutustöitä tehdessä.

Sunnuntaibrunssi, om nom. Ruoka oli ihan loistavaa, hyvää, puhdasta ja terveellistä. Niin ja aina kasvista. Suuri osa siitä tuli omista hedelmäpuista, vuohista, kanoista ja viljelyksistä ja loputkin lähikylistä. Maistoin ekaa kertaa ainakin yuccaa eli kassavaa, plataania, keefiriä ja kaikkia outoja puutarhan salaattiaineksia kuten hibiscusta. Itsetehdyt vuohenjuustot ja hapankaali oli kyllä mun lemppareita. Ei tuolla kuitenkaan kaikkea ruokaa pystytty itse tuottamaan, kun vuoden kiireisimpään aikaan joudutaan kokkaamaan yli 120 ateriaa päivässä. Nyt oli kuitenkin hiljaista, enimmillään 20 ihmistä. Kokki- ja siivousvuoroja tosin sitten napsahtelikin yhteensä seitsemän viikossa.

Rupikonnat tulivat aina iltaisin verannalle ja sisällekin asti.

Puulieden muuri, cob-nimistä hyvin eristävää ainetta joka oli käsittääkseni aika pitkälti savista maata.

Kepeet mullat, Pico. Hän oli aika kipeä niinkuin näkyy, mutta pääsi lopulta koirien taivaaseen.

Keittelin tähtihedelmä-arazáhilloa ja luin Coelhoa. Siihen menikin sitten koko päivä. Se on hauskaa kun reissussa voi unohtaa kännykän olemassaolon ja siityä rannekellon käyttäjäksi, tai parhaassa tapauksessa unohtaa senkin sinne rinkan uumeniin.

Pico laittoi lopulta tuon meidän huoneessa lymynneen jättiläismäisen kaverin hengiltä.

Mastatalia ja sen asukkaita odottamassa kaupunkiin menevää bussia. Oli lauantai-aamu, kello puoli kuusi ja aurinko oli juuri noussut.

Sitten ajettiin auton lavalla viereiseen kylään ja istutettiin vetiver-ruohoa tuolla paahteisessa rinteessä puoli päivää. Toivottavasti se juurtui ja eroosio vähenee maissipellosta.
Samana päivänä oli läheisessä San Miguelissa kolmen kuukauden välein järjestettävä disco, ja olihan sinne nyt pakko lähteä – jonkun karjankuljetusauton lavalla seisten. Paikalla oli älyttömästi jengiä vauvasta vaariin kaikista lähikylistä ja meininki oli aikamoinen. Disco meni kiinni puolenyön aikaan ja takaisin tultiin samalla lava-autokyydillä, kuski vain ajoi melkoisesti hiljempaa. Taisi olla itsekkin vähän ottanut, haha. Porukka jäi hengailemaan Mastatalin baarin pihaan, baarimikko tietysti mukana ja hetken aikaa päätä pyöriteltyään se vaan kantoi pari koppaa kaljaa siihen pihalle että ottakaa. Hehe, ei Suomessa! Siittä trooppisesta krapulasta ei sitten varmaan tarvitsekaan kertoa.

Tää soma pikku kaveri kiipesi Kassun kädelle ja halusi jäädä siihen, aaw.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Ranchoelämää, osa 1

  1. trooppiset krapulat.. <3

    muutenkin hikoiluttaa ja sitten vielä ne krapulahikoilut siihen päälle, ai että 😀

    ja upeita maisemia kuvissa 🙂 noissa silmä lepää..

    Tykkää

  2. Joo niimpä! Pahinta on se että semmosen saa jo niin pienistä alkoholimääristä että täällä koti-Suomen ilmastossa ei olis moksiskaan :–D Mut maisemat tosiaan oli välillä aika huikeita, koitin sitten ikuistella niitä parhaani mukaan <:

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s